Lause

Lause on sanoista muodostuva rakenne ja yksi kielen perusyksiköistä. Toisiinsa rinnasteisesti tai alisteisesti kytkeytyvien lauseiden kokonaisuutta voidaan kutsua yhdyslauseeksi eli kompleksiseksi lauseeksi.^[1]

Lause rakentuu persoonamuotoisen verbin ympärille.

Kirjoituksessa lause tai yhdyslause ilmenee tavallisesti virkkeenä, joka alkaa suuraakkosella ja päättyy pisteeseen, kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin. Puheessa lause ilmenee lausumana, joka edustaa jotain tilanteeseen sopivaa puhetoimintoa, kuten käskyä, kysymystä tai vastausta. Virkkeistä ja lausumista puhuttaessa näkökulma on kuitenkin toisenlainen kuin lauseista puhuttaessa, sillä pikemmin kuin rakenteellisiksi kokonaisuuksiksi ne hahmottuvat jonkin tekstin tai keskustelun osiksi.^[2]

Lauseen määritteleminen on tuottanut kielitieteilijöille päänvaivaa antiikista lähtien, eikä täsmällistä määritelmää oikeastaan ole. Perinteisesti lauseen on ajateltu olevan kielellinen ilmaus, joka kuvaa yhden kokonaisen ajatuksen, mutta tällaista semanttista määritelmää ei voi pitää kovin tieteellisenä. Se ei tarkkaan ottaen päde sivulauseisiin eikä oikeastaan sellaisiin päälauseisiinkaan, joihin sivulause liittyy täydennyksenä.

Kielten välillä on suuriakin eroja siinä, miten lauseet rakentuvat, mutta tiettyjä perusominaisuuksia pystytään nimeämään. Strukturalistisen kielioppiteorian mukaan lause rakentuu peräkkäisistä ja osin sisäkkäisistäkin lausekkeista, jotka puolestaan muodostuvat edussanasta ja sen mahdollisista laajennuksista.^[3] Edussana on lausekkeen ydin, joka lauserakenteessa voi yksinään edustaa koko lauseketta^[4] ja toisaalta toimii lausekkeen sisäisessä rakenteessa laajennustensa pääsanana. Laajennukset voivat olla joko täydennyksiä eli pääsanan välttämättömiä seuralaisia^[5] tai määritteitä, jotka antavat lisätietoa pääsanan tarkoitteesta mutta ovat lauseopillisesti valinnaisia^[6].

Lausekkeet muodostuvat ja liittyvät toisiinsa kielelle ominaisten sääntöjen mukaan. Näitä sääntöjä ja lainalaisuuksia tutkii syntaksi eli lauseoppi.

Pääartikkeli: Lauseenjäsenet

Lauseen rakenneosat luokitellaan lauseenjäseniksi niiden kieliopillisen tehtävän tai lauseopillisen roolin perusteella. Tyypillisesti lauseenjäsenenä toimii yhdestä tai useammasta sanasta koostuva lauseke mutta joskus myös toinen lause^[7] tai jopa usean lauseen ryhmä. Suomen kieliopissa lauseenjäsenet on tapana jakaa viiteen tai (vanhemman jäsennystavan mukaan) kuuteen perusluokkaan:

• Predikaatti on koko lauseen ydin, joka luonnehtii (tai predikoi eli väittää), mitä tapahtuu. Muut lauseenjäsenet ovat predikaatin täydennyksiä tai määritteitä. Suomen kielessä predikaatti voi joskus yksinäänkin muodostaa täydellisen lauseen:

Sataa.

Tuulee.

• Subjekti on predikaatin ensisijainen täydennys ja ilmaisee tekijän tai olijan. Jos predikaatti vaatii ainoastaan yhden täydennyksen, se on melkein poikkeuksetta subjekti,^[8] ja silloinkin kun täydennyksiä on enemmän, usein yksi niistä on subjekti. Muoto-opillisesti subjektille on tyypillistä, että se on nominatiivissa, mutta joskus se esiintyy genetiivissä tai partitiivissa:^[9]

Maija nauraa.

Lintu lentää.

Pesäpuu on talon vieressä.

Linnun täytyy etsiä ruokaa.

Pesässä on poikasia.

• Objekti on predikaatin täydennys, joka tyypillisesti ilmaisee tekemisen kohteen. Perinteisesti suomen objektin on sanottu esiintyvän partitiivissa tai akkusatiivissa, mutta koska akkusatiivi on tavallisesti joko nominatiivin tai genetiivin muotoinen, nekin voidaan lukea objektin sijoiksi:^[10]

Lintu löytää ruokaa.

Lintu ruokkii poikaset.

Maija huomaa pesän.

• Predikatiivi on predikaatin (tavallisesti olla- tai tulla-verbin) täydennys, joka luonnehtii joko subjektin tai (jos subjektia ei ole) jonkin adverbiaalin tarkoittamaa kohdetta tai tilannetta. Predikatiivina toimii yleensä nominatiivissa tai partitiivissa oleva substantiivi- tai adjektiivilauseke. Substantiivilauseke voi joskus olla genetiivissäkin:^[11]

Maija on iloinen.

Lintu on varis.

Pesä on variksen.

Poikueesta tuli iso.

Eilen oli lämmintä.

• Adverbiaali on yleisnimitys muunlaisille lauseenjäsenille, jotka voivat ilmaista esimerkiksi ajankohtaa, kestoa, toistuvuutta, paikkaa, tilaa, tapaa, välinettä, keinoa, syytä tai ehtoa. Suomen kieliopissa adverbiaaleiksi luokitellaan ne lauseenjäsenet, jotka eivät ole missään niin sanotuista kieliopillisista sijamuodoista (eli nominatiivissa, genetiivissä, partitiivissa tai akkusatiivissa):^[12]

Maijalla on nälkä.

Maija nappaa Matilta omenan.

Matti parkuu keittiössä.

Onneksi äiti tulee kotiin.

Äiti toruu Maijaa ankarasti.

Matti saa kohta uuden omenan.

• Attribuutti ei oikeastaan ole itsenäinen lauseenjäsen, sillä se esiintyy vain määritteenä substantiivilausekkeessa, joka puolestaan voi toimia varsinaisena lauseenjäsenenä, kuten seuraavissa esimerkeissä ensin subjektina, sitten objektina ja lopulta predikatiivina (tässä attribuutin ja sen pääsanan muodostama lauseke on erotettu hakasulkein):

[Nälkäinen Maija] otti omenan.

Maija söi [Matin omenan].

Maija on [hävytön tyttö].

Lauseen lähes yleismaailmalliseksi ominaisuudeksi ajatellaan usein, että se kuvaa jotain tilaa, tapahtumaa, muutosta, tunnetta, ajatusta tai tulosta. Lähes kaikissa maailman kielissä tätä ilmaistaan predikaatilla, jona toimii tai johon sisältyy finiittinen verbi. Finiittisiksi määritellään muoto-opillisin perustein ne verbimuodot, jotka ilmentävät persoonataivutusta. Esimerkiksi jokaisessa kieliopillisesti korrektissa suomenkielisessä lauseessa on yksi persoonamuotoinen verbi (kun myös passiivi lasketaan persoonamuodoksi).^[13] Jos predikaattina toimii verbin liittomuoto, finiittiverbi on apuverbi (suomen kieltolauseessa kieltoapuverbi).^[14]

Finiittiverbi preesensissä, perfektissä ja kieltolauseessa

Persoona	Preesens		Perfekti		Kieltolause perfektissä
	yksikkö	monikko	yksikkö	monikko	yksikkö	monikko
I	Minä tiedän.	Me tiedämme.	Minä olen tiennyt.	Me olemme tienneet.	Minä en ole tiennyt.	Me emme ole tienneet.
II	Sinä tiedät.	Te tiedätte.	Sinä olet tiennyt.	Te olette tienneet.	Sinä et ole tiennyt.	Te ette ole tienneet.
III	Hän tietää.	He tietävät.	Hän on tiennyt.	He ovat tienneet.	Hän ei ole tiennyt.	He eivät ole tienneet.
IV (passiivi)	Tiedetään.		On tiedetty.		Ei ole tiedetty.

Persoonataivutukseen perustuva finiittisyyden määritelmä ei tosin ole kovin hyödyllinen tarkasteltaessa esimerkiksi englantia, jossa persoona usein ei mitenkään ilmene verbin muodosta. Tällöin finiittisyys saattaakin paremmin olla todettavissa lauseopillisin perustein.^[15]

Lauseita koskeva säännöstö on osin sopimuksenvarainen ja keinotekoinen. Käytännössä täyden lauseen voi välillä korvata elliptisesti vajaa lause, jossa predikaatti jätetään mainitsematta, koska se on mainittu jo edeltävässä lauseessa.^[16] Seuraavassa esimerkkivirkkeessä on kaksi rinnasteista lausetta, joista ensimmäisen predikaatti tekee hahmottuu myös jälkimmäisen lauseen predikaatiksi:

Saija tekee päivätyötä ja Henri yötyötä.

Saija tekee päivätyötä

ja

Henri [tekee] yötyötä

.

Etenkin puheessa esiintyy runsaasti lausumia, joista predikaatti puuttuu joko elliptisesti tai muutoin.^[2] Predikaatittomistakin lausumista (tai niitä kirjoituksessa jäljittelevistä virkkeistä) voi muodostua tilannekohtaisesti ymmärrettäviä keskusteluita tai ainakin keskustelunkatkelmia:

– Kuka?

– Tuo tuolilla istuva mies.

– Kiitos tiedosta. Hei, sinä siellä!

– Ai minäkö? Mitä asiaa?

Suomen kielioppi tunnistaa lauseiden ohella myös lauseenvastikkeita eli lauseiden kaltaisia rakenteita, joissa persoonamuotoista predikaattia vastaa verbin nominaalimuoto (infinitiivi tai partisiippi).

Joskus predikaatin paikan lauseessa voi täyttää niin sanottu kopula eli merkitykseltään tyhjä verbi, jonka tehtävänä on oikeastaan vain kuvata kieliopillisia suhteita. Kopula kytkee jotkin lauseen osat toisiinsa, mutta sen merkitys ei ole ymmärtämisen kannalta olennainen. Suomessa kopulana voidaan pitää olla-verbiä. Esimerkiksi lauseessa nainen on kaunis kopulan tehtävä on yhdistää subjekti ja predikatiivi toisiinsa ja täyttää suomen syntaktiset vaatimukset. Merkitys ei muuttuisi, vaikka kopulan jättäisi pois, mutta tulos olisi lauseopillisesti epänormaali: nainen kaunis. – Lauseessa minulla on koira puolestaan olla-verbillä voidaan ajatella olevan omistamista ilmaiseva funktio, jolloin se ei ole tyhjä. Tosin tässäkin tapauksessa olla-verbi oikeastaan vain täydentää adessiivi-sijaa (minulla), joka varsinaisesti ilmaisee omistajan.

Lauseita voidaan jakaa alatyyppeihin ilmausten hierarkian ja niiden esiintymisvapauden perusteella. Vaihtoehtoisesti lauseita voidaan luokitella sisällöllisesti niiden edustaman puhetoiminnon (toteamus, kysymys, käsky tms.) perusteella.

Päälause voi esiintyä itsenäisenä ja näin muodostaa kirjoituksessa yksinäänkin virkkeen. Semanttisesti ajateltuna päälause (joskus täydentävine sivulauseineen) ilmaisee yhden kokonaisen ajatuksen:

Saija tuli kotiin.

Saija tuli kotiin

.

Päälauseet voivat yhdistyä niin toisiin päälauseisiin kuin sivulauseisiinkin. Mikäli kaksi päälausetta muodostaa yhdyslauseen, ne ovat keskenään rinnasteisia. Tällöin molemmat yhdyslauseen osat ovat samanarvoisia eli ne ilmaisevat rakenteen kannalta kaksi yhtä oleellista asiaa. Rinnasteiset päälauseet yhdistetään rinnastavalla sidesanalla eli rinnastuskonjunktiolla (ja, sekä, sekä–että, ‐kä, eli, tai, joko–tai, vai, mutta, vaan, sillä). Usein rinnasteisilla lauseilla on jokin yhteinen lauseenjäsen (kuten seuraavassa esimerkissä subjekti Saija), jota on tarpeetonta toistaa:

Saija tuli kotiin ja kurkisti jääkaappiin.

Saija tuli kotiin

ja

[Saija] kurkisti jääkaappiin

.

Mikäli päälauseilla ei ole merkittävää yhteistä lauseenjäsentä, sidesanan eteen kirjoitetaan pilkku:^[17][18]

Saija tuli kotiin, ja Henri lähti töihin.

Saija tuli kotiin

,

ja

Henri lähti töihin

.

On huomattava, että rinnasteisissa lauseissa erikseen esiintyvät sanat eivät ole yhteinen lauseenjäsen, vaikka ne samassa lauseopillisessa roolissa viittaisivat samaan tarkoitteeseen (esimerkiksi subjekteina henkilön nimi Saija ja samaan henkilöön viittaava pronomini hän).^[18][19] Tällöinkin päälauseet siis erotetaan toisistaan pilkulla:

Saija oli nälkäinen, sillä hän ei ollut syönyt mitään aamupalan jälkeen.

Saija oli nälkäinen

,

sillä

hän ei ollut syönyt mitään aamupalan jälkeen

.

Jos yhteinen subjekti sen sijaan ilmenee pelkästään predikaatin persoonamuodosta, se tulkitaan tavallisesti yhteiseksi lauseenjäseneksi eikä lauseiden väliin merkitä pilkkua:^[17][18]

”Ensin haukkaan pikaisesti jotain ja menen sitten kylpyyn.”

Ensin [minä] haukkaan pikaisesti jotain

ja

[minä] menen sitten kylpyyn

.

Jos lauseet ovat hyvin lyhyitä, pilkun voi jättää pois, vaikkei mitään yhteistä lauseenjäsentä olisikaan:^[18]

Sataa ja tuulee.

Sataa

ja

tuulee

.

Sivulause täydentää tai määrittää päälausetta tai jotain sen lauseenjäsentä eikä voi koskaan esiintyä yksin. Sen esiintymisvapaus on siis rajattu. Sivulauseen suhde päälauseeseen on aina alisteinen, sillä päälause on rakenteen hallitseva lause.^[20] Kirjoituksessa pää- ja sivulause erotetaan toisistaan pilkulla:^[17][18]

Hänen täytyy käydä kaupassa, jos jääkaappi on tyhjä.

Hänen täytyy käydä kaupassa			.
	,	jos jääkaappi on tyhjä

Jotkin sivulausetyypit voivat esiintyä päälauseensa edelläkin, mutta joka tapauksessa lauseet erotetaan toisistaan pilkulla:

Jos jääkaappi on tyhjä, hänen täytyy käydä kaupassa.

		hänen täytyy käydä kaupassa	.
Jos jääkaappi on tyhjä	,

Jos sivulause jää kahden rinnasteisen päälauseen väliin, se erotetaan kummastakin pilkulla:

Hän näki, että jääkaappi oli tyhjä, ja harmistui.

Hän näki				ja	harmistui	.
	,	että jääkaappi oli tyhjä	,

Toisinaan sivulause voi työntyä päälauseen keskellekin (esimerkiksi subjektin ja predikaatin väliin), mikä tosin helposti antaa kömpelöhkön vaikutelman, jos sivulause on pitkä. Myös tällaisen niin sanotun kiilalauseen alkuun ja loppuun lisätään pilkku:^[17][18]

Henri, joka oli luvannut huolehtia jääkaapin täydentämisestä, oli jo häipynyt.

Henri				oli jo häipynyt	.
	,	joka oli luvannut huolehtia jääkaapin täydentämisestä	,

Jos virke alkaa sanaparilla se että, se joka tai se mikä, ensimmäinen pilkku jää kuitenkin usein pois:^[21]

Se että Henri söi sanansa, ei ollut mitään uutta.

Se			ei ollut mitään uutta	.
	että Henri söi sanansa	,

Toiseen sivulauseeseen nähden sivulause voi olla rinnasteinen tai alisteinen. Rinnasteisia sivulauseet ovat, kun ne laajentavat samaa päälausetta. Tällöin kummankin sivulauseen voi ajatella alkavan alistussanalla, joka yleensä kuitenkin mainitaan vain ensimmäisessä sivulauseessa. Kahden rinnastuskonjunktiolla yhdistetyn sivulauseen väliin ei merkitä pilkkua:^[17][18]

Henri huomasi, että myöhästyy pian bussista ja joutuu juoksemaan pysäkille.

Henri huomasi					.
	,	että myöhästyy pian bussista	ja	[että] joutuu juoksemaan pysäkille

Alisteinen lause erotetaan pilkulla hallitsevasta lauseesta riippumatta siitä, onko tämä päälause tai toinen sivulause:^[18]

Henri huomasi, että myöhästyy bussista, jollei juokse pysäkille.

Henri huomasi					.
	,	että myöhästyy bussista
			,	jollei juokse pysäkille

Joskus sivulause voi kiilautua suoraan ylemmäntasoisen konjunktion perään, niin että muodostuu konjunktiopari (esimerkiksi ja että, ja kun, ja jos, ja vaikka, että jos, että kun, että vaikka, mutta jos, mutta kun, tai että, tai kun, tai vaikka). Tällaisten konjunktioparien välistä pilkku jää pois:^[18]

Henri huomasi, että jollei juokse pysäkille, hän myöhästyy bussista.

Henri huomasi						.
	,	että			hän myöhästyy bussista
			jollei juokse pysäkille	,

Sivulauseita on kolmenlaisia:

• Konjunktiolause alkaa aina alistuskonjunktiolla (että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes, ellei, jollei):

Tiedän, että pidät tästä.

• Relatiivilause alkaa relatiivipronominilla (joka, mikä sekä niiden taivutusmuodot, esimerkiksi jonka, jota). Erityisesti kirjakielessä joka viittaa edeltävään substantiiviin (tai substantiiviseen sanaan), kun taas mikä viittaa kokonaiseen lauseeseen, asiaa tarkoittavaan pronominiin tai superlatiivimuotoiseen adjektiiviin:^[22]

Näin kadulla miehen, joka näytti oudolta.

Hän oli sonnustautunut hännystakkiin, josta puuttui toinen hiha.

Hän eteni hypähdellen, mikä herätti huomioni.

Kerron sen, minkä näin.

Se oli hullunkurisinta, mitä olen nähnyt.

• Kumpi tahansa relatiivipronomini voi kuitenkin viitata superlatiivin määrittämään sanaan (tosin mikä on tällöin tavallisempi) sekä jotain paikkaa tarkoittavaan sanaan:^[22]

Se oli hämmentävin tilanne, mihin/johon tänään törmäsin.

Mies jatkoi matkaansa kauppatorille, josta/mistä olin tulossa.

• Puhekielessä on lisäksi varsin yleistä viitata aineelliseen elottomaan kohteeseen pronominilla mikä; ihmiseen voidaan joskus viitata myös pronominilla kuka, vaikka sitä ei ole perinteisesti luokiteltu relatiivipronomiksi.^[23]

• Epäsuora kysymyslause eli kysyvä sivulause alkaa kysymyssanalla (kuka, mikä, ken, kumpi, kumpainen, ‐ko, -kö sekä näiden taipuneet muodot). Epäsuora kysymyslause ei pääty kysymysmerkkiin, jollei se päätä virkettä, jonka päälausekin on kysyvä:

En tiedä, miksi hän ei tullut.

Tiedätkö sinä, miksi hän ei tullut?

Lauseet voidaan jakaa myös sen perusteella, mitä ne ilmaisevat. Näin erotetaan muun muassa väitelause, kysymyslause ja huudahduslause.

Historiallisen kehityksen aikana lauseita on eroteltu lukemattomin kriteerein, sillä voi osin olla vaikea vetää rajaa siihen, kuinka syvälle tyyli- ja vivahde-eroihin on syytä mennä.

• Itkonen, Terho: Kieliopas. Helsinki: Kirjayhtymä, 1997.
• Kielitohtori: Suomen kielenhuoltoon liittyviä Kielitohtorin vastauksia Translatum. Arkistoitu 24.5.2012. Viitattu 15.4.2012.
• Kotus: Ohjeita ja suosituksia kotus.fi. (päivitetty 4.4.2012). Arkistoitu 14.5.2012. Viitattu 15.4.2012.
• Palmer, F. R.: The English Verb. London: Longman, 1988.
• Savolainen, Erkki: Asiakirjoittaminen ja kielenhuolto Internetix. Viitattu 15.4.2012.
• VISK = Ison suomen kieliopin verkkoversio 2008. Helsinki: Kotus. Viitattu 12.4.2012.