Full download ebooks at https://ebookgrade.

com

Biological Psychology 13th Edition by James W.

Kalat Wei Zhi

For dowload this book click link below

https://ebookgrade.com/product/biological-psychology-13th-
edition-by-james-w-kalat-wei-zhi/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD NOW
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

(Instruction Manual) Biological Psychology 13th Edition

by James W. Kalat

https://ebookgrade.com/product/instruction-manual-biological-
psychology-13th-edition-by-james-w-kalat/

(Test Bank) Biological Psychology 13th Edition by James

W. Kalat

https://ebookgrade.com/product/test-bank-biological-
psychology-13th-edition-by-james-w-kalat/

Biological Psychology 12th Edition by James W. Kalat

https://ebookgrade.com/product/biological-psychology-12th-
edition-by-james-w-kalat/

Biological Psychology 11th Edition by James W. Kalat

https://ebookgrade.com/product/biological-psychology-11th-
edition-by-james-w-kalat/
Biological Psychology 10th Edition James W. Kalat

https://ebookgrade.com/product/biological-psychology-10th-
edition-james-w-kalat/

Biological Psychology 9th Edtion by James W.Kalat James

W. Kalat

https://ebookgrade.com/product/biological-psychology-9th-edtion-
by-james-w-kalat-james-w-kalat/

Introduction to Psychology 11th Edition by James W.

Kalat

https://ebookgrade.com/product/introduction-to-psychology-11th-
edition-by-james-w-kalat/

Introduction to Psychology 10th Edition by James W.

Kalat

https://ebookgrade.com/product/introduction-to-psychology-10th-
edition-by-james-w-kalat/
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Kaarlo Tiira
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Kaarlo Tiira

Novelli

Author: Wilho Soini

Release date: April 6, 2024 [eBook #73342]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1888

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAARLO TIIRA

***
KAARLO TIIRA

Novelli

Kirj.

WILHO SOINI

Porvoossa, Werner Söderström, 1888.

I.

Kauppilan katuja pitkin käveli nuori mies kädet päällystakin

lakkareissa. Hän oli saanut opettajan viran kaupungin reaalikoulussa
ja oli vasta pari viikkoa takaperin saapunut kaupunkiin. Hänellä ei
vielä ollut paljon tuttavia, jonka vuoksi hän viitsikin nostaa lakkiansa
vastatessaan kadulla kulkevain oppilaittensa tervehdyksiin; mutta
niitä ei niin monta ollutkaan, että olisi lakin nostaminen rasittavaksi
käynyt.

Vastatullut opettaja aikoi juuri kääntyä kotiansa kun kadun

kulmauksesta sukelsi esiin kiireesti astuva mies, joka antoi
koukkukeppinsä pyöriä ympäri niin että ilma vinkui. Opettaja
pysähtyi odottamaan tulijata, joka oli hänen harvoja tuttaviansa.

— No minne matka?

— Ah, maisteri, huusi tulija ja iski keppinsä syvälle kadun

pehmeään hiekkaan, minua on haukuttu sanomalehdissä!

— Haukuttu… mistä syystä?

— Kuulkaas nyt! Keppiherra pisti kätensä maisterin kainaloon ja,

vetäen häntä mukanaan sekä keppiänsä vinhasti heilutellen, kertoi
ottaneensa viime talvena kaupungin kellotapulin laudoittaakseen,
mutta nyt, kun työ jo oli valmis, oli joku herjaaja sepittänyt
häväistys-kirjoituksen pääkaupungin lehteen, jossa sanotaan että
hän, Enok Pihlén, kaupungin melkein varakkain kauppias, oli siinä
nylkenyt seurakuntaa ja vienyt köyhiltä työmiehiltä leivän suusta,
taikka ainakin jotain sinne päin.

Kertomuksen aikana olivat he tulleet Pihlénin talon luokse ja

astuivat pihaan, jonka perällä alkoi kaunis puisto. Siellä tuuheissa
pihlajoissa kiilsi kullankarvaisia terttuja ja parin kolmen omenapuun
oksat painuivat maahan runsaan hedelmätaakan alla. Maanpinnalle
oli somasti järjestetty kukkalavoja, joissa ylpeät georginit vielä
täydessä loistossaan kukoistivat ja niiden juurella reseeda levitti
hienoa hajuansa, johon levkoijain tuikeampi tuoksu yhtyi.
Ruusupensaista olivat kukkaiset jo kuihtuneet ja niiden sijalla näkyi
vaan punertavia pumpuloita.

Humalaköynnöksistä muodostetussa majassa oli kahvikalut

pöydällä, jonka vieressä lyhyt, pyöreäposkinen rouvan-tylleröinen
neuloskeli lapsen vaatteita ja hiekoitetulla käytävällä leikki kaksi
pientä tyttöä, äitinsä ilmikuvia.

Kun herrat tulivat lehtimajaan läksi rouva pois toimittamaan lisää

kahvia, mutta toinen lapsista juoksi isänsä syliin ja, näyttäen jotakin
eläimen kuvaa, kysyi:

— Pappa, onko tämä pätti vai kitta?

— Kuules nyt, Siiri, saat tämän sokeripalan, jos sanot pässi vai
kissa.
Koetapas!
 Lapsi katsoi vieraan herran silmiin, ponnisti sitte pari kertaa
voimiansa sanoaksensa pässi ja kissa, mutta aina tuli vaan pätti ja
kitta, sai sokeripalan ja juoksi pois, poukahdellen joka toisella
askeleella korkeammalle.

— En ymmärrä kuinka heidän kielensä saisi ässään taipumaan,

puhui Pihlén itseksensä katsellen lapsen poistumista, mutta kääntyi
sitte äkkiä maisterin puoleen ja veti sanomalehden pöydältä.

— Katsokaas, maisteri Tiira, tuossa se on! Hän osoitti; sormellansa

erästä paikkaa.

Maisteri otti lehden ja luki siitä "Kirjeen Kauppilasta", jossa muun

muassa puhuttiin tapulin laudoittamisesta ja sanottiin että
"urakkamies kuuluu työstä saaneen hyvät voitot, joka ei olekaan
ihme kun huutokaupasta oli hyvin vähän tietoa levitetty, niin että
kilpailijoita ei ollenkaan ilmaantunut ja urakkamies maksoi työväelle
niin huonot päiväpalkat, että sillä oli mahdoton rehellisesti elää".

— Minä kysyn: eikö se ole hävytöntä? huudahti Pihlén kun maisteri

oli lukemisen lopettanut. Oliko minun asiani antaa huutokaupasta
tietoa ja hankkia kilpailijoita? Ja mitä minuun työväen palkat tulee?
Enhän itse teettänyt koko työtä, sen annoin urakalle toiselle ja jos
hän sai työväkeä polkuhinnasta, niin se on hänen asiansa eikä
minun. Vai häh?

Maisteri nyökkäsi vastaukseksi. Samassa tuotiin kahvia ja kun se

oli juotu löi kauppias maisteria polvelle ja sanoi:

— Teidän pitää kirjoittaa siihen vastaus!

— Minun?
 — Niin, nähkääs, minä en ole tottunut sellaisiin sanomalehti-
kirjoituksiin. Niissä isketään kiinni joka ainoaan sanaan ja niitä sitte
jauhetaan ja jauhetaan, niin että lopulta ei tiedä onko sitä
tupakkimyllyssä tai ryynitampissa. Toiseksi vielä on suomenkielen
kirjoittaminen sellaista helkkarin venkuraa ettei sitä osaa moni mies
Suomessa. Kyllähän sitä puhuu jokainen — puhuuhan sitä
talonpoikakin, mutta annas kun ottaa kynän käteensä, niin ruotsia
siitä vaan valuu; näette, sen minkä konttoristina oppii, sen
patruunana taitaa.

Pihlén pani kätensä ristiin rinnoilleen ja piirteli saappaansa kärjellä

koukeroita hiekkaan.

— Hohhoi! huokasi hän sitte hiukan vaiti oltuansa; surkeata

sentään ettei omassa kaupungissa ilmesty sanomalehteä, jossa voisi
itseänsä puolustaa.

— Sitä minäkin olen ihmetellyt, tarttui maisteri puheesen. Nyt on

Suomessa jo pienemmissäkin kaupungeissa oma
äänenkannattajansa, jossa kaupungin asioista keskustellaan, mutta
täällä näytään vielä nukuttavan viattomuuden unta.

— Se on totta; mutta kenenkä se on vika? Täällä ei ole kynään

kykeneviä miehiä.

— Oh, älkää sitä sanoko! Missäpä kaupungin kynämiehet olisivat

voineet esiintyä? Vika on kokonaan kaupungin rahamiesten, jotka
eivät hanki kirjapainoa tänne, vaikka se on yritys, josta voi saada
rahoilleen hyvät korot.

Kauppias ällistyi; siltä kannalta hän ei ollut koskaan asiata

ajatellut.
 — Luuletteko todellakin että kirjapaino kannattaisi?

Maisteri oli siitä ihan vakuutettu. Hän selitti parhaan taitonsa

mukaan sellaisen yrityksen etuja. Hän tunnusti, että siitä saakka kuin
hän kaupunkiin muutti olivat hänen ajatuksensa liikkuneet
sanomalehden perustamisessa. Opettajan palkka ei ollut runsas ja
lisätulot olisivat siis tervetulleet. Sitä paitsi maisteri Tiiraa, niinkuin
useita nuoria miehiä, viehätti suuresti sellainen toimi. Hän kuvaili
itsellensä jaloimmaksi tehtäväksi maailmassa olla yleisen mielipiteen
johtajana, paljastaa epäkohtia ja puolustaa sorrettuja, sanalla
sanoen olla kansan vapaaehtoisena johtajana ja isänä. Ei hänen
päähänsäkään pälkähtänyt, ettei kukaan palvele oikullisempaa
herraa kuin sanomalehden toimittaja ja että se, joka luulee
johtavansa, tavallisesti itse kulkee täysissä valjaissa. Mutta jokaisella
toimella on viehätyksensä, joka vaikuttaa että aina ilmaantuu niitä,
jotka ovat valmiit itsensä siihen uhraamaan, niin kiittämätön,
vaivaloinen ja vaarallinen kuin toimi onkin. Mitä on soturin toimi
oikeastaan muuta kuin oppia sukkelasti tappamaan toisia ihmisiä ja
— tulemaan itse tapetuksi? Sitä ei siis luulisi erittäin viehättäväksi.
Mutta kuinka se innostaa nuoria mieliä! Samoin on sanomalehden
toimituskin. Niinkuin muutamat hyönteiset ovat määrätyt kuolemaan
sen kukkaisen sisällä, jonka ne hedelmälliseksi saattavat, niinpä
vetää salainen vietti monta teräväpäistä nuorukaista sanomalehti-
toimiin, joissa peräti harvoille kunnian kukko laulaa. Mutta
valitettavasti myöskin moni tyhmeliini luulee olevansa luotu
sanomalehden toimittajaksi ja ryhtyy työhön siinä vakuutuksessa,
että kelle Herra viran antaa, sille hän myöskin antaa taidon sitä
toimittaa. Sellaista sopii pitää kansallisena vahinkona, jollei muun,
niin turhaan tahritun paperin ja musteen vuoksi.
 Tuon selittämättömän viehätyksen tunsi maisteri Tiirakin itseensä
vaikuttavan kun hän Pihlénille selitti ajatuksiansa niin suurella
innolla, että kasvot hohtivat ja silmät säteilivät. Innostus tarttui
vihdoin hänen toveriinsakin, joka vähitellen alkoi kuvailla itseänsä
kaupungin mahtavimmaksi mieheksi kirjapainon omistajana ja
sanomalehden ulosantajana. Jopa kutsuttiin punssia pöydälle,
veljenmaljat juotiin ja kättä lyötiin siitä, että Pihlén hankkii ennen
vuoden loppua pienen kirjapainon ja maisteri Tiira alkaa toimittaa
kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä. Tulkoot sitte vielä
haukkumaan tapulin laudoittamisesta!

Oli juuri näin pitkälle päästy kun puistoon tuli nuori neiti, rouva
Pihlénin sisar, niinkuin punaisista poskista ja muusta ulkonäöstä
saattoi heti päättää, vaikka hän vartaloltaan olikin paljon hoikempi
kuin rouva. Hän oli puettuna jonkinlaiseen kansallispukuun:
punaraitainen hame, mustat liivit, joista valkoisen mekon hihat ja
rintamus pisti esiin. Tervehdittyänsä herroja tuollaisella
epäonnistuneella niiauksella, joka on omituinen tytöille, jotka
vast'ikään ovat saaneet pitkät hameet eivätkä vielä ole oppineet
armollista pään-nyökkäystä antamaan, poimi tyttö muutamia kukkia,
sitoi ne yhteen ja, istuutuen maisterin vastapäätä, asetteli niitä
povellensa liivin ja mekon väliin.

Maisteri katseli ajatuksiinsa vaipuneena noita kukkia niin

värähtämättä, että tyttö, joka ei tietänyt olivatko hänen silmänsä
kiintyneet kukkiin tai hänen pukuunsa, punastui hirveästi ja kääntyeli
rauhattomana tuolilla. Maisterikin huomasi sen vihdoin ja punastui
nyt vuorostaan.

Keskeytynyttä puhetta sanomalehden perustamisesta jatkettiin

vielä ja neiti Alma kuunteli sitä suurella uteliaisuudella ja
ihastuksella. Hänestä tuntui kuin olisi maisteri Tiira jalo sankari, joka
valmistaikse taisteluun Jumalan, kuninkaan ja lemmittynsä puolesta.
Kuka olisi tuo lemmitty — —?

Neiti Alma katseli maisteriin niin viattomalla ihastuksella, että

maisterilta rupesivat sanat kesken puhetta takertumaan.

Mutta nyt oli Alma neidillä niin suuri uutinen tiedossa, että hänen
oli mahdoton kauan pysyä aloillaan. Hän heitti sen vuoksi hyvästi ja
kiiruhti pois.

Kun Pihlén huomasi, että maisteri katsoi tytön jälkeen niin kauan
kuin hametta hiukankin näkyi, sanoi hän hymyillen:

— Hän on olevinaan hirveä fennomaani, tuo Alma, ja on

muutamain toisten tyttöjen kanssa perustanut ompeluseuran, jossa
ei puhuta muuta kuin suomea.

— Sepä lieneekin ainoa henkisen elämän merkki koko

kaupungissa, sanoi maisteri, ja lisäsi sitte, puristaen jäähyväisiksi
kauppiaan kättä: mutta ensi vuonna alkaa toinen elämä!

He läksivät majasta; Pihlénin pienet lapset juoksivat heitä vastaan.

Isä ojensi kummallekin etusormensa, johon lapset tarttuivat
molemmin käsin kiinni ja juosta tepsuttivat rinnalla isän astuessa
verkalleen.

— Te onkin kitta eikä mikään pätti, sanoi toinen, ja toinen,

vanhempi, huusi:

— Täti Alma sanoi ettei mamman turnyyri ole kaunis!

— Soo, soo! Ei semmoisista puhuta…

II.

Maisteri oli tuskin ennättänyt kotia kun jo suurin osa kaupungin

asukkaita tiesi mitä Pihlénin puutarhassa oli päätetty. Neiti Alma oli
pois mennessään tavannut kadulla muutamia tuttaviaan ja kertonut
heille tuon suuren uutisen ja sitten oli kauppaneuvos Polinin akkuna
auki hänen ohikulkeissaan ja neiti Polin vaati häntä astumaan sisään.
Siellä oli viisi kaupungin rouvaa kahvilla ja muutamat tytöt
nakertelivat karamelleja ja etsivät manteleista "vielliebchen'eitä".
Näille kaikille täytyi Alman myöskin kertoa tuo asia ja sillä tavalla
levisi tieto siitä kulovalkean tavalla yhä laajempiin piireihin.

Niin kauan kuin Alma oli huoneessa puhuttiin asiasta Polinin luona
hyvin sävyisästi, mutta heti kun hän oli poistunut alkoi ankarampi
arvostelu.

Tohtorin rouva, laihanpuoleinen kalpea nainen, jonka suurista

harmaan-sinisistä silmistä loisti sula hyväntahtoisuus, arveli että
hänellä ei ollut mitään sitä vastaan että kaupunkiin sanomalehti
perustetaan, mutta toimittajaksi ei kelpaa maisteri Tiira, joka,
olkoonpa muutoin kuinka kunnon mies hyvänsä, on ollut niin vähän
aikaa kaupungissa, ettei hän tunne oloja siellä kyllin hyvin,
voidaksensa pitää viranomaisia silmällä ja kurittaa siinä missä
tarvitaan.

— Aikooko hän sitte ruveta virkamiehiä silmällä pitämään? kysyi

pormestarin rouva selvällä kauhistuksella ja nykäsi alemmaksi
hameensa miehustaa, joka pakkasi kohoamaan paikoiltansa.

— Mitä valtaa hänellä olisi pistää nokkaansa muiden ihmisten

asioihin, köyhä maisteri! sanoi kaupungin kassöörin rouva painellen
hiusneulojansa syvemmälle.

— Jaa, jos hän rupee hävyttömäksi, niin minä sanon Fredrikille

että hän toimittaa sellaisen rauhanhäiritsijän kaupungista pois. Niin
paljon valtaa on kai pormestarilla kaupungissa.

Se oli luonnollisesti pormestarin rouva, joka näin päättävästi

puhui.

Palvelusneitsyt, joka paraillaan korjasi pois kahvikuppeja, ymmärsi

sen verran rouvain ruotsinkielistä puhetta, että hän kyökkiin
tultuansa tiesi kertoa pormestarin uhanneen ajaa maisteri Tiiran
kaupungista pois sen vuoksi, että maisten on ruvennut
hävyttömäksi.

Kaupungin paras silittäjä, joka nyt oli kauppaneuvoksen paitoja

kiilloittamassa, hämmästyi niin suuresti, että oli vähällä pudottaa
kuuman raudan maahan. Mutta sitte hän kostutti huulillaan
sormiensa kärkiä, kosketti vihaisesti kihahtavaan raudan pohjaan ja
alkoi kaksinkertaisella innolla lykätä kauppaneuvoksen paitoja
sileiksi. Hän näytti naiselta, joka on asian oivaltanut ja aikoo pitää
varansa.
 Mutta salissa tuumaili kauppaneuvoksen rouva että kun tuo aiottu
sanomalehti kuitenkin on suomenkielinen, niin se pyytää
lukijoiksensa ainoastaan alhaisempaa kansaa ja kaupungin
säätyläisille sitä ei ole olemassakaan. Jos heidän piikansa tai
renkinsä tahtovat sitä tilata, niin olkoon se heille sallittu, mutta salin
pöydällä ei hän aijo sellaista lehteä suvaita.

Tällä kertaa kuitenkin kauppaneuvoksen rouva kohtasi vastarintaa

sellaiselta puolelta, josta hän sitä vähimmin odotti. Hänen oma
tyttärensä, näet, veti pitkän karamellin suustaan ja sanoi äänellä,
joka ei sietänyt vastaväitteitä:

— Minä kumminkin tilaan sen lehden itselleni.

— No Julia, huudahtivat kaikki vieraat, mitä sinä siitä lukisit?

Neiti Torn, joka oli opettajattarena kaupungin tyttökoulussa ja

tunnettu ivallisuudestaan, sanoi nauraen: — Julia kai katselisi siitä
naima-ilmoituksia!

— Minä luulen, vastasi Julia kuivasti, että joillekuille muille naima-

ilmoitukset saattaisivat olla tarpeellisempia kuin minulle.

— Minä tarkoitin ilmoituksia kihlatuista ja vihityistä, sanoi neiti

Torn, hienosti punastuen Julian vastauksesta.

— Älkää siitä enään puhuko, rauhoitteli kauppaneuvoksen rouva.

Julialla on aina oikkunsa ja varsinkin on hänellä aina halu olla
vastaista mieltä kuin äitinsä.

Sillä ajalla kuin tieto sanomalehden perustamisesta levisi

kaupungissa, käveli maisteri Tiira kamarinsa permannolla ja uneksi
suuria asioita. Hän mietti jo mitä kaikkia artikkeleita sopisi kirjoittaa
ja pisti niiden nimet muistikirjaansa. Myöskin ajatteli hän pitäisikö
ruveta jotakuta hyvää novellia suomentamaan, mutta sitten arveli
hän että alkuperäinen kertomus luonnollisesti olisi sopivampi, koska
se, samalla kuin antaisi lehdelle arvoa, myöskin hyödyttäisi
kotimaista kirjallisuutta. Hän istui keinutuoliin ja alkoi miettiä
jonkinlaista novellin suunnitelmaa. Siinä täytyy välttämättömästi olla
rakkautta, sanoi hän itsekseen, muutoin eivät naislukijat siitä pidä.
Kun hän siinä istui ajatuksiinsa vaipuneena ilmaantui hänen
silmäinsä eteen soma kukkavihkonen hiljaa kohoilevalla tytön
rinnalla, ja hänen huulensa vetäytyivät hymyyn muistellessaan Alma
neidin punastusta.

Seuraavana aamuna oli kaupungin torille tavan mukaan

kokoontunut useita kuormia maitoa ja piimää, pari kuormaa rukiita
ja perunoita, ja eräillä rattailla oli kopallinen paistetuita nauriita, joita
koulupojat halukkaasti ostelivat ja, syötyänsä kylläkseen, nakkelivat
lopuilla toisiansa silmille. Siinä kun sitte piimä pulppusi tynnyrin
hanasta erään paksun matamin plakki-astiaan, sanoi matami piimän
myyjälle:

— Tämä meidän kaupunki se paisuu niinkuin hyvä taikina;

uskottekos että ensi vuonna täällä ruvetaan trykkäämään omaa
tiitinkiä?

— Noo vai? Mikä se tiitinki on? kysyi maalainen yhä vaan katsellen
piimän juoksua.

— Sellainen oikea sanomalehti, jossa saa lukea kaiken maailman

asiat.

— Noo vai? Tappi kiinni.

 Matamia hiukan harmitti kun hänen uutisensa ei maalaiseen sen
suurempaa vaikutusta tehnyt.

— Tottahan te tilaatte meidän lehteä, sanoi hän sellaisella painolla

sanalle "meidän" kuin olisi hän itse tuon tulevan lehden sekä
omistaja että toimittaja.

— Eipä häntä tiedä; raha on tätä nykyä hyvin kireällä, ja sitte

tuolta ryssän puodista on toisinaan saatu sanomia lehtitupakan
ympärille käärittynä, mutta ei niistä meidän lapset, vaikka muutoin
solkenaan lukevat, saa sanaakaan kokoon; sanovat sen olevan
latinaa. Lieneevätkö sitte kaikki samanlaisia?

Matami ei viitsinyt vastata, vaan sieppasi astiansa ja läksi pois.

— Unohditte maksaa! huusi maalainen.

Matami palasi ja heitti rahat miehen kouraan.

Maisteri Tiira oli aamulla pukemassa päällensä lähteäksensä

kouluun kun silittäjä-vaimo tuli hengästyneenä sisään.

— Ennätin kuitenkin ajoissa, mutta kyllä teinkin työtä kaiken yötä;

nyt ovat maisterin paidat valmiit.

— Ei niillä olisi mitään kiirutta ollut.

— No eikös maisteri lähde pois kaupungista?

— En; mihinkä minä menisin?

— Eikös pormestari ole mitään puhunut?

— Mitä hittoja pormestarilla on minulle sanottavaa?

 — Eikös tuota… eikös maisteria sitten olekaan käsketty
kaupungista pois?

Maisteri pani juuri kaulustansa kiinni, mutta nyt heltisivät hänen

sormensa napista. Hän astui vihaisesti vaimon luokse ja sanoi,
osoittaen sormellansa häntä otsaan:

— Minä huomaan ettei teillä ole kaikki ruuvit paikoillaan tuossa!

Vaimo peräytyi pari askelta, nii'asi syvään ja pujahti ovesta ulos.

Maisteri tuli oikein pahalle päälle. Hän kiroili itseksensä mitä

pormestarilla oli hänen kanssaan tekemistä, kiroili kaulusta, joka oli
niin kankea ja kiiltävä kuin olisi posliinista valettu, ja kiroili nappia,
joka pujotteli läven luona niinkuin itsepäinen härkä veräjän edessä
eikä tahtonut millään ehdolla mennä sisälle.

— Hupakko! mutisi hän itsekseen. Löylynlyömä! Varmaankin

vanha piika.
Ensi kerralla kysyn sitä asiaa tarkemmin.

Kouluun tultuansa maisteri ilokseen huomasi että pojat, jotka

vallattomuudellansa jo monasti olivat panneet hänen
kärsivällisyytensä kovaan koetukseen, olivat nyt erinomaisesti
tarkkaavaisia. Pojat olivat tähän saakka, niinkuin aina uuden
opettajan tullessa, koetelleet mitä miehiä hän on ja kuinka pitkälle
hänen kanssaan uskaltaa vallattomuudessa mennä. Opettajan arvo
oppilasten silmissä on niinkuin hento kasvi, jota kymmenet
pahanilkiset kädet koettavat nyhtää juurineen irti. Onneton opettaja,
jos se vaan kerrankin onnistuu: kasvia ei saa milloinkaan uudestaan
juurtumaan. Mutta jos sitä alussa ei saada revityksi, niin pian kasvaa
se myöskin niin vahvaksi puuksi, ettei sitä pahimmillakaan
rynnäköillä voi enään kumoon saada.

Eipä tiedä kuinka maisteri Tiiralle olisi käynyt, jollei huhu olisi
levinnyt että hänestä tulee sanomalehden toimittaja. Hänen arvonsa
oppilasten silmissä nousi suurilla askelilla, sillä nuoriso on aina sen
puolella, joka jotakin uutta yrittää ja sen kautta osoittaa jonkinlaista
rohkeutta. Poikain mielestä maisteri näytti nyt ulkonaisestikin paljoa
suuremmalta ja muhkeammalta kuin ennen ja kaikki mitä hän puhui
tuntui niin erinomaisen viisaalta.

— Hän on sentään viisaimpia miehiä, tuo maisteri Tiira, sanoivat

pojat toisillensa ja väittelyissä aikaihmisten kanssa oli sen jälkeen
aina loppupäätöksenä, josta ei mitään vetoomista katsottu
luvalliseksi: Niin on maisten Tiira sanonut, ja tottahan hän sen
tietää!

Pojat rupesivat keskenään toimittamaan käsin kirjoitettua

sanomalehteä nimeltä "Toivon tähti", joka sisälsi vaivaisrunoja,
lunttakäännöksiä ja jokseenkin uskaliaita sanasukkeluuksia.

Kun maisteri Tiira illalla meni kestikievariin, kaupungin parhaasen

ravintolaan, juomaan pienen tuutingin ja samalla katselemaan viime
postin sanomalehtiä, tapasi hän siellä kauppaneuvos Polinin, joka
hyvin ystävällisesti tarjosi hänelle kättä.

— Te aiotte perustaa sanomalehden, kuulen ma, ja Pihlén laittaa

kirjapainon. Miks'ette kääntynyt minun puoleeni? Minä olisin myöskin
mielelläni sellaiseen yritykseen ruvennut.

— En todellakaan saattanut sitä arvata, vastasi maisteri

kummastuneena. Pihlénin kanssa tutustuin täällä ensiksi ja kerran
tuli tämäkin asia puheeksi. —

— Paljonko Pihlén maksaa teille toimituksesta?

— Ei mitään. Minä aion toimittaa lehteä omalla uhallani ja

kustannuksellani.

— Kuulkaapas, maisteri Tiira, sanoi kauppaneuvos ja otti maisterin

takin napista kiinni, minä takaan teille tuhannen markan tulot
lehdestä, jos rupeatte minun kanssani puuhaan ja jätätte Pihlénin.
Minä lupaan hankkia hyvän kirjapainon.

— Herra kauppaneuvos, tarjoomuksenne on minusta suuri-

arvoinen, mutta se tulee liian myöhään, enkä minä voi mistään
hinnasta sanaani syödä.
III.

Syksy kului kaikenlaisissa valmistuksissa. Varsinkin kirjapainon

hankkiminen ei ollut mikään vähäinen asia. Pihlén sai sen vuoksi olla
alituisessa kirjeenvaihdossa. Marraskuussa se kuitenkin saatiin
sellaiseen kuntoon, että voitiin painaa nimikortteja, joita kaikki
kaupungin rengit ja piikatytöt, kisällit ja koulupojat tilasivat, sekä
hautajaiskutsumuksia äärettömän leveillä mustilla reunuksilla.

Maisteri valmisteli itseänsä ahkerasti oman arvelunsa mukaan

erittäin tärkeään tehtäväänsä. Hän päätti jo edeltä päin ettei hänen
osansa lehden toimituksessa rajoitu siihen, että leikkaa muista
lehdistä muutamia palaisia uutisiksi ja antaa lehden muutoin hoitaa
itseänsä, siten että suopi riidanhaluisille tilaisuutta purkaa sappeansa
toinen toisiansa vastaan ja odottaa että ihmiset toisivat ilmoituksia ja
niistä maksaisivat. Ei, hänen lehdellänsä pitää olla oma kanta,
erityinen karva, jonka kautta se eroo muista ja saavuttaa jonkinlaista
vaikutusta. Sitä varten hän tutki viime aikain tapahtumia, etenkin
oman maan valtiollista kehitystä, lukipa taloudellisia teorioitakin,
jotka kaikki näin hätäisesti ahmattuina yhtyivät hänen päässänsä
jonkinlaiseksi sillisallaatiksi, jossa kyllä kaikki ainekset ovat yhteen
sulamattomia, mutta joita tarpeen tullessa oli melkein mahdoton
toisistansa eroittaa.
 Varsin suurta päänvaivaa tuotti maisterille lehden programmin
laatiminen ja sitä hän tuumi kaiket päivät; toisinaan se seikka häiritsi
hänen yörauhaansakin. Kerran oli hän jo päättänyt panna lehtensä
ohjelmaksi samat sanat kuin J.V. Snellman ennen lehdellensä: "Se ei
sisällä enempää kuin muutkaan sanomalehdet, siis ei juuri mitään".
Mutta sitte tuli hän ajatelleeksi että sitä kenties pidettäisiin
turhamaisena jäljittelemisenä eikä maisteri peljännyt mitään
enemmän kuin sellaista epäluuloa. Hänen piti itse keksiä jotakin
uutta, jota Snellmaninkaan äly ei ole voinut esiin tuoda.

Kauppilassa oli jo melkein unhotettu koko sanomalehti-puuha.

Talvi oli jo tullut, lumi peitti maan ja jäät rupesivat jo hevoista
kannattamaan. Neiti Torn kävi tyttöjensä kanssa voimistelutunnilla
mäkeä laskemassa ja reaalikoulun pojat rakensivat suurta linnoitusta
lumesta. Puhuttiinpa jo että kohdakkoin pidettäisiin ensimmäiset
tanssiaiset ja neiti Polinin luona kävi neulojatar koettelemassa uutta
pukua, jonka etupietimessä oli monessa kerrassa leveitä pitsejä ja
taka-osa aaltoili käydessä ylös ja alas ja molemmille sivuille.

Alma neiti oli kenties ainoa kaupungin asukkaista, joka

sanomalehteä vielä muisti. Hän kävi melkein joka päivä Pihlénissä
sisareltansa ja hänen mieheltänsä tiedustelemassa milloinka
näyttönumero ilmaantuu ja mitä se sisältää. Pihlén neuvoi kälyänsä
kyselemään maisteri Tiiralta, mutta sitä ei tyttö sanonut millään
ehdolla tekevänsä.

Kun joulukuun ensimmäinen päivä valkeni kannettiin kaupungin

kaikkiin taloihin vielä kosteita lehtiä. Ihmiset tarttuivat niihin
uteliaasti ja lukivat:

KAUPPI.
 Viikkolehti yleisiä ja paikkakunnan asioita varten.

Uteliaasti silmäili sitä maisteri Tiirakin loikoen vielä vuoteellansa.

Hänellä oli kaiken yötä ollut jonkinlainen kuume, niinkuin ainakin
sillä, joka ensi kerran julkisesti esiintyy. Nyt luki hän vielä kerran
lävitse lehden pääkirjoitusta. Siinä lupasi lehti olla tosikansallinen ja
valppaasti valvoa suomenkielisen väestön etuja.
Eduskuntalaitoksemme kehitystä vapaamieliseen suuntaan harrastaa
lehti myöskin, aina muistaen että yksityisten säätyjen anomus-oikeus
on Suomenmaan perustuslain kalliimpia lahjoja, sillä Suomen
kansalla on aina ollut oikeus suoraan lähestyä hallitsijaansa.
Uskonnon asioista lehti ei aijo koskaan puhua kevytmielisesti.
Raittius-asia on nykyajan merkillisimpiä ja terveellisimpiä liikkeitä,
jolle toimitus katsoo velvollisuudeksensa antaa tehokasta apuansa.
Vuosisatoja kestänyt naisen sortotila kaipaa pikaista parannusta — —

Kun maisteri oli tähän saakka ennättänyt oman kirjoituksensa

ihailemisessa, koputti joku ovelle ja, ennenkuin hän ennätti mitään
vastata, astui sisään nuori mies ylioppilaslakki päässä ja sanoi,
tehden ivallisen syvän kumarruksen:

— Hyvää huomenta, herra pään- ja vastuksen-alainen toimittaja!

Minä tulen toivottamaan onnea, sillä sinun lehtesi tekee furooria
kaupungilla. Moni piikatyttö on jo likistänyt sitä rintaansa vastaan
lukeissaan sinun pikku kertomustasi "Ensimmäinen suudelma". Minä
olen jo nähnyt rusinoita kaadettavan sinun lehdestäsi tehtyyn
tötteröön ja arvattavasti on sitä tänä aamuna jo moneen muuhunkin
tarpeesen käytetty. Gratulor!

Maisteri Tiira ei tuosta pitkästä tervehdyksestä närkästynyt, sillä

hän tunsi tervehtijän luonteen varsin hyvin. Sen vuoksi hän vaan
ojensi peitteen alta kätensä ja sanoi:
 — Paina puuta, pistä piippuun, ryyppää vettä ja ole iloinen.

— Tackar som bjuder! vastasi ylioppilas, joka iloisella päällä

ollessaan mielellään sekoitti puheesensa kaiken maailman kieliä,
taikka oikeastaan puhui sitä kauheata sekamelskaa, jota Helsingin
esplanaadeilla suomalaisten ylioppilasten keskuudessa kuulee ja joka
sekamelska kulkee suomenkielen nimellä ja arvolla.

— Tackar som bjuder! ja sitte heitti ylioppilas lakkinsa pöydälle,

istui sohvalle ja otti uuden lehden käteensä.

Sillä välin oli huoneen isäntäkin kämpinyt sängystä ylös ja saanut

välttämättömimmät vaatteet yllensä.

— Sanoppa nyt suoraan mitä sinä ajattelet tästä näyttönumerosta,

miellyttääkö se sinua? kysyi maisteri Tiira.

— Se miellyttää minua ensimäisestä K:sta viimeiseen vuosilukuun

saakka.
Se on presiis niinkuin meidän kaupunkia varten tehty.

— Minä en ymmärrä onko tuo kiittämistä vai laittamista.

— Mitä sinä siitä huolit miellyttääkö se minua tai joitakuita

stuffoja, kysy sinä miellyttääkö se naisia. Laita sinä vaan niin, että
kaikki naiset pitävät lehdestäsi, niin miehet myöskin pitävät lehteäsi,
ja silloin ei sinun tarvitse muuta kuin kelliä. A propos, minä näin
Alma Hegelin seisovan Pihlénin portilla sinun lehteäsi lukemassa.
Hänellä oli kai "Ensimmäinen suudelma" nautittavana, sillä hän
punastui hirveästi ja kääri lehden kokoon kun minä siihen tulin. Eikös
hän ole kerrassaan soma tyttö?

— Hän on niin nuori vielä, mutisi maisteri.

 — Se ei estäne olemasta kaunis! "Sie hat die schönsten Augen —
mein
Liebchen, was willst Du noch mehr?" rallitti ylioppilas.

— Nyt ei ole kysymys Alma neidin silmistä, vaan uudesta lehdestä,

etkä sinä ole vieläkään ajatustasi lausunut.

— Suo anteeksi, sen olen jo aikoja sitte tehnyt. Lehti on hyvä,

sanon minä, paras lehti mitä kaupungissamme tätä nykyä ilmaantuu.

Maisteri nykäytti kärsimättömästi olkapäitään.

— Mutta jos tahdot kuulla muittenkin ihmisten mielipidettä, jatkoi

ylioppilas, niin lähtekäämme liikkeelle. Menkäämme kestikievariin
syömään aamiaista, niin saat ainakin kuulla Dulcinean mielipiteen, ja
se ei varmaankaan paljon eroa minun mielipiteestäni, sen takaan.

Maisteri olikin lopettanut pukemistoimensa, katsahti vielä

mielihyvällä peiliin, kiersi viiksiänsä ja sitte lähdettiin.

Torin poikki mennessä he kuulivat kuinka eräs maidon myyjä huusi

toiselle:

— Hoi, Kestilän Leena, mistä hinnasta sinä maitoa myyt?

— Kolmestakymmenestä pennistä kannun.

— Tässä seisoo, ja samalla osoitti hän kädessään olevaa

rypistynyttä lehteä, että maito maksaa torilla neljäkymmentä penniä
kannu. Se on laillinen hinta, sillä se seisoo präntättynä tässä, eikä
meidän tarvitse halvemmalla myydä. Sano muille!
 — Kuuleppas, sinä sanomalehden toimittaja, puhui ylioppilas, nyt
on sinun omallatunnollasi jo kymmenen penniä joka maitokannusta,
mitä kaupungissa tänä päivänä syödään.

- Mistä minä tiedän että lehmät näin joulun edellä niin runsaasti
poikivat että maidon hinta saattaa muutamassa päivässä alentua.
Jos lehteni valehtelee, niin se on passaaja-matamini, joka valehtelee.
Niin puolusteli maisteri itseään.

— Veliseni, pako paremp' on kuin huono lyönti. Minä toivon että

ensi numerossa kumminkin selität tuon maidon hinnan
painovirheeksi ja että maidon asemesta siinä on luettava "piimä".

Kun herrat olivat tulleet kestikievariin, meni ylioppilas suoraan

tiskin takana istuvan neidin luokse, jonka hiukset olivat kammatut
niin alas otsalle että silmät hiukan kiiluivat kiharain alta, ja puristi
hyvin tuttavasti hänen kättänsä.

— Hyvää huomenta, neiti Dulcinea, kuinkas teidän kalliin

terveytenne laita on?

Vastaukseksi neiti vaan nyrpisti pikkuista ärsyttävää alahuultansa.

Siitä huolimatta ylioppilas jatkoi:

— Me tahtoisimme tehdä tuttavuutta yhden bumaagissa paistetun

silliraukan ja useitten urhoollisten kaprokkiperunain kanssa; voitteko
niitä meille esitellä?

Neiti nousi ylös, hymyillen ivallisesti ja koputti sormellansa

ylioppilaan otsaan, mutta tämä vakuutti että nyt ei ollut kysymys
kohmelon parantamisesta, vaan muutoin ajatusten selvittämisestä,
jota varten peruna ja silli ovat maailmassa yhteen sovitetut.
 Samassa huoneessa istui eräs outo herra ruokaansa odottamassa.
Hänellä oli harmaat vaatteet yllä ja päässä silmälasit, joiden yli hän
loi odottavaisia silmäyksiä sinne päin, missä luuli kyökin olevan.
Toisinaan hän silmäili edessään olevaa "Kaupin" näyttönumeroa.

Ylioppilas meni raapaisemaan vieraan pöydällä olevasta

tulitikkujalasta valkeata papirossiinsa ja aloitti puhetta
tuntemattoman kanssa.

— Suokaa anteeksi, jos kysyn, mitä pidätte lehdestä?

— Oletteko te kenties toimittaja? kysyi vieras.

— En, vastasi ylioppilas, vilaisten maisteriin, joka pään

puistamisella osoitti ettei hän halunnut tulla ilmaistuksi. Minä vaan
kaupunkilaisena olen utelias kuulemaan vieraan ajatusta.

— No sen saatte kyllä kuulla. Tämä lehti on samanlainen kuin

kaikki muut sanomalehdet; ei vähintäkään uusia aatteita, ei
vähintäkään häveliäisyyttä; samoja onteloita lauseparsia, paljon
tyhjiä lupauksia sellaisten asiain ajamisesta, joita jokainen rehellinen
ihminen ilman erityistä lupaustakin ajaa. Ja kaikki tapahtuu tässä
sellaisella äänellä kuin se, mitä luvataan, olisi jotakin erinomaista,
jotakin, jota ei kukaan muu osaa antaa, jotakin "noch nicht
dagewesenes".

— Mutta sanokaapa sitte, mitä uutta sanomalehti meidän maassa

voisi luvata.

— Oh, sanomalehdillä voisi olla suuri tehtävä! Niiden pitäisi katkoa

hengen kahleita.

— Eiköhän tuo ole ontelo lauseparsi tuokin?

 — Ei, ei, huusi vieras kiivaasti, te ette näy ymmärtävän mitä
hengen kahlehtiminen onkaan, mutta menkää kirkkoon ja
kuunnelkaa millä tavalla papit koettavat jokaista ajatuksen vapautta
kahlehtia, kuinka synkkää oppia he saarnaavat, niin synkkää että
maailma hukkuisi, jos se toteutuisi; mutta onneksi sitä oppia ei
kukaan noudata, ei edes papitkaan. Se on siis valhetta ja valhe on
kukistettava, ilmaantukoon se missä muodossa hyvänsä. Entäs
valtiollisessa elämässä? Jokainen nulikka, jonka korvantausta tuskin
on kuiva, puhuu ja kirjoittaa kansan tahdosta, niinkuin papirossi-
puntista, jonka voi milloin hyvänsä lakkaristaan ottaa. Usein tekee
mieli kysymään, missä kansa sitä tai tätä on päättänyt ja missä
herroille X. Y. Z. on annettu valtakirja tuota päätöstä perille ajaa.
Hiisi vieköön, puhukoon jokainen omasta tahdostaan ja omasta
puolestaan, mutta antakoon kansan olla rauhassa!

Näin sanoen leikkasi puhuja vihaisesti palan paistista, joka sillä

välin oli hänen eteensä asetettu. Ylioppilas siirtyi myöskin omaan
pöytäänsä, johon oli tuotu paperissa paistettua silliä ja
kuorimattomia perunoita, mutta huoneen yli jatkoi hän keskustelua
tuntemattoman kanssa. Siihen yhtyi nyt maisterikin, joka, kuorien
kahvelin kärkeen pistettyä perunaa, sanoi:

— Eiköhän teidän mielestänne sanomalehtien velvollisuus ole,

yhteisen hyvän valvojina, edistää kansan onnellista elämää ja
hyvinvointia?

— Aivan niin, vastasi vieras.

— No luuletteko että kansamme tulisi onnellisemmaksi, jos sen

uskonnollinen vakuutus järkähdytettäisiin? Näettehän mitä
seurauksia siitä on ollut niinkutsutuissa suurissa sivistysmaissa:
kapinoita, murhia, irstasta elämää.
 — Luuletteko, jos sallitte mun vastata kysymykseenne toisella
kysymyksellä, luuletteko että meidän maata ainaisesti voidaan pitää
uskontoa ja yhteiskuntaa järkyttävistä liikkeistä erillään? Niin
syrjäinen kuin maamme onkin, tunkeutuvat suuressa maailmassa
liikkuvat ajan kysymykset kerran tännekin, aivan samoin kuin tänne
on tullut telegraafi ja rautatiet. Meidän kaikkien ja etupäässä
sanomalehtien velvollisuus on valmistaa kansaa, ettei sellaiset
aatteet tule meille niinkuin varkaat yöllä, ettei ne saata meitä kerran
hämille, vaan että jokainen tietää mitenkä niiden kanssa on
menetteleminen.

— Sitä on kyllä hyvä noin puhua, mutta millä sen toteutatte?

Kuinka sitä kansalle selitätte?

— Sanottakoon kaikille aina suora totuus, ei mustaa valkoiseksi

eikä valkoista mustaksi. Saarnattakoon vapautta, ensin ajatusten
vapautta, se on hengen vapautta, sitte sanan vapautta, se on
kansalaisvapautta. Mutta siihen tarvitaan rohkeutta, sillä jos ken
uskaltaisi kansalle sanoa totuuden jokaisessa asiassa, niin kaikki ne,
joille kansan sokeus on leipälähteenä: papit ja hallitsevaiset,
yllyttäjät ja onnen-onkijat, laiskurit ja tyhjäntoimittajat, kaikki
karkaisivat hänen kimppuunsa. Sellaista rohkeutta ei ole tämänkään
lehden toimittajalla, sen tunnen kouraani.

Vieras laski kätensä lehden päälle ikäänkuin todellakin kourallansa

koettaisi sen toimittajan rohkeutta. Maisterin nousi veri kasvoihin,
mutta hän ei sanonut mitään. Ylioppilas hymyili hänelle ivallisesti ja
sanoi vieraalle:

— Jospa lehden kanta painavimmissa asioissa vielä onkin epäselvä

tai vanhan-aikuinen, ja eihän sitä maaseutulehdeltä voi suuria
vaatiakaan, niin myöntänettehän että lehti muutoin on taitavasti
kokoon pantu.

— Muusta en minä suuresti huoli, sanoi vieras ottaen lehden

uudestaan käteensä. Tuo viivan alapuolella oleva kertomus
"Ensimmäinen suudelma" on sitä tavallista mesimarjahilloa, joka
miellyttää koulusta äsken päässeitä tyttöjä ja muita piparikakku-
ijässä olevia individejä.

— Alma Hegel! kuiskasi ylioppilas, mutta maisteri loi häneen

äkäisen silmäyksen.

Herra harmaissa vaatteissa jatkoi:

— Sitten on tuossa juttu maailman vanhimmasta ihmisestä. Juttu

on ainakin yhtä vanha kuin ihminen, josta se puhuu; aina se on
vanha akka, joka elää jossakin Mexikossa tai Brasiliassa, johon ei ole
helppo päästä katsomaan, ja hän ei jouda milloinkaan kuolemaan
sen vuoksi että hänen täytyy pari kertaa vuodessa kiertää kaiken
maailman sanomalehtien lävitse.

— Teilläpä on hauskoja havaintoja! nauroi ylioppilas.

— Se on aivan totta. Pitäkääpä varalta jotakuta kertomusta

esimerkiksi "hännällisistä ihmisistä Afrikassa", taikka
"tulenpurkauksista Javan saarella", taikka "Annamin ylimysten
pitkistä kynsistä"… ikäänkuin muualla ei olisi pitkäkyntisiä ylimyksiä,
lisäsi vieras hymyillen ensi kerran koko puheen ajalla; pitäkääpä
varalla näitä ja muita sellaisia juttuja, niin huomaatte että ne jonkun
ajan päästä palaavat takaisin. Entäs kaikenlaiset sukkeluudet,
kompalauseet ja sanaleikit? Niitä ei synny koko maailmassa,
huomatkaa: koko maailmassa, kuin noin parikymmentä uutta vuoden