Diftongi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Diftongi[1] eli pariääntiö on kahden samaan tavuun kuuluvan keskenään erilaisen vokaalin yhtymä tai foneettisesti tarkasteltuna oikeammin pitkä vokaali, jonka laatu äännettäessä muuttuu siten, että loppuosa on erilainen kuin alkuosa. Joissakin kielissä, kuten pohjoissaamessa, voi esiintyä myös lyhyitä diftongeja.

Diftongi voi olla nouseva, jolloin loppuosa ääntyy voimakkaampana kuin alkuosa, mutta tavallisempia ovat laskevat diftongit, joiden alkuosa ääntyy voimakkaampana kuin loppuosa (esimerkiksi kaikki suomen diftongit ovat laskevia). Toisaalta diftongi voi olla suppeneva, jolloin suu supistuu äänteen loppua kohti, tai väljenevä, jolloin suu avartuu äänteen loppua kohti. Yleisesti ottaen suppenevat diftongit ovat tavallisempia kuin väljenevät, ja esimerkiksi suomessa on kaikkiaan 15 suppenevaa diftongia (ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi, au, eu, iu, ou, äy, öy, iy, ey) mutta vain kolme väljenevää diftongia (ie, uo, yö).

Diftongien määrä vaihtelee eri kielissä suuresti. Esimerkiksi unkarin kirjakielessä ei ole lainkaan diftongeja, saksassa niitä on kolme (au [aʊ], ei/ai [aɪ], eu/äu [ɔɪ]), pohjoissaamessa neljä (ea [eæ], ie [ie], oa [oa], uo [uo]), mutta virossa useita kymmeniä.

Lause, johon sisältyvät lähes kaikki suomen diftongit:

Suomen kouluissa hiukan ihaillaan syksyisinä työpäivinä meidän poikien höyläystöiden kauneutta.

Harvinainen ey esiintyy esimerkiksi sanoissa leyhyä,[2] tai eheytyminen. Lisäksi iy saattaa ääntyä diftongina sellaisissa sanoissa kuin vihkiytyä.[3]

Diftongien avartuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielessä diftongien avartuminen tai väljentyminen tarkoittaa sitä, että väljenevän diftongin jälkikomponentti äännetään väljempänä kuin yleiskielessä, esimerkiksi tiätää, suami, hyvää yätä. Ilmiö on tunnettu suomen länsimurteissa ja myös nykyisessä puhekielessä, jossa diftongien ie, uo ja yö puolisuppeat jälkivokaalit voidaan ääntää puoliväljinä tai väljinä: [iɛ ~ iæ], [uɔ ~ uɑ] ja [yɛ ~yæ].[4]

Suomen murteissa diftongien avartumista tavataan lounaismurteissa, hämäläismurteissa ja eteläpohjalaisissa murteissa, heikkona myös Oulun ja Raahen seudulla ja Viipurin länsipuolella. Toisaalta diftongit ovat säilyneet avartumattomina osassa Etelä-Pohjanmaata ja Turun ja Salon välisissä lounaismurteissa.[5][6]

Diftongin reduktio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielessä diftongin reduktio tarkoittaa sitä, että suppenevan diftongin jälkikomponentti äännetään väljempänä kuin yleiskielessä, esimerkiksi ai > ae, äi > äe ja au > ao: aeka, päevä, laolu. Tämä voi johtaa diftongin monoftongiutumiseen eli muuttumiseen pitkäksi vokaaliksi, esimerkiksi laulu > laolu > laalu, leipä > leepä.[4] Suomen murteissa diftonginreduktio tunnetaan toisaalta savolaismurteissa, toisaalta lounaismurteissa, mutta sen luonne on niissä erilainen. Savolaismurteissa pitenee diftongin alkukomponentti, esimerkiksi sairaat > sàeraat ~ sàerraat, lounaismurteissa puolestaan jälkikomponentti: sairaat > saèraat ~ saèra. Savolaismurteiden tyyppistä diftonginreduktiota tavataan heikkona myös Pohjois-Pohjanmaalla ja Päijät-Hämeessä.[7][8]

Diftongiutuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diftongiutuminen tarkoittaa sitä, että pitkä vokaali muuttuu diftongiksi. Suomen yleiskielen pitkät väljät vokaalit voivat muuttua joissain murteissa väljeneviksi diftongeiksi: aa > oa ~ ua ja ää > eä ~ iä, esimerkiksi maa > moa ~ mua tai pää > peä ~ piä. Muualla kuin ensimmäisessä tavussa diftongi on voinut kehittyä edelleen pitkäksi vokaaliksi: kalaa > kaloa ~ kalloa > kalloo, leipää > leipeä > leipee, antaa > antoa > antoo.[9][10][11]

Ilmiö on edennyt pisimmälle Pohjois- ja Etelä-Savossa sekä Pohjois-Karjalassa, missä maa >> mua, pää >> piä, kalaa >> kalloo ja leipää >> leipee. Muualla savolaismurteissa sekä kaakkoismurteiden itä- ja pohjoisosissa tavataan muodot moa, peä, kaloa ~ kalloa ja leipeä.[12][6][13]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. (Suomenkielinen oppikirja) Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Wiik, s. 51–54.
  2. ↑ Antero Vipunen
  3. ↑ Nykysuomen käsikirja
  4. ↑ a b Hakulinen, Auli et al.: § 23 Diftongin väljentyminen ja reduktio: miäs, päevä Iso suomen kielioppi. Viitattu 20.5.2016.
  5. ↑ Kettunen, Lauri: Suomen murrekartasto, s. 155. Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio (viitattu 20.5.2016).
  6. ↑ a b Rapola, Martti: Johdatus suomen murteisiin, s. 59. (4. painos) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1990. ISBN 951-717-650-3
  7. ↑ Kettunen, Lauri: Suomen murrekartasto, s. 158. Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio (viitattu 20.5.2016).
  8. ↑ Rapola, Martti: Johdatus suomen murteisiin, s. 84–86. (4. painos) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1990. ISBN 951-717-650-3
  9. ↑ Lehikoinen, Laila: Suomea ennen ja nyt. Suomen kielen kehitys ja vaihtelu, s. 116. (2., korjattu painos) Helsinki: Finn Lectura, 1995. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  10. ↑ Hakulinen, Auli et al.: § 19 Pitkä vokaali tai diftongi: moa, piästä, tuloo, tulukee Iso suomen kielioppi. Viitattu 20.5.2016.
  11. ↑ Rapola, Martti: Johdatus suomen murteisiin, s. 56–59. (4. painos) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1990. ISBN 951-717-650-3
  12. ↑ Kettunen, Lauri: Suomen murrekartasto, s. 154. Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio (viitattu 20.5.2016).
  13. ↑ Kettunen, Lauri: Suomen murrekartasto, s. 179. Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio (viitattu 20.5.2016).
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Diftongi&oldid=22772574”