Brittiläinen Intia
| Intia India |
|||
|---|---|---|---|
1858–1947 |
|||
|
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | perustuslaillinen monarkia | ||
| Intian keisari/keisarinna |
Viktoria (1858–1901) Edvard VII (1901–1910) Yrjö V (1910–1936) Edvard VIII (1936) Yrjö VI (1936–1947) |
||
| Pääkaupunki |
Kalkutta (1858–1912) New Delhi (1912–1947) Shimla (kesäisin) |
||
| Historia | |||
| – Sepoykapina | 10. toukokuuta 1857 | ||
| – Britannian hallinto alkoi | 2. elokuuta 1858 | ||
| – itsenäisyys ja jako | 15. elokuuta 1947 | ||
| Viralliset kielet | englanti, hindustani | ||
| Valuutta | Brittiläisen Intian rupia | ||
| Seuraajat |
 Pakistanin dominio Intian dominio Burma |
||
Brittiläisellä Intialla (engl. British India tai British Raj) tarkoitetaan brittien hallintoa vuosien 1858 ja 1947 välillä Intian niemimaalla tai nykyisten Intian, Bangladeshin, Pakistanin ja Myanmarin alueella, jolloin nämä valtiot olivat brittiläisen imperiumin hallinnassa.
Hallinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keskushallinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Brittiläisen Intian korkein hallitusviranomainen oli Britannian hallitukseen kuulunut Intian valtiosihteeri, jolla oli apunaan Intian oloihin perehtyneistä henkilöistä nimitetty neuvosto. Hänen alaisuudessaan Delhissä toimi Intian keskushallitus, jonka johdossa oli englantilainen kenraalikuvernööri eli varakuningas. Vuonna 1919 Intiaan perustettiin myös kaksikamarinen parlamentti, jossa oli 60-jäseninen valtioneuvosto ja 144-jäseninen lainlaatijakunta.[1]
Hallinnollinen jako
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Intian eri alueet olivat hallinnollisesti erilaisessa asemassa. Maassa oli 15 maakuntaa eli provinssia, jotka alkujaan olivat välittömästi Britannian hallituksen alaisuudessa, mutta joille vuonna 1919 myönnettiin melko laaja itsehallinto-oikeus. Näiden lisäksi oli noin 700 intialaisten ruhtinaiden hallitsemaa ruhtinaskuntaa, jotka olivat Intian brittiläisen keskushallinnon ylivalvonnan alaisia vasallivaltioita. Provinssit käsittivät yhteensä 2 834 000 km²:n ja vasallivaltiot 1 842 000 km²:n laajuisen alueen.[1]
Intian provinsseja olivat Assam, Bengali, Bihar ja Orissa, Birma, Bombay, Madras, Punjab, Agran ja Odhin yhdistynyt provinssi, Keskiprovinssit ja Berar, joiden ylin hallintovirkamies oli kuvernööri, sekä Andamaanien ja Nikobaarien provinssi, Ajmer-Merwera, Belutšistan, Delhi ja Luoteisrajaprovinssit, joiden ylin hallintovirkamies oli pääkomissaari.[2]
Autonomisista intialaisista valtioista välittömästi kenraalikuvernöörin alaisuudessa olivat Hyderabad, Mysore, Baroda, Jammu ja Kashmir, Gwalior ja Sikkim sekä 406 pientä suojelumaata. Paikallisten viranomaisten alaisuudessa oli 265 pientä ruhtinaskuntaa.[2]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1600 perustettiin Englannin ja Intian välistä kauppaa varten Englannin Itä-Intian kauppakomppania, joka vähitellen sai Intiassa suuren valtiollisenkin vaikutusvallan, varsinkin sen jälkeen, kun suurmogulien valtakunta 1700-luvun alussa hajosi. Jo vuonna 1613 se sai sulttaani Džahangirilta oikeuden perustaa tukikohta rannikolle. Kauppakomppania perusti Bombayn vuonna 1668 ja Kalkutan 1686.[3]
Intian rannikolla oli pienehköjä alueita myös Ranskalla ja Portugalilla, muun muassa Mahé ja Goa. Ranska yritti suuressa siirtomaasodassa 1756–1763 karkottaa britit Intiasta, mutta ei onnistunut. Sen sijaan Britannia sai vähitellen laajennetuksikin valtaansa maassa sekä sodilla että intialaisten ruhtinaiden kanssa tekemillään sopimuksilla, ja 1800-luvun puolivälissä se hallitsi jo koko Intiaa, vähäisiä edelleen Ranskalle ja Portugalille kuuluneita rannikkoalueita lukuun ottamatta, joko suoraan tai sopimusteitse vasalleiksi tulleiden ruhtinaiden välityksellä.[3]
Intiassa käynnistyi vuonna 1857 siirtomaavaltaa vastaan suunnattu sepoykapina. Se kukistettiin, ja kapinan jälkeen Intian hallinto siirrettiin lopullisesti kauppakomppanialta Britannian kruunulle. Vaikka Intia ei ollut itsenäinen valtio, se julistettiin vuonna 1877 keisarikunnaksi, ja Britannian kuningatar Viktoriasta tuli Intian keisarinna. Myös häntä seuranneet Britannian kuninkaat olivat samalla Intian keisareita vuoteen 1947 saakka.[3]
Intian sivistyneistö alkoi pian vaatia itsehallintoa. Intialaisten taistelu brittien valtaa vastaan alkoi 1880-luvulla ja sen organisoi Intian kongressipuolue. Kongressipuolue oli kokoomuspuolue ja muistutti länsimaista vaaliliittoa, koska siihen kuului useita brittihallintoa vastustaneita poliittisia ryhmiä. Monet vapausliikkeen johtajat olivat saaneet länsimaista poliittisia vaikutteita ja kannattivat demokratiaa ja tasa-arvoa. He olivat kastilaitoksen vastustajia.[4]
Bombayssa perustettu kansalliskongressi asetti itsehallinnon virallisesti tavoitteekseen vuonna 1906. Vuonna 1909 Intialle vahvistettiinkin uusi perustuslaki, jolla Intia sai oman parlamentin, jonka jäsenistä kuitenkin vain osa oli intialaisia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Intian ja sen maakuntien itsehallintoa vähitellen laajennettiin, mutta intialaisten mielestä liian hitaasti. Monet intialaiset ryhtyivätkin Mahatma Gandhin johdolla väkivallattomaan vastarintaan.[3]
Vuonna 1936 Britannian parlamentti hyväksyi Intialle uuden valtiosäännön. Intiasta tuli liittovaltio, jolla oli kaksikamarinen parlamentti. Vastuu ulkopolitiikasta ja maanpuolustuksesta jäi kuitenkin yhä brittiläiselle kenraalikuvernöörille, jolla oli myös parlamentin säätämiin lakeihin nähden veto-oikeus.[3]
Toisen maailmansodan jälkeen intialaisten vaatimukset itsenäisyydestä voimistuivat edelleen. Vaikka maa ei ollut itsenäinen, se oli YK:n jäsen järjestön perustamisesta lähtien. Maan muslimiväestö vaati kuitenkin oman valtion, Pakistanin perustamista. Varakuninkaan, lordi Mountbattenin johdolla saatiinkin vuonna 1946 aikaan sopimus, jonka mukaan brittiläinen hallinto ja samalla Intian keisarikunta lakkautettiin elokuun 15. päivästä 1947 lähtien, ja pääosa siihenastisen Intian alueista jaettiin kahdeksi valtioksi, nykyiseksi Intiaksi ja Pakistaniksi, joka aluksi käsitti myös nykyisen Bangladeshin. Lisäksi erillisiksi valtioiksi muodostettiin aiemmin Intian keisarikuntaan kuuluneet Ceylon (nyk. Sri Lanka) ja Burma (nyk. Myanmar).[3]
Brittien perintö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Briteiltä periytynyt koululaitos keskittyi humanistisiin aineisiin käytännön asioiden kustannuksella, mikä todettiin parlamentin vuonna 1964 teettämässä tutkimuksessa. Teknisiä aineita opetettiin lähes pelkästään teollisuuslaitosten omissa ammattikouluissa, mikä johti insinööripulaan.[4]
Brittivallan aikana riisi oli saatu Britannian siirtomaasta Burmasta. Vehnää oli ostettu Kanadasta ja Australiasta. Huonojen satovuosien varalta oli 1900-luvun alussa laadittu säännöstelyjärjestelmä. Sillä oli pyritty siihen, että tuotettu vilja oli jaettu alijäämäalueille samaan aikaan, kun hintasululla ja maan sisäisillä tulleilla oli estetty kiskurihinnat. Säännöstelyjärjestelmän heikkoutena oli ollut se, että viljakuljetukset osavaltiosta toiseen eivät olleet ehtineet ajoissa perille. Siitä oli seurannut, että suurta nälänhätää Bengalissa vuonna 1943 ei ollut pystytty estämään. Säännöstelyjärjestelmä säilyi kuitenkin lähes sellaisenaan 1960-luvun puoliväliin saakka.[4]
Britit olivat rakentaneet Intiaan laajan rautatieverkoston.[4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b ”Intia”, Pieni tietosanakirja 1, s. 768. Otava, 1926. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b ”Brittiläinen maailmanvalta”, Iso tietosanakirja 2, s. 321–326. Otava, 1931.
- ↑ a b c d e f ”Intia”, Otavan iso Fokus 2, s. 1284–1292. Otava, 1973. ISBN 951-1-00272-4
- ↑ a b c d Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 73–75, 79. Otava, 1966.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Brittiläinen Intia Wikimedia Commonsissa
