Katana

Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua. Tarkennus: Koko artikkelin kieliasu läpikäytävä, mielellään siten, että samalla korjataan aihetta.

Katana (jap. 刀, koko nimi jap. 日本刀, Nihon-tō, ”japanilainen miekka”) on japanilainen kahden käden lyömämiekka tai pitkämiekka, daitō (jap. 大刀)^[1], jota ryhdyttiin käyttämään tachin tilalla 1400-luvun jälkeen.^[2]

Katana on lievästi kaareva yksiteräinen miekka, jota kannetaan perinteisesti vyöhön pistettynä teränsuu ylöspäin, toisin kuin tachia kiinnikkeistä riiputtaen teränsuu alaspäin. Samurait käyttivät katanan rinnalla tyypillisesti myös lyhyempää miekkaa, wakizashia, tai tästä vielä lyhyempää versiota, tantōta. Näiden kahden aseen yhdistelmän daishōn (iso ja pieni) kantaminen oli lähes pelkästään samuraiden yksinoikeus (myös jotkut sumopainijat saivat kantaa daishōa)^[3]. Siksi katanaa on myös usein kutsuttu nimellä ”samuraimiekka”.

Sanaa käytetään monesti myös virheellisesti kuvaamaan kaikkia japanilaisia miekkoja. Lisäksi eri miekkatyyppien nimitykset ovat vaihdelleet eri aikakausina^[2].

Miekkojen taonta omaksuttiin Japaniin kiinalaisilta sepiltä 500-luvulta eaa. alkaen. Ensimmäiset japanilaiset miekat (ken) olivatkin kiinalaisten miekkojen tapaan suoria ja yksi- tai kaksiteräisiä. Legendan mukaan japanilaisen miekan kehitti seppä nimeltään Amakuni 700 jaa. Samalla hänen kerrotaan myös keksineen taitettavan raudan takomistyylin, josta japanilaiset sepät ovat kuuluisia.

Katanan rakenne on muokkautunut vuosien varrella, ja sen myöhemmät versiot eroavat huomattavasti ensimmäisistä malleista. Katana-tyypit nimetään niiden valmistusajan mukaan seuraavasti.

Heian-kauden puolivälistä lähtien aina 1600-luvun vaihteeseen asti (vuoteen 1596) valmistettuja aseita kutsutaan nimellä kotō, ”vanhat miekat”.

Heian-kaudella (794–1185) katanan edeltäjä, tachi, kehittyi ottaen vaikutuksia Pohjois-Japanin ainujen käyttämistä warabite-tō (jap. 蕨手刀) -miekoista ja Aasian mantereelta saapuneista taontatekniikoista. Tachi muuttui yksiteräiseksi ja rakenteeltaan paremmin viiltämiseen sopivaksi.

Vuonna 1467 puhjennut sisällissota Ōninin sota Muromachi-kaudella (1336–1573) mullisti japanilaisen haarniskan, yoroin. Haarniskan tuoman suojan kasvaessa myös tachista kehittyi katana vastaamaan uusia vaatimuksia pintojen läpäisykyvyssä. Samurait taistelivat nyt entistä enemmän myös jalan hevosen sijaan, ja miekkaa alettiin kantaa vyöllä siten, että teränsuu oli ylöspäin. Tosin haarniskan kanssa kannettuna vallitsi myös tapa kantaa miekkaa ns. vanhalla tavalla, koska se soveltui paremmin katchu-bujutsuun.

Momoyama-kauden ja Edo-kauden vaihteen jälkeen valmistettuja katanoita kutsutaan nimellä shintō, ”uudet miekat”. Edo-kaudelle (1603–1867) asti katana oli viimeinen ase, jonka samurai otti käyttöön. Se vedettiin esiin vasta vihollisen päästyä etäisyydelle, jolla ensisijaiset aseet yumi eli japanilainen jousi, ja yari, keihäs, eivät olleet mahdollisia tilanpuutteen tai aseen kunnon vuoksi. Edo-kaudella tilanne kuitenkin muuttui Sekigaharan taistelun (~1600) jälkeen, jolloin ns. ”rauhallinen” Tokugawa-aikakauden katsotaan alkaneen ja suurten sotien päättyneen. Tällöin taistelut siirtyivät enemmän siviilipainotteisiksi, eikä suojia luonnollisestikaan taistelutilanteessa tullut vastaan. Näin katanasta tuli samurain pääasiallinen ase.

Seuraavien rauhallisten kahden vuosisadan aikana katanan asema japanilaisessa yhteiskunnassa muuttui. Varhaiset shintō-miekat, joita kutsuttiin myös nimellä keichō shintō, olivat hallitseva tyyli Momoyama-kaudelta 1600-luvun puoliväliin asti. Keicho shintō muistutti edelleen tachia, mutta oli sitä kuitenkin selvästi lyhyempi ja suorempi.

Myöhempien shintōiden (kanbun shintō) terä oli kevyempi ja ohuempi kuin kotō-terien. Myös katanan koristelusta tuli suosittua.

1700-luvun lopusta Meiji-restauraatioon 1868 hallinnut katanan tyyppi shinshintō, ”uusi uusi miekka”, muistutti aikaisempia kotō-miekkoja. Niiden rakenne oli kotōjen tapaan suurempi ja voimakkaampi kuin shintō-miekoilla. Shinshintōja pidetään pääsääntöisesti parempilaatuisina kuin shintō-aikakauden miekkoja, tosin ei yhtä laadukkaina kuin kotō-aikakauden valmisteet.

Miekkojen kantaminen ilman erityislupaa kiellettiin Japanissa Meiji-restauraation aikana, kun feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä purettiin. Miekkojen takominen on kuitenkin säilynyt taiteenlajina.

Vuoden 1877 jälkeen valmistettuja katanoita kutsutaan nimellä gendaitō (現代刀, ”nykyaikainen miekka”). Erityisesti vuosina 1877–1945 Japanin armeijan, varsinkin laivaston, upseerit velvoitettiin kantamaan miekkaa palveluksen aikana, mistä nimi guntō (軍刀, ”armeijamiekka”). Miekkojen suuren kysynnän takia perustettiin suuri takomo Sekiin. Suurin osa armeijalle valmistetuista miekoista on koneellisesti taottuja teriä, eivätkä miekkojen suojeluyhdistykset (NTHK tai NBTHK) myönnä niille sen vuoksi todistuksia, jotka todistavat ne aidoiksi. Näitä miekkoja kutsutaan mm. nimillä guntō, Murata-tō tai Shōwa-tō. On myös paljon tapauksia, joissa guntō-tyylisistä sovitteista (koshirae) löytyy sisältä vanha kotō-aikakauden perhekalleus. Tämä johtuu siitä, että näiden perhekalleuksien kantamista sodassa pidettiin suurena kunniana. Tämän vuoksi moni kallisarvoinen vanha miekka on lyhennetty, jotta se olisi helpompi kantaa mukana, ja siihen olisi mahdollista valmistaa guntō-tyyliset sovitteet.

Vuoden 1945 jälkeen käsityönä Japanissa taottua miekkaa kutsutaan nimellä shinsakutō (新作刀, kirj. ”uusi miekka”). Jotta miekkaa voisi kutsua shinsakutoksi, sen tulee olla valmistettu Tatara-nimisestä malmista, josta jatkojalostetaan tamahagane-niminen metalli, ja perinteisellä metodilla Japanissa taottu. Japanissa on tällä hetkellä 250 seppää (tōshō), joilla on oikeus tehdä shinsakutō-miekkoja (maksimissaan 24 kpl/vuosi).^lähde? Shinsakutōt ovat hyvin kalliita, ja iaidō-harrastajien keskuudessa ne ovat eräänlaisen statussymbolin asemassa.

Joidenkin lähteiden mukaan voidaan kaikkia jälkeen 1877 valmistettuja japanilaisia miekkoja kutsua gendai-ajan miekoiksi.

Shinken

Japanin ulkopuolella valmistettuja kopioita katanasta kutsutaan shinkeniksi riippumasta valmistettavasta materiaalista, kunhan terä on terävä.

Kaukoidässä paikallisten, enimmäkseen kiinalaisten, seppien japanilaisten perinteisillä metodeilla valmistamat miekat ovat kasvattamassa suosiotaan budō- ja iaidoharrastajien sekä miekalla leikkaus- eli tameshigiri-harjoittelijoiden keskuudessa hyvän hinta–laatu-suhteensa takia. Japanin ulkopuolella valmistetut terät ovat poikkeuksetta huonompaa laatua kuin japanilaisten valmistamat versiot.^lähde? Tämän aiheuttaa se, että esim. Kiinassa toimivat työpajat työllistävät ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista kokemusta miekkojen valmistamisesta tai yleensäkään metallitöistä. Yleensä miekat myydään jonkun mestarisepän nimellä, vaikka miekan olisi valmistanut tavallinen pajatyöläinen, mutta Kiinassa valmistetaan myös erittäin laadukkaita miekkoja aivan oikeiden mestariseppien toimesta, mm. Longquanin kaupungissa on valmistettu jo ainakin vuodesta 544 eaa. erittäin laadukkaita miekkoja. Kyseisellä kaupungilla on ollut jo noin 2500 vuotta Kiinassa, ellei koko Aasiassa, maine yhtenä paikoista, joista tulevat laadukkaimmat miekat. Suurin osa kiinalaisista perinteisten kungfu -tarinoiden mestareista omistaa Longquonissa valmistetun miekan. Kaupungin lempinimi on pitkään ollut "Miekkojen ja posliinin kaupunki" ja nykypäivänäkin kaupungissa valmistetaan laadultaan erinomaisia katanoita, wakizasheja, tantoja sekä alkuperäisiä kiinalaisia miekkamalleja kuten jianeita, daoja sekä dadaoiota.

Seppien sertifiointi on Kiinassa ainakin Ming-dynastiasta nykypäivään saakka ollut kolmitasoinen. Ensimmäinen mestarisepän arvo on ns. kaupunkimestari. Jo tämän tason suorittaminen edellyttää monen vuoden oppipoikana toimimista. Suurimmalla osalla miekkojen isoimmista valmistajista on ainakin yksi tämän tason seppä laadunvalvojana, vaikka oppipojat valmistavat suuren osan itse miekoista. Toinen taso on ns. maakuntamestari. Nämä valmistavat ison osan mm. kiinalaisen elokuvateollisuuden käytetyistä miekoista. Kolmas taso on ns. koko maan mestari. Nämä valmistavat parhaimmat kiinalaiset kopiot japanilaisista miekoista sekä myös perinteisistä oman maansa malleista. Varmaa on, että ainakin kahdella isolla miekkavalmistajalla on tällainen kolmannen tason mestariseppä palveluksessaan.

Toinen näistä on ehkä alan suurin toimija Hanwei, jonka perusti Chao-Po Chen (Paul Chen) vuonna 1991. Alun perin hänen pajansa toimi Taiwanissa, mutta on sittemmin siirtynyt Dalianin kaupunkiin Pohjois-Kiinaan. Paul sai idean Hanwein perustamiseen kyllästyttyään tuotantomiekkojen heikkoon laatuun ja kalliiseen hintaan. Hanwei valmistaa miekkoja joka aikakaudelta ja malleja on ympäri maailman kattaen antiikin Rooman, Euroopan keskiajan ja vielä 1900-luvulla kummassakin maailmansodassa käytetyt ratsuväen sapelit. Pääosin Hanwein miekkoihin ovat tyytyväisiä useat kymmenettuhannet keräilijät ja kamppailulajien harrastajat. Miekkoja käytetään monella dojolla (Iaitoja) tameshigiri-näytöksissä. Hanwein miekat ovat monelle alan harrastajalle autenttisin vaihtoehto aidon japanilaisen shinsakuton korvaamiseksi, joista kalleimmatkin maksavat vain noin kolmasosan aidon japanilaisen miekan hinnasta. Paul Chenin poika Ron Chen on myös saanut American Blade Smith Society^[4][5]-sepän sertifikaatin (ABS-lisenssin) oltuaan maailmankuulun seppä Yoshindo Yoshiharan opissa.

Toinen valmistaja, jonka perustaja itse on kolmannen tason mestariseppä on JS Sword and Zhengs, joka työskentelee myös päivittäin pajallaan. Nämäkin ovat erittäin korkeatasoisia miekkoja. Hyvin harvat Japanin ulkopuoliset sepät ovat perehtyneet Japanissa henkilökohtaisesti miekkavalmistuksen perinteisiin, tekniikoihin ja harjoitelleet miekanvalmistuksen perinteisiä metodeja. Japanin ulkopuolella valmistetut terät on melkein poikkeuksetta valmistettu ja kiillotettu koneellisesti. Myös miekkojen sovitteiden laatu on yleensä ns. yhden koon tyyppiä eli valmistettuun terään laitetaan yleismallisesti valmistettu kahva, joka sattuu sopimaan kyseiseen terään parhaiten. Aitoihin nihontō-miekkoihin valmistetaan aina varta vasten siihen terään tehty kahva ja tuppi. Tosin poikkeuksiakin löytyy, ja muun muassa Kiinassa, Etelä-Koreassa ja Thaimaassa tehdään myös varsin laadukkaita shinkeneitä, joissa ei ole aitoon nihontō-miekkaan muuta eroa kuin valmistusmaa ja hinta. Nyrkkisääntönä voitaneen pitää, että hyvin tehdyn shinkenin hinta saattaa olla 800–2500€, kun taas aidon shinsakuton hinnat ovat 5000 eurosta ylöspäin.

Miekka voidaan valmistaa myös nykyaikaisen metallurgian keinoin valmistetusta teräksestä, mutta sitä ei silloin ole lupa kutsua shinsakutoksi. Monet nykyaikaiset teräkset ovat kuitenkin ominaisuuksiltaan jopa parempia kuin legendaarinen tamahagane, josta aidot nihontō-miekat valmistetaan. Esim: T-10 highspeed tungsten tool steel ja ASSAB KC-120 powder steel ovat ominaisuuksiltaan lähes täydellisiä käytettäviksi juuri nimenomaan differentiaalisesti karkaistavissa miekoissa. ^[6][7][8]

Japanin armeijan sotilaat kantoivat katanaa vyöllä. Miekan tyyppi riippui aselajista sekä sotilasarvosta. Sotilasmiekat olivat pääsääntöisesti koneellisesti valmistettuja teriä. Upseerien miekoista osa oli myös käsin tehty, mutta niiden laatu oli huono. Joskus upseerit lyhensivät vanhan terän ja istuttivat sen sotilassovitteisiin.

Sotilasmiekkoja oli käytössä erilaisia malleja mm. ruostumattomasta teräksestä merivoimille tehty Kai-guntō ja länsimaisen sapelin mallinen kyū-guntō. Yleisin malli oli Shin-guntō, eli ”uusi sotilasmiekka”, jonka tunnistaa messinkisistä sovitteistaan ja yleensä alumiinisesta huotrasta. Näissä miekoissa oli todella paljon imitaatiokahvoja, jotka oli valmistettu metallista tai puusta ja maalattu muistuttamaan perinteistä katanan kahvaa (mm. type 95). Mallit 94 ja 98 oli varustettu perinteisellä kahvalla (tsuka).

Guntō-luokan miekoille ei myönnetä edes Hozon-papereita eli niitä ei myönnetä edes säilyttämisen arvoisiksi. Guntōt ovat pääsääntöisesti huonoimman laatuisia katanoita, mitä on valmistettu Japanissa.

Sotilasmiekkojen sovitteista pystyy kertomaan miekan tyylin: laivaston kai-guntōissa on pääsääntöisesti pyöreä musta tsuba ja messingin väriset sovitteet (mm. fuchi-kashira). Maavoimien miekoissa on pääsääntöisesti messingin värinen kukka-tyylinen tsuba ja punaruskeat sovitteet. Kyū-guntōn tunnistaa sen sapelimaisesta ulkomuodosta.

Sotilasmiekkojen huotrat olivat pääsääntöisesti terästä. Joissain malleissa oli alumiininen huotra. Upseerien miekoissa oli joskus puinen huotra. 98-tyyppisten miekkojen huotrissa on yleisesti myös ruskea nahkainen päällyste.

Sotilasmiekkojen kahvojen päissä näkyy ajoittain nauhakoristeita. Näiden koristeiden väristä voi päätellä miekkaa kantaneen upseerin arvon. Jalkaväen miekkojen nauhojen perusväri oli ruskea, jonka toinen puoli kertoi arvon: sininen merkitsi komppanian johtajaa (luutnantti–kapteeni), punainen merkitsi kenttäjohtoa (majuri–eversti) ja punainen kultaisilla brodeerauksilla merkitsi kenraalin miekkaa. Merivoimilla oli käytössä vain hailakan ruskea nauha. Nauhakoristeet oli helppo vaihtaa miekasta toiseen ylennyksen kohdatessa.

Sotilasmiekkoja valmistettiin hyviäkin yksilöitä, mutta suurin osa niistä on huonolaatuisia. Hyvät yksilöt ovat kaikki upseerimiekkoja. Nykyään guntō-miekkoja sovitetaan uusiin sovitteisiin, ja ne ovat halvan hintansa puolesta todella haluttuja iaidō-harjoittelijoiden keskuudessa ja leikkuumiekkoina. NTHK ja NBHTK ovat ilmaisseet, että jos haluaa harjoitella leikkaamista japanilaisella miekalla, se pitäisi tehdä guntōlla, jottei oikeita vanhoja teriä pilattaisi.

NTHK ja NBTHK myöntävät eriasteisia todistuksia japanilaisten miekkojen alkuperäisyydestä. NTHK-shinsakai (tuomaristo) kokoontuu Japanissa sekä ajoittain Yhdysvalloissa. NBTHK-shinsakai kokoontuu ainoastaan Japanissa. Näiden lisäksi on muutamia yksityisiä henkilöitä, jotka myöntävät todistuksia, mutta näiden painoarvo on markkinoilla huomattavasti pienempi kuin isompien organisaatioiden. NBTHK:n ja NTHK:n todistusten vertailu ei ole suoranaisesti mahdollista, koska organisaatiot korostavat eri kriteereitä. NBTHK korostaa miekan historiallista arvoa ja harvinaisuutta, kun taas NTHK arvostaa pääsääntöisesti miekan kuntoa.

Usein luullaan, ettei vanhoja japanilaisia miekkoja saa ostaa tai tuoda Japanin ulkopuolelle, mutta tämä ei ole totta. Vanhoja Nihon-tō-miekkoja keräillään ympäri maailmaa ja niiden liikkuvuus on hyvin suuri. Jopa 1300-luvun tachi-miekkoja myydään ja keräillään. Ainoastaan jūyōbijutsuhin-, jūyōbunkazai- tai kokuhō-luokiteltujen miekkojen (kts. kohta ”Japanin opetusministeriö”) vienti Japanin ulkopuolelle on kielletty. Nämä miekat ovat kansallisaarteita. Näitä miekkoja ei voi yksityinen henkilö omistaa, vaan viranomaiset lunastavat miekat säilytykseen. Näistä miekoista maksetaan yleensä ylihinta korvaamaan ”menetystä”.

NTHK ja NTBHK myöntävät myös samalla kaavalla todistuksia miekan erilaisille sovitteille (koshirae).

Nihon tōken hozonkai (NTHK), ”Japanilaisten miekkojen suojeluyhdistys”, vaalii ja ylläpitää japanilaisen miekan kulttuuria. Se järjestää vuosittain tapahtumia lähinnä Japanissa ja Yhdysvalloissa. Näissä tapahtumissa yleensä kokoontuu NTHK-shinsakai, joka tutkii miekkoja ja myöntää todistuksen katsoessaan miekan olevan sen arvoinen.

Nippon bijutsutōken hozonkyōkai (NBTHK), ”Japanin taidemiekkojen suojeluyhdistys” säilyttää historiallisesti merkittävimpiä töitä. Järjestö myöntää todistuksia, joita pääsääntöisesti pidetään korkeammassa arvossa kuin NTHK:n vastaavia, koska NBTHK:n todistus todistaa miekalla olevan tietty historiallinen status. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että miekka on esim. kuulunut kuuluisille henkilöille, vaan että se edustaa hyvin esim. Yamato-tyylistä miekanvalmistusta. NBTHK ylläpitää myös miekkamuseota, jossa säilytetään merkittäviä historiallisia miekkoja.

NBTHK:lla on kaksi eri asteikkoa miekkojen arvosteluun, vanha ja uusi. Vanhat todistukset ovat ennen vuotta 1980 myönnettyjä. Nämä todistukset olivat paljon vaikeampia saada kuin nykypäivänä.

Vanhat todistukset

• Kichō (valkoinen todistus) – ”arvokas työ”
• Tokubetsukichō (vihreä todistus) – ”erityisen arvokas työ”
• Kōshu tokubetsukichō (sininen todistus) – ”A-luokan erityisen arvokas työ”
• Jūyōtōken – ”arvomiekka”
• Tokubetsujūyō – ”erityinen arvomiekka”

Pelkästään vihreän todistuksen saaminen on todella harvinaista, ja tällaisten miekkojen hinnat ovat huomattavan korkeita riippuen valmistusajasta ja sepästä. Miekkojen sovitteet eivät yleensä vaikuta hintaan kovinkaan paljoa, elleivät sovitteet itse ole todella poikkeukselliset tai nimekkäät. Vanhat miekat myydään yleensä hyvin kiillotettuina puutupen ja -kahvan kanssa (shirasaya).

Uudet todistukset

• Hozon – ”Säilyttämisen arvoinen”
• Tokubetsuhozon – ”Erityisesti säilyttämisen arvoinen”
• Jūyōtōken – ”arvomiekka”
• Tokubetsujūyō – ”erityinen arvomiekka”

Kaikkien todistusten, niin vanhojen kuin uusienkin, saaminen vaatii, että terä on todella hyvässä kunnossa ja asianmukaisesti kiillotettu. Ulkopuolisesti naarmuttomalta ja virheettömältä näyttävä terä saatetaan hylätä huonokuntoisena. Pelkästään jūyōtōken-todistuksen saaminen vaatii miekan virheetöntä työtä ja kuntoa, ja näitä näkee todella harvoin myynnissä. Tokubetsujūyō-miekkoja myydään vieläkin harvemmin.

Japanin opetusministeriö myöntää papereita ainoastaan kulttuurillisesti todella merkittäville miekoille. Näitä miekkoja on Japanin ulkopuolella todella vähän, vain muutama kappale. Nämäkin terät ovat yleensä lahjoituksia organisaatioille tai henkilöille. Näiden miekkojen myynti on käytännössä mahdotonta.

todistukset:

• Jūyōbijutsuhin – ”Tärkeä taide-esine”
• Jūyōbunkazai – ”Tärkeä kulttuuriperintöesine”
• Kokuhō – ”Kansallisaarre”

Markkinoilla miekat, joilla on jonkinlainen todistus, ovat paljon arvostetumpia kuin miekat, joilla mitään todistusta ei ole. Todellista päänvaivaa aiheuttaa miekkojen signeeraus (mei), koska jostain syystä varsinkin vanhempia miekkoja on nimetty toisten seppien nimillä (gimei), varsinkin tunnettujen. Vähemmän tunnettujen seppien miekoissa ei tätä ongelmaa yleensä ole. Jotkin oppilaat saattoivat signeerata miekan kunnioituksesta omaa opettajaa kohtaan tämän nimellä.

Nihon tōsōgubijutsukan, Japanin sovitemuseo, on nykyisin jo toimintansa lopettanut organisaatio, joka arvosteli miekkojen sovitteita (tōsōgu, kodōgu tai kokonainen koshirae). Se myönsi todistuksia myös miekoille. Vaikka järjestö ei enää ole toiminnassa, pidetään sen antamia todistuksia korkeassa arvossa keräilijöiden keskuudessa.

Todistukset:

• Bunkashiryō – ”kulttuuriesine”
• Tokubetsubunkashiryō – ”erityiskulttuuriesine”
• Yūshūbunkazai – ”erinomainen kulttuuriperintöesine”

Myös japanilaisille sepille on tehty oma ”arvosteluasteikkonsa”. Vaikka nämä eivät olekaan samanlaisia todistuksia kuin miekoilla, niitä käytetään paljon japanilaisten miekkojen keräilijöiden keskuudessa. Nämä asteet perustuvat Matsuo Fujishiron kaksiosaiseen teokseen Nihon-tōkō jiten. Fujishiro luokitteli Kotō-, shintō- ja shinshintō-aikakausien sepät. Tämä luokittelu on seppäkohtainen, miekkojen kohdalla miekkakohtainen. Fujishiro arvosteli ainoastaan parhaimmat sepät, joten pelkästään pääsy listalle merkitsi todellista taitoa. Fujishiro antoi myös yksityisiä papereita miekoille.

Asteet:

• Chūsaku – ”keskinkertainen laatu”
• Chūjōsaku – ”ylempi keskinkertainen laatu”
• Jōsaku – ”hyvä laatu”
• Jōjōsaku – ”ylempi hyvä laatu”
• Saijōsaku – ”paras laatu”

Useat katanaan liittyvät rituaalit ja uskomukset kuvaavat sen pyhää asemaa omistajalleen. Katanaa esimerkiksi säilytettiin telineessään aina leikkaava pinta ylöspäin, jotta henget pääsisivät laskeutumaan terään lepäämään. Sellaiset asiat kuin katanan huotran, saya, koskettaminen tai aseen yli astuminen koettiin tilanteesta riippuen joko vakavana loukkauksena aseen kantajan kunniaa kohtaan tai suoranaisena uhkauksena.

Saya eli katanan huotra on perinteisesti valmistettu magnoliasta (magnolia pomus) ja miekan kourain, tsuka, on päällystetty rauskunnahalla (same) ja silkki-, puuvilla- tai nahkapunoksella (itō). Punontaa kutsutaan nimellä tsukamaki. Kouraimen ja terän välissä oli väistin eli tsuba, jonka koristeluun käytettiin paljon aikaa 1700-luvun loppuvaiheesta nykypäivään. Väistimen paikka myös osiltaan määritti miekan painopisteen, riippuen sen painosta. Kuitenkin enemmän vaikutti terän kaarevuus ja sen oheneminen kärkeä (kissaki) kohden. Normaali tsuba painaa 80–120 grammaa. Kahvaa pitivät kangaspunoksen lisäksi koossa metalliset pannat: fuchi etuosaa ja kashira takaosaa. Niiden koristelut muodostivat aina yhteenkuuluvan parin. Lisäksi kourainpunoksen alle tuli punoksesta riippuen yksi tai kaksi koristeellista menukia kahvan molemmin puolin estämään otteen liukumisen kahvalla. Kaikissa kahvoissa ei välttämättä ole menukeja lainkaan tai vain yksi. Menukien paikka on yleisesti kahvassa sormien puolella, mutta muitakin tapoja on, esim. menuki keskellä kahvaa tai menukien paikkojen vaihtaminen ristiin (yagyu-tyyli).

Katana teroitetaan kiillottamalla. Japanilaisten terien kiillottamista kutsutaan nimellä tôgi, jonka suorittaa tôgishi, koulutettu kiillottaja. Kiillottaminen myös hidastaa terän ruostumista ja tuo esille takomisessa ja karkaisussa syntyneitä aktiivisuuksia (hataraki, nie, hamon, yms.). Sana kiillotus on osiltaan harhaanjohtava, koska huonokuntoisten terien geometria pitää ”leikata” uudelleen ja terä pitää myös teroittaa.

Katana kiillotetaan, ajasta riippuen, n. 5–13 vesihiomakivellä, joista kolme viimeistä on ns. peukalokiviä. Terän hamara ja lappeet (pois lukien ha) ”kuullotetaan” migakibôlla eli kovametallisella tangolla, joka hieman tummentaa terää ja parantaa sen ruosteenkestävyyttä. Terä yleensä viimeistellään nuguilla (jap. ”pyyhkiä”), eli terään pyyhitään metallihioketta, joka tuo esille terän takomakuvion aktiivisuutta ja osiltaan estää ruostumista. Nugui on yksi vaativimmista togishin osa-alueista ja väärintehtynä pilaa päivien työn.

Ennen 1600-lukua terät saivat vain ns. shiratogi-tasoisen kiillotuksen, jossa kiillottaminen lopetettiin kuudennen kiven kohdalla. Näissä terissä näkyy ainoastaan karkaisurajan (hamon) häilyvä raja. Myöhemmin, kun siviilit alkoivat omistaa teriä, alalle alkoi tulla rahaa ja miekkojen käyttötarpeen laskiessa sepillä oli myös aikaa kiillottaa terät paremmin ja kehittää taitojaan. 1800-luvun lopulla keksittiin ns. hadori-kiillottaminen, jossa on tavallinen shiratogi-kiillotus viimeistellään hazuya- ja hizuya-kivillä, jotka tuovat hadan ja hamonin paremmin esille. Hadorin tunnistaa muun muassa valkoisesta pilvimäisestä hamonista. 95 % nykypäivänä kiillotetuista teristä on tehty hadori-tyylillä. Hadori on todella näyttävä, mutta liian voimakkaasti tehtynä se peittää alkuperäisen hamonin.

Togishin ammatti vaatii 12 vuoden koulutuksen. Työ on todella vaativaa niin henkisesti kuin fyysisesti. Vääränlaisella tekniikalla voi pilata terän pysyvästi. Yleisesti nykypäivänä (2009) jonotusaika togishille on 14 kuukautta.

Ammattilaiselta kuluu katanan mittaisen terän oikeaoppiseen kiillottamiseen terän kunnosta riippuen suunnilleen 70–80 tuntia eli n. 10 päivää. Amatöörien ei pidä yrittää kiillottamista japanilaisiin teriin, koska kiillottamisessa poistetaan metallia, eikä sitä enää saada takaisin. Tästä voidaan päätellä että paljon käytettyjä teriä ei enää ole olemassa, koska ne ovat kuluneet olemattomiin kiillottamisen vuoksi.

Tavanomaisilla hiomapapereilla voi saada peilimäisen kiillon, mutta mitään aktiivisuuksia ei esiinny jos terä on kiillotettu väärin. Hiomapaperi myös pyöristää terän linjoja. Hyvin kiillotetun terän linjat ovat ehdottoman suorat ja terävät.

Urheilulaji kendo (japanilainen miekkailu) käyttää edelleen bambuliuskoista koottua suoraa katanaa muistuttavaa harjoitusmiekkaa (shinai), ja pitemmälle edistyneet oppilaat harjoittelevat parikatoja puisen harjoittelumiekan lisäksi aidoilla, mutta teroittamattomilla miekoilla. Muita japanilaiseen miekkailuun keskittyviä traditionaalisia harjoitusmuotoja ovat muun muassa iaido, jodo ja kenjutsu, joissa myös käytetään puumiekan (bokken, bokuto) lisäksi teroittamatonta miekkaa. Miekanvedon harjoittelussa eli iaidossa harjoittelijalla saattaa olla teroitettu miekka harjoitteluvälineenä. Pariharjoittelu terävällä miekalla on paitsi harvinaista myös hyvin vaarallista. Leikkausharjoittelu terävällä miekalla, eli tameshi-giri, jossa leikataan miekalla rullaksi käärittyjä ja kosteita ruokomattoja, on Suomessakin yleistä.

• Japanilaisen miekan valmistus
• Tachi

• Kanzan Sato: The Japanese Sword. Kodansha Europe Ltd, 1983. ISBN 0-87011-562-6
• Victor Harris: Cutting Edge: Japanese Swords in the British Museum. British Museum Press, 2004. ISBN 0-7141-2419-2
• Kokan Nagayama: The Connoisseur's Book of Japanese Swords. Kodansha Europe Ltd, 1998. ISBN 4-7700-2071-6
• John Yumoto: The Samurai Sword: Handbook. Tuttle Publishing, 1958. ISBN 0-8048-0509-1
• Leo Kapp; Hiroko Yoshihara; Yoshindo Yoshihara: Modern Japanese Swords and Swordsmiths. Kodansha Europe Ltd, 2002. ISBN 4-7700-1962-9

• Hanami Web - Katana (englanniksi)
• Katana Aoi-Art.com (englanniksi)
• Japanilainen miekka, Hakkapeliitta, 03.01.1939, nro 1, s. 34, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Japanilainen miekka - samurain sielu, Ilta-Sanomat, 07.01.1939, nro 5, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot