Kriittinen miestutkimus

Kriittinen miestutkimus on feministisessä tutkimuksessa kehitettyjä sukupuolen teorioita hyödyntävä tieteenala, joka tutkii miehiä ja mieheyttä kriittisesti. Suomessa kriittisen miestutkimuksen piirissä on tehty tutkimusta miehistä muun muassa väkivallan, rock-musiikin, puolustusvoimien, isyyden ja urheilun alueilla. Kriittinen miestutkimus kuuluu niihin harvoihin tieteenaloihin, joiden keskeisiin päämääriin kuuluu yhteiskunnallisten rakenteiden ja hierarkioiden muuttaminen poliittisin perustein.^[1] Myös poikatutkimusta tekevät tutkijat pyrkivät tarkastelmaan kriittisesti yhteiskunnan sukupuolittuneita rakenteita ja kyseenalaistamaan tyttö–poika-jaottelun.^[2]

Miestutkimus on vakiintunut yliopistollisena tutkimusalana muun muassa Yhdysvalloissa ja Ruotsissa. Suomalaisissa yliopistoissa ei ole miestutkimuksen laitoksia, mutta sukupuolentutkimuksen laitosten kurssitarjontaan sisältyy jonkin verran myös miestutkimusta.^{[3] lähde?}

Kriittinen miestutkimus alkoi vakiintua omaksi yliopistolliseksi tutkimusalakseen Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa 1980-luvulla. Kansainvälisen tutkimuksen painopiste siirtyi 1990-luvulla Skandinavian maihin. ^[1]

Suomalainen kriittinen miestutkimus sai alkunsa 1980-luvun alussa tehdyistä elämäntapatutkimuksista, jotka tarkastelivat muun muassa asunnottomia alkoholisteja ja lähiökulttuuria sekä siihen liittyviä miesten sosiaalisia ongelmia. 80-luvun puolivälissä tehtiin ensimmäinen selvitys miestutkimuksen tarpeesta ja perustettiin Sosiaali- ja terveysministeriön alaiselle tasa-arvoasian neuvottelukunnalle (Tanelle) miesjaosto. Vastapainona 80-luvun kurjuustutkimukselle Tanen miesjaosto järjesti 1994 mieselämäkertakilpailun Eläköön mies!, jonka sato tuotti kuitenkin kurjuustutkimuksen pohjan. Juha Siltala kirjoitti elämäkertojen pohjalta teoksen Miehen kunnia – modernin miehen taistelu häpeää vastaan.^[1]

Sosiaali- ja terveysministeriö totesi vuonna 2006 julkaisussaan Mies ja tasa-arvopolitiikka, että miestutkimus on hallinnollisesti naistutkimuksen alla, se on vähäistä eikä sen tutkimuskenttä ole järjestäytynyt. Ala on kuitenkin kasvamassa, koska opetusta oli useimmissa yliopistoissa naistutkimuksen yhteydessä ja Suomessa järjestettiin samana vuonna pohjoismainen miestutkimuskonferenssi. Sosiaali- ja terveysministeriö ehdotti uuden määräaikaisen yhteiskuntatieteellisen miestutkimusviran perustamista.^[4]

Vuonna 2007 perustettiin Helsingissä Suomen Miestutkimuksen Seura ry. Seura on järjestänyt valtakunnallisia tutkijatapaamisia sekä julkaissut verkkosivuston.^[3][5]

Suomen miestutkimuksen seuran puheenjohtaja Anders Ahlbäck kertoi Tulva-lehdessä toukokuussa 2008 monien miesasioiden parissa toimivien ryhmien toiminnan olevan kahtiajakautunutta. Ahlbäckin mukaan on ongelmallista, että melkein kuka tahansa voi esiintyä tiedotusvälineissä miestutkijana ilman tieteellisiä ansioita ja vaikka ei edustaisikaan valtavirtatutkimusta. Hänen mukaansa Suomen Miestutkimuksen Seuran tavoitteena on kuitenkin vuoropuhelun eikä vastakkainasettelun edistäminen.^[6]

Vuonna 2007 julkaistussa kirjassa Mies vailla tasa-arvoa kaikkiaan 27 kirjoittajaa tuo esille julkisessa keskustelussa huomiota vaille jääneitä miesten ongelmia. Kirjan esipuheen mukaan "Miestutkimusta sanan laajassa mielessä ei ole olemassa. Pieni yksikkö sijaitsee Tampereen yliopiston naistutkimuksen kainalossa, mutta sekin kulkee kriittisen miestutkimuksen nimellä ja on luonteeltaan miehiä syyllistävää ja patologisoivaa.^[7]

Kriittinen miestutkimus nojautuu feministiseen teoriaan. Miestutkija Arto Jokisen mukaan miestutkimuksen keskeisiä lähtökohtia on, että ihmistä koskevat tutkimukset eivät ole ottaneet sukupuolta huomioon, jolloin ei ole osattu esimerkiksi kysyä, mikä yhteys alkoholismilla tai väkivallalla on miehisyyteen. Jokisen mukaan miesten kokemusta elämästä miehinä ei ole nähty analyyttisesti mielenkiintoisena. Samoin historian tutkimukselta on jäänyt huomaamatta sellainen osa miesten elämää, joka ei sovi vallitsevaan kulttuuriseen käsitykseen miehisyydestä. Toinen miestutkimuksen lähtökohta on homotutkimus ja sen määrittelemä heteroseksismi. Miestutkija Arto Jokisen mukaan homoliikkeen tekemä teoretisointi paljastaa miesten todellisen ylivallan naisiin ja sen vaikutukset miesten keskinäisen hierarkian järjestymiseen. Tällaisesta vallasta tai kilpailusta kieltäytyminen tai tunteiden näyttäminen leimataan miestutkijoiden mukaan homoudeksi ja naismaisuudeksi. Naisvihaan läheisesti niveltyvä homofobia on yksi miehisen vallan kulmakivistä. ^[1]

Jokinen ehdottaa miestutkimuksen ja -keskustelun keskiöön viittä teemaa:

1. miesvallan vastustaminen ja patriarkaalisten hierarkioiden purkaminen
2. maskuliinisten väkivaltainstituutioiden purkaminen
3. seksuaalisuuden ihmistä kunnioittavampi määrittely ja käytäntö
4. läheisen ja läsnä olevan vanhemmuuden korostaminen
5. myönteinen machoilu eli miehisyyden positiivisten puolien korostaminen. ^[8]

Suomessa miestä ja maskuliinisuutta ei ole paljonkaan käsitelty teoreettisesti. Jokisen mukaan teoreettisen ajattelun puute näkyy muun muassa siinä, että mikä tahansa miehiä koskeva kirjoittelu on mielletty miestutkimukseksi.^[1]

Kriittisen miestutkimuksen yhtenä tehtävänä on pyrkiä muuttamaan yhteiskunnallisesti rakentuvaa mieskuvaa. Miehisyyttä pyritään pohtimaan uudelleen siltä pohjalta, miten miehet ovat osana naisten alistamisen ketjua ja miten se näkyy maskuliinisuuden rakentamisessa. Jokinen huomauttaa, että miehet eivät välttämättä ole etuoikeutetussa asemassa yhteiskunnassa. Suomalaismiehillä on korostunut osuus muun muassa itsemurhia, rikoksia, alkoholismia ja asunnottomuutta mittaavissa tilastoissa. Miesten riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin tai vammautua on naisia suurempi; kuitenkin miehet käyttävät vähemmän lääkkeitä ja käyvät harvemmin lääkärissä kuin naiset. Miestutkijoiden mukaan miehillä on tiettyjä etuoikeuksia, tapoja, tyylejä ja asenteita joista heidän kannattaa luopua oman etunsa tähden. ^[1]

Helen Pluckrose ja James A. Lindsay esittävät kriittisen miestutkimuksen ja sen taustateorioiden kritiikkiä teoksessa Cynical theories (2020). Miestutkimus nojautuu feminismiin ja se vuorostaan muodostaa yhden haaran postmodernismiin nojautuvien oikeudenmukaisuusteorioiden sarjassa, johon kuuluvat postkolonialistinen teoria, queer-teoria, kriittinen rotuteoria, intersektionaalisuus, feminismi ja sukupuolentutkimus, "sosiaalinen vammaistutkimus" sekä "fat studies".^[9] Kirjoittajien mukaan näitä aloja yhdistää tieteellisen vaatimustason mataluus. Pluckrose ja Lindsay katsovat, että postmodernia ajattelua yhdistää tieto-opissa radikaali skeptismi objektiivisen totuuden mahdollisuuteen. Ulkoisen todellisuuden olemassaoloa ei kielletä, mutta katsotaan, että sitä koskeva tieto on sosiaalisesti konstruoitua ja arvosidonnaista. Poliittinen teesi on, että valta ja etuoikeudet määrittelevät, mitä kussakin yhteiskunnassa pidetään tietona. Valta on toisten alistamista ja sortamista, ja tästä havainnosta nousee postmodernismin eettinen paatos valtasuhteiden korjaamiseksi. Sortajia ovat etenkin valkoihoiset ja heteroseksuaalit sekä patriarkaalisista arvoista hyötyvät miehet. Postmoderni politiikka on siksi vallan ja etuoikeuksien paljastamista ja kumoamista.^[10] Pluckrose ja Lindsay esittävät näiden kahden periaatteen lisäksi neljä postmodernismin johtoteemaa: 1) käsiterajojen hämärtäminen, 2) vallan kieli, 3) kulttuurirelativismi sekä 4) "yksilön" ja "universaalin" häivyttäminen.^[11]

Pluckrose ja Lindsay lainaavat Judith Lorberia (s. 1931), joka tiivisti feminismi paradigman muutoksen 2000-luvulla kolmeen asiaan: 1) sosiaalinen sukupuoli korvasi biologisen sukupuolen; 2) seksuaalisuus ja sosiaalinen sukupuoli ymmärrettiin sosiaalisesti konstruoiduiksi; 3) näkymätön valtasuhteiden verkko oli näiden konstruktioiden takana, ja 4) tärkeintä oli näkökulma (standpoint) eli henkilön ryhmäidentiteetti.^[12] Intersektionaalisuus tarjosi feminismin aktivisteille uusia merkityksen kokemuksia, sillä se avasi uusia ongelmia ja loputtoman taistelun aiheita, varsinkin toisia ryhmiä vastaan. ^[13] Biologisen sukupuolen hylkääminen johti naistutkimuksen uudelleenmäärittelyyn "sukupuolentutkimuksena", missä eri seksuaaliset vähemmistöt löysivät toisensa sorron kohteina.^[13] Koska yksilö oli aina jonkin ryhmän jäsen, myös valtasuhteiden korjaamisen tuli tapahtua ryhmätasolla. Sen sijaan liberaali ajatus yksilöiden tasa-arvosta johtaisi vain enemmistön ylivaltaan. Periaate nojasi standpoint -teoriaan ja kulttuurirelativismiin: kullakin ryhmällä oli oma totuutensa. Tavoitteena ei siksi ollut oikeudenmukaisuus, joka toteutui yksilötasolla vaan "sosiaalinen oikeudenmukaisuus" (social equity), joka ilmeni ryhmien välisissä valtasuhteissa. Pluckrosen ja Lindsayn mielestä tämä merkitsee luopumista liberaalin tasa-arvoajattelun perinteestä.^[14]

Kriittisessä miestutkimuksessa lähtökohtana on postmoderni feminismi. Se nojautuu usein australialaisen miestutkimuksen klassikon Raewyn Connellin (s. 1944) käsitteeseen "hegemoninen maskuliinisuus". Ilmaisu tarkoittaa asennetta, joka ylläpitää miesten etuoikeutettua asemaa ja edustaa aggressiivista ja kilpailevaa maskuliinisuutta. Niitä tukee hegemoninen kielellinen diskurssi siitä, mitä on oikea miehisyys. Hegemonisen maskuliinisuuden sukulaiskäsite on Terry Kupersin kehittämä ”toksinen maskuliinisuus”. Se tarkoittaa sosiaalisesti regressiivisiä miehisiä piirteitä, jotka palvelevat etuoikeuksia, naisten sortoa, homofobiaa ja mieletöntä väkivaltaa. ^[15] Kirjoittajien mukaan nämä ajatukset ovat saaneet Yhdysvalloissa laajaa kannatusta, mikä näkyy mm. siinä, että American Psychological Assosiation suosittelee mielenterveyspalveluja "traditionaalisen maskuliinisuuden" hoitoon.^[16]

Pluckrose ja Lindsay katsovat, että kriittinen miestutkimus käsittelee vain vähän varsinaisia miesten asioita ja sen sijaan keskittyy feministiseen standpoint -näkökulmaansa.^[15]

• Jeff Hearn
• Miesliike
• Andrologia

• Jokinen, Arto: ”Suomalainen miestutkimus ja -liike: muutoksen mahdollisuus? Teoksessa Jokinen, A. (toim.)”, Mies ja muutos : Kriittisen miestutkimuksen teemoja, s. 15–49. Tampere University Press, 1999. Teoksen verkkoversio.
• Pluckrose, Helen ja Lindsay, James: Cynical Theories: How Activist Scholarship Made Everything About Race, Gender, and Identity—and Why This Harms Everybody. Swift, 2020. ISBN 978-1-80-075004-3 (englanniksi)

• Badinter, Elisabeth: Mikä on mies?. ((XY: De l’identité masculine, 1986.) Suomentanut Leevi Lehto) Tampere: Vastapaino, 1993. ISBN 951-9066-71-3
• Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.): Miestä rakennetaan, maskuliinisuuksia puretaan. Tampere: Vastapaino, 1994. ISBN 951-9066-85-3
• Jokinen, Arto: Panssaroitu maskuliinisuus: Mies, väkivalta ja kulttuuri. Tampere: Tampere University Press, 2000. ISBN 951-44-4720-4
• Lehtonen, Mikko: Pikku jättiläisiä: Maskuliinisuuden kulttuurinen rakentuminen. Tampere: Vastapaino, 1995. ISBN 951-9066-91-8

• Suomen Miestutkimuksen Seura (Arkistoitu – Internet Archive).
• Tampereen yliopisto: Kriittinen miestutkimus.
• Tamminen, T.: Poikien välisestä ystävyydestä. Aviisi 2/2006