Full download ebooks at https://ebookmeta.

com

Aquatic Animal Nutrition A Mechanistic

Perspective from Individuals to Generations 1st
Edition Steinberg

For dowload this book click link below

https://ebookmeta.com/product/aquatic-animal-nutrition-a-
mechanistic-perspective-from-individuals-to-generations-1st-
edition-steinberg/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD NOW
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Aquatic Animal Nutrition: Organic Macro- and Micro-

Nutrients Steinberg

https://ebookmeta.com/product/aquatic-animal-nutrition-organic-
macro-and-micro-nutrients-steinberg/

Animal Nutrition From Theory to Practice Philip Ian

Hynd

https://ebookmeta.com/product/animal-nutrition-from-theory-to-
practice-philip-ian-hynd/

An Introduction to Human Animal Relationships A

Psychological Perspective 1st Edition Hollin

https://ebookmeta.com/product/an-introduction-to-human-animal-
relationships-a-psychological-perspective-1st-edition-hollin/

Animal Nutrition 8th Edition P. Mcdonald

https://ebookmeta.com/product/animal-nutrition-8th-edition-p-
mcdonald/
Reproduction in Aquatic Animals From Basic Biology to
Aquaculture Technology Manabu Yoshida

https://ebookmeta.com/product/reproduction-in-aquatic-animals-
from-basic-biology-to-aquaculture-technology-manabu-yoshida/

Animal Cruelty Investigations A Collaborative Approach

from Victim to Verdict 1st Edition Kris Otteman

https://ebookmeta.com/product/animal-cruelty-investigations-a-
collaborative-approach-from-victim-to-verdict-1st-edition-kris-
otteman/

Pathways to Our Sustainable Future A Global Perspective

from Pittsburgh 1st Edition Patricia M. Demarco

https://ebookmeta.com/product/pathways-to-our-sustainable-future-
a-global-perspective-from-pittsburgh-1st-edition-patricia-m-
demarco/

The Human Evolutionary Transition: From Animal

Intelligence to Culture Magnus Enquist

https://ebookmeta.com/product/the-human-evolutionary-transition-
from-animal-intelligence-to-culture-magnus-enquist/

Buddhism from a Catholic Perspective Paul M. Williams

https://ebookmeta.com/product/buddhism-from-a-catholic-
perspective-paul-m-williams/
VetBooks.ir

Christian E. W. Steinberg

Aquatic
Animal
Nutrition
A Mechanistic Perspective from
Individuals to Generations
 Aquatic Animal Nutrition
VetBooks.ir
 Christian E. W. Steinberg
VetBooks.ir

Aquatic Animal Nutrition

A Mechanistic Perspective from Individuals
to Generations
 Christian E. W. Steinberg
Department of Biology
VetBooks.ir

Humboldt University at Berlin

Berlin, Germany

ISBN 978-3-319-91766-5    ISBN 978-3-319-91767-2 (eBook)

https://doi.org/10.1007/978-3-319-91767-2

Library of Congress Control Number: 2018953153

© Springer Nature Switzerland AG 2018

This work is subject to copyright. All rights are reserved by the Publisher, whether the whole or part of
the material is concerned, specifically the rights of translation, reprinting, reuse of illustrations, recitation,
broadcasting, reproduction on microfilms or in any other physical way, and transmission or information
storage and retrieval, electronic adaptation, computer software, or by similar or dissimilar methodology
now known or hereafter developed.
The use of general descriptive names, registered names, trademarks, service marks, etc. in this publication
does not imply, even in the absence of a specific statement, that such names are exempt from the relevant
protective laws and regulations and therefore free for general use.
The publisher, the authors and the editors are safe to assume that the advice and information in this book
are believed to be true and accurate at the date of publication. Neither the publisher nor the authors or the
editors give a warranty, express or implied, with respect to the material contained herein or for any errors
or omissions that may have been made. The publisher remains neutral with regard to jurisdictional claims
in published maps and institutional affiliations.

This Springer imprint is published by the registered company Springer Nature Switzerland AG
The registered company address is: Gewerbestrasse 11, 6330 Cham, Switzerland
 Preface
VetBooks.ir

Never attend an expedition to Vietnam that is devoted to the study of freshwater and
marine fishes! However, if you do, you run the risk of making good new friends in
the commercial and ornamental fish business, sharing some (too many!) Tiger beers
and promising to spread new information about the nutrition of fish and other
aquatic animals. I took that risk, went to Vietnam, made new friends, and fell in love
with South (East) Asia. Several years have passed since then, and experts, as well as
laypersons, have had to tolerate and survive several seminars on aquatic animal
nutrition, given by me. Now, it is time to keep my promise.
A freshwater ecologist by education and a stress ecologist by preference, my
primary interest has not been to write a book that discusses higher productivity in
the aquaculture industries or reviews recipes for more effective functional aquafeeds
to increase survival, reproduction or productivity of farmed animals. Instead, I am
more interested in answering the question of how certain dietary ingredients influ-
ence the life history traits not only of the consumers but also of their succeeding
generations. In evolutionary-ecological terms: How do dietary components impact
the Darwinian fitness of populations and thereby influence their long-term persis-
tence in the ecosystem? The ecologist in me always noticed gaps in the more prag-
matic experimental approaches of raising aquatic animals referenced in this book.
To identify the gaps, I had to sometimes crawl ashore, since I felt obliged to borrow
information about new developments from terrestrial or laboratory model animal
studies. Nevertheless, I hope that my raised forefinger will encourage the develop-
ment of new experimental setups for the aquaculture community.
The content for the originally planned one-volume book on “Aquatic Animal
Nutrition,” however, turned out to be so voluminous that I split it into two volumes.
I thank Springer Publishing Company for this courtesy. My sincere appreciation
goes particularly to “my Springer ladies” in Dordrecht, namely Alexandrine
Cheronet and Judith Terpos, who were always very supportive and never hesitated
to answer my questions, even if they were simple.
Furthermore, I am thankful to all the photographers and artists who allowed me
to use their wonderful images free of charge. Doubtless, they contributed to an
attractive appearance of this book. We all agree that good illustrations can often

v
 vi Preface

explain complex ideas much better than thousands of words. Nevertheless, also
VetBooks.ir

good words count, and I thank Sarah L. Poynton for the excellent word crafting that
resulted in the title.
Even to a book, space limitation applies. Due to this circumstance, I would like
to apologize in advance to all individuals whose research was not cited or whose
papers have not been discussed in full but whose work has certainly advanced the
understanding of this complex field of research, practice, and education.
This book is dedicated to my bright grandkids, Anna S. and Paul N., who like
watching colorful and intriguing fishes in a living room tank. Since they started this
business at a much younger age than I did, I am certain that one, or both of them,
will be inclined to write brilliant books on this fascinating subject.

Berlin, Germany Christian E. W. Steinberg

 Contents
VetBooks.ir

1 Introduction – ‘You Are What You Eat’...................................................    1

Appendix....................................................................................................   6
Technical Note.......................................................................................    6
References..................................................................................................   7
2 Diets and Digestive Tracts – ‘Your Food Determines
Your Intestine’...........................................................................................    9
2.1 Digestive Tract..................................................................................   9
2.2 Digestion...........................................................................................  14
2.2.1 Protein Digestion..................................................................  15
2.2.2 Lipid Digestion.....................................................................  16
2.2.3 Carbohydrate Digestion........................................................  16
2.3 Ontogenesis and the Intestine...........................................................  17
2.3.1 Fishes....................................................................................  17
2.3.2 Invertebrates..........................................................................  26
2.4 Herbivory, a Disadvantageous Acquization Strategy?......................  34
2.4.1 Fishes....................................................................................  37
2.4.2 Invertebrates..........................................................................  40
2.5 Starvation and Gut Morphology.......................................................  42
2.6 Trophic Positions: An Omnivores’ Dilemma?..................................  45
2.7 Concluding Remarks.........................................................................  53
References..................................................................................................  54
3 The Intestinal Microbiota – ‘Your Eating Feeds a Plethora
of Guests’ and ‘This Plethora of Guests Determines
Who You Are and How Well You Do’........................................................   61
3.1 Invertebrates......................................................................................  67
3.1.1 Hydrozoa...............................................................................  67
3.1.2 Mollusks................................................................................  68
3.1.3 Echinoderms.........................................................................  72
3.1.4 Crustaceans...........................................................................  73

vii
 viii Contents

3.2 Fishes................................................................................................  80

VetBooks.ir

3.2.1 Microbiome Ontogenesis......................................................  81

3.2.2 Does a Core Microbiome Exist?...........................................  85
3.2.3 Zebrafish as Witness of Microbiome Development.............. 111
3.2.4 Control Functions by Gut Microbiota................................... 115
3.3 Concluding Remarks......................................................................... 128
References.................................................................................................. 128
4 Dietary Restriction, Starvation, Compensatory
Growth – ‘Short-Term Fasting Does Not Kill You:
It Can Make You Stronger’.......................................................................   137
4.1 Indicators of Starvation..................................................................... 143
4.2 Starvation Tolerance and Starvation Impact..................................... 148
4.2.1 Cnidarians............................................................................. 162
4.2.2 Rotifers.................................................................................. 163
4.2.3 Mollusks................................................................................ 166
4.2.4 Echinoderms......................................................................... 168
4.2.5 Crustaceans........................................................................... 170
4.2.6 Fishes.................................................................................... 192
4.2.7 Summary of Starvation Effects............................................. 198
4.2.8 Starvation: Point-of-no-Return............................................. 199
4.3 Compensatory Growth...................................................................... 201
4.3.1 Invertebrates.......................................................................... 206
4.3.2 Fishes.................................................................................... 214
4.4 Compensatory Growth in Populations.............................................. 228
4.5 Regulation of Compensatory Growth............................................... 230
4.5.1 Appetite-Regulating Hormones............................................ 233
4.5.2 Neuropeptides....................................................................... 236
4.5.3 Transcription of Growth Regulators..................................... 243
4.6 Concluding remarks.......................................................................... 252
References.................................................................................................. 255
5 Chrononutrition – ‘The Clock Makes Good Food’................................   289
5.1 How Does a Biological Clock Work?............................................... 293
5.1.1 Fishes.................................................................................... 294
5.1.2 Invertebrates.......................................................................... 302
5.2 Food and Circadian Gene Transcription........................................... 308
5.2.1 Major Nutrients..................................................................... 308
5.2.2 Xenobiotic or Antinutritional Compounds........................... 315
5.3 Concluding Remarks......................................................................... 323
References.................................................................................................. 325
 Contents ix

6 Transgenerational Effects – ‘Your Offspring Will Become

What You Eat’............................................................................................   333
VetBooks.ir

6.1 Parental Effects................................................................................. 335

6.1.1 Maternal Effects.................................................................... 344
6.1.2 Paternal Effects..................................................................... 373
6.2 What Is Epigenetics?......................................................................... 378
6.2.1 Time Scales of Epigenetic Inheritance.................................. 380
6.2.2 Epigenetic Mechanisms........................................................ 381
6.3 Concluding Remarks......................................................................... 414
References.................................................................................................. 416
7 Trophic Diversification and Speciation – ‘Your Eating
Fuels Evolution’........................................................................................   431
7.1 Individual Specialization.................................................................. 437
7.2 Underlying Mechanisms of Speciation............................................. 438
7.3 Trophic Speciation............................................................................ 441
7.3.1 Ancient Lakes....................................................................... 441
7.3.2 Rivers.................................................................................... 451
7.3.3 Coral Reefs............................................................................ 452
7.4 Convergent Evolution....................................................................... 454
7.5 Rapid Speciating Taxa...................................................................... 458
7.5.1 Pumpkinseed Sunfish............................................................ 458
7.5.2 Cyprinodon........................................................................... 459
7.5.3 Terapontidae (Grunters)........................................................ 460
7.5.4 Three-Spined Stickleback..................................................... 460
7.5.5 Arctic Charr.......................................................................... 462
7.6 Time Span of Trophic Speciation..................................................... 465
References.................................................................................................. 467
 Abbreviations and Glossary
VetBooks.ir

AAs amino acids

abcb4 gene encoding multidrug resistance protein 3, a membrane-­
bound transporter
abcg2 gene encoding ATP-binding cassette subfamily G member
2, a membrane-bound tranporter
Acrophase time at which the peak of a rhythm occurs
AgRPs agouti-related proteins: neuropeptides produced in the
brain with an appetite-stimulating potential; activated by
the hormone ghrelin, inhibited by the hormone leptin
AHR anti-hydroxyl radical
AhR aryl-hydrocarbon receptor, Ah receptor: a ligand-activated
transcription factor involved in the regulation of biological
responses to planar aromatic (aryl) hydrocarbons, includ-
ing xenobiotic compounds
ahr2 gene encoding the aryl-hydrocarbon receptor 2 found in
zebrafish
AL ad libitum = “at one’s pleasure”
Alternative splicing a regulated process during gene expression that results in a
single gene coding for multiple proteins
ambra1a, ambra1b autophagy-regulating genes
AMPK AMP-activated protein kinase: 5’adenosine
monophosphate-­activated protein kinase, an enzyme cen-
tral in cellular energy homeostasis
anadromous fish migrate from the sea up into freshwater to spawn;
examples are salmon and striped bass
anorexigen appetite-suppressing drug or food constituent
apaf-1 encodes apoptotic protease-activating factor 1, a pro-­
aptotic protein
arα, arβ encode androgen receptor α and β
ASA anti-superoxide anion

xi
 xii Abbreviations and Glossary

Autocrine (signaling) a form of cell signaling in which a cell secretes a signaling

VetBooks.ir

chemical that binds to receptors on that same cell

Autophagy natural, regulated, destructive mechanism of the cell that
disassembles unnecessary or dysfunctional components
BAX Bcl-2-associated X protein: functions as part of an apop-
totic activator
BBS bombesin-like peptides: a large family of peptides initially
isolated from amphibian skin; peptides with neuroendo-
crine and neuromodulator function in fish
Bcl2 B-cell leukemia/lymphoma-2: protein regulating cell death
(apoptosis), by either inducing (pro-apoptotic) or inhibit-
ing (anti-apoptotic) apoptosis
bd β-defensins: antimicrobial peptides implicated in the resis-
tance of epithelial surfaces to microbial colonization
beclin autophagy-regulating gene
Bioaccumulation the process which causes chemical concentrations in the
tissues of an aquatic organism to exceed those in the water,
due to uptake by all exposure routes
bmal(1,2..) encode transcription factor(s) involved in the circadian
rhythm (clock gene); together with clock the positive loop
of the molecular clock
bmp15 encodes bone morphogenetic factor 15, mainly involved in
folliculogenesis
C3 complement component 3, a protein of the immune sys-
tem, central in the activation of the complement system; a
connecting link between innate and acquired immunity
CART cocaine and amphetamine regulated transcript: a neuro-
peptide that produces similar behavior in animals to
cocaine and amphetamine having roles in reward, feeding,
and stress
caspase-3…9 members of the cysteine-aspartic acid protease (caspase)
family: sequential activation of caspases plays a central
role in the execution-phase of cell apoptosis
CAT catalase: enzyme that catalyzes the dismutation of hydro-
gen peroxide (H2O2) to water (H2O) and oxygen (O2)
Catch-up growth attainment of control size
CCK cholecystokinin: peptide hormone of the gastrointestinal
system stimulating the digestion of fat and protein
cenpf1...3 encode centromere proteins F, involved in physical cell
division
c-fos FBJ murine osteosarcoma viral oncogene homolog, a
proto-oncogene involved in signal transduction, cell prolif-
eration and differentiation
CFU colony-forming units
CG compensatory growth: faster than usual growth rate
 Abbreviations and Glossary xiii

Chaperon protein stabilizing new proteins to ensure correct folding

VetBooks.ir

or helping to refold proteins that were damaged by cell

stress
chordin early developmental gene ruling the dorsalizing process
CK creatine kinase: enzyme that catalyzes the conversion of
creatine and utilizes adenosine triphosphate (ATP) to cre-
ate phosphocreatine (PCr) and adenosine diphosphate
(ADP)
clk, clock encodes transcription factor(s) involved in the circadian
rhythm (clock gene); together with bmal(1,2..) the positive
loop of the molecular clock
Complement factor B an acute-phase protein increasing during inflammation
Cosinor analysis analysis of biologic time series that demonstrate pre-
dictible rhythms
cox-2 encodes cyclooxygenase forming prostanoids from PUFAs
CRH corticotropin-releasing hormone
cry encodes cryptochrome, blue light-sensitive flavoproteins
involved in the circadian rhythm; with per2 and tim the
negative loop of the molecular clock
CSF-1R colony-stimulating factor 1 receptor (also macrophage
colony-stimulating factor receptor): receptor for a cytokine
called colony-stimulating factor 1, which controls the pro-
duction, differentiation, and function of macrophages
CTR calcitriol, increasing the uptake of calcium from the gut
into the blood
Curcumin complex polyphenol in the rhizome of turmeric, Curcuma
longa
CuZn-SOD copper/zinc superoxide dismutase; enzyme that catalyzes
the dismutation of superoxide radical (•O2−) to water (H2O)
and oxygen (O2)
cyc encodes cycle protein; genetic transcription-translation
feedback loop that generates circadian rhythms
cyp17-II cytochrome P450 c17II; a monooxygenase affecting
growth, gonad differentiation and development, and other
reproductive traits of fish
cyp1a gene encoding cytochrome P450, family 1, subfamily A, is
involved in phase I xenobiotic and drug metabolism
Cytokine cell signaling protein
DAF-16 ortholog of the FOXO family of transcription factors in the
nematode C. elegans; it is the primary (but not the only)
transcription factor required for lifespan extension
dazl deleted in azoospermia-like: This gene encodes a member
of the depleted in azoospermia-like (DAZL) protein
family
 xiv Abbreviations and Glossary

dbt encodes DOUBLETIME protein; a kinase that phosphory-

VetBooks.ir

lates PER protein that regulates the molecularly driven,

biological clock controlling circadian rhythm
DE digestible energy
DGGE denaturing gradient gel electrophoresis; method for identi-
fying genes from natural ecosystems
Dicer a key initiative protein of the RNA interference (RNAi)
pathway: (= endoribonuclease dicer) an enzyme cleaves
double-stranded RNA (dsRNA) and pre-microRNA (pre-­
miRNA) into short double-stranded RNA fragments called
small interfering RNA
DM dry matter
DNMT DNA methyltransferase
dpf days past fertilization
dph days past hatch
DR dietary restriction
dsRNA double-stranded (ds)RNA, central in RNAi
Dysbiosis microbial imbalance or maladaptation
EF-1α eukaryotic translation elongation factor 1 alpha responsi-
ble for the enzymatic delivery of aminoacyl tRNAs to the
ribosome
EFA essential fatty acid; EFA requirements vary qualitatively as
well as quantitatively among different animal species
EGCG epigallocatechin-3-gallate, the most active ingredient in
green tea
ELOVL1 FA elongase elongates saturated and monounsaturated C20-­
C26 acyl-CoAs
ELOVL2 FA elongase elongates C20-C22 polyunsaturated acyl-CoAs
ELOVL3 FA elongase elongates saturated and unsaturated C16-C22
acyl-CoAs
ELOVL4 FA elongase for the synthesis of ULCFAs (C ≥ 26)
ELOVL5 FA elongase elongates C18-C20 polyunsaturated acyl-CoAs
ELOVL6 FA elongase elongates C12:0-C16:0
ELOVL7 FA elongase elongates saturated and unsaturated C16-C22
acyl-CoAs
endozoochory dispersal of spores or seeds in the gut of animals
Enterocytes intestinal absorptive cells: simple columnar epithelial cells
found in the small intestine
EPA eicosapentaenoic acid, an omega-3 fatty acid with the
chemical formula C20H30O2
ER estrogen receptor
FA fatty acid
FAA food anticipatory activity
fas encodes fatty acid synthase
 Abbreviations and Glossary xv

fMHC fast myosin heavy chain, ATP-dependent motor protein,

VetBooks.ir

involved in muscle contraction and other motility pro-

cesses in eukaryotes
FoxOs forkhead box proteins, a family of transcription factors
regulating the expression of genes involved in cell growth,
proliferation, differentiation, and longevity
fsh encodes follicle-stimulating hormone
fshr encodes follicle-stimulating hormone receptor
GABA γ-aminobutyric acid, a non-proteinogenic amino acid:
inhibitory neurotransmitter
GAL (Gal) galanin: neuropeptide involved in feeding and growth
Garcinol polyisoprenylated benzophenone derivative isolated from
kokum, Garcinia indica
gdh (also gldh) encodes glutamate dehydrogenase
Geldanamycin antitumor antibiotic inhibiting the function of HSP90
Genistein isoflavonoid phytoestrogen
germ-free animals animals that have no microorganisms living in or on them
GF germ free, gnotobiotic
GH growth hormone that activates AgRP, thus increasing appe-
tite; is opposed by the hormone leptin; furthermore, as
pleotropic hormone GH is involved in growth, stress
response, energy homeostasis, reproduction
GHR growth hormone receptor; a protein that is a transmem-
brane receptor for growth hormone
GHra, GHrb growth hormone receptors a & b
GHRH growth hormone-releasing hormone: a releasing hormone
of growth hormone (GH) that stimulates GH production
and release by binding to the GHRH Receptor (GHRHR)
on cells in the anterior pituitary
Ghrl also ghrelin: growth hormone release inducing: the “hun-
ger hormone” is a peptide hormone regulating appetite and
the distribution and rate of use of energy. Ghrelin acts as
orexigenic hormone
GHS-R growth hormone secretagogue receptor, or ghrelin recep-
tor, is a ghrelin-binding receptor and plays a role in energy
homeostasis and regulation of body weight
GI gastrointestinal (tract)
GIFT genetically improved farmed tilapia by conventional
breeding
GLP glucagon-like peptide, a neuropeptide
GnRHs gonadotropin-releasing hormones; among other functions:
decreases quantity and frequency of food consumption
GO gene ontology
goosecoid early developmental gene ruling the dorsalizing process
GPx glutathione peroxidase
 xvi Abbreviations and Glossary

GR glutathione reductase
VetBooks.ir

GRP gastrin-releasing peptide: a neuropeptide, stimulating the

release of gastrin from the G cells of the stomach
GST glutathione transferase
gstr1 gene encoding glutathione transferase rho1
HCRT hypocretin (orexin) neuropeptide precursor regulating
appetite
Heterochrony developmental change in the timing or rate of events, lead-
ing to changes in size and shape
hpf hours past fertilization
HSFs heat shock factors: transcription factors regulating the
expression of heat shock proteins
hsl hormone-sensitive lipase gene
HSP90 heat shock protein 90 (atomic mass approximately 90 kDa),
a chaperone protein assisting other proteins to fold prop-
erly, stabilizing proteins against stress; it also canalizes
phenotypic variability
HSPs heat shock proteins: family of proteins produced by cells in
response to exposure to stressful conditions. Many HSPs
perform chaperone function
HYP hypothalamus
IGF-1…3 insulin-like growth factor 1…3, hormones similar in
molecular structure to insulin
IgM immunoglobulin M
InAP intestinal alkaline phosphatase
irf7 encodes interferon regulatory factor 7, a transcription fac-
tor, central in the transcriptional activation of virus-­
inducible cellular genes, including the type I interferon
genes
Isothiocyanate chemical group –N=C=S; mustard oils contain
isocyanates
IU international units: amount of a drug, hormone, vitamin,
enzyme, etc., that produces a specific effect as defined by
an international body and accepted internationally
KEGG Kyoto Encyclopedia of Genes and Genomes, a database
resource for understanding high-level functions and utili-
ties of the biological system
kiss1, kiss2 encode kisspeptins
Kisspeptins peptides that stimulate gonadotropin release
lc3 autophagy-related gene
LDLR low-density lipoprotein receptor, mediates the endocytosis
of cholesterol-rich LDL and thus maintains the plasma
level of LDL
Another random document with
no related content on Scribd:
hänen vuoteensa vierestä.

Paitsi kulunutta pukua merkittiin se vainajan ainoaksi

jälkeenjättämäksi omaisuudeksi.

ELÄKE
<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<
<<<<<<<<<<44

— Kas niin, vanha veikko! tervehti lääkäri istahtaessaan Esko Kiilan

sairasvuoteen ääreen. — Unta on tullut sentään — vai?

Sairas murahti jurosti ja lyhyeen, jonka lääkäri vanhana toverina

ymmärsi myöntymykseksi ja johon hän oli täydellisesti tyytyväinen.
Monena muuna päivänä oli hän saanut tyytyä niukempaankin
vastaukseen.

Sairaan kädet, jotka velttoina lepäsivät peitteellä, alkoivat liikkua,

ja toisen niistä hän siirsi vitkalleen tyynylle päänsä taakse, katseen
sillä aikaa harhaillessa ympäri huonetta, jonka seinillä riippui pyssyjä,
laukkuja ja kaikenlaisia metsämiehen kapistuksia.

— Saisit sen sanoa suoraan ja peittelemättä, Riska.

— No niin, kyllä minä luulen…

— Sinä tiedät sen.

— Tiedän, veli, tiedän.

 Sairas ummisti silmänsä ja henkäisi pitkään, henkäisi toisenkin
kerran ja lausui sitten:

— Se helpoitti se — kiitos.

Lääkäri oli koko ajan tarkannut potilaansa parroittuneita kasvoja,

joista korkea nenä kohosi kuin kivi kaislikosta ja joihin silmät,
raukeudestaan huolimatta, loivat sentään jonkun verran eloa.

Moneen päivään ei tämän sairasvuoteen ääressä oltu vaihdettu

näin lukuisia sanoja.

— Sinä otat sen rauhallisesti vastaan, vanha, uljas toveri. Vaikka

minä pelkäsin…

— Pelkäsit. Ei kai tämä sinun ensimäinen kuolemantuomiosi ollut?

Lienet niitä jo sadoittain tautivuoteille kyydinnyt…

— Tovereista olet ensimäinen…

Sairaan ja lääkärin katseet yhtyivät hetkeksi. Kumpaisenkin

mieleen välähti kuvia elämän aikaisemmilta ajoilta. Yhteisten
muistojen runsaudesta olisi saattanut koota paksun kirjan, joka ei
varmaankaan olisi jäänyt omaa ominaista viehätystään vaille.

Nyt oli elämän syyspuoli kumpaisellakin. Hänelläkin, joka toi

kuoleman viestin veljelleen, oli aika lailla harmaata ohimoilla.

— Laura Paatero on käynyt täällä, virkahti Esko Kiila

äänettömyyden jälkeen, eikä lääkäri kummastellut enää
vähäpuheisen potilaansa puheliaisuutta. Kun hän oli jo näin paljon
puhunut, saattoi hän kai puhua enemmänkin…
 — Laura Paatero… Se tahtoo sanoa?…

— Sinä et muista. Ollin sisar, jonka kanssa olin kihloissa muinaisina

päivinä.

— Kas, nythän sen muistankin. Veli, sinähän sait sitten omituisen

vastenmielisyyden morsiantasi kohtaan, ja kaikki raukesi.

— Selittämättömän vastenmielisyyden — ja ilman pienintäkään

syytä. Sitä tapahtuu jos jonkinlaista avarassa maailmassa.

— No — ja hän? Mitä hän nyt tahtoi?

Sairas rypisti kulmiaan ja sulki silmänsä kuin päästäkseen jotakin

kiusallista näkemästä. Vasta pitkän hetken perästä hän puhui:

— Sinä muistanet ehkä kuinka menettelyni masensi hänet. Mutta

minä en voinut toisin. Enkä tahtonut tietää enkä kuullakaan mitään
hänestä. Ja kaikki mitä sitten pitkien vuosien kuluessa on tietooni
tullut, supistuu siihen, että hän on elänyt yksin kuten minäkin.

— Ja tämän kertoi hän itsekin käydessään sinulle?

— Niin, ja myöskin sen, että oli hyljännyt enemmän kuin yhden

arvokkaan kosijan — hänellähän oli näköä kylläkin, hänellä — ja että
oli hukannut terveytensä suruunsa… ja… ja että toimeentulonsa on
nykyisin kaikkea muuta kuin tyydyttävä.

Seurasi taas äänettömyys.

Sen kuluessa otti lääkäri sairaan käden peitteeltä painaen

sormensa valtimolle, mutta katseensa antoi hän kulkea ympäri
huonetta ja kuvitteli mielessään miltä täällä mahtoi näyttää silloin,
kun Laura Paatero seisoi tämän vuoteen ääressä kertoen hukkaan
menneestä elämästään. Mahtoiko Eskolta riittää kolmeakaan sanaa
hänelle —? Pyysikö istumaankaan —?

— Milloinka hän kävi täällä?

— Eilen.

— Olitko edes siedettävä hänelle?

— Luulisin… Veli, minä… minä tahtoisin…

— Mitä sitten?

— Hyvittää. Sovittaa hiukan minkä voin.

Lääkäri hymähti surullisesti. Hän ei voinut muuta, muistaessaan

minkä viestin vasta oli tuonut.

— Ja miten luulet voivasi — nyt — enää — niin lohdullista kuin se

olisikin elämän viimeisinä hetkinä.

— Kiitos siitä, että annoit minulle kuoleman varmuuden. Vain sen

avulla voinkin tehdä mitä aion.

— Merkillinen mies…

— Mutta onko kuolema ehdottoman varma?

— Valitettavasti, veli. Sinähän tahdoit tietää alastoman totuuden,

ja minä annoin sen sinulle sellaisenaan.

— Kepeä totuus. Tieto, joka antaa minulle tarvittavat voimat.

Kunhan elinpäiväni eivät sittenkin venyisi liian pitkiksi?
 — Korkeintaan kolme, neljä viikkoa on jäljellä.

Sairas käännähti ja katsoi tutkivasti lääkäriin. Hänen hetkeksi

elostuva katseensa tahtoi aivan lävistää toisen kasvot.

— Siinä on liikaakin, sanoi hän sitten kylmästi.

Lääkäri istui vielä hetkisen taaksepäin nojautuneena katsellen

harmaita, tylyjä kasvoja. Niiltä näytti yhtäkkiä pyyhkiytyneen pois
äskeinen odottamaton avomielisyys, ja tiukkaan puristautuva suu
ilmoitti puhelun täksi kerraksi loppuneen.

Mitä mahtoi kuolemaansa kohti kulkija suunnitella, mietti Riska.

Mikä oli oleva hänen sovituksensa? Vajaampana tai täydellisempänä
täytyi sen kuitenkin tapahtua aineellisuuden puitteissa, ainoastaan
siinä. Sielullinen, rakkauden vaatima sovitus — ei, sellainen olisi
tässä tapauksessa ollut kuulumaton. Ehkä tekee hän testamentin,
luovuttaa kaiken jäljelle jäävän omaisuutensa entiselle
morsiamellensa. Niin, sehän oli ainoa mahdollinen. Mutta vähän tuo
toinen siitä kostuisi — hyvin vähän. Esko Kiilan omaisuus sisältyi
tämän vanhanpojan asumuksen seinien sisään, näihin kolmeen
yksinkertaiseen huoneeseen, joissa hän oli asunut pian
parikymmentä vuotta koirinensa, vanhan emännöitsijän hoivaamana.
Ei tästä suuria lähtisi, ainakaan rahallisesti. Mahdollisesti kyllä hän,
joka nämä kapistukset saisi, antaisi niille suuren aarteen arvon,
rakkauden ja muistojen hopeoiman — ja niin tietysti tekisikin nainen,
joka parhaimmat ikävuotensa oli epätoivoista rakkautta povessaan
kantanut. Mutta puutteellisiksi hänen päivänsä silti jäisivät ja
leipänsä yhtä niukaksi kuin ennenkin.

Lääkäri nousi verkalleen tuoliltaan toivottaen rauhallista lepoa,

johon sairas vastasi silmiään vain hiukan raoittamalla.
 Huomenna, huomenna hän aikoi jatkaa keskustelua ja huomiseen
mennessä miettiä ja punnita kaikilta mahdollisilta puolilta
aikomaansa askelta.

Arkana ja epämääräisenä ensin mieleen herättyään oli se aie

tuntunut oudolta ja mahdottomalta ja — mikä pahinta — tuntunut
naurettavalta. Mutta siitä huolimatta ei Esko ollut saanut sitä
hyljätyksi mielestään, vaan oli hitain, varovaisin ajatuksin askarrellut
tunti tunnilta sen kimpussa. Nyt, kun hän oli, joskin täysin peitetyssä
muodossa, ottanut sen puheeksi lääkäri Riskan kanssa, tunsi hän
selvästi, että tuo salainen aikomus oli siten ikäänkuin polkenut
varmemman jalansijan itselleen hänen sielussaan. Lujittautunut
siellä. Naurettavuus haihtui pois. Teon, keski-ikäisen, kuolemaansa
kohti kulkevan miehen teon täytyi toki olla jotakin muuta kuin
naurettavaa. Sellaisia askeleita oli maailmassa tai paremminkin
maailmasta erotessa astuttu ennenkin.

Pikainen ja epäämätön kuolema!

Se oli nyt siis varma, se…

Hän katseli elämäänsä sen valossa, sen voimakkaan, kirkastavan

tunnepiirin vaikutuksessa. Tuleva, tuntematon elämä, jonne mentiin
haudan kautta, siinsi hänen edessään kuin rannaton ulappa, suuri ja
summaton, illan hämärä tuntu äärettömyytensä yllä… Sen helmaan
hän liukuisi pian, näin, niinkuin työnnetään vene vesille aavalta
hietarannalta. Mutta ei yhtään, ei ainuttakaan ihmistä saanut jäädä
sille rannalle katkerasti hänen jälkeensä katsomaan.

Ei Laura Paaterokaan… se ainoa, jolla vain olisi siihen ollutkin

todellinen syynsä.
 Seuraavana päivänä sai lääkäri Riska tietää, ettei hyvityksen
muoto ollutkaan testamentti.

Saavuttuaan tavallisella määrääjällään Kiilan kotiin tapasi hän

portaissa pastorin, jolla oli sama matkanmäärä kuin hänellä
itselläänkin.

— Ka terve! Olipa kaunista, että tulit katsomaan vanhaa toveria,

ennenkuin hän jättää meidät.

— Tulen hänen pyynnöstään. Sain kutsun myöhään illalla.

Luuletko… luuletko, että se on tehty tulevaista ajatellen?

— Päinvastoin, veli pastori. Oletan ennemmin, että nykyinen, tai

paremminkin se, minkä hän tänne jälkeensä jättää, aiheuttaa hänen
pyyntönsä.

Pastori pudisti päätään.

— Ei, veli Riska. Tai ehkä sekin. Mutta monet niistä, jotka eivät
enää katsoneet tarvitsevansa sinua, ovat lähettäneet kutsunsa
minulle vielä senkin jälkeen. Näes, kun seistään iäisen portilla…

— Kenties. Siihenhän tullaan lopullisesti vain kerran. Kuitenkin

luulisin — ja sinähän tunnet hänet yhtä hyvin kuin minäkin — että
sellainen luonne kuin Esko pyytää apua vain niissä asioissa, joissa
välttämättä tarvitaan välikäsiä, kuten monissa maallisissa. Suo
anteeksi, pastori, eikö iäisen portilla jokainen ole oma pappinsa…

Pastori katsoi miettiväisesti lääkäriä, ja hänen suurilla, avonaisilla

kasvoillaan näyttäytyi surumielinen ilme.
 — No niin, veli. Me emme kiistele niistä asioista… Kaikki on Herran
hallussa — Eskommekin.

He astuivat varovin askelin peräkkäin sairaan huoneeseen

istuutuen kahden puolen vuodetta ja lausuen jonkun tervehtivän,
toverillisen alkajaissanan kumpainenkin.

Vanha, kunnon toveri makasi siinä heidän keskellään hiljaisena ja

harvapuheisena kuten ainakin, tällä kertaa erikoista mielenkiintoa
herättävänä sen vuoksi, että oli saanut kaukaisen lähtökutsun, ja
vielä senkin vuoksi, että hänellä oli jotain tärkeätä sanottavaa juuri
tällä hetkellä.

Ja hänellä näytti olevan todellinen tarve sanoa se pian,

siekailematta.

— Älä hämmästy, vanha veikko, sanoi hän kiinnittäen katseensa

pastoriin, äläkä ainakaan tee vastaväitteitä, ellei virkasääntösi ja
kirkkokäsikirjasi sitä ehdottomasti vaadi. Tämä tässä — hän laski
kätensä lääkärin polvelle — on sanonut rehellisesti milloin minun on
lähdettävä, ja se, että minun on lähdettävä, asettaa minulle erään
velvollisuuden ja tekee samalla sen täyttämisen mahdolliseksi. Te
tunnette kumpainenkin suhteeni Laura Paateroon — entiseen
morsiameeni, muistathan, pastori? Ei kovin kauan sitten puhuimme
hänestä, poiketessasi täällä muutaman kuolevan luota tullessasi. No
niin, mutta muistatko, että sinun oli määrä vihkiä meidät silloin
muinaisina päivinä. Tahdotko nyt tehdä sen, mikä silloin jäi
tekemättä?

Pappi ja lääkäri katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa. Tätä he eivät

voineet ajatellakaan.
 — Sekö siis onkin sinun sovituksesi? virkahti Riska.

— Miksei sekin. Katsokaa, tässä ei ole kysymys rakkaudesta —

avioliiton oikeasta edellyttäjästä — eikä tunteenomaisesta
mielenmuutoksesta. Minun puoleltani. Tosin se, että tunnen ja tiedän
seisovani haudan partaalla, hioo olemuksestani paljon pois sellaista,
mitä maailmaan kuuluva mies pitäisi oikeutettuna ominaisuutenaan
— taikka omituisuutenaan. En ole hetkeäkään ajatellut sitä,
tuottaisiko tämä haudanlikeinen yhdistyminen minkäänlaista
onnentunnetta sille naiselle, joka läpi elämänsä on kulkenut minulle
uskollisena. Enkä haluaisi hänen sitä minulle ilmaisevankaan… Ainoa
ja kaikki mitä tahdon ja tarkoitan on, että saisin turvatuksi hänen
puutteenalaiset päivänsä sillä elinkautisella eläkkeellä, jonka hän
kuoltuani tulisi saamaan valtion virkamiehen leskenä.

Sairas oli puhunut tyynellä, miltei kylmällä äänellä ja lopetettuaan

jäi ummistetuin silmin odottamaan vastausta.

Viipyi kotvanen, ennenkuin pastori hiukan järkytetyllä äänellä

kysyi:

— Oletko puhunut kaikesta tästä morsiamesi… neiti Paateron

kanssa? Ja onko hän täysin suostuvainen sekä tietoinen siitä,
minkätähden sinä haluat ottaa tämän askeleen?

— Ei ole mitään syytä epäillä Eskon avomielisyyttä tässä suhteessa

Laura Paateroa kohtaan, sanoi lääkäri nopeasti, ennenkuin
asianomainen itse ennätti vastata.

— Kiitos, veli. Sinä uskot siihen ainoaan hyveeseen, mikä minulla

on, rehellisyyteeni. Ja pelkään sinun tietävän, että ehkä liiankin
koruttomasti olen sanonut sen hänelle. Siis pastori: voitko täyttää
pyyntöni heti?

— En aivan heti. Sinähän tiedät edellä kulkevat valmistavat

toimenpiteet.

— Mutta poikkeustapauksessa. Eivätkö kirkolliset säädöksesi sisällä

sellaisesta mitään? Oletetaan tämän päivän olevan viimeiseni…

— Kyllä — mutta —

Pastori empi hetkisen. Sitten hän kääntyi Riskan puoleen aikoen

kysyä, oliko sairaan tila niin heikko, ettei hänen luultu voivan elää
niiden viikkojen yli, jotka tavallinen, laillinen järjestys edellytti
kuulutuksen ja vihkimisen välille, mutta samassa hetkessä tuntui
hänestä sellainen kysymys kovalta ja säädyttömältä kuolevan itsensä
lähettyvillä, ja hän vaihtoi sen toisiin, ylimalkaisiin sanoihin, jotka
eivät mitenkään haavoittaneet, jos kohta eivät varmaa, pikaista
lupaustakaan antaneet.

— Minä teen kaiken voitavani, veli, ja täytän pyyntösi niin pian

kuin mahdollista, lopetti hän. — Herramme on kyllä jatkava viimeisiä
elinpäiviäsi niin, ettei sovituksesi työ jää keskeneräiseksi.

Heti siitä päivästä lähtien, jolloin vihkiminen tapahtui, kävi Esko

Kiila ylenmäärin levottomaksi ja rasittuneeksi. Hänen sairautensa
viimeinen kehitysaste esiintyi nopeammin kuin oli voitu aavistaakaan.
Todennäköisesti oli hänellä vain hiukkasen aikaa jäljellä.

Jo vihkimistilaisuudessa — tässä harvinaisessa ja

mieleenpainuvassa, jossa morsian esiintyi hunnutta ja kruunutta ja
sulhanen tuskin jaksoi päätänsä tyynyltä nostaa, — huomasi lääkäri,
kuinka jokin ennentuntematon kiusallisuudansävy laskeutui miehen
koko olemukseen ja täydellisesti valtasi sen. Eikä hänen tarvinnut
kauan arvella muutoksen syytä, vielä vähemmin kysyä sitä, sillä jo
seuraavana päivänä pyysi Kiila:

— Siirrä minut sairashuoneeseesi, kunnon Riska, siirrä vielä tänä

päivänä. Pyydän sitä sielullisten, en ruumiillisten kipujeni takia. Nyt,
kun olen antanut hänelle, Lauralle, minkä saatoin antaa, tahdon
päästä vanhaan yksinäisyyteeni kuolemaan. Sinä ymmärrät. Tätä
taloa en tunne kodikseni enää… Näiden huoneiden ilma on käynyt
vieraaksi minulle…

Lääkäri pyyhkäisi silmiään salaamatta liikutustansa. Ja sairas

jatkoi:

— Selitä taudin käänteen vaativan siirtoa … kiellä kaikilta

katsomaan pääsykin… Sinä vanha, kunnon toveri ymmärrät, ettei
minulta saata liian paljon vaatia, ainakaan tällaisessa asiassa…

Hän ymmärsi sen hyvinkin, hän.

Ja astuessaan hetkistä myöhemmin sairashuonetta kohti

tehdäkseen siellä ystävänsä viimeisen pyynnön aiheuttamat
valmistukset tuli hän vakuutetuksi siitä, että Esko Kiila oli
harvinaisuus niin hyvin eläessään kuin kuollessaankin.

KUN ONNI MURTUU

<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<51
 Komea Martta Herlevi — seurapiirin keskus ja ihanne — istui
kyyrysissään pienellä nurkkasohvalla häpeän ja epätoivon
murtamana. Vielä toissa päivänä hän oli iloiten ja onnea sädehtien
emännöinyt tässä rikkaasti sisustetussa huoneessa kaupungin
parhaimmiston ympäröimänä.

Pankinjohtaja Jonas Herlevin pidot — kas, nehän olivat jotain

erikoista. Kutsu niihin oli samanarvoinen kuin pääsiäistähtisateen
osallisuuteen pääseminen ja poissulkeminen niistä katkeraa kuin
pakollinen virkaero. Olihan joka taholla päivänselvää, että ne, jotka
seurustelivat tässä suuresti kunnioitetussa talossa, olivat
paikkakunnan moitteettominta valioväkeä, sen hienointa ja —
kadehdituinta säätyä. Isännän miehekäs, ehdotonta luottamusta
herättävä olemus ja emännän henkevä sulo vetivät puoleensa jo
sinänsä, puhumatta siitä yhteiskunnallisesta kiillosta, joka ympäröi
taloa.

Ja nyt —!

Komea Martta Herlevi painoi käsillään ohimoitaan viskautuen

epätoivoisena sohvalle, josta hän oli noussut ja johon taas oli
laskeutunut monen monta kertaa kuluneen, hirvittävän
kadotuksenyön kuluessa. Hänen miehensä oli vangittu
miljoonakavalluksesta johtamassaan pankissa, tieto siitä oli salamana
kiitänyt läpi kaupungin — ooh! — kaikkialle ympäri koko maan.
Sukulaiset, ystävät ja tuttavat olivat jo saaneet tietoonsa tuon
uskomattoman sanoman…

Pitkänä, syksyisenä yönä, jolloin kuu ja tähdet kurkistivat

akkunoista sisään, oli hän iskun huumeessa käynyt läpi nuoren,
voitokkaan ja onnellisen elämänsä. Pää pystyssä oli hän tietään
kulkenut, ylpeänä ja onnellisena Jonas Herlevin rinnalla, joka aina,
heidän tutustumisensa ensi hetkestä asti, oli omistanut hänen
ehdottoman luottamuksensa ja lämpimän ihailunsa. Hän oli itse yksi
niistä kristallikirkkaista luonteista, jotka jokaisena hetkenään voisivat
antaa katsoa sielunsa syvimpään soppeen tarvitsematta painaa
silmiään alas kenenkään edessä. Ja niin piti hän suurimpana
onnenaan sitä, että hänen miehensä oli paikkakunnan luotetuin
henkilö, vilpittömin olento kaikessa, olipa sitten kysymyksessä
rahalliset ja yhteiskunnalliset asiat tai puhtaasti tunteellinen puoli.
Vielä eilen, aamupuoleen, olisi hän syvimmällä inholla torjunut
luotaan kenen tahansa, joka vain pienimmänkään tahran olisi
viskannut Jonas Herlevin kunnialle. Nyt olivat häneltä kaikki aseet
riistetyt. Kalliopohja, jolla hän turvallisena oli seisonut, luisui pois
tahmean, likaisen liejun lainehtiessa rannattomana hänen
ympärillään…

Mutta jos jotkut niistä, jotka nyt puolella ja toisella selvitteleivät

tästä lähintä yhteiskuntaakin ankarasti kohdanneesta kolauksesta,
luulivat, että hän hylkää onnettoman miehensä tai edes vierookaan
häntä, niin he erehtyvät suuresti. Olisiko hän oikea vaimo, jos
mustimmalla hetkellä jättäisi hänet, jolle hyvinä päivinä tiesi olleensa
kaikki kaikessa. Hänet, joka ehkä odottamattoman onnettomuuden,
vielä selvittämättömän seikan pakoittamana oli tullut tehneeksi sen,
josta häntä nyt syytettiin.

Ei, viimeiseen asti tuli hänen seisoa uskollisen puolison

kaikkivoittavalla kärsivällisyydellä hairahtuneen miehensä rinnalla.
Olihan se vain velvollisuus, johon rakkaus ja uskollisuus yhtyneinä
antoivat voimaa.

Mutta näinä lähipäivinä, ennenkuin järkytetyn mielen rauha ehti

hiukkasen palautua, ei hän voinut eikä tahtonut nähdä ketään
tuttavistaan. Jonkinlainen vaistomainen pelko sanoi hänelle, että
heillä, kaikesta huolimatta, voisi olla jotain salattua pahaa
katseissaan… Mielethän muuttuvat niin pian… Ja monasti ilman
syytäkin osoittautuu tänään särkyneeksi se, mikä eilen vielä oli lujaa
kuin ystävyys.

Hän kulki aatoksissaan perheestä toiseen, ystävän luota ystävän

luo. Mutta niin läheisiltä kuin he kaikki tähän asti olivat tuntuneetkin,
ei hän nyt saanut sitä luottamusta syntymään heitä kohtaan, jota
onnettomuuteen joutunut helpoituksekseen tuntee ystävän
uskollisuudessa. Joku oli käynyt häntä tapaamassa, mutta hän ei
ollut ottanut vastaan. Taaskin kuului ovikellon soitto. Turhaan —
turhaan. Hän pysyi järkähtämättömänä. Sillä aivan varmasti keksisi
hän sen salatun osaaottavimmankin katseen pohjalta…

— Minun täytyy saada olla yksin, Hanna, sanoi hän palvelustytölle.

— Ei kukaan muu kuin pikku Ossi saa tulla luokseni, ymmärrätkö…

*****

Mutta paria tuntia myöhemmin tuli palvelijatar arkaillen jälleen, ja

hänen äänensä, aivan lyhyesti ilmoittaessaan neiti Erna Reinin, oli
nöyrää rukousta täynnänsä. Martta loi häneen nopean katseen,
jolloin tytön silmät kyyneltyivät ja väreet hänen kasvoillaan sanoivat:
»ettehän voi olla pitempään yksinänne… tehän menehdytte…» Ja
niin purskahti hän itsekin itkuun, tyrskyvään, valtavaan, lausuttuaan
hiljaa, Erna, Erna —!

Eikö siinä kuitenkin ollut yksi, yksi ainoa niistä monista, jonka nimi
herätti hiljaista, vapauttavaa luottamusta. Sen saattoi nähdä hänen
koko olemuksestaan, kun hän hetkisen kuluttua astui kevein askelin
hänen luokseen ja istuen sohvalle hänen viereensä kietoi mitään
virkkamatta kätensä hänen ympärilleen.

Ja niin kului pitkä, hiljainen hetki.

Martta painoi kuumat, itkettyneet kasvonsa ystävän olkapäätä

vasten, ja viileän päällysvaatteen kosketus toi jo sinänsä ulkonaisesti
helpottavan tunteen.

Mutta hänellä ei ollut mitään sanomista, ainoastaan nyyhkytyksiä.

Kaikki se raskas ja pimeä, jota sielu oli tulvillaan, kieltäytyi
sanallakaan purkautumasta kuuluville. Ja äänetönnä kuin kivinen
patsas istui Ernakin.

Vasta sitten, kun viereisestä huoneesta alkoi kuulua pikku Ossin

iloista leperrystä, käännähti Erna hieman tavatakseen Martan
katseen ja virkkoi ainaisella rauhallisella äänellään:

— Kuulehan, me lähdemme autolla Saarnivaaraan. Sinun on hyvä

päästä joksikin aikaa täältä pois… Ja pikkumies varmaan oikein
riemastuu matkasta.

Martta kohottautui kiihkeästi. Mutta ennenkuin vastasi, katsoi hän

ja näki rauhoituksekseen, ettei Ernan katse suinkaan kuvastanut sitä
pelättyä pahaa — ei hiekkajyväsen vertaa. Sekunnissa ehti hän sen
todeta sisimmässään.

— Ei, Erna. Tyydy ajamaan Ossin kanssa, sitä pyydän sinulta. Minä
en voi, en saata lähteä…

— Martta kulta, ajattelin, että viipyisimme muutaman päivän

Saarnivaarassa. Järkytys on sinulle liian suuri tässä ympäristössä…
Ja syyspäivä on mitä ihanin, — jatkoi hän kiireesti, — niin kevyttä,
raikasta kaikkialla ulkona.

Martta intti vastaan.

— Minä en voi… toisti hän. — Minun paikkani on täällä nyt.

Tuntisin itseni pelkuriksi ja petturiksikin, jos poistuisin
kaupunginportin ulkopuolellekaan. Erna, minkätähden hän lienee
tämän tehnytkin, täytyy minun kuitenkin tukea häntä, edes
läsnäolollani… käynneilläni, jos sallitaan.

Hän oli kuivannut kyyneleet tummista, hehkuvista silmistään,

joissa paloi kiihkeä, kärsimätön tuli. Ja puhuessaan hän aivan naulasi
katseensa Ernan kasvoihin, jännityksellä, päästämättä pienintäkään
elettä huomaamattaan raukeamaan.

Ja kun Martta nousi katsoen häneen läpitunkevan pyytävästi, ei

hän voinut muuta kuin totella. Tuossa tuokiossa oli pikkumies puettu
rikkaisiin, lämpimiin tamineihinsa ja kannettu alas oven edessä
odottavaan autoon.

Myöhemmin päivällä, Ossin ja Erna Reinin palattua pitkältä

retkeltään keltapunaisiin metsiin, joissa kesäinen vihreys oli
vaihtunut syksyn moninaiseen väriasteikkoon ja lintujen ainainen
liverrys muuttunut ihmeteltäväksi hiljaisuudeksi, vaati muuan vieras
nainen huomattavan kiihkeästi puheillepääsyä rouva Herlevin luokse.
Hän ei ottanut kuullakseenkaan palvelijattaren vastausta, ettei rouva
ota ketään vastaan. Itsepäisesti hän vetosi asiansa tärkeyteen ja
kiireellisyyteen eikä poistunut, ennenkuin hänelle oli myönnetty
puheillepääsy.
 Vieras oli nähtävästi toivonut tapaavansa rouva Herlevin
kahdenkesken, sillä hänen katseensa viipyi pitkään ja
tyytymättömänä Erna Reinin kasvoilla, joka seisoi Martan vieressä,
tämän tuolinselustaan nojaten.

Hän näytti tuntevan Martan, vaikkei Martta tuntenut häntä.

Molemminpuoliset mittailevat silmäykset kävivät samassa

jonkinlaisesta taisteluunvaatimisesta, ja Martta tunsi heti voimakasta
vastenmielisyyttä itsepäistä vierastaan kohtaan. Hänen omituisesta
olemuksestaan, josta ei suinkaan ulkonaista kauneutta puuttunut,
huokui silminnähtävää röyhkeyttä — luontaista vaiko tehtyä — johon
mitä kummallisimmin sekaantui kaiken läpi kuultavaa noloutta. Ja
kumarrus, jonka hän teki tervehdykseksi, ilmaisi hänen voivan
alentua matalimpaankin imarteluun.

Martta Herleviä puistatti, hän ei ollut koskaan tavannut

senkaltaista ihmistä.

Minkäänlaista lähestymistä ei tapahtunut kummaltakaan puolen.

Ainoastaan kädenliikkeellä osoitti rouva Herlevi ovenviereistä tuolia
vieraalle tämän esiteltyä itsensä:

— Line Kjäll.

Seurasi sitten hetken hiljaisuus, jonka tukaluus rasitti jokaista

huoneessa-olijaa.

— Tahtoisin kahdenkesken puhua pari sanaa rouva Herleville, jos

saan luvan…

Martan katse pysäytti pyytäen Ernan, joka aikoi poistua.

 — Voitte yhtä hyvin puhua asianne ystäväni kuullen. Minulla ei ole
mitään salattavaa häneltä.

— Niinkuin tahdotte.

Vieraan äänessä oli pisara myrkkyä, ja omituinen hymy ailahti

hänen kasvoillaan.

Mutta ennenkuin hän sai sananpäästä kiinni, kiskoi hän toista

riisuttua hansikastaan sormiensa välissä, neuvotonna, kuten näytti,
erilaisten ilmeiden risteillessä nopeasti hänen voimakkaan,
kaunispiirteisen suunsa ympärillä.

— Toimeentuloni pakoittamana — alkoi hän sitten epävarmasti,

alasluoduin katsein — — täytyi minun tulla luoksenne näin
sopimattomaan aikaan. Miehenne on hoitanut eräänlaisia asioitani, ja
nyt olen saanut häneltä tiedon, että hänen kirjoituspöytänsä
laatikossa on minulle osoitettu kirje, raha-asioitani koskeva.

Line Kjällin sanat ja ääni olivat lisänneet rouva Herlevin sisäistä

kammoa. Hänestä tuntui, kuin piilisi vieraan asiassa kaikkein
hirvittävintä, ja hän tunsi jalkainsa yhtäkkiä hervahtavan
voimattomiksi. Muuten hän olisi heti noussut etsiäkseen pyydettyä
kirjettä ja antanut sen hänelle päästäkseen niin pian kuin mahdollista
erilleen tästä naisesta, jonka olemus nostatti ennentuntemattoman
vastenmielisyyden hänen sydämeensä.

Nyt hän ei uskaltanut nousta.

Hetkinen ja vielä sittenkin hetkinen täytyi hänen koota voimiaan ja

varmistautua siitä, ettei horjahtaisi lattian poikki astuessaan.

— Ja minuako mieheni on pyytänyt antamaan teille tuon kirjeen?

 — Hän sanoi, luullakseni, että asessori Reimerkin voisi sen tehdä,
mutta hänhän on matkoilla tänä päivänä.

— Vai niin. Ja teidän nimenne oli —?

— Line Kjäll.

— Rouva?

— Neiti.

Vieras lausui sen taas alasluoduin katsein, ja Martta Herlevi nousi

mennäkseen miehensä työhuoneeseen, jossa kaikki oli vielä samassa
kunnossa kuin sinä hetkenä, jolloin hänet sieltä riistettiin.

Keskustelun aikana ei Erna Reini ollut hetkeksikään kääntänyt

katsettaan vieraasta. Syrjäisenä ja vaieten oli hänen ollut helppo
tehdä havaintojaan ja päätelmiään, joissa hän piankin, tavattoman
teräväsilmäisenä ja älykkäänä, ehti tulla karmaisevaan
lopputulokseen.

— Onko mahdollista, että Jonas on käskenyt Martan antamaan

kirjeen tuolle… myllersi hänen tulistuneessa mielessään. — Kuinka
kummassa hän on julennut laittaakin tämän tänne… Taivaan isä, eikö
niissä vieraissa miljoonissa ollut kylliksi!

Ylpeällä päänheitolla siirsi hän katseensa naisesta pois ja tähysti,

näköjään välinpitämättömänä, ulos punaiselle peltikatolle, jossa tuuli
tanssitti kellastunutta vaahteranlehteä.

Siinä voi siis sittenkin olla perää, mitä hän kaupungilla oli kuullut,
niin uskomattomalta kuin se hänestä talon läheisimpänä ystävänä
tuntuikin… Eikö siis herttaisimmastakaan aviomiehestä ollut takeita…
Eikö ainutkaan heistä ollut vapaa tuosta mustalaisverestä… eikö…
eikö…

Sillä välin selaili Martta miehensä laatikoita, ensin turhaan, kuten

näytti. Mutta viimein sattuivat hänen silmänsä pieneen
nahkasalkkuun, joka ei ollut paljon kookkaampi tavallista kirjekuorta,
ja hän veti sieltä esiin sulkemattoman kirjeen, jonka kuoreen, aivan
oikein, oli kirjoitettu: »Neiti Line Kjäll. Täällä».

Nopeasti, kuin olisi paperi polttanut hänen sormiaan, aikoi hän

sulkea kotelon, mutta samassa paisui herännyt epäilys
tuhatkertaiseksi, ja unhoittaen aikaisemman itsensä ja tapansa
vetäisi hän kuoressa olevan paperin esiin, levittäen sen eteensä
pöydälle. Paperiarkilta, jonka sisään oli pistetty tuhannen markan
seteli, luki hän miehensä tutulla käsialalla kirjoitetut sanat:

»Luultavasti on tämä viimeinen summa, jonka pitkiin aikoihin

voin sinulle antaa. Mutta jos joudut puutteeseen, käänny August
Reimerin puoleen. En tahdo, että jäät kärsimään. J. H.»

Martta Herlevi jäykistyi hetkeksi näiden rivien eteen. Ne

muodostivat ruman portin, jonka takaa häämöitti pitkä, kaamea
holvi, josta ei voinut eroittaa muuta kuin pimeyttä — pimeyttä —
loppumattomiin!

Oliko hän enää oma itsensä —?

Oliko tämä hänen ja hänen lapsensa koti —?

Ja oliko se hänen Jonaksensa, joka oli kirjoittanut nuo sanat tuolle

paperille —?
 Yhtäkkiä hän tunsi hurjan repäisyn rinnassaan, korvissa humisi, ja
jostain syvästä rotkosta, oman järkytetyn sielunsa pohjalta, hän kuuli
kamalan naurun: Jonas… miksei! Miljoonakavaltaja… Mikä estää sitä
pettämästä omaa vaimoansa, joka pettää koko yhteiskunnan,
tuhannet luottavat ihmiset!

Ja nyt seisoi tuolla toinen julkea ja alhainen ihminen odottamassa

hänen avuliasta palvelustaan saadakseen käsiinsä häpeän setelin…
verirahan…

Niin suuri kuin vastakohdannut häpeä ja nöyryytys olikin, kävi se

tämän kautta tuhansin kerroin kammottavammaksi. Kaikesta
huolimatta oli hänellä äsken vielä tuki, jalansija, millä seistä, ja se
tuki oli ollut hänen miehensä luuloteltu uskollisuus.

Luuloteltu — niin — sillä tarvitsihan sukeltautua esiin vain jonkun

hämärän Linen — ja kaikki, kaikki oli hukassa!

Ylpeyden ja omanarvontunnon esiinpyrkivä välähdys herätti hänet

tästä musertavan pettymyksen tuottamasta huumauksesta.

Ei ainakaan tuo tuolla saanut hänen masennustaan huomata!

Ja niinkuin ainakin jalo ihminen, joka jonkun erityisen syyntähden

on kulkenut kappaleen matkaa toverinsa rinnalla rikoksen tietä,
mutta kääntyy heti pois, kun yhä suurempi rikos avaa hänen
silmänsä, nousi Marttakin, vaikka jalat horjahtivat, sulki kirjeen, vei
sen odottavalle Line Kjällille sanoen tyynesti kuin tavarakuittia
antaessaan:

— Tässä se näkyy olevan.

*****
 Vieraan mentyä valtasi hänet polttava halu juosta heti pois tästä
talosta.

Monet uhkeat, rikkaasti sisustetut huoneet, jotka olivat olleet

hänelle äärettömän rakkaat, kasvit, joita hän hellin käsin oli hoitanut,
ja monet kymmenet pikkutavarat, jotka hän oli kasannut tänne kuin
lintu korsia pesäänsä, kävivät vieraiksi ja sietämättömiksi yhtäkkiä.
Ne eivät enää olleet hänen.

Ah, vähät siitä, jos ne olisi pitänyt uhrata Jonaksen rikoksen

tähden — siitä hän oli jo viimeisen unettoman yön kuluessa ehtinyt
itsensä kanssa sopia. Mutta tämä, että tuntematon, saastainen käsi
pyyhkäisee kaiken yli ja asettaa kaikki eletyt onnelliset päivät aivan
toiseen valoon kuin siihen auringonkirkkaaseen, jossa ne vuodesta
vuoteen olivat hohtaneet!

Oliko hän enää Jonas Herlevin vaimo —?

Tuskin, tuskin aikoihinkaan, vaikkei hän itse ollut siitä tiennyt.

Hänen avio-onnensa, josta hän oli iloinnut, kuten iloitaan harvinaisen
timantin omistamisesta, olikin vain kurja hely, niin taitavasti
väärennetty, että vasta väärentäjien oma varomaton menettely
saattoi sen ilmaista hänelle.

Hän kulki kuin unessa huoneesta huoneeseen, kertomusten

aaveiden lailla, jotka eivät saa rauhaa haudassaan. Jos hän pysähtyi
missä tahansa, kiinnitti katseensa mihin tahansa, aina kurkistivat
esiin iloiset, huolettomat muistot. Tämä koti oli kuin puisto, jossa
kukki, tuoksui ja soi… oli ollut…

Nyt kattoi valkea härmä sen ihanuudet, ja talvinen sää uhkasi

nietostaa joka sopen.
 *****

Hyvä Jumala, hänen täytyi mennä Jonaksen luokse — ehkä vielä

jotakin oli pelastettavissa.

Mutta hän ei voinut tulla lämpimänä kuten edellisellä käynnillään.

Epätoivoisesta sydämestään täytyi hänen kysyä heti — heti:

— Kuka on Line Kjäll, ja mitä sinulla on hänen kanssansa?

Mies, jolta kaikki portit olivat suljetut ja joka oli saanut tuhansien
ihmisien kunnioituksen itseänsä kohtaan vaihtumaan
halveksumiseksi, säpsähti. Hänellä ei ollut voimaa kätkeä
rikollisuuden ilmettä siltä ainoalta, jolta hän vielä odotti lämpöä.
Vajaan vuorokauden oli hän istunut täällä telkien takana jaksamatta
ajatella muuta kuin menetettyä kunniaansa. Tämä aika, niin lyhyt
kuin se olikin, oli ankaruudellaan ehtinyt riisua häneltä kaiken
ylpeyden ja vilpin — ne eivät enää auttaneet. Hän oli valmis
tekemään tiliä jokaisesta teostaan ja avoimesti vastaamaan kaikkiin
tehtyihin kysymyksiin. Hänellä ei ollut enää mitään muuta
kaunistuksen keinoa.

Kuitenkin nyt, Martan seisoessa hänen edessään tämä kysymys

huulillaan, lysähti hän kokoon, painoi päänsä alas ja vaikeni. Kuinka
hän jaksaisi vastata siihen… kuinka luopua parhaimmasta, mitä vielä
jäljellä oli…

— Ole rehellinen, Jonas. Ainoastaan sillä voit jotain pelastaa.

Jonas Herlevi istui kauan ääneti. Hikipisarat kihosivat hänen

otsalleen, ja tuontuostakin hän väänteli käsiään tuskallisesti. Viimein
hän nosti kyyneltyneet silmänsä ja koetti puhua, mutta kaikki, mitä
hän sitten tahtoikin sanoa, supistui kahteen tukahtuneeseen sanaan:

— Anna anteeksi!

Miehen nöyryys hellytti Martan mieltä, ja hänen äänensä ei ollut

enää ankara kuten äsken, hänen sanoessaan:

— Onko sinulla enää oikeutta anteeksipyyntöönkään…

— Kaikilla on siihen oikeus. Joskaan ne, joilta sitä pyydetään, eivät

läheskään aina ole velvolliset anteeksi antamaan… Martta, on
kauheata seisoa sinun edessäsi kaksinkertaisena rikollisena…

— Joskin vasta sitten, kun rikokset ovat tulleet ilmi…

— En tahdo puolustautua — millä sen tekisinkään. Mutta sinä olit

parhain puoliso, ja siksi uskallan —

— On oikein sanoa olit. Nyt kai en sitä enää saata olla.

— Martta! Niin et sanonut eilen. Mikset voi, mikset saattaisi?

— Siksi että sitä on myöskin Line Kjäll.

— Line Kjäll — on paljasta roskaa vain. Semmoista on maailman

meno.

— Hänestä sinä kuitenkin huolehdit viime hetkelläsi. Oi hyvä, hyvä

Jumala, olisit edes sulkenut tuon kirjeen!

— Olinko sen sitten jättänyt sulkematta?

Rouva Herlevi kohautti olkapäitänsä.

 — Tämä on kohtaloa, Martta, tämä kuten sekin, että viimeisten
pitojamme aikana tarkastaja saapui pankkiin… Sinä ainoa, älä jätä
minua!

Jonas Herlevi tapaili vaimonsa kättä — turhaan. Kyyneleet estivät

häntä näkemästä, kuinka Martta kätki kätensä selkänsä taa,
peräytyen miltei tiedottomasti askeleen taaksepäin.

— Olen luottanut sinuun kuin taivaalliseen isäämme. Voitko

käsittää miltä tuntuu nyt…

— Miltä tuntuneekaan, anna anteeksi — anna!

— Jos en voi…

— Sinä voit!

Se tuli varmaan luottavimmasta sydämestä, niin toivorikkaalta se

kuulosti.

Rouva Herlevi painoi rajusti päänsä käsiinsä. Sinä voit! Sinä voit!
humisi hänen korvissaan. — Sinä et voi! kiisti toisaalta vastaan.

Ja vasta tällä hetkellä selvisi hänelle täydellisesti, kuinka särjetty ja

rikkirevitty hän oikeastaan oli… kuinka epätietoinen ja vaappuva, kun
tosi-taistelu tuli kysymykseen. Ja että taistelu oli alkava nyt…
epätoivoinen ja raju, sen hän tunsi. Nämä kauheat olosuhteet
järkyttivät hänen sieluansa niin suuresti, ettei hän pitkään aikaan
pääsisi täysin selville ratkaisusta — senkin hän tunsi. Hän vihasi
itseään tuntiessaan säälistä Jonakseen joutuneensa sisimmässään
ristiriitaan. Ja pyrkiessään selviytymään ristiriidastaan sääli hän
omaa heikkouttaan.
 Jos hän olisi muutamaa päivää aikaisemmin saanut miehensä
uskottomuuden tietoonsa — olisi hän nyt kaukana täältä, iäksi
poissa!

Ei, hän takertui siihen ajatukseen sittenkin katsahtaessaan

Jonaksen masentuneihin kasvoihin.

Iäksi — niinkö?

Ja taas hän ei ollut varma, etteikö sittenkin kavalluksen ja

vangitsemisen viesti olisi palauttanut häntä — säälistä —
tuhoutuneen miehensä luokse.

— Martta, sinä et sano mitään… Etkö voi … etkö tahdokaan…

— En tiedä, Jonas… Siltä, joka on lyöty tainnoksiin, ei voi vaatia

vastausta. Minun täytyy ensin tointua tästä. Ja sitten, kun olen
selvillä itsestäni… sitten Jonas…

Miehen murtuneet kasvot sävähtivät epätoivosta. Tämä hänen

ensimäinen tuomionsa oli varmaan ankarin. Eikä ollut mihinkä
vedota siitä…

— Jätä minulle edes toivon kipinä! huudahti hän. — Martta,

rakkahin, älä vie kaikkea… Kuinka minä muuten jaksaisin tämän
pimeän ajan ylitse…

Sehän se juuri oli Martankin paula. Siitä silmukasta hän ei päässyt

irralleen.

Toivon kipinän — sen hän saattoi antaa. Mutta enempään, hyvä

Jumala, enempään ei hänellä ollut voimaa…
KARKURI

Hiljainen koputus kuului ovelta.

Sitä tuskin eroittikaan tuulen ruskinalta ja aaltojen pauhulta, jotka

lakkaamatta löivät rantapenkereeseen tuvan akkunan alla. Vasta
tarkan kuulostamisen jälkeen pääsi varmuuteen siitä, että ihminen
siellä liikuskeli.

Ja silloin karkasi tuvassa yksin istuva tyttö ylös työnsä äärestä,

viskasi tukun päreitä tuleen ja hiipi ovelle kuulostamaan.

— Kuka siellä?

Kysymykseen ei kuulunut hiljaisintakaan vastausta. Laineet vain

meurusivat rannalla täydentäen pauhinallaan pimeän syysillan
kolkkoutta.

— Kuka siellä — vastatkaa!

Kysyjän ääni oli tuikea, mutta pelon värettä se ei kyennyt tyyten

salaamaan.

— Ystävä on — avaa!
 Vapisevin käsin raoitti tyttö ovea, vetäisi sen kiinni ja raoitti taas.
Siten hän taisteli hetken oman arkuutensa ja sisäänpyrkijän äänen
herättämän turvallisuuden välillä. Mutta ulkopuolella-olija ei jaksanut
odottaa. Hän tarttui oveen suurella, tahraisella kädellään ja työnnälsi
huoneeseen.

Takassa loimottavan tulen valossa tyttö näki kookkaan miehen,

jonka parroittuneet kasvot näyttivät väsyneiltä. Koko hänen
jättimäisestä olennostaan kuvastui syvä uupumus ja raukeus.

Mutta silmissä oli eloa. Ne miltei leimusivat levotonta sielun

kuohua, ja nopeasti kuin tulen liekki kulki niiden katse ympäri tuvan,
katto-orsien, permannon, lieden ja peittämättömien akkunoiden
välillä.

Sitten vasta hän katsahti tyttöön.

— Oletko sinä Anna Mari?

— Olen.

— Ja niin olet tullutkin äitiisi…

Vieras ojensi arkaillen kätensä, ja arkaillen otti tyttökin sen

omaansa.

— Kuka te sitten olette?

Miehen katse kiersi uudelleen tuvan, kiersi tarkemmin kuin äsken,

ja hänen kasvonsa vavahtivat omituisesti. Vastaamatta tytön
kysymykseen hän sanoi:

— Lienetkö tullut äitiisi luonteesikin puolesta.

 — Ja jos olen… mitä sitten?

— Sitten sen sanoisin…

— Minkä?

— Nimeni.

Anna Mari tuijotti hämmästyneenä vieraaseen, jonka puhetapa ja

katse olivat niin kummalliset. Ensi kertaa näki hän tuon miehen
edessään, ja kuitenkin tuntui, kuin tapaisi hän hänessä vanhan
tuttavan. Ja niin hänen pelkonsa alkoi haihtua.

— Mutta sanokaa, sanokaahan toki! huudahti hän välittömästi. —

Eihän teille voi siitä mitään vahinkoa koitua.

Jättiläisen kasvot vavahtivat jälleen. Niissä kuvastui suuri

mielenliikutus. Sitä peittääkseen hän kumartui lieden kulman
pimentoon ja vetäisi sieltä kuin vanhasta tottumuksesta esiin lyhyen
penkin, jolle istahti.

— Anna Mari, sanoi hän sitten, etkö sinä tunne minua?

— En.

— Etkö muista koskaan nähneesikään?

— En.

— Ei ihmekään, olithan siihen aikaan vielä pieni tyttö.

— Mihin aikaan sitten?

— Siihenpä siihen, kun isäsi… vangittiin.

 Anna Marilta putosi puu, jota hän juuri oli asettamassa lieteen, ja
hän kuiskasi pelokkaasti:

— Isä! Olisitteko…

Mies käänsi hetkeksi katseensa toisaalle, ja Anna Mari huomasi,

kuinka hänen hartiansa hytkähtelivät. Mutta pian hän jälleen
oikaisihe ja tytön puoleen kääntyen virkkoi:

— Kas niin, älä nyt pelkää, Anna Mari, ethän? Ettehän te minua
vielä odottaneet… eikä minun aikani ollut vielä tullutkaan… Mutta
minä en kestänyt siellä kauempaa… totisesti, minä en jaksanut… Ja
kun viimein sattui tilaisuus, jolloin saatoin karata, tein sen, vaikka
henkeni uhalla. Ehkä olet lukenut siitä sanomalehdistä?

Anna Mari tuijotti sanatonna eteensä. Hänen jalkansa vapisivat

niin, että hän töintuskin kesti seisaallaan.

Ja muistot, jotka vuosien kuluessa olivat haaltumistaan

haaltuneet, leimahtivat ilmi eläviksi jälleen. Hän muisti päivän, jona
isä vangittiin… muisti kirstun, johon ruhjottu mies pantiin… ja muisti
äidin, joka siitä päivin kulki kuin varjo maan päällä, kunnes hänet —
kolme vuotta sitten — peitettiin kirkon multaan.

Tuoko nyt oli isä —?

Niin, suuren ja voimakkaan hän muisti hänen olleen.

Mutta tämä tässä oli hiljainen ja hyvä…

Isä oli aina ollut kuin tulenliekki, eikä hänen suustaan oltu
lempeitä sanoja totuttu kuulemaan.