Kaksintaistelu
Kaksintaistelu on moniin kulttuureihin kuulunut tai kuuluva, pääasiassa miehinen tapa selvittää kahden henkilön välejä kasvotusten. Kaksintaistelukäytäntö kehittyi Etelä-Euroopassa renessanssiaikana, ja se oli suosionsa huipulla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1700-luvulla. Vaikka kaksintaistelut julistettiin laittomiksi monissa maissa, niitä järjestettiin Euroopassa ja Amerikassa vielä 1900-luvun alkuun saakka.
Kaksintaistelu on perinteisimmin käyty miekoin tai ampuma-asein, ja se on usein päättynyt toisen kuolemaan tai haavoittumiseen. Usein on ollut sääntö, että ensimmäisenä verta vuotava osapuoli on häviäjä. Kaksintaistelussa yhdistyy nykyisen yhteiskunnan näkökulmasta raakalaismaisuutta ja romantiikkaa: väkivaltainen välienselvittely on nyky-yhteiskunnassa yleisesti tuomittua, mutta toisaalta kaksintaisteluiden säännöt ovat toteutuessaan tarjonneet molemmille osapuolille yhtäläiset mahdollisuudet voittaa.
Historialliset esimuodot
Oikeudellinen kaksintaistelu
Burgundin kuningas Gundobad sääti vuonna 501 mahdollisesti ensimmäisenä hallitsijana laissa kaksintaistelun oikeudelliseksi menetelmäksi, jolla voitiin ratkoa erimielisyydet. Kaksintaistelu voitiin käydä, jos syytetty vannoi olevansa syytön ja syyttäjä vaati aseiden käyttöä asian ratkaisemiseksi. Gundobadin mukaan kaksintaistelussa Jumala ratkaisi sen, kumpi kiistakumppaneista oli oikeassa.[1]
Oikeudellinen kaksintaistelu käytiin julkisesti yleisön ja toimitsijoiden edessä ja kuninkaan luvalla. Kummallakaan taistelijalla ei saanut olla etulyöntiasemaa. Taistelun tulos oli sitova. Kaksintaistelun osapuolet saivat eräässä vaiheessa oikeuden käyttää sijaistaistelijoita.[1]
Lombardiassa kaksintaistelut tuotiin lakiin vuonna 643. Ajan mittaan Lombardian laki salli kaksintaistelun käytön noin 20 erityyppisessä oikeustapauksessa. Burgundista oikeudellinen kaksintaistelu levisi keskiajalla muuallekin Frankkien valtakuntaan ja sitten sen ulkopuolelle. Englantiin kaksintaistelu saapui normannivalloitusten mukana 1000-vuosisadalla.[1]
Paavi Nikolaus I antoi oikeudelliselle kaksintaistelulle hyväksyntänsä vuonna 858. Kirkko alkoi kuitenkin kääntyä sitä vastaan 800-luvulla kaikkialla Euroopassa.[1]
Ranskassa paljon huomiota herätti kahden ritarin, Jean de Carrouges’n ja Jacques le Gris’n välinen kaksintaistelu vuonna 1386. Kaksintaistelu käytiin de Carrouges’n vaimon väitetyn raiskauksen johdosta.[1]
Oikeudellisen kaksintaistelun suosio alkoi hiipua Italiassa viimeistään 1100-luvulla. Samalla sen hallinta siirtyi maallisille viranomaisille, ja Italian vapaakaupungit ryhtyivät yksi kerrallaan kieltämään sen. Ranskassa oikeudellinen kaksintaistelu alkoi menettää hyväksyntäänsä 1200-luvulta alkaen. Englannissa sen korvasi Henrik II:n aikana valamiesoikeudenkäynti. Oikeudellisia kaksintaisteluita käytiin aina renessanssin ajalle saakka. Ranskassa viimeinen oikeudellinen kaksintaistelu määrättiin tiettävästi vuonna 1547 ja Englannissa vuonna 1571, joskaan jälkimmäistä ei käyty. Englannin laista kaksintaistelu poistettiin vasta vuonna 1819.[1]
Kaksintaistelu turnajaisissa
Toinen kaksintaistelun varhaismuoto nähtiin keskiajan turnajaisissa, joissa raskaasti aseistetut ja haarniskoidut ritarit kävivät toisiaan vastaan ratsain ja seipäin. Lisäksi aatelisto kävi erikseen myös tarkkaan säännösteltyjä ja julkisia kaksintaisteluita.[2]
Uudenaikaisen kaksintaistelun synty
Kun kuningas menetti valtansa säädellä kaksintaisteluita, ne muuttuivat yksityisiksi ja salassa käydyiksi keinoiksi ratkaista erimielisyyksiä.[3] Ensimmäisenä uudenaikaisena kaksintaisteluna pidetään Ranskan kuningas Frans I:n ja keisari Kaarle V:n kaksintaistelua vuonna 1528.[4]
Uudenaikaisia kaksintaisteluita käytiin 1500-luvun puolivälistä 1900-luvulle saakka. Käytännöstä luovuttiin eri maissa eri aikoina: Englannissa 1860-lukuun mennessä, Ranskassa ja Italiassa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, Puolassa ja Argentiinassa 1930-luvulla. Saksassa kaksintaistelut olivat yleisiä aina ensimmäiseen maailmansotaan asti.[5]
Perusteet
Vaikka eri maiden kaksintaistelukäytännöt poikkesivatkin toisistaan, niillä oli myös yhteisiä piirteitä. Näitä olivat etenkin haaste, sekundantit ja itse taistelun etiketti. Lisäksi kaksintaistelua saivat käydä vain herrasmiehet keskenään, eikä herrasmiehen tarvinnut ottaa vastaan haastetta alempiarvoiseltaan.[6]
Kaksintaistelut käytiin pohjimiltaan kunniasta. Haasteen esittävä mies pyrki mitätöimään kokemansa loukkauksen maineelleen eli kunnialleen. Armeijassa kaksintaisteluhaaste voitiin esittää oman tai rykmentin kunnian puolustamiseksi. Monen mielestä kaksintaistelu saattoi joskus olla ainoa keino, jolla herrasmies saattoi puolustaa kunniaansa.[7] Kaksintaistelut liittyivät alkujaan yhteiskunnallisiin oloihin, jossa oikeuslaitosta ei ollut, siihen ei voinut luottaa tai oikeuslaitokseen turvautuminen koettiin epävarmaksi tai arvottomaksi.
Kaksintaistelun peruste saattoi olla myös esimerkiksi pyrkimys välttää suurempi yhteenotto sopimalla, että kaksintaistelun voittajan edustama ryhmä voittaa kiistakysymyksessä. Kaksintaisteluja toisilleen vihamielisiin sotajoukkoihin kuuluvien välillä onkin käyty ennen sotajoukkojen välistä taistelua tai jopa suuremman yhteenoton sijasta, kummankin sotajoukon katsoessa.
Kaksintaistelut käytiin tarkkojen ja muodollisten sääntöjen puitteissa, mikä erotti kaksintaistelut pahoinpitelyistä ja murhista. Tämä antoi kaksintaistelussa vastustajansa surmanneelle miehelle suojan ankarimmilta tuomioilta oikeudessa. Ankara tuomio, kuten kuolemantuomio, annettiin usein vain silloin, kun syytetyn todettiin rikkoneen kaksintaistelun sääntöjä.[8]
Syyt
Kaksintaistelujen syynä on ollut hyvin monenlaisia syitä, kuten erilaisia riitoja tai loukkauksia. Hyvin usein syynä olivat poliittiset riidat. Toinen yleinen syy olivat syytökset huijaamisesta rahapeleissä tai velkojen maksamatta jättäminen. Kolmas yleinen syy olivat karkeat loukkaukset. Myös naisiin liittyvät kunniakysymykset olivat yleinen kaksintaisteluhaasteen esittämisen syy, kuten vaimon, siskon tai tyttären kunnian loukkaaminen, vietteleminen tai raiskaaminen. Armeijassa yleisiä haasteen syitä olivat väitteet velvollisuuksien laiminlyönnistä sekä rykmentin kunnian puolustaminen. Näiden kunniakkaina pidettyjen syiden lisäksi kaksintaisteluja käytiin myös mitättömistä syistä, kuten pikkuriidoista ja vähäisistä loukkauksista. Alkoholilla on kaksintaistelujen historian aikana ollut suuri osuus tunteiden kuohahtamisessa haasteeseen asti.[9]
Säännöt ja käytännöt
Kaksintaisteluissa noudatettiin ankaria tavanomaisoikeudellisia sääntöjä. Niitä julkaistiin myös kirjoitettuna; esimerkki tällaisesta on Gustav Hergsellin Duell-Codex vuodelta 1891 tai Code Duello 1777. Kaksintaistelu edellytti viestinviejää, kaksintaisteluhaasteen esittämistä ja hyväksymistä (välipuhe), sopimusta ajankohdasta, paikasta ja aseista sekä sekundantteja (lat. secundans = tukija) eli osapuolten kaksintaisteluavustajia ja -todistajia; yleensä taistelupaikalla oli läsnä myös puolueeton todistaja ja lääkäri. Yleisen käytännön mukaan haastettu osapuoli sai valita aseet.
Haaste
Kaksintaistelun ehdoton edellytys oli haasteen esittäminen. Muussa tapauksessa kyseessä ei ollut kaksintaistelu vaan pelkkä hyökkäys tai tappelu.[10]
Ennen haasteen esittämistä toinen osapuoli yleensä pyysi toiselta kirjallisesti selitystä loukkaavalle käytökselleen tai puheilleen. Jos tämä sai loukkaajan esittämään anteeksipyynnön, asia oli sovittu ilman kaksintaistelua.[10]
Varhaisimpien renessanssiajan italialaisten sääntöjen mukaan kaksintaisteluhaaste kuului tavallisesti toimittaa kirjallisena. Yleisin muoto oli cartello, jossa haastaja antoi faktat ja osallisten nimet, ja paperissa oli kolmen todistajan allekirjoitukset. Cartellon toimitti perille airut, tai se ripustettiin julkiseen paikkaan kohteen luettavaksi. Haasteen kohteella oli mahdollisuus ottaa haaste vastaan, olla välittämättä siitä, tai valittaa siitä. Myöhempinä aikoina haasteen saattoi esittää vähemmän muodollisesti ja hienovaraisemmin, kuten kirjeitse tai henkilökohtaisesti, sillä airueen lähettäminen oli vaarallista, koska kaksintaisteluista oli tehty laittomia.[11]
Kaksintaistelulajeja
Niin sanotussa amerikkalaisessa kaksintaistelussa heitetään arpaa siitä, kummanko on ennalta sovitun ajan sisällä tehtävä itsemurha.
Rencontre puolestaan tarkoittaa sitä, että kaksi henkilöä esittävät toisilleen taisteluvaatimuksen ja samalla alkavat kamppailun.
Venäläinen ruletti on kaksintaistelukäytäntö, jossa yhdellä patruunalla ladatun revolverin hana vedetään puolivireasentoon, jolloin rulla pyörii vapaasti. Sen jälkeen rullaa pyöräytetään ja hana vedetään vireeseen, jolloin rulla lukittuu ja ase on ampumavalmis. Molemmat osanottajat laukaisevat vuorollaan saman revolverin kohti päätään tai sydäntään välillä rullaa uudelleen pyöräytettyään. Näin sattuma ratkaisee, kumpi kuolee oman kätensä kautta. Perusidea on, että koska vainaja painoi liipasinta itse, ei muita paikallaolijoita voida syyttää murhasta.
Kaksintaistelu Suomen oikeudessa
Suomen rikoslaissa (39/1889) oli alun perin säännöksiä kaksintaistelusta (23. luku). Kaksintaistelu erotettiin murhasta, taposta ja pahoinpitelystä ja siitä rangaistiin lievemmin. Laissa säädettiin vankeusrangaistus sille, joka oli vastustajaansa vahingoittanut. Jos jompikumpi oli poikennut kaksintaistelussa sovituista tahi tavanmukaisista säännöksistä tai jos kaksintaistelu tapahtui ilman sekundantteja, häntä rangaistiin niin kuin murhasta, taposta tai pahoinpitelystä oli säädetty. Sitä, joka vei toisen puolesta perille kaksintaisteluvaatimuksen, rangaistiin vankeudella, paitsi jos hän oli vakaasti koettanut estää kaksintaistelua tapahtumasta. Sekundantteja, todistajia ja lääkäreitä ei rangaistu.[12] — Tämä luku kumottiin rikoslainsäädännön osittaisuudistuksessa vuonna 1969 lailla 491/1969, ja nykyisin kaksintaisteluja arvioidaan väkivaltarikoksina.
Tunnettuja kaksintaisteluja
- 12. heinäkuuta 1804 – Yhdysvaltain varapresidentti Aaron Burr tappoi poliitikko Alexander Hamiltonin kaksintaistelussa New Jerseyn Weehawkenissa.
- 10. helmikuuta 1837 – Georges d’Anthès tappoi kaksintaistelussa venäläisen runoilijan Aleksandr Puškinin Pietarissa.
- 27. heinäkuuta 1841 – vänrikki Nikolai Martynov ampui venäläisen runoilija Mihail Lermontovin kaksintaistelussa Pjatigorskissa.
- 28. elokuuta 1864 – ruhtinas Janko von Racowitza ampui Saksan sosialidemokraattien perustajaa Ferdinand Lassallea Carougessa Sveitsissä. Lassalle kuoli kolme päivää myöhemmin.
- 6. tammikuuta 1885 – silmälääkäri Karl Koller haavoitti kollegaansa Fritz Zinneriä miekalla Wienissä.
- 13. heinäkuuta 1889 – Ranskan pääministeri Charles Floquet haavoitti poliittista vastustajaansa kenraali Georges Boulangeria, mutta tämä jäi henkiin.[13]
- 22. kesäkuuta 1908 – kreivi Arvid Manteuffel surmasi kreivi Nikolai Sumarokov-Elstonin (Jusupov) pistoolinlaukauksella. Nikolai oli itse ampunut laukauksen ilmaan. Nikolai Jusupov oli ihastunut Manteuffelin vaimoon, kreivitär Marina de Heydeniin, joka oli pyytänyt avioeroa Manteuffelista muutama kuukausi avioliiton solmimisen jälkeen. Marinan isoisä oli Suomen kenraalikuvernööri Fjodor Heiden.[14]
- 2. tammikuuta 1913 – Unkarin parlamentin puhemies ja entinen pääministeri István Tisza kävi kaksintaistelun oppositiojohtaja Mihály Károlyin kanssa. Aseina käytettiin säiliä. Károlyi haavoittui lievästi otsaan ja Tisza käteen.[15]
Kaksintaistelua on käytetty dramaattisena tehokeinona usein oopperoissa, joista tunnetuimmat ovat Richard Wagnerin oopperat Valkyyria ja Lohengrin, Georges Bizet’n ooppera Carmen, Pjotr Tšaikovskin ooppera Jevgeni Onegin, Giuseppe Verdin ooppera Trubaduuri sekä Pietro Mascagnin ooppera Cavalleria rusticana.
Katso myös
Lähteet
- Hopton, Richard: Pistols at Dawn: A History of Duelling. Portrait, 2007. ISBN 0-7499-5102-8
Viitteet
- ↑ a b c d e f Hopton 2007, s. 8–15.
- ↑ Hopton 2007, s. 12–13.
- ↑ Hopton 2007, s. 12.
- ↑ Hopton 2007, s. 16.
- ↑ Hopton 2007, s. 22–23.
- ↑ Hopton 2007, s. 23–24.
- ↑ Hopton 2007, s. 26–27.
- ↑ Hopton 2007, s. 28–33.
- ↑ Hopton 2007, s. 35–43.
- ↑ a b Hopton 2007, s. 34.
- ↑ Hopton 2007, s. 44–48.
- ↑ Hakkila, Esko – Lehtinen, J. N. (toim.): Lakiasiain käsikirja, s. 175. WSOY, Porvoo 1924.
- ↑ Charles Floquet Encyclopaedia Britannica. Viitattu 24.8.2021. (englanniksi)
- ↑ Marina de Heyden: Rubiinit ennustavat onnettomuutta. Weilin+Göös, 1969.
- ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 155. Gummerus, Helsinki 1987.
Aiheesta muualla
- Kaksintaistelua koskeva luku vuoden 1889 rikoslaissa