Saksalainen ritarikunta
| Saksalainen ritarikunta | |
|---|---|
 Saksalaisen ritarikunnan vaakuna |
|
| Toiminnassa | noin 1190– |
| Tukikohta |
Akko (1192–1291) Venetsian tasavalta (1291–1309) Malborkin linna (1309–1466) Königsberg (1466–1525) Mergentheim (1525–1809) Wien (1809–) |
Saksalainen ritarikunta (lat. Ordo domus Sanctæ Mariæ Theutonicorum Hierosolimitanorum tai Ordo Teutonicus, saks. Orden der Brüder vom Deutschen Haus St. Mariens in Jerusalem tai Deutscher Orden) on alkuaan keskiaikainen kristitty ritarikunta, joka perustettiin vuonna 1190 puolustamaan ristiretkeläisiä.
Siirrettyään toimintansa Itämeren alueelle ritarikunta harjoitti menestyksekkäästi miekkalähetystä pakanallisia preussilaisia ja Baltian heimoja vastaan. Ritarikunta hallitsi Itä-Preussia ja suurta osaa Baltiasta käytännössä itsenäisenä, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alaisena ritarikuntavaltiona 1500-luvulle saakka. Ritarikunta kuitenkin kärsi 1400-luvulla tappioita Puolaa vastaan, ja uskonpuhdistuksen myötä ritarikuntavaltio hajosi. Laajan omaisuutensa turvin ritarikunta kuitenkin jatkoi toimintaansa roomalaiskatolisena uskonnollisena järjestönä lähinnä Keski-Euroopassa.
Ritarikunta toimii edelleen katoliseen uskontoon pohjautuvana järjestönä, joka tarjoaa sielunhoitoa, harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja rahoittaa Israeliin liittyvää matkailu- ja kulttuuritoimintaa. Vuodesta 2000 alkaen Bruno Platter on toiminut sääntökunnan suurmestarina.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saksalainen ritarikunta perustettiin vuonna 1190[1] Lyypekin ja Bremenin porvarien aloitteesta auttamaan vaikeuksiin joutuneita ristiretkeläisiä Palestiinassa. Aluksi järjestö oli Akkon lähellä sijainnut kenttäsairaala, mutta se muuttui pian aseistetuksi järjestöksi. Sen jäsenet oli jaettu ritareihin, pappismunkkeihin ja palveleviin veljiin. Ritarikunta oli aluksi erittäin pieni, vuonna 1210 jäseniä oli korkeintaan parikymmentä. Keisari Henrik VI:n paavilta hankkiman suosionosoituksen ja keisari Fredrik II:n lahjoitusten turvin ritarikunnasta kasvoi kukoistava järjestö, jolla oli omaisuutta Palestiinassa, Saksassa, Italiassa ja Kreikassa. Vuodesta 1226 järjestön toiminta keskittyi Itä-Preussiin, vaikka sen päätukikohta olikin Akkossa vuoteen 1291 saakka. Ritarikuntaa johti suurmestari apunaan neuvosto, jossa oli viisi maamestaria.[2]
Euroopan maalliset hallitsijat käyttivät ritarikuntia sotilaallisiin tarpeisiinsa pakanoiksi katsottuja vihollisia vastaan. Unkarin kuningas käytti Saksalaista ritarikuntaa puolustamaan Transilvaniaa vuosina 1221–1225 kumaaneita vastaan ja ajoi ritarikunnan alueelta pois sen tultua tarpeettomaksi, vaikka ritarikunta oli rakentanut alueelle viisi linnaa. Kun puolalainen herttua Konrad halusi käyttää ritarikuntaa pakanallisia preussilaisia vastaan, vaati ritarikunta Transilvanian kokemuksesta viisastuneena valloittamilleen alueille autonomiaa.[2]
Preussin valtaamisen ja käännyttämisen vaiheet olivat erittäin verisiä noin puoli vuosisataa, kunnes alkuperäisväestö oli nujerrettu. Alueesta muodostettiin Saksalaisen ritarikunnan hallitsema ritarikuntavaltio. Valloitetuille alueille muutti saksalaisia uudisasukkaita ja kristinusko vahvistui. Balttilainen muinaispreussin kieli kuoli 1600-luvulla.
Vuonna 1237 Saksalaiseen ritarikuntaan yhdistyi pienempi ritarikunta, Liivinmaalla toiminut Kalpaveljesten ritarikunta, joka tämän jälkeen toimi Liivinmaan ritarikunnan nimisenä Saksalaisen ritarikunnan haarana. Silläkin oli hallinnassaan oma valtionsa, joka käsitti suuren osan Vanhan Liivinmaan alueesta ja Tanskan heikkouden vuoksi myös Eestinmaan eli Pohjois-Viron. Tällöin Saksalaiselle ritarikunnalle tärkeäksi tavoitteeksi nousi maayhteyden luominen Itä-Preussin ja Liivinmaan välille, mikä ei kuitenkaan koskaan onnistunut.[2]
Ritarikunta pyrki valloittamaan pakanallisen Liettuan ja käännyttämään sen kristinuskoon, mutta se ei onnistunut. Sota Liettuaa vastaan kesti vuodesta 1283 vuoteen 1421 tai 1422. Vuonna 1410 ritarikunta kärsi suuren tappion Tannenbergin taistelussa (Grunwaldin taistelussa) Puolaa ja Liettuaa vastaan. Ritarikunta hallitsi Preussia ja Baltiaa käytännössä itsenäisenä ritarikuntavaltiona aina 1500-luvulle saakka. Länsi-Preussin se kuitenkin menetti Puolalle vuonna 1466.
Ritarikuntavaltio lakkautettiin vuonna 1525, kun ritarikunnan tuolloinen suurmestari Albrecht Brandenburgilainen kääntyi luterilaisuuteen.[3] Sen hallinnassa ollut Itä-Preussi muutettiin tuolloin Puolan alaiseksi vasallivaltioksi, Preussin herttuakunnaksi.[3]
Liivinmaa muodosti vuosina 1237–1562 oman valtionsa, jota hallitsi Liivinmaan ritarikunta. Täysin itsenäiseksi de jure tämä valtio kuitenkin tuli vasta vuonna 1525, kun Saksalaisen ritarikunnan valtakunta lakkasi olemasta.
Reformaation myötä ilman omaa valtiota jäänyt Saksan ritarikunta menetti pitkälti entisen merkityksensä. Ritarikunnan rippeiden toiminta keskittyi pitkälti Saksaan, jossa niillä oli hajallaan sijaitsevia maaomistuksia. 1800-luvulla nämäkin joutuivat sekularisaation kohteeksi. Vuonna 1809 Napoleon I kielsi ritarikunnan toiminnan, minkä jälkeen se saattoi jatkaa toimintaansa vain Itävallassa. Vuonna 1834 ritarikunnan toiminta sallittiin jälleen,[1] mutta sen omistukset jäivät paljolti uusiin, maallisiin käsiin.
Vuonna 1929 ritarikunta muuttui puhtaasti hengelliseksi sääntökunnaksi. Vuonna 1938 se lakkautettiin jälleen, mutta se aloitti toimintansa uudestaan vuonna 1945.[1] Sen päämaja sijaitsee Wienissä. Nykyään sääntökunnalla on viidessä provinssissa (Italiassa, Itävallassa, Saksassa, Tšekissä ja Sloveniassa) yhteensä noin tuhat jäsentä, joista pappeja on noin sata, sisaria 200 ja 700 niin sanottua familiaaria. Sääntökunnan papit keskittyvät ennen muuta sielunhoitoon, sisaret toimivat sairaaloissa ja vanhustenhoidon parissa.
Ritarikunta keskiajalla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jäsenistö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saksalaisesta ritarikunnasta tuli erittäin suosittu 1230-luvulla muun muassa preussilaisia vastaan taisteleville myönnetyn aneen vuoksi, ja siksi, että ritariksi pääsy avasi mahdollisuuksia nuoremmille pojille, jotka jäivät perinnöstä osattomiksi. Kokelaalle esitettiin kysymyksiä, joissa hänen piti kieltää kuuluvansa toiseen ritarikuntaan, olevansa naimisissa, omaavansa fyysistä epämuodostumaa tai olevansa maaorja. Hänen piti myös olla valmis muun muassa taistelemaan Palestiinassa ja hoitamaan sairaita.[2]
Hyväksymisen jälkeen ritarin piti tehdä siveyslupaus, luopua omaisuudestaan ja luvata tottelevansa suurmestaria ja Jumalaa elämänsä loppuun asti. Ritarilla ei ollut juuri mitään sallittuja huvituksia. On kyseenalaista, pystyttiinkö pidättyvyyslupauksia aina pitämään valloitusten tuomien ryöstösaaliiden houkutuksen edessä.[2]
Ritarit olivat enimmäkseen kotoisin Saksasta, vaikka kansallisuutta ei mitenkään rajoitettu. Syntyperällä ei aluksi ollut suurta merkitystä, mutta vuodesta 1340 vaadittiin pääsääntöisesti jalosukuisuutta.[2]
Varustus ja taistelutaktiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ritarijoukot olivat raskasta ratsuväkeä. Sekä hevosella että ritarilla oli haarniska, joka suojasi varsin hyvin nuolilta ja keihäiltä. Aseistukseen kuului peitsi, keihäs, miekka ja varsijousi. Hevonen oli raskaasti varustetun ritarin eloonjäännin edellytys, minkä vuoksi ritarikunta panosti paljon riittävän voimakkaiden hevosten jalostamiseen. Sillä oli vuoden 1400 tienoille pelkästään Preussissa kolmisenkymmentä omaa hevossiittolaa. Tammoja käytettiin pelkästään siitokseen, ei taisteluun. Taisteluissa käytetyt oriit ruunattiin eli kuohittiin, jotta niitä sotasaaliiksi saanut vihollinen ei voisi käyttää niitä yhtä hyvien hevosten jalostukseen.[2]
Pitääkseen valloittamansa alueet hallussaan ritarit rakensivat linnoja. Niiden turvin suhteellisen pienikin joukko saattoi pitää asemansa melko pitkään suurtakin ylivoimaa vastaan, kunhan sillä oli riittävästi ruokaa, vettä, nuolia ja muita varusteita. Linnat olivat aluksi hirsirakenteisia, mutta ne muutettiin pian kivisiksi. 1300-luvulla linnoissa alettiin käyttää tiiltä.[2]
Ritarikunta oli lukumääräisesti alivoimainen pakanallisiin vihollisiinsa nähden, joten sen elinehtona oli käyttää uusinta teknologiaa. Ritarikunnalla oli käytössään pitkälle kehittynyt linna-arkkitehtuuri ja ajan parhaat piirityskoneet. Ritarikunnan taktiikka perustui linnoista tehtyihin raskaan ratsuväen hyökkäyksiin. Vihollisen jalkaväki tai kevyt ratsuväki pärjäsi niille pääsääntöisesti ainoastaan soisessa maastossa tai huonossa valaistuksessa.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: ”Saksalainen ritarikunta”, Historian suursanakirja, s. 1081. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
- ↑ a b c d e f g h i Huldén, Lena, Klinge, Marketta: Itärajan vartijat 1. Otava, 2004.
- ↑ a b ”Saksalainen ritarikunta”, Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra–Su), s. 3648. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]