Kontratenori

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Kontratenori on tenoria korkeampi miesääni ja samalla korkein miesääni. Termi on kaksiselitteinen, sillä osa kontratenoreista ei ole korkeaäänisiä miehiä, vaan käyttävät voimakkaaksi harjoitettua falsettiääntä. Kontratenorin määritelmä on sen vuoksi kiistanalainen. Luonnollisesti korkeaäänisiä miehiä on noin 1–2 prosenttia väestöstä ja heidän äänensä muistuttaa pojan ääntä ja vastaa kontra-alttoa tai mezzosopraanoa. Kurkunpään koko vaikuttaa keskeisesti, onko falsetti/pää-äänen käyttö laulajalle luontaista ja vaivatonta. Kontratenori on harvinaisin miesääni ja samalla harvinaisin äänityyppi. Samankaltaiseen asiaan viitata sanoilla haute-contre ja tenor altino, tenor contraltino tai tenorino.

Kontratenorilaulaja voi olla käytännössä minkä tahansa äänialan edustaja, joka on harjoitellut kuulokuvaltaan kontratenorille tyypillisen äänen. Kuitenkin sävyeroja laulajien välillä on äänialasta riippuen. Esimerkiksi luontainen kontratenori saattaa liikkua usein lähellä omaa ylimenokohtaa, kun taas baritoni kulkee jatkuvasti kaukana omasta rinta-ääni-rekisteristä. Usein korkeaäänisillä laulajilla kuulokuva on pyöreämpi ja lempeä.

Yleensä kontratenorin ääniala tyypitetään suurin piirtein alttoa vastaavaksi väliksi E3–E5, mutta se voi olla korkeampikin. Kontratenorin ääniala liikkuu alueella F3–C5, mutta saattaa yltää F5:een saakka ja siitä ylöspäinkin. Kontratenorin ääniala on useimmiten aavistuksen matalampi kuin kontra-altto (F3–F5), mutta myös mezzosopraanon (A3–A5) vastaavuus sekä jopa sopraanon (C4–C6) vastaavuus ovat mahdollisia vaikkakin harvinaisia. Miessopraanoa kutsutaan sopranistaksi.

Kontratenorin korkea ääni johtuu vähäisestä äänenmurroksesta. Kontratenori on vain harvoin varsinainen miessopraano. Kontratenori on tyypillisesti ollut lapsena poikasopraano. Yleisin kontratenori on miesaltto. Kontratenorilla on tyypillisesti tummat ja ylemmille sävelille hyvin vastakkaiset matalimmat sävelet joillaisia ei vastaavasti ole naisella. Kontratenorin äänestä on yleensä kuultavissa, että laulaja on sukupuoleltaan mies, sillä tyttöjen ja poikien äänet ovat hieman erilaisia jo ennen äänenmurrosta ja miehen ääntöväylä on tyypillisesti kookkaampi kuin naisella mikä luo erilaisen resonoinnin. Kontratenorin puheääni voi olla poikkeuksellisen korkea mieheksi.

Kontratenorin ääni on luonnollisesti androgyyninen, sillä se on sointiväriltään miehille ja naisille tyypillisten äänten rajalla. Kontratenorin tessitura eli äänen mukavuus- ja vahvuusalue muistuttaa naissukupuolen ääntä ja matalammille miesäänille tyypillinen sointiväri on rajallinen. Kontratenori kykenee laulamaan mieheksi poikkeuksellisen kevyellä, kirkkaalla ja puhtaalla äänellä. Kontratenorille ovat tyypillisiä viehtymys korkeisiin säveliin ja miesääneksi erityinen ketteryys ja lahja koloratuuriin. Kontratenori pystyy laulamaan myös tenorin osuuksia, mutta ääni on kevyempi ja kirkkaampi.

Keskiajalla kontratenori korvasi usein naisäänen kuoroissa, koska naiset eivät saaneet laulaa kirkoissa. Kontratenoreita luokiteltiin contratenor bassukseen (matalampi) ja contratenor altoon (korkeampi). Barokkiaikana tälle äänialalle sävellettiin teoksia ehkä eniten eri aikakausista. Kontratenori laulaa nykyään oopperassa usein kastraattilaulajien osuudet vanhoissa teoksissa. Samoin kontratenorit voivat laulaa oopperassa esimerkiksi altto-äänialan osuuksia, etenkin jos alkuperäisteoksen tarkoittama esittäjän sukupuoli on avoin tai epäselvä.

Tunnetuimpia klassisen musiikin kontratenoreita ovat ranskalainen Philippe Jaroussky, saksalainen Andreas Scholl ja australialainen David Hansen.

• Sopranista