Kambodžan historia

Kambodžan historian varhaisimmat luotettavat tiedot asutuksesta ovat Hoabinhian-kaudelta noin 6 000 vuotta eaa.^[1] Ensimmäinen valtiollinen kokonaisuus alueella oli ensimmäisellä vuosisadalla syntynyt Funanin kuningaskunta, ja sitä seurannut Chenla.^[2][3] Chenlan valtakunnan heikentyminen ja sen synnyttämä valtatyhjiö loi perustan khmerien kulttuurin kukoistukselle 800-luvulta lähtien, kun khmerien valtakunta syntyi.^[4] Khmervaltakunta hallitsi laajimmillaan suurinta osaa Kaakkois-Aasiasta. Valtakunta säilyi 1400-luvulle asti, jolloin Ayutthayan kuningaskunta tuhosi Khmervaltakunnan pääkaupungin Angkorin.^[5] Angkorin kukistumisen jälkeen khmerit joutuivat vuosisadoiksi thaiden ja vietnamilaisten vallan alaisuuteen, kunnes Ranska valloitti alueen siirtomaakseen vuonna 1863.^[6]

Ranskan vallan alla siirtomaahallinto ei pyrkinyt juurikaan kehittämään Kambodžaa, vaan maa muodosti vain suoja-alueen Brittiläistä imperiumia vastaan, jolla ranskalaiset pyrkivät turvaamaan itselleen tärkeämmän Vietnamin.^[7]

Kambodža itsenäistyi Ranskan vallan alaisuudesta vuonna 1953. Itsenäistyminen ei kuitenkaan tuonut rauhaa, ja Norodom Sihanoukin itsevaltaisen hallituskauden aikana 1955–1970 maa oli sisäisesti erittäin hajanainen. Yhdysvaltain tukeman sotilasvallankaappauksen jälkeen maa ajautui vuonna 1970 mukaan Vietnamin sotaan ja veriseen sisällissotaan. Sota jatkui aina vuoteen 1975 asti.^[8] Kambodžaa koetelleen sodan pommituksissa arvioidaan kuolleen 250 000 kambodžalaista.^[9]

Vietnamin sota loi hedelmällisen pohjan punakhmerien valtaannousulle. Punakhmerien valta Kambodžassa kesti 1975–1979. Pol Potin diktatuurin aikana kuoli arviolta 1,2–3 miljoonaa ihmistä. Punakhmerien valta päättyi Vietnamin hyökkäykseen joulukuussa 1978. Lopullinen rauha solmittiin kuitenkin vasta 1991.^[10] Vapaat vaalit järjestettiin 1993 ja Kambodžasta tuli perustuslaillinen monarkia.^[11] Sisäpoliittiset levottomuudet ovat kuitenkin jatkuneet. Oikeudenkäynnit punakhmerien johtajia vastaan alkoivat 2005 ja ensimmäiset tuomiot annettiin 2010.^[12] Käytännössä Kambodžan kuninkaalla ei ole mitään poliittista valtaa ja valta on keskittynyt vuodesta 1985 maan pääministerinä toimineelle itsevaltaiselle Hun Senille.^[13]

Nykyisen tutkimuksen valossa tiedetään, että Kambodžan alueella on ollut metsästäjä-keräilijöitä Hoabinhian-kaudella noin 6 000 vuotta eaa. Aiemmasta asutuksesta ei ole varmoja todisteita. Kambodžan neoliittisesta ja pronssikaudesta tiedetään hyvin vähän, sillä arkeologisia kohteita on vähän, ja niitäkään ei ole tutkittu kovin paljoa.^[1]

Ajanlaskun alkuun mennessä alueella alkoi jo esiintyä kiinteää asutusta ja yhteiskuntarakenteiden muodostumista, jotka johtivat ensimmäisten valtakuntien syntyyn.^[14][15] Alueen asukkaat asukkaat omasivat metallinvalutaidon ja he olivat merenkulkutaitoisia. Pisimmälle järjestäytyneet asukkaat asuivat rannikolla ja Mekong-joen suistoalueella, jossa he viljelivät riisiä ja pitivät kotieläimiä.^[15]

Tutkijat uskovat että alueen alkuperäisasukkaat olivat austroaasialaista alkuperää. Mon-khmer -kansat saapuivat alueelle myöhemmin ja he luultavasti sekoittuivat alueen alkuperäiskansaan. Aluetta nykyisin asuttavat khmerit saapuivat alueelle luultavasti Kaakkois-Kiinan alueelta ennen ensimmäistä vuosisataa. Khmerien uskotaan saapuneen alueelle ennen kuin naapurikansat thait, laot ja vietnamilaiset saapuivat Kaakkois-Aasian alueelle.^[15]

Pääartikkelit: Funanin kuningaskunta ja Chenla

Kambodžan alueen ja samalla koko Kaakkois-Aasian ensimmäiset merkittävät korkeakulttuurit syntyivät ajanlaskun alkuvuosina. Vanhin tunnettu kuningaskunta on Funanin kuningaskunta, joka syntyi ensimmäisellä vuosisadalla jaa. nykyisen Kambodžan ja Vietnamin alueelle.^[2] Funanin menestys liittyi siihen, että alueesta tuli kansainvälisen kaupan keskus. Alueella kävi persialaisia, intialaisia ja kiinalaisia kauppiaita, joiden kulkureitillä Funan oli. Mekongin suistoalue tarjosi hyvän riisisadon, jolla voitiin ruokkia kaupungin oman väestön lisäksi satamassa pysähtyneet ulkomalaaiset kauppiat ja merenkävijät.^[16]

Funan myös laajensi alueitaan ja se alisti valtaansa viereiset kuningaskunnat. Laajimmillaan sen valtapiiri ulottui etelässä syvälle Malakan niemimaalle ja lännessä Burman eteläosiin asti.^[2][16]

Funan oli intialaistunut kuningaskunta ja se omasi intialaisiin malleihin perustuvan poliittisen järjestelmän. Funanissa palvottiin useita hindujumalia, ja intialaistumista lisäsi 300-luvulla alkanut intialaisten muutto alueelle. Sanskritin kieltä käytettiin laajalti ja aakkoset perustuivat intialaiseen kirjoitusjärjestelmään. 400-luvulla maan eliitti oli jo hyvin intialaistunutta.^[16][3]

Funanin valtakausi alueella kesti 600-luvulle asti. Maa alkoi heikentyä 300-luvulta lähtien, kun alueen merireitit muuttuivat merkittävästi. Ulkomaalaiset kauppiaat valitsivat yhä useammin Sumatralle syntyneen Srivijayan satamat Funanin sijasta.^[17][16] Heikkenevä kuningaskunta ajautui sisäisiin ristiriitoihin 500-luvulta lähtien ja 600-luvulla Funan ajautui Chenlan vasallivaltioksi. Funanin valloittamisen myötä intialaisvaikutteet siirtyivät Chenlaan.^[3][4]

Chenla oli khmerien kuningaskunta, joka legendan mukaan syntyi chameilta vallatulle maalle.^[18] Chenla oli ollut Funanin vasallivaltio, mutta se erkani Funanista valtakunnan heikennyttyä noin vuonna 550.^[19][4] Chenlan valtakautta ei kestänyt kauan, sillä 600-luvun lopulla valtakunta jakaantui kahtia. Kiinalaiset kronikat kutsuvat jakaantunutta maata Maa-Chenlaksi ja Vesi-Chenlaksi. Maa-Chenla sijaitsi nykyisen Laosin eteläosassa ja Vesi-Chenla nykyisen Kambodžan alueella. Maa-Chenla säilyi suhteellisen vakaana, mutta rannikolla sijainnut Vesi-Chenla joutui luultavasti jaavalaisen Sailendra-dynastian vasalliksi 800-luvulla. Vesi-Chenla hajosi lopulta useaan pieneen kuningaskuntaan.^[4][20][18] Chenlan heikentyminen loi samalla perustan Angkorin valtakunnan syntymiselle.^[4]

Pääartikkeli: Khmerien valtakunta

Angkorin valtakunta syntyi 800-luvulla Chenlan heikennyttyä. Angkorin perustajana pidetään tavallisesti kuningas Jayavarman II:ta, joka vapautti khmerit jaavalaisten vallasta ja yhdisti kansan. Hän kruunautti itsensä khmerien hallitsijaksi vuonna 802.^[20][21] Hän perusti useita kaupunkeja, ja lopulta hän asettui Tonle Sap -järven rannalle perustamaansa Hariharalayaan.^[22][5] Pääkaupunkia siirreltiin pienellä alueella ja alueelle syntyi lukuisia temppeleitä. 900-luvulla valtakunnan keskus siirtyi järven luoteisrannalla sijainneeseen Angkoriin.^[23][21][22]

Khmerit olivat omaksuneet uskonnollisia ja poliittisia ideoita ja instituutioita Intiasta ja perustivat keskitetysti hallitun kuningaskunnan, joka hallitsi Kaakkois-Aasiaa suuren osan olemassaoloajastaan. Angkorin valtakunnan kuninkaat pitivät itseään universaaleina kuninkaina ja onnistuivat rakentamaan suuren valtakunnan laajentamalla vaikutusvaltaansa ympäröiville alueille sotilaallisilla valloituksilla.^[24]

Kuten Funanin ja Chenlan, Khmervaltakunnan vauraus ei perustunut kansailnväliseen kaupankäyntiin, vaan kotimaiseen maanviljelyyn. Tonle Sap -järven ympäristö oli täydellinen riisinviljelyyn, ja valtakunnassa kehittyi keinokastelujärjestelmä, jonka avulla voitiin saada kolme riisisatoa vuodessa.^{[21][11][22][5]} Valloitusten avulla saatiin suuri määrä työvoimaa, jolla kuninkaat rakennuttivat kanaaleja sekä suuria vesialtaita. Orjien avulla kuninkaat rakennuttivat omaksi ja jumalten kunniaksi mahtavia uskonnollisia monumentteja. Orjat olivat yleensä sotavankeja tai vähemmistöihin kuuluvia vuoristokansoja.^[25][22] Suurin näistä monumenteista on Suryavarman II:n rakennuttama Angkor Watin temppeli. Suryavarman II hallitsi noin vuodesta 1113 vuoteen 1150 saakka.^[5]

Jayavarman VII:n valtakaudella vuosina 1181–1218 kuningaskunta laajentui voimakkaasti, pohjoisessa nykyisen Vientianen kaupungin tienoille ja etelässä Malakan niemimaalle. Toisin kuin edeltäjänsä, jotka olivat pitäneet yllä hindulaista jumalkuninkaan myyttiä, Jayavarman VII oli theravada-buddhalaisuuden suojelija.^[5][22][26] Jayavarman VII aloitti rakennustyöt, jotka käsittävät Angkor Thomin kuninkaallisen kaupungin, jonka tunnetuin rakennus on Bayonin temppeli.^[27][26]

Jayavarman VII:n valtakauden jälkeen Khmervaltakunta alkoi rapistua.^[28] Todennäköisesti valtakunnan rapistuminen johtui vahvojen thaikuningaskuntien noususta ja niitä vastaan käytyjen sotien menetyksistä.^[11] Vuonna 1283 valtakunnan kuningas Jayavarman VIII joutui maksamaan vasalliveroa Kublai-kaanin mongoleille.^[22]

Angkor hylättiin lopullisesti vuonna 1431, kun Ayutthayan kuningaskunta valloitti Angkorin.^[5][26][22] Khmerit saivat kuitenkin ajettua valloittajat pois, mutta koko kaupunkia ja sen miljoonaväestö päätettiin siirtää nykyisen Phnom Penhin alueelle, sillä kuningas katsoi että kauempana Ayutthayasta pääkaupungin sijainti on turvallisempi.^[29][22]

Angkorin aikakausi oli kulttuurin ja politiikan kannalta Kambodžan kulta-aikaa. 800-luvulta 1400-luvulle kestäneen khmer-kuningaskunnan kukistuttua vuonna 1431 ovat khmerkansan seuraavat neljä vuosisataa huonosti dokumentoituja. Vuosien 1432–1887 välistä aikaa on kutsuttu Kambodžan pimeiksi vuosiksi, kunnes ranskalaiset ottivat maan hallintaansa.^[24][11][6]

Angkorin valloituksen jälkeen nykyisen Kambodžan alueesta muodostui puskurivaltio thaidenn ja vietnamilaisten asuinalueiden väliin. Khmer-kuninkaat eivät kyenneet palauttamaan Angkorin mahtia, vaan he jäivät yhä enemmän naapurikansojen pelinappulaksi. Thait ja vietnamilaiset sekaantuivat khmerien palatsin asioihin ja hovi jakaantui molemmille naapureille myötämielisiin osapuoliin. Naapurit nimittivät muun muassa Kambodžan kuninkaat, joista monet kruunattiin Bangkokissa. Ayutthayan tuho 1767 heikensi thaitten vaikutusta väliaikaisesti, mutta se lisääntyi jälleen Vietnamin sisällissodan jälkeen.^[30][31]

Thait toipuivat nopeasti, ja 1794 he ottivat haltuunsa Băt Dâmbângin ja Siĕm Réabin maakunnat.^[32] Nimellisesti Kambodža oli edelleen itsenäinen, mutta käytännössä siitä oli tullut thaikuninkaiden vasallivaltio. Thait yrittivät valloittaa Kambodžan 1831, mutta vietnamilaiset estivät sen, ajoivat thait pois ja valloittivat maan. Vietnamin 1835 aloittama Kambodžan vietnamilaistaminen johti 1841 avoimeen sotaan, jossa thaimaalaiset auttoivat Kambodžaa. Vuoden 1846 rauhansopimuksen mukaan Kambodža joutui kuitenkin virallisesti sekä thaiden että vietnamilaisten alaisuuteen, ja molemmat maat kruunasivat symbolisesti maan kuninkaaksi khmerprinssi Duongin, joka oli kasvanut Siamissa.^[30][33] Kuningas Duongin seuraajaksi nousi vuonna 1859 prinssi Voday, joka otti hallitsijanimekseen Norodom.^[33]

Huolimatta jatkuvista naapurimaiden hyökkäyksistä, khmerit säilyttivät kulttuurisen ja kielellisen identiteettinsä Kambodžan pimeinä vuosisatoina.^[11] On mahdollista että nykyistä Kambodžaa ei olisi, elleivät ranskalaiset olisi valloittaneet Indokiinaa imperiumiinsa, vaan Kambodža olisi sulautunut Thaimaahan tai Vietnamiin.^[6]

Ranska oli saanut vuonna 1847 haltuunsa Vietnamin kolme eteläisintä maakuntaa, joista he alkoivat käyttää nimitystä Kotšinkiina.^[34][33] Ranska vaati Vietnamin keisarin nimissä vuonna 1863 Kambodžaa maksamaan veroa Kotšinkiinalle, ja sen onnistui suostutella Kambodžan kuningas Norodom allekirjoittamaan sopimus, jolla Kambodžasta tuli Ranskan protektoraatti. Seuraavana vuonna Kambodža solmi protektoraattisopimuksen myös Thaimaan kanssa. Tämä suututti ranskalaiset ja jo samana vuonna Ranska valloitti Kambodžan. Thaimaa luopui vaatimuksistaan Kambodžan suhteen 1867. Vuonna 1887 Ranska muodosti hallitsemistaan alueista Kambodžasta ja Vietnamista hallinnollisen alueen Ranskan Indokiinan. Myöhemmin myös Laos liitettiin Ranskan Indokiinaan.^[35][33][36]

Ranskan valta ei miellyttänyt kaikkia Kambodžassa. Kapinaa Ranskaa ja Kambodžassa valtaa pitäviä vastaan johti kuninkaan velipuoli Si Votha, joka havitteli kruunua itselleen. Kapina kukistettiin, mutta Si Vothaa ei koskaan saatu kiinni.^[7]

Kambodžaa hallitsi siirtomaapäällikkö ja maakunnissa hallitsivat paikalliset kuvernöörit. Ylintä valtaa maassa pitivät ranskalaiset. Kuninkaan hovi ja näennäinen kuninkaanvalta säilytettiin, mutta ranskalaisilla oli lopullinen valta kaikessa hallitsijan valintaa myöten.^[37][11][38] Norodomille ja hänen seuraajillensa jäi keulakuvan rooli, myös buddhalaisessa uskonnossa. Siirtomaa-aikana ranskalaiset saivat korkeimmat virat, ja alempiin virkoihin palkattiin mieluiten vietnamilaisia.^[37]

Vuonna 1897 maan kuvernööri valitti esimiehilleen Pariisissa, että Kambodžan kuningas Norodom I ei enää ollut kykenevä hallitsemaan maata, ja sai oikeuden ottaa kuninkaan roolin verojen määräämisessä sekä kuninkaallisten virkamiesten ja seuraavan kuninkaan nimittämisessä.^[37] Norodom kuoli vuonna 1904 ja hänen seuraajakseen valittiin hänen veljensä Sisowath I.^[7]

Ranska laajensi Kambodžan aluetta vuonna 1907, kun se vaati Siamia luovuttamaan Băt Dâmbângin ja Siĕm Réabin maakuntien alueet. Kambodžan merkitys ranskalaisille oli ennen kaikkea strateginen, sillä alue suojasi ranskalaisille tärkeämpää Kotšinkiinaa brittiläisten imperiumin laajentumispyrkimyksiltä. Kambodžan kehittämiselle uhrattiin voimavaroja mahdollisimman vähän.^[7] Koulutuksen kehitys laiminlöitiin ja perusopetusta korkeampaa opetusta Ranskan Indokiinassa sai ainoastaan Vietnamissa.^[7][11] Maahan ei syntynyt korkeasti koulutettua keskiluokkaa, vaan khmerit jakaantuivat maaseudun riisinviljelijöihin ja pääkaupunki Phnom Penhin kuninkaallisiin. Keskiluokkaisen kauppiasväestön muodostivat kiinalaiset ja vietnamilaiset, jotka saivat muuttaa Kambodžaan esteettä.^[7]

Ranskan siirtomaahallinto verotti maan väestöä rankasti ja talonpoikaisväestö kärsi suuresta työtaakasta ja raskaasta verovelvollisuudesta. Vuonna 1916 maassa käynnistyi suuria talonpoikaismielenosoituksia. Maan tavan mukaisesti kansa vetosi kuninkaaseen epäkohtien korjaamiseksi. Phnom Penhiin saapui toinen toistaan suurempia lähetystöjä, mikä alkoi hermostuttaa ranskalaisia jokta olivat ajatelleet ettei maan väestö kykene järjestämään joukkomielenosoituksia.^[39][7] Maaseudulla alkoi kyteä ranskalaisvastaisia kapinoita ja tilanne rauhoittui väliaikaisesti, kun kuningas Sisowath matkusti maakuntiin rauhoittamaan tilannetta. Helmikuussa 1916 talonpojat hyökkäsivät ranskalaisten hallintorakennuksen kimppuun, johon ranskalaiset vastasivat avaamalla tulen surmaten useita talonpoikia. Kuningas palasi alueelle ja sai jälleen tilanteen rauhoittumaan.^[7]

Toisen maailmansodan aikana japanilaiset miehittivät Kambodžan vuonna 1941.^[40] Japanilaiset antoivat Ranskan saksalaismielisen Vichyn hallituksen jatkaa siirtomaahallintoa siviiliasioissa. Näin ollen maan kansallismieliset suuntasivat yhä protestinsa ranskalaisia vastaan.^[41][11] Kambodžassa oli herännyt orastavaa nationalismia 1930-luvulla, ja japanilaiset yrittivät tukea sitä levittämällä Aasia aasialaisille propagandaa Kaakkois-Aasian kansojen keskuudessa.^[42]

Kun Japanin tappio sodassa jo häämötti, se julisti 9. maaliskuuta 1945 Kambodžan itsenäiseksi. Kuningas Norodom Sihanouk vahvisti sen pari päivää myöhemmin. Samalla maan nimi muutettiin khmerinkielistä nimeä lähempänä olevaan muotoon Kamputsea.^{[40][41][11][42]} Japanin antauduttua ranskalaiset palasivat ja peruuttivat itsenäisyysjulistuksen. He yrittivät myös palauttaa siirtomaavallan, mutta kuningas Sihanouk katsoi protektoraattisopimuksen päättyneen, koska Ranska ei ollut pystynyt suojelemaan Kambodžaa japanilaisilta. Ranska luopui vaatimuksistaan, ja Kambodžasta tuli autonominen valtio Ranskan Indokiinan liittovaltiossa.^[43][44] Kambodžalaisten sallittiin muodostaa perustuslaki ja muodostaa poliittisia puolueita.^[11]

Ranskan ja Japanin vastaiset ryhmittymät muodostivat 1945 järjestön nimeltä Khmer Issarak, ”Itsenäinen Khmer”, joka pääasiassa toimi Thaimaan hallitsemista Băt Dâmbângin ja Siĕm Réabin maakunnista käsin. Vuonna 1947 Kambodžasta tuli perustuslaillinen monarkia ja yleisen armahduksen jälkeen osa Khmer Issarakin jäsenistä siirtyi olemassa oleviin puolueisiin, mutta osa jatkoi taistelua Ranskan siirtomaaherruutta vastaan yhdessä Việt Minhin kanssa.^[43][45][44]

Kuningas Sihanouk ja Ranska pääsivät 1949 sopimukseen, jonka mukaan Kambodža oli muodollisesti itsenäinen, mutta Ranskan hallintaan jäivät edelleen armeija, poliisi, oikeuslaitos, valuutta ja ulkomaankauppa. Levottomuudet maassa alkoivat uudelleen 1951, jolloin myös buddhalaiset munkit toimivat aktiivisesti hallitusta vastaan. Kaikki osapuolet, muun muassa myös Yhdysvallat, yrittivät voittaa munkit puolelleen, koska munkkien avulla katsottiin pystyvän hallitsemaan koko maaseutuväestöä. Kuningas Sihanouk aloitti Kambodžan itsenäisyyskampanjan 1953 ja julisti Kambodžan itsenäiseksi kesällä 1953. Ranskan sotilaallinen tilanne Indokiinan sodassa oli sen verran huono, että se joutui tunnustamaan Kambodžan itsenäisyyden marraskuussa 1953. Sihanouk luki virallisen itsenäisyysjulistuksen 9. marraskuuta 1953. Kambodžan itsenäisyys vahvistettiin 1954 Geneven rauhankonferenssissa, joka päätti Indokiinan sodan.^[43][45][44] Kuningas Norodom Sihanouk luopui kruunusta isänsä Norodom Suramaritin hyväksi 1955, sillä hän katsoi että perustuslaillisena monarkkina hän ei voinut johtaa maata riittävän hyvin. Sihanouk ryhtyi johtamaan maata pääministerinä. Vuosina 1955–1970 Sihanouk oli Kambodžan tosiasiallinen hallitsija joko pääministerinä tai valtion päämiehenä.^{[43][45][44][46]}

Kambodžaa yksinvaltaisesti hallinnut Sihanouk pyrki sisäpolitiikassa murskaamaan monipuoluejärjestelmän, ja monet Sihanoukin vastustajat kuolivat hämäräperäisissä olosuhteissa. 1960-luvulla Sihanouk kertoi pyrkivänsä täydelliseen puolueettomuus- ja sitoutumattomuuspolitiikkaan. Suhteet Yhdysvaltoihin viilenivät varsinkin, sen jälkeen kun Sihanouk solmi Neuvostoliiton ja Kiinan kanssa kauppasopimukset. Yhdysvallat alkoi tukea Sihanoukia vastustavaa Son Ngoc Thanhin johtamaa Khmer Serei ”(Vapaa Khmer)” sissiliikettä, joka oli muodostettu Khmer Issarakin oikeistosiivestä. Sihanouk katkaisi kaikki suhteet Yhdysvaltoihin 1965, kun Yhdysvaltojen ilmasota Vietnamin sodassa laajeni Kambodžan alueelle. Oikeiston voitettua Yhdysvaltojen tuella vaalit vuonna 1966 hallitus ryhtyi puhdistamaan maata vasemmistolaisista. Vasemmistolaiset pakenivat maaseudulle ja aloittivat 1967–1968 useita kapinoita, jotka hallitus kuitenkin kukisti verisesti. Kapinalliset alkoivat järjestäytyä kommunistiseksi sissiliikkeeksi, jonka nimeksi tuli punaiset khmerit.^[47][8]

Pääartikkeli: Kambodžan sisällissota

Kenraali Lon Nol suoritti Yhdysvaltojen tuella sotilasvallankaappauksen keväällä 1970, kun Sihanouk oli ulkomailla. Uudeksi pääministeriksi kutsuttiin Son Ngoc Thanh, Khmer Serein johtaja. Hän antoi valtiolle uudeksi nimeksi Khmerien tasavalta.^[8][48] Vallankaappausta seurasi vuosina 1970-1975 verinen sisällissota, johon myös Yhdysvallat ja molemmat Vietnamit sekaantuivat osana Vietnamin sotaa.^[8][48][11] Vallankaappauksen jälkeen Sihanouk liittoutui Kambodžan kommunistien kanssa kukistaakseen sotilashallituksen.^[11]

FNL:n sissit hyökkäilivät etelävietnamilaisten kimppuun Kambodžasta käsin, joten Yhdysvaltojen ilmavoimat jatkoivat Kambodžan pommitusta myös sotilasvallankaappauksen jälkeen. Richard Nixon oli luopunut suunnitelmista miehittää Kambodža ja ryhtyi avokätisesti tukemaan uutta Lon Nolin johtamaa sotilashallitusta. Pommitukset jatkuivat kuitenkin elokuuhun 1973 asti. Yhdysvallat pudotti Kambodžaan kaiken kaikkiaan 2 756 941 tonnia pommeja. Liittoutuneet käyttivät koko toisen maailmansodan aikana noin 2 miljoonaa tonnia pommeja, Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit mukaan luettuina. Aikaisemmin pommituksissa arvioitiin kuolleen 50 000-150 000 ihmistä. Arvio perustui kuitenkin tonnimäärään, joka oli vain viidesosa todellisesta määrästä.^[49][47][8] Nykyään pommituksissa arvioidaan kuolleen noin 250 000 kambodžalaista.^[9]

Sihanouk johti nimellisesti Kambodžan kansallista yhtenäisyysrintamaa (FUNK) ja Kambodžan kansallisen yhtenäisyyden kuninkaallista hallitusta (GRUNK) Pekingistä käsin. Kummankin vahvin ryhmittymä olivat kuitenkin punaiset khmerit. Lopulta punakhmerit hallitsivat käytännössä koko maaseutua.^[50]

Lon Nolin hallinto pysyi pystyssä vain Yhdysvaltojen avun turvin.^[8] Kun Yhdysvallat lähti Vietnamista ja FNL Kambodžasta, punaiset khmerit jatkoivat taistelua ja syrjäyttivät Lon Nolin hallinnon. Kambodžan kommunistinen puolue valloitti Phnom Penhin 17. huhtikuuta 1975, ja Lon Nol pakeni Yhdysvaltoihin. Norodom Sihanouk palasi valtaan, mutta joutui pian radikaalien kommunistien syrjäyttämäksi. Jäljellä oleva hallitus hajotettiin nopeasti ja Sihanouk menetti virallisesti asemansa valtion päämiehenä. Kambodžasta tuli kommunistinen tasavalta ja Khieu Samphanista ensimmäinen presidentti.^[12]

Pääartikkeli: Punaiset khmerit

Punaisten khmerien johtaja Pol Pot nimitettiin Kambodžan pääministeriksi, ja hän aloitti koko maan läpäisevät sosialistiset uudistukset. Markkinatalous, yksityisomaisuus ja raha lakkautettiin, ja kansan tuli elää pienissä yhteisöissä.^[51] Punaisten khmerien ideologia oli sekoitus radikaalia maolaisuutta ja pääosin Vietnamia vastaan suunnattua sovinismia. Heidän vihollisiaan olivat etenkin vanhan hallinnon aikana koulutettu sivistyneistö – opettajat, lääkärit ja insinöörit – joita tapettiin surutta. Kaiken yksilöllisyyden ja vapauden tukahduttanut Angkar-järjestelmä valvoi kambodžalaisia, joiden tuli tehdä samaa työtä, syödä samaa ruokaa ja käyttää samoja vaatteita. Kambodža palasi vuoteen nolla: perinteet, uskonto, teatteri, musiikki, sanomalehdet ja niin edelleen lakkautettiin ja kirjastot, sairaalat, koulut ja muut julkiset rakennukset hylättiin.^[52][10]

Punaiset khmerit vastustivat kaupunkielämää, ja kaupunkiväestö määrättiin palaamaan välittömästi maaseudulle. Phnom Penhin väestö oli sodan aikana kasvanut moninkertaiseksi, mutta kaupungit tyhjennettiin muutamien päivien kuluessa. Punaiset khmerit käyttivät hyödykseen vanhaa, kaupunkilais- ja maalaisväestön välistä juopaa ja voimistivat sitä. Maaseutuväestö jaettiin kahteen kastiin, vanhoihin asukkaisiin ja uusiin kaupungeista häädettyihin ihmisiin, ja ryhmien välit saattoivat olla hyvin huonot. Kaupunkilaisväestö joutui sopeutumaan ankariin olosuhteisiin, joissa maalaiset olivat punaisten khmerien mukaan joutuneet aina elämään. Koska punaisten khmerien ideologian kulmakiviin kuului myös ”yltiöpäinen khmer-sovinismi”, vihan kohteeksi joutuivat myös vähemmistöt: chamit, vietnamilaiset ja kiinalaiset.^[53]

Sisällissodan, Pol Potin ohjelmien ja Vietnamin miehityksen uhriluvusta kiistellään. Maltillisempienkin arvioiden mukaan ainakin miljoona ihmistä sai Punakhmerien hirmuhallinnon aikana surmansa vuosien 1975–1979 välillä.^[53] Arviot Pol Potin ajan uhriluvuista vaihtelevat 1–3 miljoonan välillä. Suurin osa uhreista kuoli nälkään, sairauksiin tai pakkotyöhön. Teloituksissa kuoli kuitenkin ainakin satoja tuhansia, ehkä jopa miljoona henkeä. Joka tapauksessa Kambodžan kansanmurha oli yksi vuosisadan pahimmista inhimillisistä katastrofeista: erään arvion mukaan surmansa sai yli viidesosa maan väestöstä.^{[54][55][56][57]}

Punakhmerien välit Vietnamiin alkoivat pian kiristyä. Vietnam ei voinut enää hyväksyä punakhmerien hyökkäyksiä Vietnamin puolelle ja uutisia vietnamilaisväestön vainosta: lopulta joulukuussa 1978 Vietnamin armeija hyökkäsi Kambodžaan ja sai Phnom Penhin nopeasti hallintaansa.^[52] Punaiset khmerit ja Pol Pot pakenivat Thaimaan rajalle, ja Vietnam asetti valtaan hallituksen, joka koostui Pol Potin vainoja paenneista punakhmereistä. Maanpaossa ollut Sihanouk ryhtyi nyt yhteistyöhön punaisten khmerien kanssa ja toimi päämiehenä koalitiohallituksessa, jota tukivat Kiina ja länsivallat. Thaimaa vuorostaan tarjosi punakhmereille turvapaikan vastineeksi siitä, että Kiina veti tukensa maan kommunistiselta puolueelta.^[58] Vastustaakseen kommunistien johtamaa Vietnamia Yhdysvallat avusti punakhmerejä miljoonilla dollareilla ja asetti vietnamilaisten tukeman Kamputsean kansantasavallan kauppasaartoon. Presidentti Jimmy Carterin hallinto esti kansantasavallan pääsyn Yhdistyneisiin kansakuntiin (YK), jossa Kambodžaa edusti 1990-luvun alkuun asti punakhmerien ja Sihanoukin monarkistien pakolaishallitus.^[59]

Vietnam miehitti Kambodžaa vuoteen 1989 asti.^[58] Vuonna 1991 solmittiin eri osapuolten välillä rauhansopimus ja kuningas Norodom Sihanouk palasi maahan.^[11] Maa palautettiin monarkiaksi ja Sihanoukista tuli jälleen kuningas, nyt ilman poliittista valtaa. Hän jätti kruunun vuonna 2004 Norodom Sihamonille.^[12] YK:n operaatio UNAMIC perustettiin auttamaan miinanraivauksessa ja tukemaan noin 370 000 pakolaisen paluuta Thaimaasta.^[60] YK lähetti maahan 22 000 rauhanturvaajaa, joiden tehtävä oli riisua eri osapuolet aseista ja valvoa demokraattisia vaaleja vuonna 1993.^[11]

Vuoden 1993 tasaisten vaalien jälkeen kanssapääministereiksi nimitettiin Kambodžan kansanpuolueen Hun Sen ja monarkistisen Funcinpec-puolueen prinssi Norodom Ranariddh, Norodom Sihanoukin vanhin poika. Hun Sen järjesti verisen vallankaappauksen 7. heinäkuuta 1997, joka syöksi Ranariddhin vallasta. Vuoden 1998 vaalien jälkeen Hun Sen jatkoi ainoana pääministerinä ja Norodom Ranariddh parlamentin puhemiehenä. Kambodžan kansanpuolue voitti myös vuoden 2003 vaalit mutta ei taaskaan saanut yksinkertaista enemmistöä.^[12][61][62]

Vuonna 2006 Funinpec erotti prinssi Norodom Ranariddhin johdostaan ja maaliskuussa 2007 Norodom Ranariddh tuomittiin poissaolevana vankilaan varojen väärinkäytöstä.^[12]

Punakhmerien johtajia tuomitsemaan perustettu tuomioistuin käynnistyi hitaasti vuodesta 2005 alkaen. Yksi liikkeen kärkihahmoista, Ta Mok kuoli vuonna 2006 ennen kuulustelujen alkua. Nuon Chea joutui oikeuden eteen 2007. Duch eli Kang Kek Ieu tuomittiin 35 vuodeksi vankilaan vuonna 2010.^[12]

Vaikka Kambodžan kehitys monilla mittareilla on ollut positiivista, demokratian suhteen kehitys on mennyt huonompaan suuntaan. Pääministeri Hun Sen hallitsee maata yhä autoritaarisemmin ja diktatuurisemmin. Vuoden 2013 vaalit antoivat vielä toivoa demokraattisesta kehityksestä, kun ilmeisestä vilpistä huolimatta oppositio pääsi lähes tasoihin hallitsevan Kambodžan Kansanpuolueen CPP:n kanssa. Kehitysapurahojen varmistamiseksi toteutetusta pohjimmiltaan näennäisestä demokratiasta on alettu luopua. Vuonna 2017 tärkeimmän oppositipuolueen Kambodžan Kansallisen pelastuksen puolueen CNRP.n toiminta kiellettiin ja sen johtaja pidätettiin. Lukuisia journalisteja ja ihmisoikeusaktivisteja on pidätetty tai karkotettu maasta, itsenäisiä radiokanavia ja vapaata lehdistöä on rajoitettu. Brittilehti The Guardian luonnehti Hun Senia "täysivaltaiseksi diktaattoriksi"^[63]

Vuoden 2018 vaaleissa pääministeri Hun Senin johtama Kambodžan kansanpuolue voitti kaikki parlamentin 125 paikkaa. Vaaleissa ei ollut lainkaan pääoppositiopuolueen Kambodžan Kansallisen Pelastuspuolueen ehdokkaita, sillä puolue oli kielletty edellisenä vuonna ja sen johtaja oli vankilassa odottamassa tuomiota maanpetoksesta. Vaaleissa oli hallitsevan puolueen lisäksi ehdokkaita tuntemattomista pienpuolueista. Länsimaat, oppositio ja ihmisoikeusjärjestöt pitivät vaaleja epäuskottavina ja vilpillisinä. Vaalit kertoivat karua kieltä Kambodžan demokratian tilasta, käytännössä yksipuoluejärjestelmä sekä Hun Senin 33 vuotta kestänyt itsevaltainen valtakausi jatkuivat.^[64] Hun Sen voitti myös vuoden 2023 vaalit. Hän ilmoitti aikovansa siirtää vallan pojalleen Hun Manetille.^[65]

• Brown, Ian: Cambodia: An Oxfam Country Profile. Oxfam, 2000. ISBN 0-85598-430-9
• Heikkilä-Horn, Marja-Leena: Kaakkois-Aasia eilen ja tänään. Helsinki: Yliopistopaino, 1991. ISBN 951-570-084-1
• Heikkilä-Horn, Marja-Leena & Miettinen, Jukka O.: Kaakkois-Aasia: Historia ja kulttuurit. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-15771-X
• Glover, Ian & Bellwood, Peter: Southeast Asia. From prehistory to history, s. 89–119. (osio "Pre-Angkorian and Angkorian Cambodia, Stark, Miriam T.) New York: Routledge Curzon Press, 2004. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 2.1.2011). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
• Barwise, J. M; White, N. J.: Matkaopas historiaan, Kaakkois-Aasia. Suomentanut Toppi, Anne. Kuopio: UNIpress, 2006. ISBN 951-579-212-6
• Wissen Media Verlag GmbH Gütersloh/München: Maailmalla Aasia, s. 88–89. Saksa: WSOY, 2008. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste