Totalitaristinen taide

Totalitaristinen tai totalitaarinen taide on 1900-luvulla totalitaristisissa valtioissa luotua taidetta. Termiä käytetään erityisesti 1930- ja 1940-luvuilla natsi-Saksassa, fasistisessa Italiassa ja Neuvostoliitossa tuotetusta taiteesta.^[1]

Natsi-Saksan taiteessa ja Neuvostoliiton sosialistisessa realismissa on suuria yhtäläisyyksiä: molemmat ylistivät valtiota ja noudattivat akateemisen realismin ilmaisukeinoja. Fasistinen Italia oli suhteellisen vapaamielinen taiteen suhteen ja siellä propagandatarkoituksiin käytettiin sekä perinteisiä että avantgarde-tyylisuuntia. Italiassa ei myöskään ollut virallista taidepoliittista linjaa.^[1]

Totalitaarisessa taiteessa johtajien seremonialliset muotokuvat olivat taiteen tärkein ilmenemismuoto. Suurin osa merkittävistä valtioiden taidepalkinnoista annettiin näille taideteoksille ja muotokuvia tuottavat taiteilijat nousivat keskeisimmiksi vaikuttajiksi maiden kulttuurielämässä. Toinen tärkeä muoto oli historiamaalaus, joka sisälsi paljon piirteitä uskonnollisesta taiteesta.^[1]

Tutkijat erottavat totalitaristisesta taiteesta tavallisesti kaksi lajia. Yksi on kitsch ja toinen totalitaristinen realismi. Totalitaristinen taide on myös usein sama asia kuin propaganda.^[2]

Totalitaristisen realismin yleinen aihe on kuva vallanpitäjästä. Tavallisesti totalitaristinen taide mytologisoi vallanpitäjän kuvauksen. Esimerkiksi Neuvostoliitossa ei voitu kuvata Josif Stalinia lyhyenä, rokonarpisena, kierosäärisenä miehenä, joka hän oli todellisuudessa. Hänen fyysiset attribuuttinsa, kuten F. S. Šurpinin muotokuvassa Isänmaamme aamu kävivät läpi samanlaisen muodonmuutoksen kuin Stalinin oma versio historiasta, johon Milan Kundera viittasi sanoin ”kaunistava valhe”.^[3]

On tärkeä erottaa taiteilijan retoriikka, hänen omat poliittiset ajatuksensa, kuten myös hänen teoksilleen annettu merkitys, sekä itse teos ja se, miten se puhuttelee muita yhteiskunnan taiteilijoita ja yleisöä.

Ei esimerkiksi ole merkitystä sillä, että italialainen kuvanveistäjä ja taidemaalari Umberto Boccioni liittyi Benito Mussolinin joukkoihin, vaan oleellista on se, että hän sai vaikutteita modernismin jättiläisiltä, kuten Georges Braque'ilta ja Constantin Brâncușilta jatkaessaan kubistisen kuvanveiston muotoja ja vaikuttaen tärkeiden taiteilijoiden tuotantoon, jotka olivat kaukana totalitaristisista ajatuksista. Boccioni oli siis sekä taiteilija, että italialainen fasisti, mutta hänen työnsä ei liity etäisesti totalitaariseen taiteeseen.^[2]

Mussolinia pidetään ensimmäisenä poliittisena johtajana, joka propagoi ajatusta siitä, että taiteen pitäisi palvella sekä vallankumousta, että valtiota. Italian fasismi ei kuitenkaan pystynyt toteuttamaan tätä visiota, koska se ei kyennyt sulauttamaan täysin Mussolinin oman fasistisen ryhmän ideologiaa, organisaatiota ja terroria valtion johtamaan kulttuurikoneistoon. Adolf Hitler ja Josif Stalin käyttivät sekä uhkailuja että palkkiota taiteilijoiden valitsemiseksi, mutta Mussolini vain palkitsi. Näin ennen fasismia ollutta Italian kulttuuria ei heitetty hukkaan siinä mielessä kuin Saksassa ja Neuvostoliitossa sekä myöhemmin Mao Zedongin Kiinassa tehtiin.

Totalitaristisen taiteen samanlaiset piirteet liittyvät totalitaarisiin kulttuureihin, joiden toimintamekanismit ovat universaaleja. Totalitarismi vaatii myös valtioiden alistuskoneistoa, resursseja ja organisatorisia varoja, joita useilta muilta mailta puuttui. Totalitarismia pidetäänkin 1900-luvulla alkaneena hankkeena, jota olisi ollut mahdotonta toteuttaa esimoderneissa, ei-teollistuneissa yhteiskunnissa.

Venäläinen Igor Golomstock alkoi tutkia totalitaristista taidetta työskennellessään 1950-luvulla Puškin-museossa lasten parissa. Hän havaitsi, että neuvostoliittolaiset lapset eivät pystyneet erottamaan natsi-Saksan ja Neuvostoliiton totalitaristista taidetta toisistaan.

Golomstock alkoi tutkia ja verrata Neuvostoliitossa, Saksan Kolmannessa valtakunnassa, fasistisessa Italiassa ja Kiinan kansantasavallassa tehtyä taidetta. Hän totesi, että totalitaristinen taide on erityinen kulttuuri-ilmiö, jolla on oma ideologiansa, estetiikkansa ja tyylinsä. Tällainen taide ei ollut peräisin Neuvostoliiton, Saksan, Italian ja Kiinan taiteessa olleista yleisistä piirteistä. Golomstockin mielestä näiden maiden kulttuuritraditiot ovat yksinkertaisesti liian moninaiset, jotta niiden avulla voisi selittää totalitarististen teosten tyylien ja teemojen samanlaisuuksia.

Nämä yhtäläisyydet hän kokoaa käsitteen ”totalitaristinen realismi” alle. Tämän lajin juuret ovat Neuvostoliiton sosialistisessa realismissa vuoden 1932 jälkeen, kun Stalin määräsi sen ainoaksi sallituksi taiteen tyypiksi.^[2]

Totalitaristinen taide on erottamaton osa näiden neljän maan hallintoa, jotka ovat vastuussa kymmenien miljoonien ihmisten kuolemista. Koska totalitaristisen taiteen teokset ovat sidoksissa valtioon ja sen politiikkaan, ne kestävät harvoin kauemmin kuin niitä tuottaneet hallinnot. Ne jätetään nopeasti unohduksiin, tai raivostuneet kansanjoukot tuhoavat ne. Vaikuttaa siltä, että totalitaristinen taide hylätään, kun siihen johtaneet poliittiset edellytykset poistetaan. Saksassa säilynyttä Kolmannen valtakunnan tai Neuvostoliiton taidetta on alettu viime aikoina tuomaan ulos kellareista, ei niinkään ihailun, vaan tutkimustyön takia.

Totalitaristinen taide ei ole vielä tuottanut mestariteoksia, joiden, riippumatta niiden syntyyn vaikuttaneista järjestelmistä, voitaisiin sanoa antaneen pysyviä panoksia ihmiskunnan kulttuuriin. Tämä saattaa johtua siitä, että totalitaristisen taiteen tuotanto on sidoksissa ylhäältä alas suuntautuneeseen valtion ohjaamaan projektiin, jossa tarkoituksena on toteuttaa hallinnon ja kansan esteettinen ja henkinen liitto ennakolta järjestettyjen dogmien mukaan.

Totalitaristisen kulttuurin luomisessa oleellista on valtion sekaantuminen, ei välillisesti rahoittamalla kulttuuria, vaan suoraan, säätämällä ”maun diktatuuri”, kuten Vladimir Majakovski sitä kutsui. Esimerkiksi Bathistien jälkeisestä Irakista löytyi laatikoittain arkistoja, jotka olivat presidentin toimistosta lähetettyjä yksityiskohtaisia ohjeita seinäjulisteisiin, maalauksiin ja monumentteihin. Niitä tehtiin Saddamin alaiseen Bagdadiin, vaikka johtaja taisteli sodassa Irania, Kuwaitia ja Yhdysvaltoja vastaan.^[2]

• 
  Isaak Brodski, Stalin.
• 
  Stalin-monumentti 1955–1962, Praha.
• 
  Arno Breker, Adolf Hitler, 1938.
• 
  Münchenin Haus der Kunst, 1938.
• 
  Josef Thorak, veistos Turkissa.
• 
  Korean työväenpuoleen perustamisen muistomerkki.
• 
  Kansallisen yhtenäisyyden monumentti, Pohjois-Korea.

• Rappiotaide
• Kitsch

• Igor Golomstock: Totalitarian Art in The Soviet Union, The Third Reich, Fascist Italy and The People´s Republic of China. Overlook Press, 2011. ISBN 9781590203170 (englanniksi)