Esko Roine

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Esko Roine
Esko Roine 1960-luvun alussa.
Esko Roine 1960-luvun alussa.
Henkilötiedot
Koko nimi Esko Antero Roine
Syntynyt5. syyskuuta 1944 (ikä 80)
Tampere
Ammatti näyttelijä
Puoliso Marjukka Halttunen
(vih. 1966; ero 1976)
Ritva Jalonen (vih. )
Lapset 2; Susanna Roine
Näyttelijä
Merkittävät roolit Teatteri:
Willy Loman
Kauppamatkustajan kuolema
Prokofjev
Mestariluokka
Max Bialystock
The Producers
Televisio:
ylikomisario Rautakallio
Reinikainen
Elokuvat:
Otto Kivivuori
Täällä Pohjantähden alla, Täällä Pohjantähden alla II
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Esko Antero Roine (s. 5. syyskuuta 1944 Tampere)[1] on suomalainen näyttelijä. Hän on työskennellyt pääasiassa Tampereen Työväen Teatterissa ja Tampereen Teatterissa, jossa hän toimi noin kaksikymmentä vuotta, ensin hallintojohtajana 1979–1988 ja sitten toimitusjohtajana 1988–1998. Koko johtajakautensa hän näytteli aktiivisesti muun muassa musikaaleissa Ghetto ja Evita. Tampereen Teatterista Roine siirtyi Tampereen Työväen Teatteriin, jota hän johti ansiokkaasti, tehden myös koko teatterin katsojaennätyksen 2000-luvulla. Hän jätti johtajan tehtävät kesällä 2006. Jäähyväisnäytelmäkseen hän valitsi Kauppamatkustajan kuoleman, jonka Willy Loman oli kaikkien kriitikoiden ylistämä. Sen jälkeen Roine siirtyi vapaaksi näyttelijäksi. Hän näyttelee Tampereella, Helsingissä ja Turussa.

Roine näytteli televisiotuotannoissa jo 1960-luvun alussa, mutta komediasarja Reinikainen vuonna 1982 nosti hänen tunnettuuttaan olennaisesti. Hän näytteli sivuroolin ylikomisario Rautakalliona, joka iski suoraan suomalaisten nauruhermoihin. Päärooleja Roine on näytellyt teatterissa tiuhaan, elokuvissa ja televisiossa harvemmin. Timo Koivusalon elokuvassa Täällä Pohjantähden alla I vuonna 2009 Roineella oli isohko sivuosa Otto Kivivuorena. Koomisine sutkautuksineen roolihahmo sopi mainiosti Roineen pirtaan.

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esko Roine syntyi näyttelijä Eero Roineen ja Sylvi Raunion kuopukseksi. Hänellä oli siskot Eila ja Liisa, joista tuli näyttelijöitä sekä veli Olavi, joka valitsi toisen uran. Sylvi Raunion isä Antti oli ollut turkulainen harrastajanäyttelijä. Eskon ikäero vanhempiin sisaruksiinsa oli huomattava, Liisa oli kuusi vuotta vanhempi ja Eila peräti kolmetoista vuotta vanhempi. Eila Roine kuvaili Eskon olleen "erikoisen hauska kakara", puhelias ja aikaansaava, mutta pohjimmiltaan laiska. Esko ei pitänyt koulussa liikunnasta.[2]

Roineet asuivat ajan mittapuun mukaan melko mukavasti. Heidän asuntonsa sijaitsi Tampereen Hämeenkadulla. Perheen kaikista lapsista kasvoi sosiaalisia, ja vaikka heidän kasvatuksensa oli suhteellisen vapaata, ulkona ei luuhattu yökausia. Roineiden kesäasunto sijaitsi Turun Raunistulassa Sylvi Roineen vanhassa kotitalossa. Esko sai hieman tuntumaa työelämään Tyynen kaupassa, jossa hän myi leipiä vahingossa väärään hintaan. Teatteri ei juuri kuulunut Eskon lapsuuteen, mutta teini-iässä hänellä oli pieniä rooleja Turun Kesäteatterissa.[2]

Suomen Teatterikoulu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roineen koulunkäynti jäi keskikouluun. Sen jälkeen hän suoritti asevelvollisuutensa Hennalassa ja aliupseerikoulussa Parolassa 1962–1963. Keväällä 1963 hän sai armeijasta lomaa teatterikoulun pääsykokeiden vuoksi. Koe järjestettiin Suomen Kansallisteatterin tiloissa. Roine valitsi kokeeseen dialogin farssista Charleyn täti ja pääsi läpi. Roine esitti sen yhdessä Paavo Ruskon kanssa. Hänen kurssikavereitaan olivat muun muassa Elli Castrén, Vesa-Matti Loiri ja Kirsti Wallasvaara.[3]

Teatterikoulussa Roine iski silmänsä Marjukka Halttuseen, jonka kanssa hän pian avioitui. Myös Halttusen vanhemmat olivat näyttelijöitä, joten pariskunnalla oli realistinen käsitys kyseisestä ammatista ilman romanttisia haihatteluja. Roineen mielestä kouluajan parasta antia oli Seppo Wallinin opettama televisiotyöskentely. Siitä maksettiin melko hyvin ja siitä sai käytännön kokemusta, kun työkaverit olivat jo ammattilaisia.[4]

Kaikkiaan Teatterikoulun anti oli Roineelle vähäinen. Vain puheilmaisun opettaja Niilo Kuukan artikulaatioharjoitusten opit jäivät lopulta osaksi Roineen ammatillista minää. Kuukka painotti puheen selkeyden merkitystä, näyttelijä ei saa mumista, vaan vuorosanoista on saatava selvää myös katsomon viimeisillä riveillä.[5]

Teatterikoulutukseen liittyen Roine kritisoi myöhempien aikojen yliopistolakia, joka estää erottamasta opiskelijaa lahjattomuuden perusteella. Näyttelijöitä koulutetaan liikaa ja jokaiselle ei riitä työtä. "Välillä on näyttänyt siltä, että rehtorin teatterikäsityksen korostaminen on ollut tärkeämpää kuin näyttelijän ammatin haltuun saaminen", Roine lataa suorasanaisesti.[6]

»Ohjaaja on ykkönen.»
(Esko Roine tekijöiden nokkimisjärjestyksestä. Esko Roine, s. 93)

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uran alku Oulussa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esko Roine ja Marjukka Halttunen avioituivat keväällä 1966. Roineelle tarjottiin sopimusta sekä Helsingin Kaupunginteatterista että Tampereen Työväen Teatterista, mutta hän torjui ne. Myös Marjukalle oli saatava kiinnitys, ja se järjestyi Oulun kaupunginteatterista. Kummankin kuukausipalkka oli 750 markkaa (1 564,90 euroa vuoden 2023 rahanarvon mukaan[7]) Nuoripari muutti yksiöön kävelyetäisyyden päähän teatterista, eikä palkasta juuri jäänyt käteen välttämättömien menojen jälkeen. Samaan saumaan osui Eero Roineen kuolema kesäkuussa 1966.[8]

Roineen ensimmäinen rooli kiinnitettynä näyttelijänä oli historianopettaja Martela komediassa Sanny Kortmanin koulu. Näytelmän ohjasi Risto Veste. Liitto-lehden kriitikko huomioi Roineen osasuorituksen ja luonnehti sitä vapautuneeksi ja ehyesti hahmotetuksi.[9] Keväällä 1967 kypsyi päätös siirtyä Tampereen Työväen Teatteriin. Roine ja Halttunen olivat hankkineet puhelimen, sillä Työväen Teatterista Oulun kaupunginteatteriin soitetut puhelut eivät olleet tavoittaneet heitä.[10]

Tampereen Työväen Teatterin näyttelijänä 1967–1973

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roine-Halttusen pariskunnan esikoinen Sami Esko syntyi Tampereella kesäkuussa 1967. Esko Roine näytteli samana kesänä Pyynikin Kesäteatterissa Hella Wuolijoen draamassa Niskavuoren Heta. Hänellä oli Jaakon rooli. Niin ikään kesällä 1967 hän parodioi iskelmätähteä epäonnistuneessa laulunäytelmässä Ruista ranteessa.[11] Roine näytteli Pyynikin Kesäteatterin 1960-luvun suurmenestyksessä Tuntematon sotilas Hietasen roolin vuosina 1967–1969. Edvin Laineen ohjaama Väinö Linnan romaaniin perustuva näytelmä keräsi katsojia sadoin tuhansin. Ennen Roinetta Hietasen oli näytellyt Matti Varjo.[12][13]

Samaan aikaan äärivasemmistolaisuus levisi taideväen keskuudessa, mutta paradoksaalisesti se ei saanut juurikaan jalansijaa Työväen Teatterissa. Roine oli sosiaalisesti ajatteleva, mutta ei innostunut jyrkästä vasemmistolaisuudesta, etenkin kun siihen liittyi väkivaltaisia piirteitä. Eräät hänen kollegoistaan alkoivat jaella kuolemantuomioita muun muassa Vili Auviselle, joka oli Eila Roineen puoliso.[14]

Tampereen Työväen Teatterissa Esko Roineella ei ollut alkuun helppoa, sillä häntä rasitti vertailu isäänsä Eero Roineeseen. Hänen odotettiin olevan uusi Eero. Hän ei itse uskonut olevansa isänsä kaltainen tarinaniskijä, eikä hän siihen pyrkinytkään.[15]

Roineen ensimmäinen rooli Työväen Teatterissa oli Vihreähattuinen komediassa Ruusubaletti. Näytelmän keskushahmon, Herrantertun, näytteli Kirsti Wallasvaara. Roine sai roolisuorituksestaan Aamulehden Olavi Veistäjältä tylyt arvostelut. Seuraava rooli onnistui paremmin. Kyse oli komediasta Eripurainen pari, jossa Roine näytteli Arlechinon osan. Positiivinen kritiikki kohdistui hänen käsiensä ja jalkojensa ilmeikkyyteen.[16]

1960-luvun lopun tapaus oli musiikkinäytelmä Teatterilaiva, jossa Roine näytteli sankariroolin parinaan Salme Laaksonen. Esko Elstelän ohjaama musikaali voitti puolelleen niin kriitikot kuin yleisönkin, jota kertyi yhteensä lähes 29 000. Roineen laulutaito yllätti hänen siskonsa Eilan, joka oli lentää selälleen kuullessaan veljensä laulavan. Roineen laulu teki vaikutuksen myös Inkeri Rantasaloon, joka kysyi tämän kiinnostusta liittyä oopperan kuoroon. Roine kieltäytyi, mitä hän myöhempinä vuosina on hieman katunut kuultuaan tenorien tulotasosta. Lisäksi hän olisi välttänyt teatterinjohtajan työn huonot puolet. Ester Naparstok vieraili Suomessa Teatterilaivan aikana ja ehdotti Roineelle, että hän avaa tälle tien Broadway-musikaalien tähdeksi, mistä Roine kieltäytyi osin perhesyiden takia.[17][18][19]

»Liisa [Roine] ja Esko on hyviä laulajia. Ne tietää, miten otetaan terssi alempaa tai ylempää.»
(Eila Roine. Eila Roine, s. 366)

Vuonna 1969 Roine näytteli ensi kerran Kai Savolan ohjauksessa. Humanismiin taipuvainen Savola oli vastikään aloittanut Työväen Teatterin johtajana ja hänen ensimmäinen ohjauksensa oli venäläinen Maria. Roineen roolina oli ratsumestari Viskovski, ja Olavi Veistäjä arvioi roolityön erittäin onnistuneeksi ja vivahteikkaaksi. Yleisöä se ei kuitenkaan innostanut. Vili Auvinen sen sijaan sai teatterin kassakoneet kilisemään Dario Fon komedioilla, kuten Rouva joutaa pellolle, jossa Roine teki 26 roolia. Lyhimmät piipahdukset näyttämöllä kestivät vain joitakin sekunteja. Näytelmän ensi-ilta oli 17. huhtikuuta 1969 ja se esitettiin 24 kertaa. Katsojia kertyi yli 8 000.[20][21][22]

Syksyllä 1969 Roine näytteli ilkeää majuri Varroa unkarilaisessa näytelmässä Tótin perhe, jota hän piti yhtenä parhaimmista roolitehtävistään. Varro pääsi yllättämään Roineen, jonka yleensä onnistui jättää roolit teatteriin ja vaihtaa siviiliminään. Hän arveli hirviömäisen Varron päässeen ihon alle, koska hänellä ei ollut vielä riittävästi kokemusta näyttelijän työstä. Aamulehden Matti Rosvall oli vaikuttunut Roineen roolisuorituksesta, ja piti sitä osuvana Kellariteatterin lyhyiden etäisyyksien näyttämölle.[23]

Fon farssi Kalliisti maksettu ilonpito esitettiin Kellariteatterissa 29. marraskuuta 1970 Auvisen ohjaamana. Farssi sai peräti 91 esityskertaa ja katsojia teatterisalin pienuudesta huolimatta yli 10 000. Miljoonaperinnön ympärille rakennetun melko yksinkertaisen musiikkihupailun pohjana on ihmisen ahneus. Roine näytteli postinkantajaa, jota eroamassa olevan avioparin nainen alkaa vietellä, sillä perintö on tarkoitettu mainitun pariskunnan lapselle, jota ei kuitenkaan ole. Kalliisti maksettu ilonpito on erityisen tarkka ajoitusten suhteen. Jotta kohtaukset eivät menisi puihin, ajoitusten on oltava sekunnintarkkoja, ei sinne päin. Näytelmä sai myös kriitikkojen suosion. Siitä tehtiin niin ikään televisiotaltiointi, joka ei kuitenkaan onnistunut, kuten teatterikappaleiden televisiointien kohdalla usein käy.[24][25]

Roine-Halttusen avioparin toinen lapsi, tytär Susanna syntyi tammikuussa 1971. Roineet olivat muuttaneet omakotitaloon, jonka he jakoivat Liisa Roineen ja tämän aviopuolison Seppo Mäen kanssa. Talo jaettiin kahdeksi asunnoksi.[26] Niin ikään tammikuussa 1971 sai ensi-iltansa Teuvo Pakkalan yli 70 vuotta vanha musiikkinäytelmä Tukkijoella. Klassikkoteokseen oli vuosikymmenten aikana kertynyt melkoinen pölykerros, jonka ohjaaja Auvinen siivosi ja sai esiin elinvoimaisen version, johon hän lisäsi useita lauluja. Tukkijoella esitettiin suurella näyttämöllä 1970-luvun aikana yli 300 kertaa ja se sai lähes 160 000 katsojaa. Roineen roolina oli tukkipoika Huotari, jonka mielitiettyä näytteli Salme Laaksonen. Duon esittämä "Tula tuulan tei" sai jäyhän tamperelaisyleisön laulamaan mukana, mitä Olavi Veistäjä piti pienenä ihmeenä.[27][28]

Suomen Kansallisteatteriin 1973 siirtynyt Roine näytteli Huotarin runsaat 200 kertaa. Hänen jälkeensä Huotaria näytteli Ilmari Saarelainen. Roine nostaa esiin Vili Auvisen ansiot ohjaajana. Auvisen rytmitaju oli erinomainen ja hän osasi yhdistää taiteelliset ambitiot kaupallisiin tavoitteisiin. Roineen mukaan "Vili pyrki tekemään kansanteatteria".[29][30]

Roine näytteli viimeisinä Työväen Teatterin vuosinaan Tukkijoen ohella muun muassa Aleksis Kiven harvoin nähdyssä teoksessa Karkurit. Hän roolinaan oli Niilo. Olavi Veistäjä kehui Roineen osasuoritusta ilkeänä Niilona. "Niilo ei ollut pikimusta konna vaan pikemminkin ovela ja huikentelevainen veijari ---", Veistäjä arvioi. Karkurit keräsi runsaat 9 000 katsojaa.[31][32] William Shakespearen Myrsky näyteltiin Kellariteatterissa 101 kertaa ja katsojia kertyi yli 12 000. Roineen osana oli Sycoraxin poika Caliban. Olavi Veistäjä arvosti Roineen tapaa rakentaa Caliban. Tämä ei tehnyt Calibanista psykopaattia, vaan yksinkertaisen, lapsuutensa traumoihin juuttuneen hahmon, josta ei puuttunut komiikkaa.[33][34]

»Tekstissä on kaikki mitä näyttelijän tarvitsee tietää. -- enkä ymmärrä, miksi näytelmän henkilöille pitäisi keksiä kuvitteellisia taustoja ja lapsuudentapahtumia.»
(Esko Roine. Esko Roine, s. 150)

Suomen Kansallisteatterin näyttelijänä 1973–1979

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esko Roine puolisoineen muutti Helsinkiin ja aloitti työt Suomen Kansallisteatterissa syyskaudella 1973. Syyt muuttoon olivat Tampereen Työväen Teatterin johtajan Kai Savolan siirtyminen Kansallisteatterin johtajaksi, Kansallisteatterin paremmat tilat ja Marjukka Halttusen äiti Hilkka Helinä, joka kuitenkin kuoli 16. toukokuuta 1973, eli viikkoa ennen Roine-Halttusen pariskunnan muuttoa.[35][36][37]

Tampereen Työväen Teatterin johtaja Lasse Pöysti houkutteli Roinetta jäämään rahan voimalla: hän tarjosi 2 400 markan kuukausipalkkaa (3 266,20 euroa vuoden 2023 rahanarvon mukaan[7]). Kansallisteatterissa kuukausipalkka oli vain 1 650 markkaa (2 245,52 euroa vuoden 2023 rahanarvon mukaan[7]). Roine pysyi kuitenkin päätöksessään. Hänen ensimmäinen roolinsa Kansallisteatterissa oli kapteeni näytelmässä Sulka, jonka kriitikot tyrmäsivät. Näytelmä sai Pienellä näyttämöllä 39 esityskertaa ja yli 9 000 katsojaa.[38][39] Marraskuussa 1973 sai ensi-iltansa Niskavuoren Heta, jossa Roine toisti Pyynikiltä tutun Jaakon roolinsa. Näytelmä sai kassakoneet laulamaan ja sitä esitettiin 90 kertaa Suurella näyttämöllä. Katsojia kertyi lähes 68 000. Nimiroolin teki Pia Hattara. Risto Mäkelä oli Akustin roolissa. Marjukka Halttunen näytteli draaman kannalta keskeisen Siipirikon roolin. Vähäisemmissä rooleissa oli muun muassa Heidi Herala pikkupiikana.[40][41]

Esko Roine esittäytyy jo vuoden 1965 näyttelijämatrikkelissa näyttelijäoppilaana. Vuonna 1974 julkaistussa matrikkelissa hänen rooleistaan mainitaan Richard (Laulu valkoiselle herralle), Arlechino (Kahden herran palvelija), Kalle (Isoheikkilä), Majuri (Tótin perhe) ja Semjon Semjonovits (Eläköön itsemurhaaja). Harrastuksistaan hän mainitsee "kesäisin saunaveden tarkkailu", minkä hän toisti tulevissa hakuteoksissa. Myös valikoidut roolit pysyvät samoina, paitsi että 1983 julkaistussa hakuteoksessa mukaan tulee Fred näytelmästä Kummittelijoita.[42][43][44][45]

Marraskuussa 1974 Pienellä näyttämöllä sai suomenkielisen kantaesityksensä venäläisdraama Sorsajahti, jossa Roineen roolina oli insinööri Zilov. Insinöörin puolisoa näytteli Tea Ista. Kushákia näytteli Pentti Siimes, joka oli yksi harvoista Roineen ihailemista suomalaisnäyttelijöistä. Sorsajahdin lopulliseksi katsojaluvuksi kirjattiin 14 549.[46][47] Helmikuussa 1975 Suurella näyttämöllä sai pohjoismaisen kantaesityksensä Paul Greenin ja Kurt Weillin musikaali Johnny Johnson eli tavallisen miehen tarina. Teoksen ohjasi Vili Auvinen ja sitä esitettiin 170 kertaa lähes 115 000 katsojalle. Roineen roolina oli Anguish Howington ja nimiroolissa oli Pentti Siimes. Anguish käy Johnnyn kanssa kilpaa niin lemmessä kuin liikeasioissakin, ja korjaa lopulta potin. Johnny Johnson teki yllättävän vahvan vaikutuksen Sami Roineeseen, joka oli tuolloin seitsenvuotias.[48][49]

28. tammikuuta 1976 sai ensi-iltansa Molièren komedia Vaimojen koulu, jossa Roineella oli Horacen rooli. Horace ihailee viatonta Agnesia, jota näytteli Soila Komi. Komedian keskushahmo on keski-ikäinen Arnolphe, jota näytteli Leif Wager. Arnolphen ympärillä on kokonainen hovi palvelijoineen, joista yksi oli Marjukka Halttusen näyttelemä Georgette. Halttunen sattui rakastumaan näytelmän ohjaajaan Marton Lászlóon, mikä johti Roine-Halttusen avioliiton pikaiseen romahtamiseen. Näytelmä sitä vastoin menestyi hyvin. Sitä esitettiin kolmena esityskautena yli 80 kertaa ja katsojia kertyi lähes 51 000. Roineen ja Halttusen liitto päättyi eroon 1976.[50][44][51][52]

Raskaan avioeroprosessin vastapainoksi Roineen työtaakkaa kevennettiin. Hänen mielenkiintonsa alkoi suuntautua entistäkin enemmän teatteriin organisaationa ja hän pääsi töihin Kansallisteatterin markkinointiosastolle, jossa hänen onnistui kehittää teatterilippujen myyntiä lisääviä järjestelmiä.[53]

Horacen roolin ohella Roineen toinen selkeän komediallinen rooli Kansallisteatterissa oli Jack Chesney farssissa Charleyn täti. Teos poikesi teatterin linjasta siinä määrin, että sitä sai esittää vain kerran viikossa. Jack Witikan ohjaaman tuotannon ensi-ilta annettiin 3. toukokuuta 1978. Esityskertoja se sai 130 ja katsojia neljän esityskauden aikana lähes 110 000.[54][55]

Tampereen Teatterin johtotehtävissä 1979–1998

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roine sai vastoin odotuksiaan hallintojohtajan paikan Tampereen Teatterista vuonna 1979.[56] Hän saattoi soveltaa Kansallisteatterista saamiaan oppeja Tampereen Teatterin näytelmien markkinointiin. Hän painotti ryhmämyynnin tärkeyttä.[57] Marjukka Halttunen jatkoi Kansallisteatterin näyttelijänä aina vuoteen 2009, jolloin hän jäi eläkkeelle. Ex-puolisoiden eri asuinkaupungit johtivat kuitenkin ongelmalliseen huoltajuuskiistaan.[58][59]

Johtajan toimensa ohella Roine jatkoi näyttelijän ammatissaan. Hänen debyyttiroolinsa Tampereen Teatterissa oli rapajuoppo Fred itävaltalaisen Wolfgang Bauerin näytelmässä Kummittelijoita loppuvuonna 1980. Näytelmä kiellettiin alaikäisiltä aiheidensa takia: siinä puhuttiin viinasta, huumeista ja naissekoiluista. Lisäksi se sisälsi alastomuutta, kuten Tuija Vuolteen paljaat rinnat. Kummittelijoiden kriitikkovastaanotto oli positiivinen. Roineen osasuoritusta kuvattiin adjektiivein "terävä" ja "viiltävä". Näytelmää esitettiin 70 kertaa ja katsojia se sai 8 000.[60][61]

Teatterinjohtaja Rauli Lehtonen toi Tampereen Teatteriin teoksen Le Desamour, jonka suomenkieliseksi nimeksi tuli mahdollisimman suoraan käännetty Epärakkautta. Roine ei pitänyt nimeä onnistuneena, hänen mielestään se ei tarkoita yhtään mitään. Näytelmä sinänsä oli Roineen mukaan yksi Tampereen Teatterin kautta aikain onnistuneimmista. Näytelmän lavastus oli William Underdownin käsialaa, ja se poikkesi totutusta, sillä ensi-ilta annettiin teatterin uudella näyttämöllä, joka ei ollut vielä valmis. Roine ja muu ensemble tekivät näytelmässä lähes 50 roolia. Kriitikot pitivät esityksestä ja myös yleisövastaanotto oli suotuisa. Roineen mukaan suosiota olisi riittänyt koko näytäntökaudeksi 1982–1983, mutta esityskertojen määrä jäi noin 40:een ja katsojaluku jäi karvan verran alle 5 000:n.[62][63]

Vuonna 1982 Roine näytteli ylikomisario Rautakalliota televisiosarjassa Reinikainen, jonka ohjasi Neil Hardwick. Roine houkutteli Hardwickin ohjaajaksi Tampereen Teatteriin, ja ensimmäinen ohjaus oli valmis jo joulukuussa 1982. Kyse oli Michael Frayn farssista Ensimmäinen näytös.[64]

Lokakuussa 1985 sai ensi-iltansa ranskalaisen Georges Feydeaun farssi Kissa pistoksissa, jossa Roine näytteli Seela Sellaa vastaan.[65] Näytelmän aikaan Roineen toinen avioliitto oli kariutumassa, tällä kertaa Roineen itsensä aloitteesta.[66] Kissa pistoksissa näyteltiin 71 kertaa ja katsojia kertyi lähes 33 000.[67]

Kesällä 1987 Tampereen Teatteri joutui evakkoon Tullikamariin. Teatterin taloudellinen tilanne oli heikko katsojalukujen vähennyttyä. Tilannetta ei parantanut se, että kilpaileva Tampereen Työväen Teatteri oli siirtynyt vastikään upouusiin tiloihin. Tullikamarissa ensimmäinen näytelmä oli israelilainen musikaali Ghetto, joka kertoo toisen maailmansodan ajoista. Roine näytteli kansallissosialistiupseeri Bruno Kittelin roolin. Kittel on julma natsi, joka murhaa juutalaisia surutta ja soittaa saksofonia. Ghetto teki vaikutuksen kriitikoihin. Jukka Kajava arvioi Roineen roolin näytelmän toiseksi "tukipylvääksi", toinen pylväs oli Jukka Leisti. Lokakuussa 1987 ensi-iltansa saanut Ghetto esitettiin 87 kertaa ja sen katsojaluvuksi tilastoitiin 41 955.[68][69]

Gheton yhteydessä Roine rakastui näyttelijä Ritva Jaloseen. Suhde alkoi asumisen kannalta hieman hassusti oudossa taloyhtiössä Tohlopissa, josta pariskunta muutti lyhyehkön ajan päästä Tampereen keskustaan.[70]

Tampereen Teatteri palasi Tammerkosken rannalla sijaitsevaan remontoituun teatteritaloon. Roine päätyi teatterin toimitusjohtajaksi, ja hän aloitti toimessaan 1. maaliskuuta 1988. Teatteri oli vastedes osakeyhtiö, jonka hallitus koostui yritysjohtajista. Teatteri oli myös velkaantunut, sitä rasitti 7,5 miljoonan markan remonttilaina (2 623 000 euroa vuoden 2023 rahan arvon mukaan).[71][7] Teatteri oli saanut musikaali- ja komediateatterin maineen. Vaikka musikaaleja oli vain noin kymmenesosa näytelmistä, niiden yleisömenestys vahvisti mielikuvaa musikaaliteatterina, ja ne kiinnostivat myös lehdistöä. "Kun jotakin asiaa toistetaan tarpeeksi usein, siitä tulee ihmisten mielissä totta", Roine totesi.[72]

Roine jatkoi näyttelijän työssään myös toimitusjohtajavuosinaan. Hänen ensimmäinen roolinsa oli pieni sivuosa Dario Fon ja Franca Ramen näytelmässä Avoin liitto, jonka ensi-ilta annettiin 7. syyskuuta 1988. Avoin liitto oli yleisömenestys, se sai yli 26 000 katsojaa.[73][74]

Roineen toimitusjohtajavuosina Tampereen Teatteri kärvisteli talousongelmissa. Kassavirta edellytti ohjelmistoa, joka kiinnosti yleisöä. Samaan aikaan Tampereen kaupunki vähensi taiteelle myönnettyjä avustuksia. Roineen mielestä säästökohteiden olisi pitänyt löytyä organisaatiosta, ei esityksistä, jotka toivat taloon rahaa. Roine alkoi suosia määräaikaisia kiinnityksiä ja vierailevien näyttelijöiden käyttöä. Vuonna 1984 oli luotu työsuhdeturva, jonka johdosta aiemmista kaksivuotisista sopimuksista tuli jatkuvia kiinnityksiä. Näyttelijäkunnan vaihtuvuuden väheneminen vaikutti kielteisesti teatterien toimintaan, sillä näyttelijöiden ikääntyminen teki useista produktioista vaikeita toteuttaa. Elämäkerrassaan Roine mainitsee esimerkkinä Romeon ja Julian, jonka tekeminen on ylen hankalaa, kun teatterin nuorin naisnäyttelijä on lähes 50-vuotias. Lisäksi Tampere on kaupunki, jossa teatterialalla on runsaasti kilpailua.[75]

Maaliskuussa 1990 sai Teatterikahvilassa ensi-iltansa Juice Leskisen revyy Mikä ny!, joka kertoo Tampereen lähihistoriasta. Näytelmän pääparina oli Esko Roine ja Antti Litja. Alle 90-minuuttiset esitykset lähtivät toisinaan lapasista, kun Roine ja Litja alkoivat kertoa toisilleen mahdollisimman kuluneita vitsejä. Mikä ny! -revyytä esitettiin kolmen esityskauden aikana yli 130 kertaa ja katsojia se houkutteli lähes 13 000.[76][77]

Syyskuussa 1990 Roine teki pääroolin leipurina Nicholas Byen ohjaamassa musikaalissa Leipurin kaunis vaimo. Hän vuorotteli roolissa Seppo Mäen kanssa. Kauniin vaimon roolissa vuorottelivat Anu Hälvä ja Ritva Jalonen. Komediallisessa näytelmässä kylään saapuu komea autonkuljettaja, joka vie mukanaan leipurin vaimon. Koko kylä ottaa asiakseen vaimon palauttamisen leipurille ja niin myös tapahtuu. Leipuri kun alkoi hukuttaa suruaan viinaan ja leivät jäivät leipomatta. Osa kriitikoista piti kappaletta liian kepeänä, mutta yleisö otti sen omakseen. Se näyteltiin 127 kertaa ja katsojia oli lähes 56 000.[78][79]

Alkusyksystä 1993 ensi-iltaan tuli Mikko Viherjuuren ohjaama ranskalainen farssi Älä pukeudu päivälliselle, joka on Marc Camolettin käsialaa. Näytelmästä tuli suuri menestys, jota esitettiin yli 200 kertaa vuosikymmenen loppuun saakka. Katsojia farssi sai lähes 94 000. Roine näytteli avioparia siskonsa Liisa Roineen kanssa. Älä pukeudu päivälliselle -farssin pohjana on tilanne, jossa katsoja tietää enemmän kuin näytelmän henkilöt ja se on poikkeuksetta herkullinen asetelma.[80][81]

Tampereen Teatteri esitti 90-vuotisjuhlanäytelmänään Tim Ricen ja Andrew Lloyd Webberin musikaalin Evita, jossa Roineen osana oli Juan Perón. Evitana nähtiin Leena Rousti. Ohjaajana oli Tommi Auvinen. Musikaali oli taloudellinen riski, sillä teatterin avustuksia oli vähennetty satoja tuhansia markkoja. Lokakuussa 1994 ensi-iltaan tullut teos näyteltiin 125 kertaa ja katsojaluku nousi lähes 55 000:een, joten riski kannatti ottaa.[82][83]

Lokakuussa 1996 sai ensi-iltansa Mikko Kivisen ohjaama unkarilainen natsifarssi Näyttele henkesi edestä. Roine näytteli teatterinjohtajaa. Tarina kertoo teatteriseurueesta, joka joutuu kansallissosialistien kynsiin. Mukana oli etevä koomikkoensemble, johon kuului Roineen ohella muun muassa Seppo Mäki ja Tom Lindholm. Näyttele henkesi edestä näyteltiin 64 kertaa lähes 29 000 katsojalle.[84][85]

3. syyskuuta 1997 sai ensi-iltansa Eläköön itsemurhaaja, jossa Roine näytteli keskushahmoa, Semjon Podsekalnikovia. Tuolloin 53-vuotias Roine alkoi olla jo hieman iäkäs tekemään rooleja, joissa ollaan lähes koko ajan näyttämöllä. Näytelmään oli tietoisesti koottu näyttävä otos Roineen teatteriklaanista. Sen ohjasi Tommi Auvinen, valo- ja äänisuunnittelun hoiti Janne Auvinen. Eila Roine näytteli Semjonin anoppia. Mukana olivat myös Liisa Roine, Seppo Mäki ja Ritva Jalonen. Eläköön itsemurhaaja näyteltiin 59 kertaa kaudella 1997–1998 ja se keräsi katsomoon yli 23 000 silmäparia.[86][87]

Roineen viimeisiä näytelmiä Tampereen Teatterissa oli Kummeli Revyy, joka esitettiin ensi kerran uudenvuoden aattona 1997. Näytöskappaleen suosio oli kohtalainen, noin 9 400 katsojaa.[88][89] Roine oli jo aloittanut Tampereen Työväen Teatterin johtajana, kun hän näytteli pääroolin Eugene O'Neillin draamassa Pitkän päivän matka yöhön. Hänen roolinaan oli James Tyrone, jonka poikia näyttelivät Antti Virmavirta ja Tommi Eronen. Perheen äitiä näytteli Tuija Vuolle. Tyrone on henkisesti kuormittava roolityö, mutta Roineen onnistui irtautua roolistaan näytelmän jälkeen. Hänen mukaansa hallinnolliset tehtävät ja teatterin johtaminen kuormittivat mieltä vielä enemmän. Pitkän päivän matka yöhön esitettiin 24 kertaa ja katsojia se veti yli 7 500.[90][91]

»Eskon näyttelemisen tapaa on vaikeaa määritellä, koska se on niin luontevaa ja hyvin rentoa, silti hallittua.»
(Esko Roine, s. 164)

Tampereen Työväen Teatterin johtajana 1998–2006

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esko Roine aloitti Tampereen Työväen Teatterin johtajana vuonna 1998, ja alettiin levittää huhua, että hän olisi liittynyt SDP:hen paikan saadakseen. Lopulta huhu muuttui "varmaksi tiedoksi". Roineelta ei kuitenkaan udeltu hänen puoluekantaansa rekrytointivaiheen aikana. Tosin hän myöhemmin kampanjoi Tarja Halosen hyväksi, mutta pääasiassa siksi, että tämä oli innokas teatterin ystävä. Roine ei pidä kunnallisesta byrokratiasta, hän inhoaa siihen kuuluvaa "jähmeää momenttiajattelua". Hän kritisoi sitä, että kerran luoduista työpaikoista on miltei mahdoton päästä eroon, vaikka teatterin kävijämäärät ja lipputulot olisivat laskusuunnassa.[92]

Roinetta kritisoitiin hänen henkilöstö- ja rekrytointipolitiikastaan, jonka nähtiin pilaavan teattereiden ensemble-perinteitä. Roineen mielestä ensemble "syntyy vain jos on syntyäkseen". Nykyajan suurilla teattereilla on näyttämöitä ympäri kaupunkia, jolloin kollegat eivät välttämättä näe toisiaan pitkiin aikoihin. Roine määritteli ensemblen "hetkelliseksi taiteilijaryhmäksi", joka hajaantuu viimeisen esityksensä jälkeen. Hänen mukaansa ensemble kehittyy kutakuinkin aina ainoastaan kesäteatterissa.[93]

Roine summasi Työväen Teatterin johtajuuttaan "turhaksi kiepiksi". Hän ei omasta mielestään onnistunut tehtävässään. Hän koetti pienentää kiinteitä kuluja, jotta varsinaiseen ohjelmistoon olisi liiennyt enemmän rahaa, mutta teatterin hallitus halusi jatkaa vanhaan malliin.[94]

Roine jatkoi näyttelijän työtään myös Työväen Teatterissa. Hän antoi ensimmäisen ja ainoaksi jääneen monologinsa maaliskuussa 1999, monologin nimi oli Adolf. Esitys ei onnistunut ja sairastumisensa jälkeen Roine päätti lopettaa sen esittämisen. Adolf sai vain neljä esityskertaa ja vaatimattomat 210 katsojaa.[95][96] Syyskaudella 1999 Roine näytteli nimiosan Miguel De Cervantesin tekstiin perustuvassa musikaalissa Don Quijote - Mies La Manchasta. Esityksessä kokeiltiin uudenlaista katsomoratkaisua, jonka Työväen Teatterin tekniikka mahdollisti, mutta suurta kassamenestystä musikaalista ei kehkeytynyt. Syinä olivat katsomoratkaisu ja Roineen mukaan huumorin vähäisyys. Teos esitettiin 31 kertaa ja katsojia se sai runsaat 16 000.[97][98]

Syyskauden 2000 alussa sai ensi-iltansa Neil Hardwickin ohjaama farssi Munaako herra ministeri, joka toteutettiin Tampereen Työväen Teatterin ja Helsingin Kaupunginteatterin yhteisproduktiona. Sitä esitettiin yhteensä 240 kertaa Työväen Teatterissa ja Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Farssi sai teattereiden kassakoneet käymään kuumina. Sen tulot olivat moninkertaiset menoihin nähden. Roine aloitti näytökset ajankohtaisella huumorilla. Kun paljastui, että Tanja Karpela seurusteli ministeri Sauli Niinistön kanssa, Roine letkaisi "sen lähemmäksi ministerin pallia hän ei ikinä pääsekään". Muissa päärooleissa olivat Asko Sarkola ja Mari Vainio. Roine painotti komediallisten näytelmien merkitystä kassakappaleina, jotka mahdollistivat taiteellisesti vaativampien näytelmien tuottamisen.[99]

Syyskuussa 2001 Tampereen Työväen Teatteri vietti 100-vuotisjuhlaansa. Tapahtumaa juhlistavaa näytelmää mietittiin kauan, ja lopulta päädyttiin Maiju Lassilan klassiseen komediaan Tulitikkuja lainaamassa, joka on myös filmatisoitu elokuvaksi vuosina 1938 ja 1980. Kalle Holmberg ohjasi näytelmän. Roine näytteli Jussi Vatasta ja hänen aisapariaan Antti Ihalaista näytteli Ilkka Heiskanen. Roineen sukuun liittyvistä ihmisistä mukana oli myös Tommi Auvisen puoliso Teija Auvinen. Näytelmän rakenne poikkesi totutusta, millä pyrittiin hakemaan uusia näkökulmia. Samalla kenties menetettiin jotain, Roine arvioi elämäkerrassaan. Tulitikkuja lainaamassa esitettiin 32 kertaa ja sen katsojaluku kohosi yli 18 000:een.[100][101][102][103]

Roineen ja Sarkolan yhteistyö sai jatkoa syksyllä 2005 Neil Hardwickin ohjaamassa komediassa Diivat. Näytelmässä kaksi työtöntä näyttelijää halajaa suurta perintöä - naisten vaatteissa. Roineen roolina oli Leo, jonka naispuolisen version nimi oli Maxine. Diivojen kohdalla Roine mainitsee mielipiteenään, että näyttelijöitä on kahta lajia. Toinen tyyppi näyttelee vuorosanoja ja toinen puolestaan tilanteita. Roine määrittelee itsensä jälkimmäiseen. Diivat esitettiin Helsingin Kaupunginteatterissa kahden esityskauden ajan lähes 90 kertaa ja se oli menestys noin 78 000 katsojallaan.[104][105] Yhteistyö jatkui syyskaudella 2006 mustaksi komediaksi kuvatussa näytelmässä Mestariluokka, jossa Roine näytteli Prokofjevia ja Sarkola Sostakovitsia. Keskushahmona on Stalin, jota tulkitsi Lasse Pöysti. Nimi viittaa oppituntiin, jonka diktaattori Stalin pitää muusikoille. Hän syyttää näitä kansanvastaisten teosten luomisesta ja vaatii tekemään musiikkia juuri diktaattorin itsensä mielen mukaisesti. Mestariluokka menestyi verraten hyvin, mitä työryhmä ei osannut odottaa. Sitä näyteltiin 64 kertaa ja katsojia Helsingin Kaupunginteatterin Suureen näyttämöön se veti yli 51 000.[106][107]

Lokakuussa 2005 Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämölle tuli ensi-iltaan Tapio Parkkisen ohjaama Eila, Rampe ja likka. Eila Roine oli Eilana, Esko Roine Rampena ja Heidi Kiviharju likkana. Tekstin elokuvamaisuus asetti omat ongelmansa, teatterilavalla kun ei voi siirtyä paikasta toiseen yhtä näppärästi kuin elokuvassa. Tampereen murteella toteutettu näytelmä esitettiin kolmen esityskauden ajan kaikkiaan 160 kertaa. Se keräsi yli 43 000 katsojaa katsomoon, johon kerralla mahtuu enintään 390 henkeä.[108][109][110]

Roineen viimeinen näytelmä Työväen Teatterissa oli Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema, joka sai ensi-iltansa 29. maaliskuuta 2006. Roineen tulkinta Willy Lomanista oli hänen uransa huippukohtia. Loman on roolina vaikea, ja Roineen piti lukea sitä aina ennen esitystä. Helsingin Sanomien kriitikko arvioi Roineen jäähyväisroolin poikkeuksellisen onnistuneeksi: "Hänen riuskasta orista kaakiksi kuluneessa kaupparatsussaan ei ole mitään liioiteltua ---". Biffin roolissa oli Tommi Raitolehto. Näytelmässä on muutama kohta, jossa Willy ja Biff ottavat kunnolla yhteen. Sirkku Peltolan ohjaama draama jäi Roineen mieleen kenties siksi, että tämä oli tehnyt vakavaa draamaa suhteellisen vähän. Kauppamatkustajan kuolema keräsi noin 9 000 katsojaa.[111][112]

Täällä Pohjantähden alla Pyynikillä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roine ei ollut näytellyt Pyynikin Kesäteatterissa 1960-luvun jälkeen. Kesällä 1993 hänellä oli Otto Kivivuoren rooli Väinö Linnan klassikossa Täällä Pohjantähden alla, jonka ohjasi Kalle Holmberg ja dramatisoi Panu Rajala. Nimeksi vaihtui dramatisoinnin myötä Akseli ja Elina. Akselin roolissa oli Esa Latva-Äijö ja Elinana oli Sanna Saarijärvi. Jussi Koskelana oli Markku Huhtamo ja Almana Leena Uotila. Roine toisti Oton roolinsa myös kolmena seuraavana kesänä. Vuosina 1995 ja 1996 teos esitettiin nimellä Pohjantähden alla. Jukka Kajava kehui Pyynikin Pohjantähteä, Roineen osasuoritusta hän kuvasi "ajattelevaksi ja pisteliääksi komediaksi". Seuraavan vuosikymmenen lopulla Roine näytteli Otto Kivivuorta Timo Koivusalon filmatisoinnissa Linnan suurteoksesta.[113]

Eläkevuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roine on jatkanut näyttelemistä myös eläkevuosinaan. 30. elokuuta 2007 Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä sai ensi-iltansa Mel Brooksin ja Thomas Meehanin musikaalikomedia The Producers ohjaajanaan Neil Hardwick. Roineen roolina oli teatterituottaja Max Bialystock. Roine piti sitä unelmaroolina. Muissa keskeisissä tehtävissä olivat Risto Kaskilahti, Antti Timonen ja Anna-Maija Tuokko. The Producers esitettiin 88 kertaa. Katsojien määräksi kirjattiin yhteensä 67 845. Hardwickin mukaan Roine on "suvereeni farssinäyttelijä", joka ei yritä luoda farssihahmoihin keinotekoista syvyyttä. Se olisi virhe. Hardwickin mielestä farssin ainoa tarkoitus on yleisön huvittaminen ja vuorosanojen oikea ajoittaminen on tärkeämpää kuin vuorosanojen sisältö.[114][115]

Syyskuussa 2008 Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä esitettiin Tiina Brännaren ohjaama musikaalikomedia Herrasmieshuijarit. Sen roolitus aiheutti ongelmia. Teatterinjohtaja Riku Suokas halusi kunnon kassakappaleen, ja päärooliin oli saatava yleisöä houkutteleva taiteilija. Päädyttiin Arja Korisevaan. Roineen mukaan Suuren näyttämön tuotantojen täyttöasteen on oltava vähintää 90 prosenttia, muutoin teatterin toiminta ei ole turvattua. Roine näytteli musikaalissa Lawrence Jamesonin roolin. Herrasmieshuijarit sai yli 58 000 katsojaa.[116][117]

Syyskuussa 2009 Roine palasi Tampereen Teatterin näyttämölle Bengt Ahlforsin kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Viimeinen sikari. Siinä näyttelivät Roineen ohella Seela Sella, Heikki Kinnunen ja Mari Turunen. Roolihahmot ovat rehtori, kirkkoherra, rehtorin vaimo ja kirkkoherran tytär. Teemat ovat rakkaus ja kuolema. Teosta esitettiin kahden esityskauden ajan kaikkiaan 100 kertaa ja katsojia kertyi reilusti yli 40 000.[118][119] Alkuvuonna 2010 Helsingin Kaupunginteatterin Studio Elsassa näyteltiin Marika Vapaavuoren ohjaama Elämä näyttämöllä, jossa oli vain kaksi roolia, Roineen näyttelemä Robert ja Lari Halmeen näyttelemä John. Kirkko & kaupunki -julkaisun kriitikko arvioi: " -- Robertissa taas henkilöityy alkuun opettajan itsetietoisuus, sitten vähitellen mureneminen, kateus ja avuttomuus". Kriitikko arvioi, että Roineen Robert oli herkkänahkainen ja perso kehujen perään.[120][121]

Syyskaudella 2012 Roine näytteli pääroolin maitokauppias Tevjenä musikaalissa Viulunsoittaja katolla Helsingin Kaupunginteatterissa. Hans Berndtssonin ohjaamaa teosta oli modernisoitu helläkätisesti, pääasiassa vuorosanoja oli muokattu puhekielen suuntaan. Roine arveli, että teoksen salaisuus on musiikin ohella sen ajankohtaisuus: "1900-luvun alun Anatevkan kylän juutalaisvainoille on vastineensa päivänpolitiikassa". Musikaalin suomalainen ensiesitys sai yli 300 000 katsojaa 1960-luvulla, Helsingin Kaupunginteatterissa päästiin kaudella 2012–2013 hieman yli 71 000 katsojaan.[122][123]

Roine näytteli nimiosan Tuomas Kyrön komediassa Mielensäpahoittaja ja poika, joka sai ensi-iltansa kevätkaudella 2013. Kappaletta esitettiin Tampereen Työväen Teatterin Vanhalla päänäyttämöllä neljän esityskauden ajan 93 kertaa ja katsojia sille kertyi runsaasti yli 31 000. Poikaa näytteli Aimo Räsänen. Roineen ohella tunnettuja mielensäpahoittajia ovat Heikki Kinnunen ja Antti Litja. Roine myöntää olevansa hyväntuulinen siviilissä, mielensä hän on pahoittanut enintään teatteriarvosteluista ja Tampereen liikennekulttuurista.[124][125]

Roineen eläkevuosien rooleista mainittakoon myös Niilo Koponen Tommi Auvisen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa musiikkinäytelmässa Vanhoja poikia. Ensi kerran se esitettiin Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 6. marraskuuta 2018. Kesään 2024 mennessä näytelmää oli esitetty yli 100 kertaa, ja kesällä 2024 sitä esitettiin Tampereen Viikinsaarella. Roineen mukaan teoksen suosio perustuu ennen kaikkea Junnu Vainion lauluihin. Roine toteaa MTV 3:n haastattelussa, ettei yleisöä kannata houkutella liian kokeilevilla näytelmillä. Erityisen mieleenpainuvina tuotantoina uransa varrelta Roine mainitsee Kauppamatkustajan kuoleman, Mestariluokan ja The Producersin , mutta ei halua nostaa mitään tiettyä näytelmää muiden yli.[126]

Esko Roine ja Seela Sella näyttelivät minimalistista kahden hengen näytelmää Rakkauskirjeitä, joka sai ensi-iltansa Tampereen Teatterissa tammikuussa 2019. Esityskauden jälkeen Rakkauskirjeitä päätyi kiertuenäytelmäksi, joka esitettiin muun muassa Lahden kaupunginteatterissa täydelle katsomolle. Näytelmän idea on hyvin yksinkertainen: kaksi ihmistä istuu lukemassa rakkauskirjeitä toisilleen, ja vähä vähältä heidän suhteensa avautuu. Roineen ja Sellan korkea kronologinen ikä ja kymmenet ammattivuodet tuovat näytelmään syvyyttä.[127][128]

Elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roine on näytellyt noin 40 elokuva- ja televisiotuotannossa. Hänen roolinsa ovat yleensä sivuosia pienistä piipahduksista isoihin sivurooleihin. Vuonna 1974 Roine näytteli Pentti Alankoa kolmiosaisessa jännitysnäytelmässä Soittorasia. Samana vuonna hän näytteli John Karellin roolin televisioelokuvassa Salakari. Vuonna 1975 Roine näytteli Camillon roolin televisioelokuvassa Talvinen tarina. Tarinan toisen roolin, Leontesin, näytteli Jarno Hiilloskorpi. Vuonna 1976 esitettiin Eino Leinon alkuperäisteokseen perustuva epookkisatiiri Päivä Helsingissä, jossa Roine teki Tauno Tavelan roolin. Roineella oli sivuosa teknikkona Ere Kokkosen komediassa Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978).[129]

Vuonna 1984 Roineella oli sivuosa apteekkarina Matti Kassilan ohjaamassa draamaelokuvassa Niskavuori. Pekka Puupään hahmo elvytettiin 1980-luvulla, jolloin Visa Mäkinen ohjasi aiheesta elokuvan Pekka Puupää poliisina (1986) sekä televisiosarjan Pekka ja Pätkä (1986). Roine näytteli nimiroolin, Justiinaa näytteli Kristiina Elstelä ja Pätkää Jaakko Kallio. Pekka Puupää poliisina tuotettiin pienellä budjetilla, ja Pohjalainen-lehden kriitikko antoi sille tyrmäävän arvion. Hyvinkään Sanomien kriitikko oli hieman suopeampi, mutta moitti elokuvan pituutta ja käsikirjoitusta. Roine oli poistanut Puupään roolistaan savolaisen murteen, mitä kriitikko piti hyvänä ratkaisuna.[129]

Vuonna 1988 Roine näytteli sivuosan Matti Kassilan ohjaamassa elokuvassa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Elokuva sai kohtalaisen kriitikkovastaanoton ja heikohkon yleisövastaanoton, noin 40 000 katsojaa. Roineen nimi mainitaan elokuvan julisteessa, mutta kriitikot eivät maininneet hänen osasuoritustaan. Vuonna 1993 Roine näytteli pienen sivuroolin Åke Lindmanin ohjaamassa rikoselokuvassa Harjunpää ja kiusantekijät. Roine teki piipahdusroolin autokoulunopettajana Auli Mantilan yhteiskunnallisessa rikoselokuvassa Pelon maantiede (1999).[129]

Vuonna 2006 Roine näytteli etsivää Pekka Karjalaisen ohjaamassa komediaelokuvassa Kummelin Jackpot. Elokuva oli menestys noin 230 000 katsojallaan. Vuonna 2009 Roineella oli vankilanjohtajan rooli Klaus Härön ohjaamassa historiallisessa elokuvassa Postia pappi Jaakobille. Elokuva sai Suomessa noin 100 000 katsojaa. Timo Koivusalo ohjasi uudet filmatisoinnit Väinö Linnan eeppisestä Pohjantähti-sarjasta 2000-vuosikymmenen lopulla: Täällä Pohjantähden alla ja Täällä Pohjantähden alla II. Roine näytteli molemmissa ison sivuroolin Otto Kivivuorena.[129]

Vuonna 2012 Roine näytteli sivuroolin Maarit Lallin ohjaamassa nuorisoelokuvassa Kohta 18, joka sai useita alan palkintoja. Yleisömenestys jäi vaisuksi. Seuraavana vuonna Roine näytteli Veikko Kähkösen roolin Marcus Häggin ohjaamassa rikoselokuvassa Tappava talvi. Pienen budjetin elokuva sai heikon vastaanoton sekä arvostelijoilta että yleisöltä. Roine sai kuitenkin suorituksestaan hyvän arvion Ilta-Sanomien kriitikolta. Helmikuussa 2015 sai ensi-iltansa Timo Koivusalon musiikillinen lastenkomedia Risto Räppääjä ja Sevillan saituri, joka keräsi yli 300 000 katsojaa. Helsingin Sanomien kriitikko arvioi Roineen suoriutumista saiturin osastaan: "Näyttelijöistä Esko Roine ja Tom Lindholm piristävät elokuvaa varmalla veteraanikarismallaan --". Lokakuussa 2018 Roine näytteli historiallista henkilöä, Ossi Elstelää, Timo Koivusalon elämäkertaelokuvassa Olavi Virta. Kuten monet Koivusalon aiemmat elokuvat, tämäkin sai heikonlaisen kriitikkovastaanoton ja melko hyvän yleisövastaanoton yli 150 000 katsojallaan.[129]

Televisiosarjat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Eikä niiden pirujen puheesta saa edes selvää! Eikö näyttelijöille enää anneta kunnon puhekoulutusta?»
(Esko Roine suomalaisten televisiosarjojen tekijöistä. Esko Roine, s. 230)

Roine näytteli televisiossa jo teini-ikäisenä. Hänellä oli isän rooli Vili Auvisen Tamvisiolle ohjaamassa televisioelokuvassa Kadonnut sävel. IMDb:n mukaan sen ensiesitys oli tammikuussa 1962. Vuonna 1982 Roine näytteli sivuosan television komediasarjassa Reinikainen. Hänen hahmonsa, ylikomisario Kaarlo Rautakallion, perusidea on tyhjäntoimittaminen. Esimiehenä Rautakallio joutuu alati keksimään itselleen edes jotain tekemistä, jotta alaiset eivät huomaisi että hänellä ei ole mitään tähdellistä tekemistä. Neil Hardwickin ohjaamaa sarjaa kuvattiin viisitoista puolen tunnin mittaista jaksoa. Yle TV2 olisi halunnut enemmän, mutta tekijöiden mielestä kaikki aiheet oli kaluttu, ja lisäjaksojen myötä sarjan laatu olisi heikentynyt.[130] Nimiosan näytteli Tenho Saurén.[131]

Yleisradion suositussa Metsolat-sarjassa (1993–1995) Roine näytteli sivuosan kunnanjohtajana. Hahmo on mukana 17 jaksossa 40:stä. Koomikkoryhmä Kummeli teki kymmenosaisen komediasarjan Lihaksia ja luoteja vuonna 1996. Roine näytteli pormestaria sarjan kaikissa jaksoissa. Vuonna 2000 sai ensi-iltansa Anssi Mänttärin ohjaama televisiosarja Jäähyväiset ilman kyyneleitä, jossa Roineella oli sivurooli Kauko Saarenmaana. Eija Vilpas ja Lasse Karkjärvi näyttelivät nimirooleja 24-osaisessa komediasarjassa Paavo ja Raili (2004–2006). Roine näytteli Kauko Lehikoisen roolin yhdessätoista jaksossa. Yleisradio tuotti päivittäissaippuasarjaa Uusi päivä yli 800 jaksoa 2010-luvulla. Roine näytteli vuosina 2010–2013 Ensio Haaviston roolin noin 170 jaksossa.[131]

Radio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roine on näytellyt useissa Yleisradion kuunnelmissa vuodesta 1965 alkaen. Tuolloin hänellä oli Eskon toverin rooli kuunnelmassa Lumisota. Otto Kivivuoren Roine on näytellyt puheteatterin ja elokuvan ohella radiokuunnelmassa Täällä Pohjantähden alla vuonna 2009.[132]

Palkintoja ja tunnustuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roineen vaimo on Tampereen teatterin näyttelijä Ritva Jalonen.[136] Roineen ensimmäinen vaimo (1966–1976) oli näyttelijä Marjukka Halttunen, jonka kanssa hänellä on kaksi lasta, joista Susanna Roine on näyttelijä.[136][137] Hänen isänsä oli näyttelijä Eero Roine ja setänsä, kansanedustaja Eino Roinetarvitaan parempi lähde.[136] Esko Roineella on veli, Olavi, ja kaksi sisarta, jotka molemmat ovat näyttelijöitä, Eila Roine ja Liisa Roine.[136]

Valikoitu rooliluettelo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Koulupoika (Feutora ja muut monumentit, Tampereen Työväen Teatteri, 1956)
  • Fabius Bobberley (Charleyn täti, Tampereen Kaupunginkirjaston Nuorisoteatteri, 1962)
  • Poikaystävä (Virtaset ja Lahtiset, Turun Kesäteatteri, 1964)
  • Arlecchino (Kahden herran palvelija, Tampereen Työväen Teatteri, 1967)
  • Hietanen (Tuntematon sotilas, Pyynikin Kesäteatteri, 1967–1969)
  • Gaylord Ravenal (Teatterilaiva, Tampereen Työväen Teatteri, 1968)
  • Varro (Tótin perhe, Tampereen Työväen Teatteri, 1969)
  • Semjon (Eläköön itsemurhaaja, Tampereen Työväen Teatteri, 1970)
  • Huotari (Tukkijoella, Tampereen Työväen Teatteri, 1971)
  • Caliban (Myrsky, Tampereen Työväen Teatteri, 1972)
  • Hippolytos (Hippolytos, Suomen Kansallisteatteri, 1974)
  • Horace (Vaimojen koulu, Suomen Kansallisteatteri, 1976)
  • Fred (Kummittelijoita, Tampereen Teatteri, 1980)
  • Pacarel (Kissa pistoksissa, Tampereen Teatteri, 1985)
  • Bruno Kittel (Ghetto, Tampereen Teatteri, 1987)
  • useita rooleja (Mikä ny!, Tampereen Teatteri, 1990)
  • Aimable (Leipurin kaunis vaimo, Tampereen Teatteri, 1990)
  • Otto Kivivuori (Akseli ja Elina, Pyynikin Kesäteatteri, 1993–1996)
  • Juan Perón (Evita, Tampereen Teatteri, 1994)
  • useita rooleja (Kummeli Revyy, Tampereen Teatteri, 1997)
  • James Tyrone (Pitkän päivän matka yöhön, Tampereen Teatteri, 1998)
  • Don Quijote (Don Quijote – Mies La Manchasta, Tampereen Työväen Teatteri, 1999)
  • ministeri Viljanen (Munaako herra ministeri, Tampereen Työväen Teatteri, 2000)
  • ohjaaja Hämäläinen (Saranat ja sardiinit, Tampereen Työväen Teatteri, 2002)
  • Leo / Maxine (Diivat, Helsingin Kaupunginteatteri, 2005)
  • Willy Loman (Kauppamatkustajan kuolema, Tampereen Työväen Teatteri, 2006)
  • Prokofjev (Mestariluokka, Helsingin Kaupunginteatteri, 2006)
  • Max Bialystock (The Producers, Helsingin Kaupunginteatteri, 2007)
  • Johannes Isoheikkilä (Iso-Heikkilän isäntä ja hänen renkinsä Kalle, Pyynikin Kesäteatteri, 2009)
  • Ragnar (Viimeinen sikari, Tampereen Teatteri, 2009)
  • Tevje (Viulunsoittaja katolla, Helsingin Kaupunginteatteri, 2012)
  • Mielensäpahoittaja (Mielensäpahoittaja ja poika, Tampereen Työväen Teatteri, 2013)
  • komisario Palmu (Kaasua, Komisario Palmu, Tampereen Komediateatteri, 2017)
  • Niilo Koponen (Vanhoja poikia, Tampereen Työväen Teatteri, 2018)
  • rooli (Rakkauskirjeitä, Tampereen Teatteri, 2019)

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tämän artikkelin tai sen osan muoto tai tyyli kaipaa korjausta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: 4. maaliskuuta 2014: luetteloa tulisi siistiä

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Veistäjä, Verneri: Teatterin maailma 1965 - Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisuja n:o 8, 1965.
  • Martin, Timo; Niemi, Pertti; Tainio, Ilona: Suomen teatterit ja teatterintekijät - Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 28, 1974. ISBN 951-30-2505-5
  • Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983 - Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu, 1983. ISBN 951-30-5727-5
  • Seppälä, Riitta; Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993 - Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto ry, 1993. ISBN 951-31-0236-X
  1. ↑ Seppälä, Riitta & Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993, s. 374–375. Helsinki: Tammi, 1993. ISBN 951-31-0236-X
  2. ↑ a b Mäkinen & Grahn, luku "Lömpö, pahnanpohjimmainen"
  3. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 24–28
  4. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 28–30
  5. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 30
  6. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 34–35
  7. ↑ a b c d Rahanarvonmuunnin Stat.fi. Viitattu 11.6.2024.
  8. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 36–38
  9. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 39
  10. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 43
  11. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 44–46
  12. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 45 ja 248–247
  13. ↑ Ilona / Teoshaku / Tuntematon sotilas ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 11.6.2024.
  14. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 46–47
  15. ↑ Heikkinen, s. 378–379
  16. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 48–49
  17. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 52 ja 54
  18. ↑ Heikkinen, s. 379
  19. ↑ Ilona / Esityshaku / Teatterilaiva ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 11.6.2024.
  20. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 59–61
  21. ↑ Ilona / Esityshaku / Rouva joutaa pellolle ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 12.6.2024.
  22. ↑ Missio ja historia Ttt-teatteri.fi. Tampereen Työväen Teatteri. Viitattu 12.6.2024.
  23. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 64–65
  24. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 67–68
  25. ↑ Ilona / Esityshaku / Kalliisti maksettu ilonpito ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 12.6.2024.
  26. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 68
  27. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 69–70
  28. ↑ Ilona / Esityshaku / Tukkijoella ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 12.6.2024.
  29. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 71
  30. ↑ Heikkinen, s. 435
  31. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 72–73
  32. ↑ Ilona / Esityshaku / Karkurit ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 12.6.2024.
  33. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 74–75
  34. ↑ Ilona / Esityshaku / Myrsky ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 12.6.2024.
  35. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 77–78
  36. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1974, s. 534
  37. ↑ KUTSU Kirjanjulkaisutilaisuus Kansallisteatteri.fi. Suomen Kansallisteatteri. Viitattu 13.6.2024.
  38. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 78–80
  39. ↑ Ilona / Esityshaku / Sulka ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 13.6.2024.
  40. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 81
  41. ↑ Ilona / Esityshaku / Niskavuoren Heta ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 13.6.2024.
  42. ↑ Teatterin maailma 1965, s. 339
  43. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1974, s. 438–439
  44. ↑ a b Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, s. 375
  45. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993, s. 374–375
  46. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 93
  47. ↑ Ilona / Esityshaku / Sorsajahti ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 13.6.2024.
  48. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 94–95
  49. ↑ Ilona / Esityshaku / Johnny Johnson eli tavallisen miehen tarina ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 13.6.2024.
  50. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 95
  51. ↑ Ilona / Esityshaku / Vaimojen koulu ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 13.6.2024.
  52. ↑ Radioteatteri: Naisten koulu, osa 2/2 Areena.yle.fi. Yleisradio. Viitattu 13.6.2024.
  53. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 98
  54. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 103–104
  55. ↑ Ilona / Esityshaku / Charleyn täti ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 13.6.2024.
  56. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 106
  57. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 109
  58. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 111
  59. ↑ Marjukka Halttunen: Kaksivuotiaana sotalapseksi Ruotsiin Mtvuutiset.fi. Telia Company AB. Viitattu 13.6.2024.
  60. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 113–114
  61. ↑ Ilona / Esityshaku / Kummittelijoita ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 13.6.2024.
  62. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 114–115
  63. ↑ Ilona / Esityshaku / Epärakkautta ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 13.6.2024.
  64. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 117
  65. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 118–119
  66. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 121
  67. ↑ Ilona / Esityshaku / Kissa pistoksissa ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 13.6.2024.
  68. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 122–126
  69. ↑ Ilona / Esityshaku / Ghetto ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 14.6.2024.
  70. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 128
  71. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 129–131
  72. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 134
  73. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 132–133
  74. ↑ Ilona / Esityshaku / Avoin liitto ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 14.6.2024.
  75. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 136–137
  76. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 140–141
  77. ↑ Ilona / Esityshaku / Mikä ny! ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 14.6.2024.
  78. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 143–144
  79. ↑ Ilona / Esityshaku / Leipurin kaunis vaimo ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 14.6.2024.
  80. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 166–167
  81. ↑ Ilona / Esityshaku / Älä pukeudu päivälliselle ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 14.6.2024.
  82. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 145
  83. ↑ Ilona / Esityshaku / Evita ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 14.6.2024.
  84. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 158–159
  85. ↑ Ilona / Esityshaku / Näyttele henkesi edestä ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 14.6.2024.
  86. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 178–179
  87. ↑ Ilona / Esityshaku / Eläköön itsemurhaaja ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 15.6.2024.
  88. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 164
  89. ↑ Ilona / Esityshaku / Kummeli-revyy ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 15.6.2024.
  90. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 181
  91. ↑ Ilona / Esityshaku / Pitkän päivän matka yöhön ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 15.6.2024.
  92. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 188–189
  93. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 207–208
  94. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 218–219
  95. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 190
  96. ↑ Ilona / Esityshaku / Adolf ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 15.6.2024.
  97. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 191
  98. ↑ Ilona / Esityshaku / Don Quijote - Mies La Manchasta ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 15.6.2024.
  99. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 192–193
  100. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 202–203
  101. ↑ Ilona / Esityshaku / Tulitikkuja lainaamassa ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 16.6.2024.
  102. ↑ Tulitikkuja lainaamassa Elonet. Viitattu 16.6.2024.
  103. ↑ Tulitikkuja lainaamassa Elonet. Viitattu 16.6.2024.
  104. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 194–195
  105. ↑ Ilona / Esityshaku / Diivat ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 16.6.2024.
  106. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 196
  107. ↑ Ilona / Esityshaku / Mestariluokka ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 16.6.2024.
  108. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 205
  109. ↑ Ilona / Esityshaku / Eila, Rampe ja Likka ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 16.6.2024.
  110. ↑ EINO SALMELAISEN NÄYTTÄMÖ Kehitys.ttt-teatteri.fi. Tampereen Työväen Teatteri. Viitattu 16.6.2024.
  111. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 214–215
  112. ↑ Ilona / Esityshaku / Kauppamatkustajan kuolema ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 16.6.2024.
  113. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 152–154
  114. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 222–227
  115. ↑ Ilona / Esityshaku / The Producers ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 16.6.2024.
  116. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 231
  117. ↑ Ilona / Esityshaku / Herrasmieshuijarit ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 16.6.2024.
  118. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 232–233
  119. ↑ Ilona / Esityshaku / Viimeinen sikari ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 16.6.2024.
  120. ↑ Ilona / Esityshaku / Elämä näyttämöllä ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 16.6.2024.
  121. ↑ Arvio: Elämä näyttämöllä Hkt.fi. Helsingin Kaupunginteatteri. Viitattu 16.6.2024.
  122. ↑ Ilona / Esityshaku / Viulunsoittaja katolla ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 16.6.2024.
  123. ↑ Helsingin Kaupunginteatterin Viulunsoittaja soi varman päälle Yle.fi. Yleisradio. Viitattu 16.6.2024.
  124. ↑ Ilona / Esityshaku / Mielensäpahoittaja ja poika ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 16.6.2024.
  125. ↑ Esko Roine ja Aimo Räsänen pahoittavat mielensä näyttämöllä Yle.fi. Yleisradio. Viitattu 16.6.2024.
  126. ↑ Huomenta Suomi (noin kohdasta 56:30 alkaen) Mtv.fi. Telia Company AB. Viitattu 16.6.2024.
  127. ↑ Ilona / Esityshaku / Rakkauskirjeitä ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 17.6.2024.
  128. ↑ Seela Sella ja Esko Roine esittävät Rakkauskirjeitä kolme kertaa tällä viikolla Tampereen Työväen Teatterissa Kulttuuritoimitus.fi. Kulttuuritoimitus Suomi Oy. Viitattu 17.6.2024.
  129. ↑ a b c d e Esko Roine Elonetissä.
  130. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 116
  131. ↑ a b Esko Roine Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
  132. ↑ Mäkinen & Grahn, s. 256–257
  133. ↑ Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton myöntämät kultaiset kunniamerkit 2014–1947 (PDF) 2014. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto. Arkistoitu 10.3.2016. Viitattu 27.2.2016.
  134. ↑ Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitalin saajat 1945–2016 Ritarikunnat.
  135. ↑ Esko Roineelle ja Maria Ylipäälle rahakas palkinto mtvuutiset.fi. 21.9.2012. Viitattu 28.4.2022.
  136. ↑ a b c d Esko Roineen lapsuusmuistot Iltalehti. 2.7.2007. Helsinki: Alma Media Suomi Oy. Viitattu 4.3.2014.
  137. ↑ Marjukka Halttunen: Kaksivuotiaana sotalapseksi Ruotsiin Studio55. 10.11.2010. Viitattu 4.3.2014.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Esko_Roine&oldid=22644958”