Vuoristokasvillisuus

Vuoristokasvillisuus on kasvillisuusvyöhyke, jota esiintyy arktisten alueiden ulkopuolella sijaitsevien vuoristojen puurajan yläpuolella. Näin määritellään varsinainen vuoristokasvillisuusvyöhyke. Kuitenkin joskus vuoristokasvillisuutena puhutaan kaikesta vuoristoissa esiintyvästä kasvillisuudesta. Puurajan alla on vielä pensasmainen vyöhyke, jota kutsutaan subalpiiniseksi vyöhykkeeksi.^[1] Kasvillisuus muistuttaa suuresti tundraa, ja siihen kuuluu pääasiassa matalakasvuisia heiniä, sammalia, jäkäliä ja varpuja. Vuoristoille on tyypillistä ilman viileneminen ylöspäin mentäessä. Jos vuori on tropiikissa, alimmilla vuoren rinteillä kasvaa esimerkiksi trooppista sademetsää, hieman korkeammalla matalampaa subtrooppista kosteaa pilvimetsää ja bambukasveja, vielä korkeammalla on lauhkean vyöhykkeen lehti- ja havumetsää ja lopulta kylmän ilmanalan matalaa kasvillisuutta ja pensaikkoa, esimerkiksi alppiruusuja Aasiassa tai ananaskasveja Etelä-Amerikassa. Ylimpänä ovat vuoristolumet ja jäätiköt.

Kasvillisuusvyöhykkeet vuorten rinteillä voivat vaihtua nopeastikin. Kun mennään ylöspäin yksi kilometri, lämpötila laskee keskimäärin 10 astetta. Korkeus merenpinnasta ja etäisyys päiväntasaajasta määräävät kasvillisuusvyöhykkeiden rajat. Riittävän korkean huipun kivikoilla ja kallioilla kasvaa vain niukkaa jäkälikköä, varpuja tai pieniä pensaita, ylimpänä on vain ikuista jäätä. Vuoristojen lumirajojen sijaintiin vaikuttavat etäisyys päiväntasaajasta, ilmankosteus ja vuoren rinteen suunta. Sateet ovat vuoristoissa orografisia sateita, jotka johtuvat kostean ilman nousemisesta ylös pitkin vuoren rinnettä ja tiivistymisestä pilviksi.

Alpiiniselle kasvillisuudelle on tyypillistä laikuittainen esiintyminen, joka johtuu vähäistenkin pinnanmuotojen aiheuttamista elinolosuhteiden muutoksista. Esimerkiksi Lapin tunturipaljakoilla vallitseva hemiarktinen (puoliarktinen) kasvillisuus käsitetään usein alpiiniseksi kasvillisuudeksi eikä aidoksi arktiseksi tundraksi, jota esiintyy lähimmillään vasta Norjassa Varangin niemimaalla sekä Venäjän pohjoisosissa. Alpiininen kasvillisuus on saanut nimensä Alppien kasvillisuudesta, joka on kasvillisuustyypin malliesimerkki. Vuoristokasvillisuudelle on tyypillistä, että se muodostaa kasvillisuusvyöhykkeitä vuorten rinteille, koska ilma viilenee ylöspäin mentäessä. Vyöhykkeet vastaavat päiväntasaajan ja napojen välisiä vyöhykkeitä, vaikka ilmasto- ja valaistusolot ovat erilaiset. Korkeuden lisäksi rinteiden suunta ja jyrkkyys vaikuttavat kasvillisuuteen. Varjoisilla rinteillä vyöhykkeiden rajat ovat alempana ja jyrkillä rinteillä maaperän ohuuden takia kasvillisuus on vaatimatonta. Myös tuulisuus vaikuttaa kasvillisuuteen, jolloin puut ovat matalampia ja tuulen vuoksi taipuneita.

Korkealla vuoristossa kasvaa vuoristotundran alpiinista kasvillisuutta, eli ruohoja, sammalia, jäkäliä ja pensaita. Lumirajan yllä on lunta ja jäätä sekä paljasta kiveä, jolla voi kasvaa jäkälää. Lämpötila vaihtelee tavallisesti vuoristotundravyöhykkeellä välillä −18–10 °C ja sademäärä on noin 230 mm. Vuoristotundraa on Alpeilla, Kalliovuorilla, Andeilla, Kilimanjarolla, Fujilla Japanissa ja Himalajalla.

Väli-Amerikan kasvillisuusvyöhykkeet ovat klassinen esimerkki vuoriston vaikutuksesta ilmastoon.

Vuorten välisissä suojaisissa kattilalaaksoissa saattaa kasvaa runsaasti erilaisia kasveja. Suojaisia paikkoja syntyy sopiviin tuulensuojaisin kattilalaaksoihin, joihin tuuli kuljettaa ravinnepitoisia mineraalihiukkasia, kasvien siemeniä jne. Lumen sulamisvedet tuovat kosteutta. Niinpä näillä puuttomilla vuoristokeitailla saattaa kasvaa Euroopassa jopa 300–500 eri kasvilajia, jopa sellaisia alempana kasvavia lajeja, jotka eivät muuten kasvaisi vuorilla^[3].

• Puuraja

• Kalevi Saira: Norjan ja Ruotsin retkeilyopas. Edita retki- ja luontokirjat, Oy Edita Ab, Helsinki 2000. ISBN 951-3-3107-3