Download More ebooks [PDF]. Format PDF ebook download PDF KINDLE.

Full download textbook at textbookfull.com

Organizational Learning as Relational

Governance 2024th Edition Geraldo
Schwengber
For dowload this book click BUTTON or LINK below

https://textbookfull.com/product/organizational-
learning-as-relational-governance-2024th-edition-
geraldo-schwengber/
OR CLICK BUTTON

DOWLOAD NOW

Download more ebooks from https://textbookfull.com

More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Artificial Intelligence Governance and the Blockchain

Revolution 2024th Edition Qiqi Gao

https://textbookfull.com/product/artificial-intelligence-
governance-and-the-blockchain-revolution-2024th-edition-qiqi-gao/

Democracy to come : politics as relational praxis 1st

Edition Dallmayr

https://textbookfull.com/product/democracy-to-come-politics-as-
relational-praxis-1st-edition-dallmayr/

Organizational Learning in Asia. Issues and Challenges

Jacky Hong

https://textbookfull.com/product/organizational-learning-in-asia-
issues-and-challenges-jacky-hong/

Management of Organizational Culture as a Stabilizer of

Changes-Organizational Culture Management Dilemmas 1st
Edition Ibrahiem M. M. El Emary

https://textbookfull.com/product/management-of-organizational-
culture-as-a-stabilizer-of-changes-organizational-culture-
management-dilemmas-1st-edition-ibrahiem-m-m-el-emary/
Organizational Metaphors : Faith as Key to Functional
Organizations Robert B. Huizinga

https://textbookfull.com/product/organizational-metaphors-faith-
as-key-to-functional-organizations-robert-b-huizinga/

Equine Facilitated Psychotherapy and Learning The Human

Equine Relational Development HERD Approach 1st Edition
Lac

https://textbookfull.com/product/equine-facilitated-
psychotherapy-and-learning-the-human-equine-relational-
development-herd-approach-1st-edition-lac/

Equine Facilitated Psychotherapy and Learning The Human

Equine Relational Development HERD Approach Veronica
Lac

https://textbookfull.com/product/equine-facilitated-
psychotherapy-and-learning-the-human-equine-relational-
development-herd-approach-veronica-lac/

Thymus Transcriptome and Cell Biology Geraldo A. Passos

https://textbookfull.com/product/thymus-transcriptome-and-cell-
biology-geraldo-a-passos/

Spillway Design - Step by Step 1st Edition Geraldo

Magela Pereira (Author)

https://textbookfull.com/product/spillway-design-step-by-
step-1st-edition-geraldo-magela-pereira-author/
Another random document with
no related content on Scribd:
KAHDESTOISTA LUKU

Norman of Torn ei palannut Leicesterin linnaan »muutamien päivien

kuluttua» eikä moniin kuukausiinkaan, sillä hän sai tietää, että
Bertrade de Montfort oli lähetetty Ranskaan äitinsä valvonnan
alaisena.

Tästä alkaen Tornin sotavoimia käytettiin uudistettuihin

hyökkäyksiin kuningasmielisiä parooneja vastaan, ja retkeilyt
ulotettiin yhä kauemmaksi etelään, kunnes jopa myöskin Berkshire,
Surrey ja Sussex tunsivat henkipaton rautaisen käden painon.

Oli kulunut lähes vuosi siitä päivästä, jolloin hän oli pitänyt
kaunista Bertrade de Montfortia syleilyssään, eikä hän koko sinä
aikana ollut saanut neidolta mitään tietoja.

Hän olisi seurannut Bertradea Ranskaan, jollei hän, sitten kun he

olivat eronneet toisistaan ja hänen aivonsa tytön läheisyyden
aiheuttaman huumauksen haihduttua selvisivät pystyäkseen
ajattelemaan järkevästi, olisi oivaltanut, kuinka turhat hänen
toiveensa olivat, ja käsittänyt, että hänen kosintansa jatkaminen
saattaisi merkitä ainoastaan kärsimyksiä ja nöyryytystä sille naiselle,
jota hän rakasti.
 Asiaa paremmin harkittuaan hän päätteli, että kun tyttö vapautuisi
rakastetun läheisyyden ja ensimmäisen rakkauden uutuuden
synnyttämästä voimakkaasta lumouksesta, hän puolestaan
epäilemättä olisi hyvillään saadessaan unohtaa jumalallisen
intohimon kiihkossa lausutut sanat. Siispä Norman of Torn odottaisi,
kunnes kohtalo heittäisi heidät yhteen, ja jos se vielä tapahtuisi
neidon ollessa vapaana, ilmoittaisi hän Bertradelle, että Roger de
Condé ja Tornin henkipatto olivat sama henkilö.

Jos hän sitten tahtoo minut omakseen, tuumi hän — mutta hän ei
tahdo, se on mahdotonta. Hänen on parempi mennä avioliittoon
ranskalaisen prinssinsä kanssa kuin elää tavallisen rosvon
kunniattomana vaimona, sillä vaikka hän aluksi rakastaisikin
puolisoaan, muuttaisi hänen elämänsä katkeruus ja yksinäisyys
hänen rakkautensa vihaksi.

Henkipaton eräänä päivänä istuessa isä Clauden pienessä

huvilassa kajosi pappi taaskin asiaan, josta he usein ennenkin olivat
keskustelleet, valtakunnan epävakaisiin poliittisiin oloihin ja siihen,
minkä kannan Norman of Torn omaksuisi, kun julistettaisiin avoin
sotatila kuninkaan ja läänitysylimysten välillä.

»Tuntuu melkein siltä», haasteli pappi, »että Henrik yhtämittaisesti

rikkomalla Oxfordin sääntöjen sekä henkeä että kirjainta vastaan
ihan pakottaa paroonit turvautumaan aseisiin; ja se seikka, että hän
viime syksynä suorastaan pakotti prinssi Edwardin ryhtymään
taisteluun Humphrey de Bohunia vastaan ja ulottamaan sodan tuhon
kaikkiin Walesin rajamaakuntiin, saa minut uskomaan, että hän nyt
on hyvin varustautunut vastustamaan de Montfortia ja tämän
liittolaisia».
 »Jos asianlaita on siten», virkkoi Norman of Torn, »saamme sotaa
ja taistelua oikein todenteolla, ennenkuin monta kuukautta on
kulunut».

»Ja minkä lipun alla ajattelee mylord Norman taistella?» tiedusti

isä
Claude.

»Mustan haukansiiven alla», vastasi tornilainen nauraen.

»Oletpa totisesti varovasanainen mies, poikani», huomautti pappi

hymyillen. »Se ominaisuus auttaa ihmistä kehittymään suureksi
valtiomieheksi. Kun sinulla lisäksi on sotilaskykysi, rakas poika, on
sinulla suuri tulevaisuus rehellisten ihmisten keskuudessa. Muistatko
menneitä puheitamme?»

»Kyllä, isä, hyvin; ja usein olen ajatellut sitä. Minun on

suoritettava vielä yksi tehtävä täällä Englannissa, ja sitten ehkä
noudatan ehdotustasi, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.»

»Mikä se on, poikani?»

»Se, että minne tahansa menen, sinne sinunkin täytyy lähteä. Sinä
olet paras ystäväni, oikeastaan isäni; muuta isää en ole milloinkaan
tuntenut, sillä vaikkakin olisin Tornin pienen vanhuksen lihallinen
poika, mitä pahasti epäilen, ei hän ole mikään isä minulle.»

Pappi istui useita minuutteja, silmäillen nuorta miestä, ennenkuin

puhkesi puhumaan.

Huvilan ulkopuolella piileksi tumma hahmo ikkunan alla,

kuunnellen korviinsa kantautuvia keskustelun sirpaleita. Se oli Spizo,
espanjalainen. Hän kyyrötti täydelleen tuuhean syreenipensaan
peitossa, joka useita kertoja aikaisemminkin oli kätkenyt hänen
petollisen olemuksensa.

Vihdoin pappi puhui.

»Norman of Torn», alkoi hän, »niin kauan kuin olet Englannissa,

taistellen suurine sotajoukkoinesi kuningasta ja hänen valtakuntansa
aatelisia ja läänitysylimyksiä vastaan, toimit sinä vain toisen
välikappaleena. Olet itse satoja kertoja maininnut, ettet tiedä, minkä
tähden heitä vihaat. Olet liian voimakas mies tuhlataksesi elämäsi
hyödyttömästi toisen ihmisen kiukun tyydyttämiseen.

»On asia, josta en vielä uskalla sinulle puhua, ja siitä, mitä

ajattelen, voin ainoastaan arvailla ja haaveilla, enkä tiedä, kumpaa
toivon enemmän, sitäkö, että se olisi totta, vai sitäkö, ettei se olisi,
mutta nyt jos koskaan, on tullut aika, jolloin se kysymys täytyy
ratkaista. Sinä et ole hiiskunut minulle siitä mitään, mutta olen vanha
mies ja perehtynyt lukemaan rivien välistä, joten tiedän, että
rakastat Bertrade de Montfortia. Niin; älä väitäkään vastaan! Ja nyt
haluaisin sanoa sinulle seuraavaa. Koko Englannissa ei ole
kunnianarvoisempaa miestä kuin Simon de Montfort on eikä ketään,
joka pystyisi paremmin ratkaisemaan kysymyksen tulevaisuudestasi
ja entisyydestäsi. Et käsittäne, mihin vihjaan, mutta tiedät voivasi
luottaa minuun, Norman of Torn.»

»Kyllä, uskon sinun haltuusi vaikka henkeni ja kunniani, isä»,

vastasi henkipatto.

»Lupaa siis minulle, että kun pyydän sinua, tulet tänne kahden
kesken Tornin vanhuksen kanssa kohtaamaan Simon de Montfortia ja
noudatat hänen ratkaisuaan, jos sinua koskevat olettamukseni ovat
paikkansapitävät. Hän on tässä asiassa paras tuomari Englannissa
paitsi kahta, jotka täytyy nyt jättää nimeämättä.»

»Kyllä tulen, isä, mutta sen täytyy tapahtua pian, sillä neljäntenä
päivänä lähdemme ratsastamaan etelään.»

»Se tapahtuu kolmantena päivänä tai ei ensinkään», vastasi isä

Claude, ja noustessaan poistumaan Norman of Torn kummasteli sitä,
että ikkunan kohdalla kasvavan syreenipensaan lehvät liikkuivat,
vaikka ulkona oli aivan tyyni.

Espanjalais-Spizo saapui Torniin useita minuutteja ennemmin kuin

henkipattoinen päällikkö ja oli silloin jo valanut tarinansa pienen,
tuikean, harmaapäisen vanhuksen korviin.

Kuullessaan yksityiskohtaisen selostuksen papin sanoista, kalpeni

Tornin vanhus kiukusta.

»Se pappi-hupsu tuhoaa koko työn, johon olen uhrannut lähes

kaksikymmentä vuotta», mutisi hän, »jollen keksi keinoa
vaimentaakseni hänen höperöä kieltänsä. Pappi ja hienohelma ovat
nyt murskaamaisillaan sen. No niin, sitä pikemmin täytyy minun siis
toimia, ja mikäli tiedän, on aika nyt yhtä sopiva kuin milloinkaan. Jos
tällä etelään päin tehtävällä retkellä joudumme kyllin likelle
kuninkaan väkeä, saa hirsipuu omansa, ja plantagenetilainen koira
saa maistaa oman hirmuvaltansa hedelmiä.» Sitten vanhus katsahti
eteensä, oivalsi Espanjalais-Spizon kuunnelleen ja kiljaisi otsa
rypyssä:

»Mitä sanoin, herraseni? Mitä kuulit?»

 »En mitään, mylord; jupisit vain katkonaisesti», valehteli
espanjalainen.

Vanhus tähysti häntä tutkivasti.

»Ja jos puhuin selvästi, Spizo, et sinä kuullut muuta kuin mutinaa,
muista se!»

»Kyllä, mylord.»

Tunnin kuluttua Tornin vanhus laskeutui ratsailta isä Clauden

asunnon edustalla ja astui sisälle.

»Mikä suo minulle tämän kunnian», virkkoi pappi, nousten

seisomaan.

»Pappi», huusi vanhus, käyden käsiksi asiaan. »Norman of Torn

kertoi minulle sinun haluavan hänen, minun ja Leicesterin kohtaavan
toisemme täällä. En tiedä, mikä on tarkoituksesi, mutta pojan tähden
älä vielä toteuta aiettasi. En voi ilmaista sinulle vaikuttimiani, mutta
parasta on, että tämä kohtaus tapahtuu vasta meidän palattuamme
etelästä.»

Vanhus ei ollut kertaakaan ennen puhunut isä Claudelle niin

suoraan, ja niinpä viimemainittu pettyi täydelleen ja lupasi jättää
asian silleen toistaiseksi.

*****

Muutamia päiviä myöhemmin, kesällä vuonna 1263, Norman of

Torn lähti ratsastamaan henkipattoarmeijansa etunenässä Essexin
kreivikunnan halki Lontoon kaupunkia kohti. Hänen joukossaan oli
tuhat sotilasta ynnä lisäksi aseenkantajia ja muita palvelijoita sekä
viisisataa kuorma juhtaa kuljettamassa heidän telttojaan ja muuta
kuormastoa ja viemässä kotiin saalista.

Vain pieni joukko sairaita sotilaita ja palvelijoita oli jätetty

vahtimaan Tornin linnaa Erakko-Peterin pätevän komennuksen
alaisina.

Jonon etunenässä ratsastivat Norman of Torn ja pieni, tuikea,

harmaapäinen vanhus; heidän jäljessään tuli yhdeksän komppaniaa
sotureita sekä heittokoneosasto; sitten tulivat kuormajuhdat.
Tanskalais-Horsan komppanioineen oli jälkijoukkona. Kolmesataa
metriä jonon edellä ratsasti kymmenen miestä suojelemassa joukkoa
yllätyksiltä ja väijytyksiltä.

Viirit, liput, torvet, miekkojen, keihäiden ja varuksien kalina sekä

rautakenkäisten kavioiden kapse toivat sekä silmän että korvan
kautta mieleen sen varman tiedon, ettei tämä suuri joukko
rautapukuisia ratsastajia liikkunut rauhallisissa tehtävissä.

Tänään olivat kaikki Norman of Tornin alapäälliköt mukana.

Ennestään jo tuntemiemme lisäksi olivat siellä espanjalainen don
Piedro Castro y Pensilo, saksalainen parooni Cobarth ja
englantilainen sir John Mandecote. Kuten heidän johtajansa oli
myöskin kaikkien näiden huimien soturien päästä luvattu suuri
palkkio, ja jokaisen elämäntarina riittäisi aineistoksi paksuun kirjaan,
jossa kerrottaisiin romanttisista seikkailuista, sodasta, vehkeistä,
kavalluksista, uljuudesta ja kuolemasta.

Eräänä päivänä keskipäivällä he kohtasivat keskellä kaunista

laaksoa Essexissä nuorta naista saattavan kymmenhenkisen
soturiseurueen. Kohtaus sattui tien käänteessä, joten seurueet olivat
vastakkain, ennenkuin nuo kymmenen soturia saivat tilaisuuden
lähteä pakoon kauniille suojatteineen.

»Mitä lempoa tämä on?» huudahti eräs sotureista, kun

henkipattoarmeijan pääjoukko tuli näkyviin. »Kuninkaan armeija
vaiko joku hänen ulkomaalainen legionansa?»

»Se on Norman of Torn sotureineen», vastasi henkipatto.

Ritarien kasvot kalpenivat, sillä heitä oli vain kymmenen tuhatta

vastaan, ja heidän seurassaan oli kaksi naista.

»Olen Richard de Tany Essexistä», virkkoi vanhin ritari, joka oli

äskenkin puhunut, »ja tässä ovat tyttäreni ja hänen ystävättärensä
Mary de Stutevill. Olemme matkalla Lontoosta linnaani. Mitä meiltä
vaaditte? Mainitkaa hintanne? Jos se voidaan maksaa kunniallisesti,
niin se maksetaan, kunhan vain sallitte meidän mennä rauhassa.
Emme voi toivoakaan jaksavamme vastustaa Tornin paholaista, sillä
meitä on ainoastaan kymmenen miestä. Jos teidän täytyy saada
verta, sallikaa ainakin naisten poistua häiritsemättä!»

»Mylady Mary on vanha tuttava», sanoi henkipatto. »Kävin hänen

isänsä talossa vain vähän toista vuotta sitten. Olemme naapuruksia,
ja hän voi kertoa teille, että naiset ovat Norman of Tornin käsissä
paremmassa turvassa kuin he olisivat kuninkaan palatsissa.»

»Hän on oikeassa», puhkesi lady Mary puhumaan. »Norman of

Torn osoitti äidilleni, sisarelleni ja minulle äärimmäistä kunnioitusta,
vaikka samaa en voi sanoa hänen puoleltaan isäni osaksi tulleesta
kohtelusta», lisäsi hän, puolittain hymyillen.
 »Minulla ei ole mitään vihan syytä teitä vastaan, Richard de Tany»,
lausui Norman of Torn. »Ratsastakaa edelleen!»

Seuraavana päivänä luikkasi Richard de Tanyn linnan muurilla

seisovalle vahdille nuori mies, joka käski hänen viedä Joan de Tanylle
sanan, että portin edustalla oli Roger de Condé, hänen vieraansa
lady Mary de Stutevillin ystävä.

Muutamien minuuttien kuluttua painui vankka nostosilta hitaasti

paikoilleen, ja Norman of Torn ratsasti linnan pihalle.

Hänet ohjattiin huoneeseen, jossa Mary de Stutevill ja Joan de

Tany olivat häntä odottamassa. Mary de Stutevill tervehti häntä
vanhana ystävänä, ja yhtä sydämellisesti de Tanyn tytär lausui
ystävättärensä ystävän tervetulleeksi nauttimaan hänen isänsä
linnan vieraanvaraisuutta.

»Ovatko kaikki vanhat ystäväsi ja naapurisi tulleet perässäsi

Essexiin?» huudahti Joan de Tany naurusuin Marylle. »Tänään Roger
de
Condé, eilen Tornin henkipatto. Minusta tuntuu, että Derby jää pian
asumattomaksi, jollet sinä vikkelästi palaa kotiisi.»

»Minä pikemminkin luulen meidän saavan kiittää tästä Roger de

Condén vierailusta sitä, että hän ikävöi tietoja eräästä toisesta»,
virkkoi Mary hymyillen. »Olen nimittäin kuullut puheita ja näen
tämän herrasmiehen sormessa komean sormuksen, jonka olen
nähnyt ennenkin.»

Norman of Torn ei yrittänytkään salata käyntinsä syytä, vaan

tiedusti suoraan, oliko neito kuullut mitään Bertrade de Montfortista.
 »Kolmasti olen vuoden kuluessa saanut häneltä sanomia», vastasi
Mary. »Kahdessa ensimmäisessä kirjeessään hän puhui ainoastaan
Roger de Condésta, ihmetellen, minkä tähden viimemainittu ei tullut
hänen jäljessään Ranskaan; mutta viimeisessä kirjeessään hän ei
maininnut Roger de Condén nimeä, vaan puhui hänen ja prinssi
Filipin lähestyvästä avioliitosta.»

Molemmat tytöt katselivat Roger de Condén piirteitä tarkasti,

mutta hänen kasvoistaan ei näkynyt merkkiäkään siitä surusta, joka
täytti hänen sydämensä.

»Niin kai on parempi», sanoi hän rauhallisesti. »De Montfortin

tytär voisi tuskin olla onnellinen nimettömän seikkailijan kanssa»,
lisäsi hän hieman katkerasti.

»Te teette hänelle vääryyttä», puolusti Mary de Stutevill. »Hän

rakasti teitä, ja jollen erehdy uskoessani tuntevani lapsuudenystäväni
yhtä hyvin kuin itseni, rakastaa hän teitä vieläkin. Mutta Bertrade de
Montfort on ylpeä nainen, ja mitä voitte odottaa, kun hän ei
kokonaiseen vuoteen saa teiltä minkäänlaista tietoa. Oletteko
arvellut, että hän etsisi teidät käsiinsä ja rukoilisi teitä pelastamaan
hänet siitä liitosta, jonka hänen isänsä on solminut hänen
puolestaan?»

»Te ette tiedä», vastasi Roger, »enkä minä saa teille puhua. Mutta
pyydän teitä uskomaan minua, kun sanon, että juuri hänen
mielenrauhansa ja onnensa vuoksi en seurannut häntä Ranskaan.
Mutta keskustellaan muista asioista. Suru on minun, enkä tahdo
tyrkyttää sitä muille. Halusin vain tietää, että hän voi hyvin ja
toivoakseni on onnellinen. Minun ei ole koskaan suotu tehdä
onnelliseksi häntä tai ketään muutakaan naista. Toivoisin, etten olisi
lainkaan sotkeutunut hänen elämäänsä, mutta en tiennyt, mitä tein.
Ja hänen kauneutensa ja hyvyytensä himousvoima kiehtoi minua
voimakkaasti, joten olin heikko enkä jaksanut vastustaa sitä
tunnetta, jota en ollut koskaan ennen eläissäni tuntenut —
rakkautta.»

»Teitä ei hevin sovi moittia», myönsi Joan de Tany

hyväntahtoisesti. »Bertrade de Montfort on sellainen kuin mainitsitte,
vieläpä enemmänkin; jo se, että on hänet tuntenut, on siunaus.»

Hänen puhuessaan Norman of Torn ensi kerran katsoi häntä

arvostelevasti ja näki, että Joan de Tany oli kaunis ja että hänen
puhuessaan hänen kasvoillaan välähteli satoja pieniä älykkyyden ja
hyvän luonteen vaihtuvia ilmeitä, jotka tekivät hänet perin
kiehtovaksi. Niin, Joan de Tanya oli hauska katsella, ja Norman of
Tornilla oli rinnassaan haavoittunut sydän, joka kaipasi kärsimysten
lievitystä — parantavaa balsamia vammoilleen ja mustelmilleen.

Ja niinpä kävi, että Tornin henkipatto oli kauan aikaa

jokapäiväinen vieras Richard de Tanyn linnassa ja että miehen ja
molempien naisten tuttavuus kehittyi syväksi ystävyydeksi, uhaten
heistä yhteen nähden muuttua vieläkin enemmäksi.

Kun Norman of Torn ei tuntenut naisten tapoja, näki hän Joan de

Tanyn pienissä teoissa ainoastaan ystävyyttä.. Hänen elämänsä oli
ollut kova ja yksinäinen. Ainoa siihen milloinkaan tunkeutunut kirkas
ja lämmittävä päivänsäde oli ollut hänen ja Bertrade de Montfortin
välinen keskinäinen rakkaus.

Ajatuksissaan hän oli ehdottoman uskollinen sille naiselle, joka,

kuten hän tiesi, ei ollut häntä varten, mutta hän ikävöi kaltaistensa
seuraa, ja niinpä sellaisten kuin Joan de Tanyn ja tämän kauniin
vieraan ystävyys oli hänestä tervetullut. Hän ei uneksinutkaan
kummankaan tuntevan häntä kohtaan mitään lämpimämpää
tunnetta kuin herttaista ystävyyttä, joka oli hänestä yhtä uutta kuin
rakkaus — miten hän olisi osannut erottaa rajan tai aavistaa
tietämättömyytensä hirveitä seurauksia!

Mary de Stutevill näki ja piti miestä vain huikentelevana ja

kevyenä sydämen asioissa — sellaisia, sen hän tiesi, oli paljon. Hän
olisi saattanut varoittaa Rogeria, jos olisi tiennyt, miten asianlaita
oikein oli, mutta nyt hän sensijaan salli kaiken mennä omaa
menoaan, vain yhden ainoan kerran lausuttuaan varoittavan
viittauksen Joan de Tanylle.

»Pidä vaari sydämestäsi, Joan», kehoitti hän, »jotta se ei luisu

sinulta sellaisen miehen haltuun, joka näyttää olevan yhtä kerkeä
rakastumaan kuin unohtamaankin!»

De Tanyn tytär punehtui.

»Osaan täysin hyvin suojella omaa sydäntäni, Mary de Stutevill»,

vakuutti hän lämpimästi. »Jos sinä itse haluat tätä miestä omaksesi,
niin sano toki — älä sen nojalla, että sinun sydämesi hehkuu hänen
läheisyydessään, luule minun sydäntäni yhtä herkäksi!»

Nyt oli Maryn vuoro punastua, ja hänen kielellään pyöri pureva

vastaus, mutta äkkiä hän oivalsi, kuinka naurettava sellainen
hyödytön sanakiista olisi. Sensijaan hän kietoi käsivartensa Joanin
ympärille ja suuteli häntä.

»Minä en häntä rakasta», virkkoi hän, »ja olen hyvilläni siitä, ettet
sinäkään rakasta, sillä tiedän Bertraden rakastavan häntä ja hänen
vain lyhyt vuosi sitten vannoneen kuolematonta rakkautta
Bertradelle. Unohdetaan, että olemme kajonneet tähän asiaan.»
 Juuri näihin aikoihin kuninkaan sotilaat hävittelivät kapinallisten
ylimyksien maa-alueita ja kiskoivat raskaita veroja aikaisemmin
samana vuonna Rochesterin luona kärsimänsä kirvelevän tappionsa
kostoksi, joten pienten seurueiden oli tuskin turvallista uskaltautua
maanteille, jolleivät ne mielineet joutua Henrik kolmannen
palkkasoturien käsiin.

Eivät edes läänitysaatelisten vaimot ja tyttäret saaneet rauhaa

kuninkaan puoluelaisten hyökkäyksiltä; eikä ollut lainkaan tavatonta,
että he joutuivat kärsimään vankeutta ja joskus pahempaakin
kuninkaan kannattajani puolelta.

Ja näin levottomana aikana pisti Joan de Tanyn oikulliseen päähän

lähteä ratsastamaan Lontooseen käymään kauppamiesten
myymälöissä.

Vaikka itse Lontoo olikin vankasti paroonien puolella kuningasta

vastaan, väijyi Richard de Tanyn linnan ja Lontoon välisellä tiellä
paljon vaaroja.

»Mutta», huudahti tytön äiti tuskaisesti, »rosvojen,

kuningasmielisten ja Tornin henkipaton joukkojen keskellä et olisi
turvassa, jos sinua saattamassa olisi armeija».

»Mutta koska minulla ei ole armeijaa», tokaisi tyttö nauraen, »olen

siis sinun oman järkeilysi mukaan ihan varmassa turvassa».

Ja kun Roger de Condé koetti suostutella häntä luopumaan

päätöksestään, pilkkasi hän ritaria, väittäen hänen pelkäävän
kohtaavansa Tornin paholaisen, ja kehoitti häntä jäämään kotiin ja
sulkeutumaan turvaan hänen äitinsä ruokasäiliöön.
 Koska Joan de Tany oli hemmoteltu lapsi, lähtivät he niin ollen
taivaltamaan Lontooseen, molemmat tytöt ja kymmenkunta
palvelijaa ja soturia; Roger de Condé oli mukana seurueessa.

Samaan aikaan lähetti tuikea, harmaapäinen vanhus

sanansaattajan henkipaton leiristä, tummaihoisen, papiksi
naamioidun miehen, jonka oli määrä mennä Lontooseen ja nähtyään
Joan de Tanyn ja Roger de Condén seurueen ratsastavan kaupunkiin
luovuttaa viemänsä kirje portin vahtipäällikölle.

Kirjeessä oli seuraava lyhyt tiedonanto:

»Kookas, harmaa-asuinen ritari, jolla on suljettu kypäri, on

Norman of
Torn.» Eikä siinä ollut allekirjoitusta.

Kaikki sujui hyvin, ja Joan nauroi hilpeästi niiden henkilöiden

pelolle, jotka olivat estelleet häntä, kun he erään poikkitien kohdalla
näkivät kaksi joukkoa aseistettuja miehiä lähestyvän heitä
vastakkaisilta suunnilta. Lähemmän joukon johtaja kannusti
ratsuaan, ehättäen katkaisemaan pienen seurueen tien, pysähtyi
heidän eteensä ja huusi töykeästi:

»Keitä olette?»

»Olemme rauhallisissa aikeissa matkalla Lontoon myymälöihin»,

vastasi
Norman of Torn.

»En tiedustanut asiaanne», kiljui mies, »vaan sitä, keitä olette.

Vastatkaa ja vastatkaakin nopeasti!»
 »Olen Roger de Condé, ranskalainen herrasmies, ja nämä ovat
sisareni ja palvelijoitani», valehteli henkipatto, »ja jollei seurassani
olisi naisia, saisitte vastauksen teräksessä, kuten tomppelimaisen
hävyttömyytenne tähden ansaitsisitte».

»Siihen on yllin kyllin tilaa ja aikaa nytkin, pelkurimainen,

ranskalainen koira», kivahti upseeri, laskien puhuessaan keihäänsä
tanaan.

Joan de Tany istui ratsunsa selässä niin, että hän erotti Roger de
Condén kasvot, ja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja
rohkeudesta, kun hän näki ja ymmärsi sen tyydytyksen hymyn
häiveen, joka levisi Rogerin huulille hänen kuullessaan miehen
taisteluhaasteen ja laskiessaan oman keihäänsä tanaan.

Pyöräytettyään ratsunsa toisiinsa päin hyökkäsivät noin

kolmenkymmenen metrin päässä toisistaan olleet taistelijat täyttä
laukkaa vastakkain. Heidän törmätessään yhteen oli täräys niin
ankara, että molemmat hevoset olivat vähällä kellahtaa kumoon ja
molemmat vankat sotakeihäät pirstoutuivat sadoiksi sirpaleiksi
osuttuaan kumpikin suoraan keskelle vastustajan kilpeä.
Käännettyään sitten ratsunsa ympäri ja viskattuaan syrjään nyt
hyödyttömät keihääntyngät de Condé ja upseeri kävivät ahdistamaan
toisiaan miekoilla.

Mies hyökkäsi toistamiseen perin rajusti de Condéta vastaan,

yrittäen hurjalla sysäyksellä ratsastaa hänet kumoon, mutta hänen
pistonsa luiskahti vahinkoa tekemättä henkipaton säilästä, ja kun
upseeri pyörsi ympäri uudistamaan kamppailua, aloittivat he tuiman
ottelun hevostensa kääntelehtiessä ja pyörähdellessä lapa lapaa
vasten.
 Tytöt istuivat jäykkinä satulassa, katsellen ottelua, ja Joan de
Tanyn silmissä hehkui taistelun tuli hänen tarkkaillessaan Roger de
Condén ihmeteltävän miekkailun jokaista liikettä.

Henkipatto ei ollut välittänyt olla edes kyllin varovainen

sulkeakseen kypärinsilmikkoaan, ja hänen huulillaan väikkyvä tuikea
ja ylpeä hymy ilmaisi selvemmin kuin sanat, kuinka perinpohjaisesti
hän halveksi vastustajansa säilää. Ja katsellessaan Joan de Tany näki
hymyn äkkiä tiukkenevan kylmäksi, kovaksi juovaksi ja miehen
silmien soukkenevan pelkiksi raoiksi, ja hänen naisellinen vaistonsa
aavisti kuninkaan upseerin kuolemantuomion, ennenkuin henkipaton
miekka upposi hänen sydämeensä.

Molempien kuningasmielisten soturijoukkioiden muut jäsenet olivat

istuneet kuin lumottuina katsellessaan kamppailua, mutta kun
heidän johtajansa ruumis nyt retkahti pois satulasta, syöksyivät he
vimmaisesti de Condén ja hänen pienen seurueensa kimppuun.

Paroonin palvelijat taistelivat uljaasti, mutta ylivoima oli rusentava,

ja vaikka Norman of Tornin jäntevä käsi oli heidän puolellaan, oli
lopputulos alunperin selvä.

Henkipaton ympärillä välkkyi viisi miekkaa, mutta hänen säilänsä

oli tehtävänsä tasalla, ja yksi toisensa jälkeen herpaantuivat hänen
vastustajansa satulassaan, kun hänen sujahtelevan aseensa kärki
painui heidän sisälmyksiinsä.

Melkein kaikki paroonin miehet olivat kaatuneet, kun eräs heistä,

vanha palvelija, kannusti ratsunsa Joan de Tanyn ja Mary de
Stutevillin luokse.
 »Tulkaa, hyvät naiset», huusi hän, »nopeasti! Pääsette ehkä
pakoon.
Heillä on niin paljon puuhaa taistelussa, etteivät he huomaa.»

»Vie lady Mary, John!» käski Joan. »Minä saatoin Roger de

Condén tähän pinteeseeen vastoin kaikkia neuvoja ja minä jään
hänen luoksensa loppuun saakka.»

»Mutta, mylady —» alkoi John.

»Mutta ei mitään, herraseni!» keskeytti tyttö terävästi. »Tee

niinkuin käsketään! Seuraa mylady Marya ja pidä huolta siitä, että
hän saapuu kommelluksitta isäni linnaan!» Ja kohottaen
ratsuraippaansa hän sivalsi Maryn hevosta lautasille, niin että eläin
oli vähällä heittää kauniin kannettavansa selästään ponnahtaessaan
rajusti sivulle, lähtien sitten huimaa vauhtia nelistämään takaisin
samaa tietä, jota he olivat tulleet.

»Perässä, John!» komensi Joan tiukasti. »Äläkä palaa, ennenkuin

hän on turvassa linnan muurien sisällä! Sitten voit tuoda apua.»

Vanhus oli tottunut tottelemaan käskevää pientä lady Joania

tämän varhaisimmasta lapsuudesta saakka, ja se tottumus oli
juurtunut häneen niin voimakkaasti, että hän pyöräytti hevosensa
ympäri ja lähti täyttä laukkaa ratsastamaan lady Mary de Stutevillin
kiitävän ratsun jälkeen.

Kun Joan de Tany uudelleen kääntyi katselemaan taistelua,

ympäröi Roger de Condéta hyvinkin kaksikymmentä miestä, ja
vaikka hän pitelikin pahoin edessään olevia, ei hän voinut torjua
takaapäin ahdistavia hyökkääjiä. Katseleva tyttö näki sotakirveen
tärähtävän hänen kypäriinsä ja miekan heittävän hänen
hervottomista sormistaan, samalla kun hänen eloton ruumiinsa
vierähti sir Mortimerin selästä taistelun temmellyksessä poljetulle
maantielle.

Tyttö liukui vikkelästi ratsunsa selästä ja juoksi pelkäämättä

maahan sortuneen soturin luokse välittämättä ympärillään sekavana
rykelmänä korskuvista ja hyppivistä, terässuojuksisista hevosista ja
sinne tänne liikkuvista sotureista. Ja Norman of Tornille oli onneksi,
että tämä rohkea tyttö oli silloin saapuvilla, sillä juuri kun hän saapui,
kaatuneen vierelle, oli eräs sotilaista tähdännyt miekkansa kärjen
hänen kurkkuunsa survaistakseen loppupiston.

Parahtaen Joan de Tany heittäytyi henkipaton ruumiin päälle

parhaansa mukaan suojellakseen häntä uhkaavalta miekalta.

Äänekkäästi kiroten sotilas tarttui kovakouraisesti hänen

käsivarteensa kiskoakseen hänet pois uhrinsa luota, mutta samassa
ratsasti paikalle upea-asuinen ritari, joka seisahtui seurueen vierelle.

Tulija oli viisiviidettä- tai viisikymmenvuotias, kookas, komea,

mustaviiksinen ja ylpeän röyhkeä, kuten hyvin usein ovat sellaiset
henkilöt, jotka ansaitsematon suosio on korottanut mahtavaan ja
vaikutusvaltaiseen asemaan.

Hän oli John de Fulm, Buckinghamin herttua, syntyperältään

ulkomaalainen; hän oli vuosikausia kuulunut kuninkaan suosikkeihin
ja oli de Montfortin ja paroonien katkerimpia vihollisia.

»Mitä nyt?» tiuskasi hän. »Mitä täällä on tekeillä?»

Sotilaat perääntyivät, ja eräs heistä vastasi:

 »Joukko kuninkaan vihollisia karkasi kimppuumme, herra kreivi,
mutta me ajoimme heidät pakoon ja otimme nämä kaksi vankia.»

»Kuka olette?» kysyi kreivi, kääntyen de Condén vierellä polvillaan

olevan Joanin puoleen, ja kun tyttö käänsi kasvonsa ylöspäin,
huudahti hän: »Jumaliste! De Tanyn tytär! Kelpo saalis totisesti,
sotilaat. Entä kuka ritari on?»

»Katsokaa itse, herra kreivi!» kehoitti tyttö, ottaen kaatuneen

päästä kypärin, jonka siteitä hän oli irroittanut.

»Edward!» äänsi mies. »Mutta ei, se on mahdotonta, sillä vasta

eilen erosin Edwardista Doverissa.»

»En tiedä hänestä muuta kuin sen», vastasi Joan de Tany, »että
hän on ihmeteltävin miekankäyttäjä ja uljain mies, mitä minun on
milloinkaan suotu nähdä. Hän nimitti itseään Roger de Condéksi,
mutta en tiedä hänestä mitään paitsi sitä, että — hän näyttää
prinssiltä ja taistelee kuin paholainen. Luultavasti hän on ihan
puolueeton, mylord, ja koska te varmastikaan ette käy sotaa naisia
vastaan, sallinette meidän niin ollen jatkaa rauhassa matkaamme,
jonka sotilaanne aiheettomalla hyökkäyksellään keskeyttivät.»

»De Tanyn suvun jäsen, madam, olisi tärkeä ja arvokas vanki

näinä levottomina aikoina», lausui kreivi, »ja se yksin riittäisi
pakottamaan minut pidättämään teidät; mutta kaunis de Tany on
vieläkin arvokkaampi, ja senvuoksi suon teille ainakin yhden
suosionosoituksen: en vie teitä kuninkaan luokse, vaan saatte olla
vankina minun linnassani, sillä olen yksin ja kaipaan kauniin ja
rakastavan naisen ilahduttavaa seuraa.»
 Tytön pää keikahti pystyyn, samalla kun hän katsoi kreiviä suoraan
silmiin.

»Arveletteko, John de Fulm, Buckinghamin kreivi, haastelevanne

jollekulle sievälle keittiöpalvelijattarelle? Unohdatteko, että sukuni on
vanha ja kunnioitettu Englannissa, vaikka se ei olekaan kuninkaan
suosiossa kuten jotkut ulkomaalaiset, ja että te olette velvollinen
osoittamaan kunnioitusta de Tanyn tyttärelle?»

»Kaikki on sodassa oikeutettua, hyvä kaunotar», vastasi kreivi.

»Totisesti», jatkoi hän, »taitaisipa helvetissäkin olla hyvä, jos siellä
kaikki olisivat teidän näköisiänne. En ole nähnyt teitä joihinkuihin
vuosiin enkä tiennyt sen vanhan ketun, Richard de Tanyn, säilyttävän
sellaista aarretta likaisessa, iänikuisessa linnassaan.»

»Ettekö siis suostu päästämään meitä vapaiksi?» tiedusti Joan de

Tany.

»Ei käytetä niin tylyjä sanoja», väitteli kreivi. »Sanokaamme

mieluummin, että päivä on kulunut niin pitkälle ja tiellä vilisee niin
paljon vaaroja, ettei Buckinghamin kreivi voi suostua jättämään
vanhan ystävänsä kaunista tytärtä maantien vaaroille alttiiksi, vaan
—»

»Lopetetaan moiset typerät jaaritukset!» kivahti tyttö. »Minun ei

olisi sopinutkaan odottaa parempaa sinun kaltaiseltasi vaippaansa
kääntäneeltä, ulkomaalaiselta vintiöltä, joka kerran istui mukana de
Montfortin neuvottelupöydässä, mutta sitten kavalsi ystävänsä
suikertautuakseen kuninkaan suosioon.»

Kreivi kalpeni kiukusta ja kallistui eteenpäin ikäänkuin lyödäkseen

tyttöä, mutta malttoi mielensä ja kääntyi erään sotilaan puoleen,
käskien:

»Tuokaa vanki muassanne! Jos mies on hengissä, tuokaa

hänetkin! Haluaisin tarkempia tietoja tästä miekkosesta, jolla on
naamionaan kruununprinssin kasvot.»

Ja käännettyään ratsunsa ympäri hän poistui läheisyydessä olevaa,

kapinallisille kuulunutta linnaa kohti, jonka kuningasmieliset olivat
valloittaneet ja jota de Fulm nyt käytti päämajanaan.
KOLMASTOISTA LUKU

Kun Norman of Torn tuli jälleen tajuihinsa, huomasi hän olevansa

pienessä tornihuoneessa oudossa linnassa. Hänen päätänsä särki
kauheasti, ja hänen ruumiinsa oli kipeä ja hellä; mutta hän kömpi
pois vuoteelta, jolla hän virui, ja pääsi ovelle, tukien huojuvaa
ruumistaan seinää vasten painetuilla käsillään. Pettymyksekseen hän
havaitsi, että se oli lukittu ulkoapäin, eikä hän, heikko kun oli,
yrittänytkään avata sitä voimakeinoilla.

Hänen yllään oli täydet pukimet ja rauta-asu samoin kuin silloin,

kun hänet oli isketty maahan, mutta hänen kypärinsä oli poissa, ja
myöskin hänen miekkansa ja tikarinsa olivat kadonneet.

Päivä oli päättymäisillään, ja kun tuli hämärä ja huone pimeni, kävi

hän yhä kärsimättömämmäksi. Vaikka hän useita kertoja jyskytti
ovea, ei hän saanut vastausta, ja vihdoin hän lakkasi siitä
epätoivoissaan. Mentyään ikkunan ääreen hän näki huoneensa
olevan noin kymmenen metrin korkeudella kivillä lasketusta pihasta.
Siitä näkyi vinoittain vanhan linnan muita ikkunoita, joista alkoi
näkyä valoa. Niiden takana liikkui sotilaita, ja kerran hän luuli
erottaneensa naisen hahmon, mutta ei ollut siitä varma.
 Hän aprikoi, miten Joan de Tanyn ja Mary de Stutevillin oli käynyt.
Hän toivoi heidän päässeen pakoon, ja kuitenkin — niin, Joan
varmasti ei ollut päässyt, sillä nyt hän selvästi muisti katseensa
hetkiseksi osuneen tytön silmiin vähäistä ennen kuin isku osui
häneen, ja hän ajatteli, kuinka varmaa luottamusta hän oli siitä
nopeasta katseesta lukenut. Sellainen katse rohkaisisi shakaalin
karkaamaan leijonalauman kimppuun, mietti henkipatto. Kuinka
kaunis olento Joan olikaan! Ja hän oli jäänyt hänen, Normanin,
luokse taistelun ajaksi! Nyt hän muisti: Mary de Stutevill ei ollut
Joanin seurassa silloin, kun heidän katseensa osuivat vastakkain;
niin, Joan oli ihan yksin. Niin! Se oli todellakin ystävyyttä!

Mikä muu muisto koetti tunkeutua hänen järkkyneen ja pettävän

muistinsa kynnyksen ylitse? Sanojako? Rakkauden sanoja? Ja hänen
huulilleen painetut huulet? Ei; sen kaiken täytyi olla vain hänen
vahingoittuneiden aivojensa kuvittelua.

Mikä kilahti hänen rintasuojustaan vasten? Hän tunnusteli ja löysi

metallisen korun, jota silkinhieno hius piti kiinni hänen teräksisen
sotisopansa renkaissa. Hän vei pikku vehkeen ikkunan ääreen ja näki
himmenevässä valossa, että se oli kultainen, jalokiviupotuksilla
somistettu tukkakoru, mutta ei erottanut, oliko pieni, silkinhieno
hiuskihara musta vaiko ruskea. Varovasti hän irroitti helyn, kietoi
ohuen hiuksen sen ympärille ja pisti sen ihokkaansa povelle. Se
vaivasi häntä epämääräisesti, mutta minkä tähden, sitä hän tuskin
olisi osannut itselleen selittää.

Käännyttyään jälleen ikkunaan hän tähyili näkyvissään oleviin

huoneisiin, ja pian hän näki ritarin tulevan läheisen huoneen
suppean ikkuna-aukon kohdalle.
 Asustaan päättäen ritari oli korkeassa asemassa oleva mies ja
ilmeisesti keskusteli kiivaasti jonkun henkilön kanssa, jota Norman of
Torn ei nähnyt. Mies, kookas, lihava, mustatukkainen ja
mustaviiksinen ylimys, takoi nyrkillään pöytään antaakseen pontta
sanoilleen ja äkkiä hän kavahti pystyyn ikäänkuin syöksyäkseen sitä
henkilöä kohti, jolle hän puhui. Hän katosi tuokioksi tähyilijän
näkyvistä, ja sitten Norman of Torn näki hänet uudelleen huoneen
toisessa päässä parhaillaan karkeasti käymässä käsiksi naiseen, joka
ilmeisesti koetti päästä karkuun hänen otteestaan. Kun nainen
kääntyi kiusaajaansa päin, kohosi koko Tornin paholaisessa piilevä
paholaisen sisu hänen kipeään päähänsä, sillä hänen näkemänsä
kasvot olivat Joan de Tanyn.

Jupisten kirouksen vanki kääntyi heittäytyäkseen teljettyä ovea

vasten, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt harpata ainoatakaan
askelta, sai ulkoa kuuluva raskaiden askelten ääni hänet
pysähtymään; ja kun avainnippu kilisi avainta sovitettaessa oven
lukkoon, hiipi hän hiljaa oviaukon viereen seinustalle, jossa
sisäänpäin kääntyvä ovi piilottaisi hänet.

Kun ovi työnnettiin auki, valaisi lepattava soihtu huonetta, mutta

vain himmeästi, joten tulija näki sängyn olevan tyhjän vasta
edettyään keskelle huonetta.

Hän oli sotilas, ja hänen kupeellaan riippui miekka. Siinä oli kylliksi
Tornin paholaiselle — juuri miekkaa hän eniten kaipasi; ja ennenkuin
mies sai hitaan järkensä tajuamaan, että vuode oli tyhjä, puristuivat
teräksenlujat sormet hänen kurkkuunsa, ja hän nujertui lattialle
henkipaton jättiläisruhon alle.

Heidän taistellessaan ei kuulunut muuta ääntä kuin heidän

ruumiittensa hankautuminen lattiaa vasten ja heidän varuksiensa
kalahtelu; toinen pyrki tempaamaan tikarin vyöltään, toinen iäksi
sulkemaan vastustajansa henkitorven.

Pian sotilas tapasi hapuilemansa aseen ja nyittyään sitä yhä

heikentyvillä voimillaan hän tunsi tikarin liukuvan tupestaan. Hitaasti
ja voimattomasti hän kohotti sen korkealle päällänsä olevan miehen
selän kohdalle; vielä viimeisen kerran ponnistaen voimiaan
äärimmilleen hän painoi kärkeä alaspäin, mutta ennenkuin se ehti
maaliinsa, kuului terävä naksahdus, ikäänkuin luu olisi taittunut,
tikari kirposi vahinkoa tekemättä hänen kuolleesta kädestään ja
hänen päänsä retkahti taaksepäin hänen katkenneen kaulansa
varaan.

Siepattuaan kuolleelta vastustajaltaan miekan Norman of Torn

riensi ulos tornihuoneesta.

*****

Kun John de Fulm, Buckinghamin kreivi, tarttui raakalaiskäsillä

Joan de Tanyyn, kävi tämä hänen kimppuunsa kiukkuisesti kuin
naarastiikeri. Hän löi lyömistään miehen päätä ja kasvoja, kunnes
kreivi häpeän ja raivon vallassa iski häntä suoraan vasten suuta
nyrkillään; mutta sekään ei masentanut neitoa, joka voimiensa
uupuessa kuitenkin yhä löi ahdistajaansa. Ja silloin mahtava,
kuningasmielinen kreivi, kuninkaan valioystävä, kouraisi vankoilla
sormillaan tytön kurkkua, ja himokas rakkaus muuttui verenhimoksi,
sillä hän olisi ollut valmis tappamaan Joanin vimmassaan.

Näky oli tällainen, kun Tornin henkipatto syöksähti huoneeseen

paljas miekka kädessään. He olivat huoneen toisessa päässä, ja näyn
hänen huuliltaan puristama, raivokas kiljaisu sai kreivin hellittämään
uhrinsa ja kääntymään miekka kädessä häntä vastaan.
 Ei virketty mitään, sillä sanoja ei tässä kaivattu. Miehet olivat
toistensa kimpussa, taistellen elämästä ja kuolemasta, ennenkuin
tyttö oli päässyt jälleen pystyyn. John de Fulmin elämänlanka olisi
äkkiä katkennut, jollei hänen avukseen olisi rientänyt joitakuita
hänen sotilaitaan, jotka olivat kuulleet ottelun hälyn.

Heitä oli neljä, ja he syöksyivät suinpäin huoneeseen ja suoraa

päätä Norman of Tornin kimppuun innokkaasti pyrkiessään
survaisemaan miekkansa häneen; mutta heti henkipaton
mestarillisen käden kohdattuaan he alkoivat hyökkäillä hitaammin,
eikä kaksi heistä tuokion kuluttua enää lainkaan hyökkäillyt, kun taas
jäljelläolevat ja kreivi vain varovasti kaartelivat hänen ympärilleen,
väijyen sopivaa tilaisuutta, jota he eivät koskaan saaneet.

Norman of Torn seisoi selkä pöytää vasten huoneen nurkassa, ja

Joan de
Tany oli hänen takanaan.

»Siirtykää vasemmalle!» supatti tyttö. »Minä tunnen tämän

vanhan rakennuksen. Päästyänne lamppua kannattavan pöydän
luokse on suoraan lakananne pieni ovi. Iskekää miekallanne lamppu
sammuksiin, kun tunnette käteni vasemmassa kädessänne! Sitten
minä opastan teidät siitä ovesta, joka teidän pitää sulkea ja teljetä
jälkeemme. Ymmärrättekö?»

Norman nyökkäsi.

Verkkaisesti hän taistellen siirtyi pöytää kohti sotilaiden sillä välin

pitäessä hornamaista melua, huutaen apua. Kreivi pysyi huolellisesti
poissa de Condén miekan kärjen ulottuvilta, ja sotilaat olivat sangen
taipuvaiset noudattamaan isäntänsä esimerkkiä.
 Hänen parhaiksi ehdittyään päämääräänsä syöksyi huoneeseen
vielä kymmenkunta miestä, ja tämän avun rohkaisemana tuli toinen
de Condéta ahdistava sotilas liian likelle häntä. Nykäistessään
säilänsä irti miehen kurkusta Norman of Torn tunsi lujan, lämpimän
käden sujahtavan omaan käteensä takaapäin, ja hänen miekkansa
sivalsi kajahtavan iskun lamppuun.

Huoneen jäätyä pimeäksi Joan de Tany ohjasi hänet ulos pikku

ovesta, jonka hän heti sulki ja telkesi, kuten tyttö oli käskenyt.

»Tännepäin!» kuiskasi neito, taaskin tarttuen hänen käteensä, ja

hiljaisuuden vallitessa talutti häntä useiden hämärien huoneiden
lävitse, seisahtuen vihdoin sileän seinän kohdalle avarassa
tammilaudoituksella sievistetyssä huoneessa.

Siellä tyttö nopein sormin tunnusteli laudoituksen reunaa ja liikkui

yhä vikkelämmin, kun linnassa alkoi kajahdella kiiruhtavien askelten
ääniä.

»Mikä on viassa?» kysyi Norman of Torn, huomattuaan hänen yhä

pahenevan hämminkinsä.

»Mon Dieu!» tuskaili Joan. »Olenko voinut erehtyä? Varmasti tämä

on sama huone. Voi, hyvä ystävä, että minun oikullani ja
turhamaisuudellani pitikin saattaa teidät kaikkeen tähän! Ja nyt, kun
ehkä voisin pelastaa teidät, hämmentyy pääni, enkä muista tietä.»

»Älkää olko huolissanne minun tähteni!» lohdutti Tornin

paholainen nauraen. »Minusta tuntui, että juuri minä koetin pelastaa
teitä, ja suokoon taivas minulle muussa tapauksessa anteeksi, sillä
totisesti ainoastaan se voi puolustaa sitä tekoani, että pakenin
kourallista miekkamiehiä. En voinut panna mitään alttiiksi, kun sinä
olit kysymyksessä, Joan», lisäsi hän vakavammin.

Takaa-ajon hälinä kuului nyt ihan likeltä, ja lepattavien soihtujen

kajastusta jo näkyikin läheisestä huoneista.

Vihdoin tyttö huudahti hiljaa: »Tomppeli!» tarttui de Condén

käteen ja kiidätti hänet huoneen vastaiseen päähän.

»Täällä se on», kuiskutti hän riemuisesti, »täällä se on ollut koko

ajan». Hypisteltyään sormillaan pitkin laudoituksen reunaa, kunnes
löysi pienen, kätketyn pontimen, hän painoi sitä, ja osa
laudoituksesta kääntyi hitaasti sisäänpäin, jättäen näkyviin sen
takana avautuvan pimeän onkalon ammottavan suun.

Tyttö astui kerkeästi aukosta sisälle, vetäen de Condén perässään,

ja kun laudoitus oli hiljaa kiertynyt paikoilleen, astui Buckinghamin
kreivi huoneeseen muassaan toistakymmentä sotilasta.

»Piru heidät vieköön!» kiukkuili de Fulm. »Mihin he ovat

saattaneet mennä? Varmastihan olimme heidän jäljillään.»

»Tämä tuntuu kummalliselta, mylord», vastasi eräs sotilaista.

»Tarkastetaan yläkertaa ja torneja, sillä varmasti he eivät ole tulleet
tänne.» Ja seurue palasi samaa tietä, jättäen huoneen tyhjäksi.

Laudoituksen takana tyttö seisoi painautuneena kiinni de

Condéseen käsi vielä miehen kädessä.

»Mihin nyt?» tiedusti Roger. »Vai pysymmekö täällä piilossa

pelästyneiden kanojen tavoin, kunnes sota päättyy ja parooni palaa
päästämään meidät tästä ummehtuneesta onkalosta?»
 »Maltahan», pyysi tyttö, »kunnes hermoni hiukan rauhoittuvat.
Olen ihan voimaton.» Henkipatto tunsi tytön vartalon vapisevan
painautuessaan häntä vasten.

Norman of Tornissa oli suojelemisvaisto voimakas. Ja ihmekö

sitten, että hänen kätensä kiertyi Joanin hartioiden ympärille
ikäänkuin hän olisi halunnut sanoa: »Älä pelkää! Minä olen rohkea ja
voimakas. Mikään ei pysty tekemään sinulle pahaa, niin kauan kuin
minä olen tässä.»

Äkkiä tyttö kohotti kätensä Rogerin kasvoille uskaltaen tehdä sen

pimeyden suojassa.

»Roger», kuiskasi hän kielensä takertuessa tuttuun nimeen.

»Luulin heidän tappaneen sinut — ja vain minun tähteni, typerän
itsepäisyyteni tähden! Voitko antaa minulle anteeksi?»

»Antaa anteeksi?» kertasi mies hymyillen itsekseen. »Antaa

anteeksi, että olen saanut tilaisuuden taistella? Ei ole mitään
anteeksi annettavaa, Joan, jollei minun pitäisi pyytää anteeksi sitä,
että olen puolustanut sinua niin kehnosti.»

»Älä puhu sellaista!» kielsi tyttö. »Ei milloinkaan ennen ole koko
maailmassa nähty sellaista uljuutta ja sellaista miekankäyttelyä eikä
sellaista miestä.»

Norman ei vastannut. Hänen mielessään myllersi sekavia,

ristiriitaisia ajatuksia. Tytön käsien kosketus, kun ne hetkisen olivat
olleet hänen poskillaan, epävarmasti hyväillen, ja häntä vastaan
nojaavan vartalon tuntu panivat veren kuumasti kiertämään hänen
suonissaan. Hän oli ymmällä, sillä hän ei ollut uneksinutkaan, että
ystävyys oli niin suloista. Sen, ettei tyttö vetäytynyt irti ympärilleen
kietoutuneesta käsivarresta, olisi pitänyt ilmaista hänelle paljon,
mutta Norman of Torn oli hidas oivaltamaan, että nainen saattoi
katsoa häneen rakastavan silmillä. Eikä hän itse tuntenut Joania
kohtaan mitään muuta kuin ystävän ja suojelijan tunteita.

Ja sitten hän mielessään näki toiset kauniit kasvot — Bertrade de

Montfortin — ja Norman of Torn joutui yhä pahemmin ymmälle, sillä
hän oli sydämestään puhdas, ja uskollisuuden rakkaus oli hänessä
voimakas. Naisen rakkaus oli hänelle uutta, ja kun hän oli koko
yksinäisen elämänsä ajan saanut olla vailla rakkautta ja ystävällistä
kumppanuutta, sekä miesten että naisten, ei voida kummastella, että
häneen helposti vaikutti ja hänessä herätti vastakaikua se tunne,
jonka hänen voimakas persoonallisuutensa oli virittänyt kahden
Englannin kauneimpiin tyttäriin kuuluvan naisen sydämessä.

Mutta noiden toisten kasvojen näkeminen sai hänet himmeästi

tajuamaan, että kenties se voima, joka pani tytön taipuisan,
lämpimän vartalon niin tiukasti painautumaan häntä vasten, olikin
väkevämpi kuin ystävyys tai pelko. Hänen päähänsä ei ollut
hetkeksikään pälkähtänyt, ettei hän ollut vastuussa siitä
ratkaisevasta vaiheesta, johon heidän nuori ystävyytensä oli niin pian
joutunut. Hänestä oli koko syy hänen; ja kenties juuri tämä
ritarillinen ominaisuus oli hänen jalon luonteensa monista ylevistä
piirteistä hienoin. Niinpä hänen seuraavat sanansa olivat häntä
kuvaavia; ja rakastipa Joan de Tany häntä tai oli rakastamatta, sinä
yönä tyttö oppi häntä kunnioittamaan ja häneen luottamaan niin
kuin hän kunnioitti vain harvoja tuntemiaan miehiä.

»Mylady», virkkoi Norman of Torn, »olemme kokeneet paljon ja

muistutamme pieniä lapsia ylisillä, ja jos olen niin ollen ollut liian
tuttavallinen» — hän hellitti käsivartensa tytön hartioiden ympäriltä