Pekka Koskela pitää hallussaan saavutusta, josta pitää olla ylpeä, mutta joka ei samaan aikaan hivele suomalaisen huippu-urheilun nykytilaa. Seitsemän vuotta sitten uransa lopettanut pikaluistelija on edelleen viimeisin suomalaisurheilija, joka on tehnyt maailmanennätyksen olympialajissa, ellei paraurheilijoita lasketa.
Siis sellaisen virallisen ennätyksen, joka on kellotettavissa tai mitattavissa. Koskela luisteli marraskuussa 2007 Salt Lake Cityssä pikaluistelun 1 000 metrin ME:n 1.07,00.
Seinäjokinen piti ennätystä hallussaan liki 16 kuukauden ajan, ja tähän päivään mennessä ME-aikaa on parannettu viidesti. Nyt se on USA:n parikymppisen supertähden Jordan Stolzin hallussa (1.05,37).
Urallaan viisi arvokisamitalia sekä 14 maailmancupin osakilpailuvoittoa saavuttanut Koskela nostaa yli 17 vuoden takaisen suorituksen uransa kohokohdaksi.
– Totta kai se menee aivan kärkeen. Se oli vielä sellainen maaginen ja pyöreä numero. Tuntui niin kaukaiselta, että kukaan meidän lajissa vetää niin kovaa. Toki nyt on menty kovempaa. Kaikki on kehittynyt, Koskela peilaa nykypäivään.
Ei täydellinen
Voisi ajatella, että ME-veto on aina sellainen suoritus, joka tuntuu täydelliseltä. Näin Koskelan tapauksessa ei ollut, sillä hänen luistimensa terä hipaisi vierellä luistelleeseen Denny Morrisoniin.
Kanadalaisen rytmi hajosi keskeytyskuntoon, mutta pohjalainen tempaisi matkan siihenastisen kovimman luistelun ikinä.
– Sain tuollaisen saavutettua, vaikka vedossa oli jotain löysiä. Kyse on absoluuttisesta fysiikkalajista. Kova kunto ei jäänyt paitsioon yhden pienen asian takia.
Samalla kun suomalainen urheilumenestys on viimeisen 20 vuoden aikana hiipunut, Koskelan ja esimerkiksi uintilegenda Jani Sievisen kaltaiset ME-uroteot ovat vain kaukaisia muistoja. Suomalaisista yleisurheilijoista seiväshyppääjä Wilma Murrolla (471) ja moukarinheittäjä Silja Kososella nuorten ME (73,43) on hallussa, mutta aikuisissa vastaaviin mainetekoihin heillä on rutkasti matkaa.
Kun kuuntelee huippu-urheilusta intohimoisesti puhuvaa Koskelaa, aikuisten maailmanennätyksiä ei heltiä suomalaisurheilijoille jatkossakaan. Ei, jos suomalaisessa huippu-urheilussa ei tehdä kollektiivisia viilauksia.
Pelkkä oleminen ei riitä
Neljissä olympialaisissa kisannut Koskela, 42, sanoo, että suomalainen huippu-urheilu seilaa tuuliajolla. Pariisin kesäolympialaiset muistetaan suomalaisittain tunnetusti mitalittomista kisoista. Menestymättömyys ja ylipäänsä pula uskottavista kansainvälisen tason suomalaishuipuista kirvoittivat vilkasta keskustelua.
Olympiakomitean roolia ja vaikutusta huippu-urheiluorganisaatiota myöten on kyseenalaistettu. Olympiakomitea haluaa olla edistämässä myös kansanliikuntaa, mutta monien urheiluvaikuttajien mielestä kaikki fokus pitäisi olla suomalaisen huippu-urheilun tukemisessa.
Koskelan mielestä Suomessa huippu-urheilussa onnistuminen tehdään välillä turhan vaikeaksi toteuttaa. Hän ei puhu pelkästään rahasta, mutta näkee, ettei esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämät apurahat juuri käännä urheilijoiden suuntaa parempaan.
– Panostus on yleisesti pientä. Kun menestymisedellytyksiä riisutaan, voidaanko sitten vaatiakaan enempää?
Koskela siis kaipaa suomalaiselta yhteiskunnalta parempaa suhtautumista huippu-urheiluun. Hän näkee, että sen pitää valua alaspäin aina ministeriöstä alkaen.
– Usein mennään siihen, että onko meillä sellaista tyyppiä Suomessa, joka pystyy siihen ja onko sillä sitä. Olympiakomitean johdollakin pitää olla sellainen fiilis. Ei Leijonatkaan lähde vain pelaamaan tuonne. Siellä on selvä arvomaailma, millä edetään.
Entisen pikaluistelutähden mukaan Suomessa korostuu usein osallistumisen meininki.
– Puhutaan, että pitää olla parhaiden urheilijoiden ja valmentajien seurassa parhaissa paikoissa. On kuitenkin urheilijan vastuu siinä, otetaanko niistä tilanteista jotain irti. Ei pelkkä siellä oleminen ole se juttu. Silmät pitää pitää auki, Koskela neuvoo.
Ymmärrystä Niskasen tunteenpurkaukselle
Koskela on huomannut, että suomalaisten urheilijoiden menestymättömyyttä selitetään kansainvälisten kilpakumppaneiden poikkeuksellisuudella.
– Sanotaan, että joku on niin hyvä. Sidney Crosby on sitä ja tätä. Armand Duplantis on lahjakas ja synnynnäisesti nopea.
– Onpa hyviä tekosyitä taas. Seuraavaksi haetaan syitä siitä, että Duplantis on hypännyt pikkupojasta asti, Koskela latelee.
Entinen ME-mies haluaa, että Suomesta tulee jatkossakin suurkisojen voittajia sekä huipputulosten tehtailijoita. Hän muistuttaa, että tällaisten urheilijoiden pitää saada tehdä itsekkäitä ratkaisuja.
Maastohiihtäjä Iivo Niskanen on paras esimerkki suomalaisurheilijasta, joka vihaa häviämistä. Suomessa nousi toissa talvena valtava kohu, kun Suomen hiihtokuningas paiskoi Rukan maailmancupissa sauvojaan jäätyään niukasti kakkoseksi Norjan Martin Löwström Nyengetin jälkeen.
Suomessa Niskasen voimakkaasta reaktiosta tyrmistyttiin, vaikka ymmärtäjiäkin oli. Koskelalla itsellään oli paljon sellaisia kisoja, joihin hän lähti vain voitto mielessään.
– Jos tietää etukäteen, että sellainen mahdollisuus on, voittoa pitää lähteä hakemaan. Ei mitään palkintosijaa tai kuuden joukkoon sijoittumista. Mikäli et yllä siihen, on ihan sama, oletko sitten toinen vai kymmenes.
Koskela näkee, että juuri tällainen mentaliteetti on karissut pois suomalaisesta huippu-urheilusta. Koskela käyttää vastakkaisina esimerkkeinä Norjaa ja Hollantia, joista jälkimmäisestä on tullut pikaluisteluun pilvin pimein voittajatyyppejä.
– Siellä koko kansa ymmärtää, miksi hän katkoo sauvansa, kun on toinen tuollaisella erolla. Meillä tuodaan esiin jokin epäolennainen seikka siitä, mitä joku välinevalmistaja ajattelee, Koskela sanoo.
Wilma Murron ME olisi sensaatio
Niin, nähdäänkö suomalaisilta urheilijoilta tulevaisuudessa olympialajien maailmanennätyksiä?
Suomen moniottelulahjakkuus Saga Vanninen on linjannut haaveekseen rikkoa seitsenottelussa 7 000 pisteen rajan, mutta siitä Jackie Joyner-Kerseen poskettomaan ME-sarjaan on vielä 291 pistettä lisää. On myös vaikea nähdä, että kilpauinnissa pystyttäisiin ainakaan lähitulevaisuudessa moiseen.
Yle Urheilun uintiasiantuntija Ville Kallinen sanoo, että ME voi olla suomalaisessa uinnissa vielä joku päivä mahdollista. Euroopasta löytyy hyviä esimerkkejä.
– Sveitsin Noe Ponti rikkoi lyhyen ratojen MM-kisoissa maailmanennätyksiä. Myös unkarilaiset ovat hyviä esimerkkejä. Sarah Sjöström puolestaan löytyy Ruotsin puolelta.
Kallinen sanoo, että ME-potentiaalisen urheilijan löytäminen vaatisi ison muutoksen suomalaisen huippu-urheilun toimintaympäristöön.
– Ensinnäkin huippu-urheiluyksikön ja olympiakomitean touhu pitäisi saada ruotuun. Olisi selkeä linja siitä, miten suomalaista huippu-urheilua tehdään. Sitten pitäisi tehdä päätöksiä siitä, että tuetaanko joidenkin lajien urheilijoita paremmin.
– Suomalaisessa uinnissa en näe uskottavana vaihtoehtona, että keskitettäisiin harjoittelua yksittäisiin keskuksiin. Uinnissa tuki pitäisi kohdistua kaikista voimakkaimmin potentiaalisiin yksilöihin sekä tukemaan prosessia parhaalla mahdollisella tavalla.
Wilma Murrosta on puhuttu viime vuosina suomalaisena urheilijana, jolla on rahkeita lajinsa ME-tuloksen rikkomiseen. Se on Jelena Isinbajevan 506.
26-vuotias Murto taivutti kesällä 2022 ennätyksensä 485, mutta sen jälkeen tulosparannuksia ei ole tullut. Kansainvälisiä valtalajeja seuraava Kallinen ei usko nykyisen suomalaisen yleisurheilijasukupolven pystyvän ME-tehtailuun.
– Murron ennätys on tosi kova, mutta olisi käsittämätöntä, että hän pystyisi nousemaan Isinbajevan maailmanennätykseen vielä tuolla iällä, Kallinen tuumaa.