Baibars

Baibars
Egyptin sulttaani
Valtakausi	24. lokakuuta 1260 – 1. heinäkuuta 1277
Edeltäjä	Saif ad-Din Qutuz
Seuraaja	Al-Said Barakah
Syntynyt	1223 Kumania
Kuollut	1. heinäkuuta 1277 Damaskos, Bahriyan dynastia
Puoliso	Iltutmish Khatun
Lapset	Al-Said Barakah Solamish Khizir Tidhkarbay Khatun
Suku	Bahriya
Uskonto	sunnalaisuus

Baibars (arab. الملك الظاهر ركن الدين بيبرس البندقداري‎, al-Malik al-Zahir Rukn al-Din Baibars al-Bunduqdari), lisänimeltään Abu l-Futuh ’voittojen isä’, (1223 – 1. heinäkuuta 1277) oli Bahriyan dynastian neljäs sulttaani, joka hallitsi Egyptiä ja Syyriaa. Hän oli eräs seitsemännen ristiretken kukistajista ja johti osaltaan Ain Jalutin taistelua 1260, joka oli ensimmäinen mongolien tappio aikoihin ja pysäytti heidän etenemisensä Levantissa vuosikausiksi.

Baibars nopeutti ristiretkien loppua Syyriassa ratkaisevasti ja yhdisti Syyrian ja Egyptin vahvaksi valtioksi, joka kykeni torjumaan mongolien ja ristiretkeläisten hyökkäykset. Sulttaanina hän laajensi valtaansa ja hänen hallituskautensa merkitsi mamelukkien valta-aikaa Lähi-idän alueilla vahvistaen näiden sotilasjärjestelmää.

Baibars syntyi Krimillä ja oli syntyjään kiptšakki. On sanottu, että mongolit ryöstivät hänet ja myivät orjaksi, ja näin hän päätyi Syyriaan.

Hänen ensimmäinen päällikkönsä, turkkilainen emiiri Hama, oli epäluuloinen Baibarsin ulkonäön takia; tämä oli kalpea, pitkä ja sinisilmäinen (harmaakaihi?). Baibars myytiinkin mamelukkiupseerille ja lähetettiin Egyptiin, jossa hänestä tuli aijubidi As-Salih Ayyubin henkivartija.

Baibars oli mamelukkien komentajana seitsemännen ristiretken aikana noin 1250. Vuonna 1260 hän palveli sulttaani Qutuzin alaisena komentajana Ain Jalutissa, jolloin he voittivat ylivoimaiset mongolit. Taistelun jälkeen Qutuz murhattiin metsästysretkellä. Baibarsia epäiltiin, sillä hän oli odottanut palkkioksi Aleppon maaherran virkaa, jääden ilman. Hänestä tuli kuitenkin uusi sulttaani.

Baibarsilla oli useita vaimoja. Lapsia oli seitsemän tytärtä ja kolme poikaa. Kahdesta pojasta, al-Said Barakah ja Solamish, tuli sulttaaneja.

Koska mongolien uhka oli Ain Jalutin jälkeen toistaiseksi ohi, Baibars jatkoi sotaa omien ristiriitojensa heikentämiä Syyrian ristiretkivaltioita vastaan. Vaikuttimet olivat puhtaan sotilaalliset; Baibarsilla seuraajineen ei vaikuta olleen intohimoa pyhään sotaan, jihadiin.^[1] 1260-luvulla puhkesi taas riita, kun Hugo de Brienne ja Hugo de Antioch-Lusignan taistelivat Kyproksen kuninkaan Hugo II:n sijaishallitsijuudesta.^[1] Frankkilaiset paronit kannattivat Antioch-Lusignania, joka oli Kyproksen johtohahmoja.

Tässä tilanteessa Baibars hyökkäsi sisämaan kristittyjä alueita vastaan 1265. Linnat ja kaupungit antautuivat yksi kerrallaan, esimerkiksi Caesarea, Arsuf, Toron ja Haifa ja heinäkuussa 1266 temppeliherrojen suuri Safadin linnake, joka vartioi Akkon ympäristöä.^[1]

Samana vuonna egyptiläiset tekivät selvää kristitystä Kilikian Armeniasta. Maan kuningas Hethum I oli aiemmin alistunut mongolivaltaan. Näin Baibars eristi tärkeän Antiokian ja Tripolin, joita hallitsi Hethumin vävy, prinssi Bohemond VI. Baibars hyökkäsi 1268 pohjoiseen vallaten Jaffan ja Beaufortin linnan. Hän ohitti vahvasti linnoitetun Tyroksen, piiritti Antiokian 14. ja valtasi sen 18. toukokuuta.^[1] Baibars oli luvannut säästää asukkaat, mutta rikkoi lupauksensa ja hävitti kaupungin.^[1] Asukkaat tapettiin tai myytiin orjiksi. Tämä oli yleistä Baibarsin kampanjoissa ja oli pitkälti syynä voittojen nopeuteen. Bohemondille jäi vain Tripolin alue.

Koska Bohemond oli muualla, Baibars kirjoitti hänelle yksityiskohtaisen kirjeen, jossa kuvaili käyttämiään kidutusmenetelmiä ja tapahtuman raakuutta. Kirjeessä hän totesi: ”Jos olisit nähnyt sen, olisit toivonut ettet olisi ikinä syntynyt.”

Hän onnistui saamaan haltuunsa myös valloittamattomana pidetyn Krak des Chevaliersin 8. huhtikuuta 1271. Aiemmin muun muassa Saladin oli epäonnistunut linnan piirityksessä vuonna 1188.

Baibars hyökkäsi myös Tripoliin, mutta piirityksen keskeytti aselepo toukokuussa 1271. Antiokian kaatuminen johti näet yhdeksänteen ristiretkeen. Sitä johti Englannin Edvard I, joka saapui Akkoon ja yritti liittoutua mongolien kanssa. Baibars sopi kuitenkin Edvardin kanssa kymmenvuotisen aselevon. Joidenkin tietojen mukaan hän yritti myrkyttää Edvardin, mutta tämä selvisi ja palasi kotiin kruunattavaksi isänsä kuoltua 1272.

Vuonna 1277 Baibars hyökkäsi Rûmin sulttaanikuntaan, joka myös oli mongolien vallan alla. Hän voitti mongolit Elbistanin taistelussa ja valtasi Kayserin, mutta ei saanut pidettyä mitään Anatoliassa ja vetäytyi nopeasti Syyriaan.

Vuonna 1271 hän ilmeisesti rakennutti laivoja hyökätäkseen Kyprokselle.^[1] Ristiretkikaudella Lähi-idän muslimihallitsijoilla ei ollut vahvoja laivastoja, esimerkiksi kolmannen ristiretken toteuttaminen oli pitkälti riippuvainen meriherruudesta.^[1]

Lisäksi hänen on sanottu hyökänneen myös Nubiaan ensi kertaa islamin historiassa.

Baibars ei ollut vain sotilas, vaan aloitti lisäksi rakennushankkeita. Hän teki töitä infrastruktuurin eteen ja antoi nimensä kahdelle moskeijalle.

Baibars kuoli Damaskossa 1. heinäkuuta 1277. Kuolema on herättänyt jonkin verran akateemista spekulointia. Monet lähteet ovat yhtä mieltä siitä, että hän kuoli myrkytettyyn kumis-alkoholiin, joka oli tarkoitettu jollekin toiselle. Jotkut epäilevät, että hän oli itse valmistanut myrkyn; astrologit olivat varoittaneet enteellisestä kuolemasta, ja hän olisi henkeään varjellakseen yrittänyt myrkyttää toisen prinsseistä, mutta erehtynyt nauttimaan sen itse. Muita selityksiä olisivat sairaus tai haavoittuminen. Hänet haudattiin Az-Zahiriyahin kirjastoon Damaskoksessa.

• Tšingis-kaani
• Kultainen orda
• Timur Lenk

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Baibars Wikimedia Commonsissa

Edeltäjä: Qutuz

Egyptin sulttaani 1260–1277

Seuraaja: Al-Said Barakah

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Baibars