Charlotte Rampling

Charlotte Rampling
Charlotte Rampling vuonna 2016.
Henkilötiedot
Koko nimi	Tessa Charlotte Rampling
Syntynyt	5. helmikuuta 1946 (ikä 78) Sturmer, Essex, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Ammatti	näyttelijä ja malli
Puoliso	Bryan Southcombe (vih. 1972; ero 1976) Jean-Michel Jarre (vih. 1978; ero 2003)
Lapset	2
Näyttelijä
Aktiivisena	1963–
Merkittävät roolit	Yöportieri Ratkaisun hetki Uima-allas 45 vuotta
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Tessa Charlotte Rampling (s. 5. helmikuuta 1946 Sturmer, Essex) on englantilainen näyttelijä.

1960-luvun alussa mallina uransa aloittanut ja elokuvassa Georgy Girl – keinoista paras (1966) läpimurtonsa tehnyt Rampling on työskennellyt niin elokuvissa, televisiossa kuin teatterissakin ja tunnettu rohkeista rooleistaan, kuten elokuvassa Yöportieri (1974). Kaksikielisenä hän on näytellyt sekä englannin- että ranskankielisiä rooleja niin Hollywoodissa kuin Euroopassakin, erityisesti ranskalaisessa ja italialaisessa elokuvateollisuudessa. 2000-luvun alusta alkaen Rampling on muun muassa ollut François Ozonin vakionäyttelijöitä tämän ohjaamissa elokuvissa. Hän oli ehdolla parhaan naispääosan Oscarin saajaksi roolisuorituksestaan elokuvassa 45 vuotta (2015). Hänet on palkittu sekä Berliinin että Venetsian elokuvajuhlilla parhaan naisnäyttelijän palkinnolla, ja hänelle on myönnetty Brittiläisen imperiumin ritarikunnan ja Kunnialegioonan arvonimiä.

Näyttelijänuransa ohella Rampling on lisäksi toiminut mallina, levyttänyt musiikkia, julkaissut omaelämäkerran ja pitänyt näyttelyn taiteestaan. Hän on ollut naimisissa kahdesti, ja hänellä on kaksi poikaa.

Tessa Charlotte Rampling syntyi Sturmerissa Essexissä 5. helmikuuta vuonna 1946.^[1] Hänen isänsä oli olympiakultaa voittanut yleisurheilija ja upseeri Godfrey Rampling (1909–2009) ja äitinsä taidemaalari Isabel Anne Rampling (o.s. Gurteen, 1918–2001).^[2] Hänellä oli vanhempi sisar Sarah (1943–1966), joka teki itsemurhan 23-vuotiaana.^[3] Hän varttui Englannin lisäksi Gibraltarissa, Espanjassa ja Ranskassa.^[4] Hän kävi St Hilda’s -koulua Busheyssa Hertfordshiressä ja Jeanne d’Arc -koulua Versailles’ssa.^[5] Hän lisäksi kävi sihteerikoulua ja opiskeli draamaa Royal Court Schoolissa Lontoossa 1960-luvulla.^[6][7]

1960-luvun alussa Rampling esiintyi 14-vuotiaana sisarensa kanssa Lontoossa Bernays Institutessa, jossa he lauloivat ranskalaisia lauluja.^[8] Hän työskenteli lisäksi mallina uransa alussa, jolloin hän esiintyi 17-vuotiaana Cadburyn suklaamainoksessa. Hänen läpimurtoroolinsa oli elokuvassa Georgy Girl – keinoista paras (1966), jossa hän näyttelee nimihenkilön epämiellyttävää huonetoveria. Seuraavina vuosina hänestä tuli tunnettu rohkeista rooleistaan.^[5][6]

Vuonna 1969 Rampling näytteli keskitysleirille lähetettävää nuorta vaimoa Luchino Viscontin ohjaamassa elokuvassa Kadotetut, joka muovasi hänen imagoaan salaperäiseksi, traagiseksi ja jopa pahaenteiseksi. Hänen viileästä kissamaisesta katseestaan tuli hänen tavaramerkkinsä.^[9]

1970-luvulla Ramplingin menestys jatkoi kasvuaan, ja hänestä tuli maailman kolmanneksi parhaiten palkatuin naisnäyttelijä Barbra Streisandin ja Liza Minnellin jälkeen.^[5][10] Vuonna 1971 Rampling näytteli elokuvassa Nasta laudassa, jossa hänen näyttelemänsä salaperäinen liftaaja on vertauskuvallinen näkemys kuoleman enkelistä. Hänen kohtauksensa esiintyy elokuvan pidemmässä leikkausversiossa, joka julkaistiin Britanniassa.^[11] Seuraavana vuonna hän näytteli Anna Boleynia Waris Husseinin ohjaamassa elokuvassa Henrik VIII:n kuusi vaimoa.^[12]

Rampling näytteli vuonna 1974 John Boormanin ohjaamassa elokuvassa Zardoz, jossa hänellä on vastanäyttelijänään Sean Connery. Samana vuonna ensi-iltansa saaneessa Liliana Cavanin ohjaamassa kohua herättäneessä elokuvassa Yöportieri hän näyttelee keskitysleiriltä selviytynyttä entistä vankia, joka aloittaa sadomasokistisen suhteen häntä vankeuden aikana kiduttaneen entisen natsivartijan kanssa sodanjälkeisessä Wienissä.^[5][13] Hän lisäksi poseerasi Helmut Newtonin ottamissa alastonkuvissa, jotka julkaistiin Playboy-lehdessä vuonna 1974.^[14]

1970-luvun puolivälissä Rampling näytteli Raymond Chandlerin romaaniin perustuvassa elokuvassa Verenpunainen yö (1975), jossa hänellä on vastanäyttelijänään Robert Mitchum, ja psykiatriseen sairaalaan joutunutta väkivaltaista perijätärtä Patrice Chéreaun ohjaamassa elokuvassa Orkidean arvoitus (1975).^[5] Seuraavana vuonna hän toimi vuoden 1976 Cannesin elokuvajuhlien pääkilpailun tuomariston jäsenenä.^[15] Vuonna 1977 ensi-iltansa saaneessa Michael Andersonin ohjaamassa elokuvassa Orca – tappajavalas Rampling näyttelee älykästä meribiologia Rachelia.^[16]

1980-luvun alkupuoliskolla Rampling näytteli naispääosassa Woody Allenin ohjaamassa elokuvassa Muistelmia – Stardust Memories (1980) ja Sidney Lumetin ohjaamassa elokuvassa Ratkaisun hetki (1982), jossa hän näyttelee petollista Lauraa. 1980-luvun puolivälissä hän näytteli lähinnä eurooppalaisissa elokuvissa, kuten elokuvissa On ne meurt que deux fois (1985), josta hän oli ehdolla parhaan naispääosan Césarin saajaksi, ja Max mon amour (1986), jossa hän näyttelee simpanssiin rakastunutta naista. 1980-luvun lopulla hän näytteli muun muassa kovaonnista naista Alan Parkerin ohjaamassa voodoo-aiheisessa elokuvassa Noiduttu sydän (1987). Seuraavalla vuosikymmenellä Rampling näytteli muun muassa muutamissa kohtalaisen hyvän vastaanoton saaneissa komedioissa, mutta hänen roolisuorituksensa monimutkaisena tätinä elokuvassa Kyyhkyn siivet (1997) teki hänestä jälleen eturivin näyttelijän.^[5][17] Vuonna 1997 hän toimi pääkilpailun tuomariston jäsenenä Venetsian elokuvajuhlilla.^[18] 1980- ja 1990-luvuilla hänen työntekonsa oli vähentynyt masennuksen vuoksi.^[19]

Vuonna 2000 Rampling näytteli syvästi järkyttynyttä leskeä François Ozonin ohjaamassa elokuvassa Hiekan peitossa. Hänen roolisuorituksensa elokuvassa oli sekä kriitikoiden että yleisön ylistämä, ja hän oli ehdolla parhaan naispääosan Césarin saajaksi. Hänelle myönnettiin kunnia-César vuonna 2001, jolloin myös kuningatar Elisabet II myönsi hänelle Brittiläisen imperiumin ritarikunnan upseerin (Officer of the Order of the British Empire eli OBE) arvonimen. Vuonna 2002 hänelle myönnettiin ranskalaisen ansioritarikunta Kunnialegioonan ritarin (chevalier) arvonimi. Rampling palasi pian yhteistyöhön Ozonin kanssa, kun hän näytteli rikoskirjailijaa tämän ohjaamassa elokuvassa Uima-allas vuonna 2003. Hän sai roolisuorituksestaan uransa kolmannen parhaan naispääosan César-ehdokkuutensa.^{[5][17][20][21]}

Vuonna 2005 Rampling näytteli vaikeaa vaimoa elokuvassa Lemming, josta hän sai parhaan naissivuosan César-ehdokkuuden, ja Haitiin matkustavaa professoria elokuvassa Kohti etelää, joka kertoo seksiturismista 1970-luvulla.^[17][22][23] Seuraavana vuonna hän oli kansainvälisen tuomariston puheenjohtaja Berliinin elokuvajuhlilla.^[24] Seuraavina vuosina hän näytteli muun muassa psykiatria epäonnistuneessa Basic Instinct 2 -elokuvassa (2006), Noelite-kirkon ylipapitarta Mathieu Kassovitzin ohjaamassa Babylon A.D. -elokuvassa (2008) ja tosielämän kreivitär Georgiana Spenceriä, Keira Knightleyn näyttelemän Georgiana Cavendishin äitiä, Herttuatar-elokuvassa (2008).^[25][26][27] Rampling ja Knightley näyttelivät yhdessä myös elokuvassa Ole luonani aina (2010).^[5]

2000-luvun aikana Rampling teki lisäksi muutamia teatterirooleja. Hän näytteli Lisaa Éric-Emmanuel Schmittin näytelmässä Pikkurikoksia rakkaudessa Pariisissa vuonna 2003, kreivitärtä Pierre de Marivaux’n näytelmässä La Fausse Suivante Lontoossa vuonna 2004 ja Alicea August Strindbergin näytelmässä Kuolemantanssi Pariisissa vuonna 2007.^[28][29][30]

Vuonna 2010 Rampling ylennettiin Kunnialegioonan ritarin arvosta upseerin (officier) arvoon.^[31] 2010-luvun alkupuolella hän näytteli Kirsten Dunstin ja Charlotte Gainsbourgin hahmojen vieraantunutta äitiä Lars von Trierin ohjaamassa elokuvassa Melankolia (2011).^[32] Vuonna 2012 hän näytteli levottomaksi muuttunutta salaisen palvelun entistä vakoojaa William Boydin kirjaan perustuvassa minisarjassa Äitini, vakooja.^[33] Hän oli ehdolla roolisuorituksestaan parhaan naissivuosan Primetime Emmyn ja parhaan naisnäyttelijän Screen Actors Guild -palkinnon saajaksi.^[34][35] Hän teki seuraavan televisioroolinsa vuonna 2013, kun hän näytteli psykiatri Evelyn Vogelia Showtimen televisiosarjan Dexterin kahdeksannella ja viimeisellä tuotantokaudella.^[36] Samana vuonna hän näytteli lisäksi sivurooleissa Bille Augustin ohjaamassa elokuvassa Yöjuna Lissaboniin ja François Ozonin Isabelle: Nuori ja kaunis.^[37][38]

Vuonna 2015 Rampling näytteli eläkkeelle jäänyttä opettajaa Kate Merceriä arvostelumenestyksen saaneessa elokuvassa 45 vuotta, joka kertoo aviokriisiin ajautuvasta pariskunnasta 45-vuotishääpäivänsä juhlallisuuksien alla.^[39][40] Hänet palkittiin kriitikoiden ylistämästä roolisuorituksestaan parhaan naisnäyttelijän Hopeisella karhulla Berliinin elokuvajuhlilla, ja hän oli ehdolla roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Oscarin saajaksi.^[41][42] Samana vuonna hän näytteli syyttäjä Jocelyn Knightia sarjan Broadchurch toisella kaudella ja kylmäävää Frances Turneria minisarjassa London Spy, josta hän sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden.^[43][44][45] Lisäksi vuonna 2015 Rampling julkaisi ranskaksi kirjoittamansa omaelämäkertansa Qui je suis, josta hän julkaisi myöhemmin englanninkielisen käännöksen Who I Am vuonna 2017.^[46][47]

2010-luvun loppupuolella Rampling näytteli muun muassa elokuvissa Assassin’s Creed (2016), Kuin jokin päättyisi (2017) ja Red Sparrow (2018).^[48][49][50] Elokuvasta Hannah (2017) hänet palkittiin roolisuorituksestaan parhaan naisnäyttelijän Coppa Volpilla Venetsian elokuvajuhlilla.^[51] Vuonna 2019 hänelle myönnettiin elämäntyöstä Kultainen karhu -kunniapalkinto Berliinin elokuvajuhlilla.^[24] Samana vuonna Rampling alkoi näytellä ranskalaista rikostutkijaa Claire Bobinia sarjassa DNA.^[52]

2020-luvulla Rampling on näytellyt muun muassa laskelmoivaa abbedissaa Paul Verhoevenin ohjaamassa elokuvassa Benedetta (2021) sekä keisarin totuudenpuhujaa Gaius Helen Mohiamia Denis Villeneuven ohjaamissa eeppisissä Dyyni ja Dyyni: Osa kaksi -elokuvissa (2021 ja 2024).^[53][54][55] 1990-luvun lopulta lähtien maalannut Rampling piti ensimmäisen taidenäyttelynsä Pariisin modernin taiteen museossa vuonna 2023.^[56]

Näyttelijänuransa ohella Rampling on myös levyttänyt musiikkia. Hänen ensimmäinen albuminsa oli Comme une femme (2002), jossa hän tulkitsee Michel Rivgauchen kappaleita. Vuonna 2010 häneltä ilmestyi albumi Les grains de sable ja vuonna 2022 De l’amour mais quelle drôle d’idée, jossa hän esittää Léonard Lasryn säveltämiä ja Élisa Pointin sanoittamia kappaleita. Albumeillaan hän tulkitsee kappaleita lähinnä lyyrisesti eikä niinkään laulaen. Rampling itse ei kuvaile olevansa laulaja eikä esiinny julkisesti keikoilla.^[57][58]

Rampling oli naimisissa uusiseelantilaisen tiedottajan Bryan Southcomben kanssa vuosina 1972–1976. Heillä on poika, myöhemmin ohjaajaksi ryhtynyt Barnaby (s. 1972). Ennen avioliittoaan Rampling, Southcombe ja malli Randall ”Randy” Laurence olivat olleet ménage à trois -suhteessa asuessaan Lontoossa, josta Rampling sittemmin muutti puolisonsa ja poikansa kanssa Saint-Tropeziin.^{[7][10][59][60]}

Rampling avioitui ranskalaissäveltäjä Jean-Michel Jarren kanssa vuonna 1978. He olivat tavanneet illallisjuhlissa Saint-Tropezissa vuonna 1976 ja saaneet pojan, Davidin, vuonna 1977. Ramplingilla on myös tytärpuoli Émilie (s. 1976) Jarren edellisestä avioliitosta.^[59][60][61] David työskentelee sekä taikurina että muusikkona ja Émilie on graafinen suunnittelija.^[61][62] Rampling ja Jarre erosivat vuonna 1996, ja heidän avioeronsa myönnettiin vuonna 2003.^[61][63] Rampling oli eronnut Jarresta saatuaan tietää tämän uskottomuudesta iltapäivälehdistä, mutta he pysyivät hyvinä ystävinä eronsa jälkeen.^[64][65]

Erottuaan Jarren kanssa Rampling oli parisuhteessa ja sittemmin kihloissa ranskalaisen liikemiehen Jean-Noël Tassezin kanssa vuosina 1998–2015, jolloin tämä kuoli syöpään.^[66][67][68]

Rampling on kaksikielinen ja asunut Pariisissa 1970-luvulta lähtien.^[57]

Pääartikkeli: Charlotte Ramplingin filmografia

• Rampling, Charlotte & Bataille, Christophe: Who I Am. (Alkuteos ranskankielinen). Lontoo: Icon Books, 2017. ISBN 978-1-78578-193-3. (englanniksi)

• Wynn, Kenneth G.: Men of the Battle of Britain. A Supplementary Volume. Barnsley: Frontline Books, 2021. ISBN 978-1-526785-28-2 Sähkökirja. Saatavana rajoitetusti Google-kirjoissa. (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Charlotte Rampling Wikimedia Commonsissa

• Charlotte Rampling Internet Movie Databasessa. (englanniksi)