Change by Design Revised and

Updated Tim Brown

Go to download the full and correct content document:
https://ebookgrade.com/product/change-by-design-revised-and-updated-tim-brown/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Be Our Guest Revised and Updated Edition

https://ebookgrade.com/product/be-our-guest-revised-and-updated-
edition/

ebookgrade.com

HarperCollins Study Bible Fully Revised & Updated

https://ebookgrade.com/product/harpercollins-study-bible-fully-
revised-updated/

ebookgrade.com

World's Religions Revised and Updated The Huston Smith

https://ebookgrade.com/product/worlds-religions-revised-and-updated-
the-huston-smith/

ebookgrade.com

Treasure Principle Revised and Updated The Alcorn Randy;

https://ebookgrade.com/product/treasure-principle-revised-and-updated-
the-alcorn-randy/

ebookgrade.com
Treasure Principle Revised and Updated The Alcorn Randy;

https://ebookgrade.com/product/treasure-principle-revised-and-updated-
the-alcorn-randy-2/

ebookgrade.com

Joy of Mixology Revised and Updated Edition The

https://ebookgrade.com/product/joy-of-mixology-revised-and-updated-
edition-the/

ebookgrade.com

Don't Know Much About Geography Revised and Updated

Edition

https://ebookgrade.com/product/dont-know-much-about-geography-revised-
and-updated-edition/

ebookgrade.com

Big Book of HR Revised and Updated Edition The Barbara

Mitchell

https://ebookgrade.com/product/big-book-of-hr-revised-and-updated-
edition-the-barbara-mitchell/

ebookgrade.com
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Suuria
pyrkimyksiä
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Suuria pyrkimyksiä

Author: Juho Hoikkanen

Release date: July 8, 2024 [eBook #73989]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1915

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURIA

PYRKIMYKSIÄ ***
SUURIA PYRKIMYKSIÄ

Kirj.

Juho Hoikkanen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy 1915.

I
"No niin…" Heikki keskeytti hartaan äänettömyyden, joka vallitsi,
kun hänen isänsä oli huokaissut viimeisen henkäyksensä tälle
maailmalle karsinanurkan sängyssä.

"No niin", hän toisti, rykäisi kuivasti ja meni hakemaan riihen luota
leveätä lautaa, jonka oli muutamia päiviä aikaisemmin pudottanut
riihen kylkiäisen katolta ikäänkuin odottamaan tätä hetkeä.
Palattuaan hän asetti sen pystyyn uunia vasten ja virkkoi äidilleen ja
muille tuvassa olijoille:

"Tekö pesette ruumiin, vai…?"

Vastauksena oli äidin hiljaisia nyyhkytyksiä.

"Vai pitääkö hakea pesijä kylästä?"

Hiljaisia nyyhkytyksiä.

"Vai viedäänkö ukko riiheen niine nuhjuineen?"

Kyyneleet äidin silmissä imeytyivät jälleen lähteisiinsä, ja oikaisten

vartaloaan mummo lausui:

"Heikki, sinun sydämesi kovenee sitä mukaa kuin keuhkosi

pehmenevät. Katso tuonne" — hän viittasi kuolinsänkyyn — "isäsi
silmät jäivät auki: se tietää, että joku meistä seuraa pian samaa
tietä."

Heikki rykäisi kuivasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että äiti

"jollakulla meistä" taisi tarkoittaa juuri häntä. Ei hän siitä kuitenkaan
mitään maininnut, virkkoihan vain:

"Omat kai minun keuhkoni ovat, niinkuin sydämenikin. Oli ne kovat

tai pehmeät, niin sen asian ei pitäisi äitiä liikuttaa, eikä ketään
muutakaan. Muuten on minun paikkani tästä päivästä alkaen pöydän
päässä, ja sen asian saattaisi äiti pitää visusti mielessään."

"Pöydän päässä?… hyvä. Vaikka sinulla itselläsi on hyvin vähän

ansiota siihen asemaan. Mutta pöydässä on kaksi päätä, ja toisessa
päässä aion istua minä, niinkuin olen istunut siitä asti kun Töyrylän
torpasta on haiku noussut."

Kyyneleet pulpahtivat taaskin esiin.

"Että hänen pitääkin tällaista kuulla…

"Ei kuollut mitään kuule", keskeytti Heikki.

"… hänen, joka tässä on hongikkoon tuvan tehnyt ja pellot

kuokkinut ja kivennyt ja kannot vääntänyt… ja raivannut ja ojittanut
niityt kylmään korpeen, ettei yön unta… noilla käsillään, jotka nyt
voimattomina ja… kylminä…"

"Riittää jo, ei asia porusta parane. Tuossa on lauta, tehkää te mitä

täällä on tehtävää, minä teen mitä minulle kuuluu."

Näin sanottuaan Heikki meni taloon ja kertoi isännälle, että koska

hänen isänsä nyt vihdoinkin on kuollut ja hallitusohjat ovat joutuneet
hänen käsiinsä, niin olisi kai oikein ja kohtuullista, että hän saisi
pistää jalkansa virallisestikin oman pöydän alle. Että jos isäntä olisi
hyvä ja tekisi paperit eli muut kontrahdit, puustavilleen samanlaiset
kuin ne entisetkin paperit, paitsi että näissä uusissa pitäisi seisoa
hänen, Heikki Eerikinpojan nimi ja puumerkki.

Isäntä piti aluksi pienen puheen siitä, kuinka täällä kaikki on

katoavaista; ei täällä ole pysyväisiä asuinsijoja, tulevaisia olemme
vain etsimässä. Sanoi, että ne vanhat tervaskannot kaatuvat toinen
toisensa perään, mutta konnulleen kaatuvat, niinkuin kaatuvat
juurilleen pohjolan hongat. Mutta tämän nykyisen sukupolven juuret
ovat jotenkin löyhässä isänmaan kamarassa; pienikin tuulenpuuska
ne siitä tempaa irti.
 "Mitä erittäin tähän Töyrylän torpan kontrahtiasiaan tulee, niin se
on hiukan pulmallinen", arveli isäntä. "Nyt on vainaja päässyt
parempaan elämään, ja hänen kanssaan on kontrahtikin…"

"Päässyt parempaan elämään", keskeytti Heikki.

"Minä toivon, että Heikki ei laskisi leikkiä vakavasta asiasta — eikä

tällä kertaa minustakaan. Tarkoitan: vainajan kanssa on kontrahtikin
kuollut, sillä se oli tehty vain hänen elinajakseen. Ja olen minä vähin
ajatellut ottaa itse torpan haltuuni nyt, kun…"

"Tekö!"

"No, no… tietysti kohtuullista korvausta vastaan."

Isäntä vaipui mietteisiinsä ja kysyi kuin ohi mennen:

"Heikin sanotaan käyneen lääkärillä. Mitä tohtori arveli Heikin

keuhkojen terveydentilasta?"

"Mitä hän arveli! Koputeltuaan ja kuulosteltuaan sekä edestä että

takaa, ravistellen kaljua päätään, hän viimein istui tuoliinsa, iski
kämmenen polviinsa ja katsoa muljotti kotvan torveensa pöydällä —
niinkuin minä nyt tuohon tyhjään pikariin." (Isäntä kiiruhti jälleen
täyttämään pikarin.) "Ähhäh… kiitos… Kysyy vihdoin: Onko teillä
kapitaalia — noin niinkuin runsaanpuoleisesti? Ei ole kerskumista,
herra tohtori, vastasin minä, mutta aina sitä toki sen verran on, ettei
koirat tuppaa kinttuja kastelemaan. Tohtori silloin vähän naurahti ja
sanoi, että koska teillä ei ole kapitaalia, niin hän määrää vain
muutamia konjakkitippoja nautittavaksi aamuisin lämpimän maidon
kanssa. Mutta minä sanoin tohtorille, että ne ovat lasten resehtiä
sellaiset. Kun aikamies avaa pullon, niin se ottaa ryypyn, kaks jopa
kolmekin yksin tein — eikä siinä tarvita maitoa ei siirappia."

"Vai konjakkia… Ja sanoiko Heikki, että tohtori ravisteli päätään?"

"Joo… ja sen pää oli niin puhdas ja sileä kuin listitty nauris… eli
niinkuin tuon pi-pikariri kuve", vastasi Heikki, nyt jo melkolailla
sammaltaen.

Ottaen hieman väkinäisesti huomautuksen varteen isäntä kysyi

taas:

"Kuinka olikaan — sanoiko Heikki äsken, että vainajan silmät jäivät

auki?"

"No, se-sepposen selälleen. Äiti sanoi vielä, että jo-joku meistä

seuraa pian, mutta mi-minä luulen, että se on nyt ä-äidin vuoro."

Isäntä nakutteli sormillaan pöytään nähtävästi tyytyväisenä, ja

asiain näin ollen hän suostui tekemään vuokrasopimuksen Heikki
Eerikinpojan nimelle, kuitenkin sillä nimenomaisella lisäyksellä, että
torppa tämän kuoltua joutuu talon haltuun, jos isäntä niin tahtoo,
perillisten olematta oikeutettuja saamaan korvausta.

Pistettyään välikirjan taskuunsa soperteli Heikki:

"No nyt minä siis saan pistää jalkani oikein virallisestikin oman pö-
pöydän alle."

"Kunhan nyt Heikki muistaisi varoa, ettei koko mies suistuisi

pöydän alle."

"Ky-kyllä."
II

Heikin puuhatessa itselleen torpan sopimusta hänen äitinsä toimitti

kotona raskasta velvollisuuttaan muutamien vainajan vanhojen
ystävien avustamana.

Kun ruumis oli pesty, puettiin se karkeihin rohtimisiin

kuolinvaatteisiin. Jalkoihin vedettiin harmaat villasukat ja käsiin
lapaset, jotka ommeltiin toisiinsa niin, että kädet jäivät ristiin rinnan
yli. Sitten vainaja nostettiin laudalle, ja ylle levitettiin valkea
venykevaate.

Vaikka kuollut oli jo lähtövalmis, viivytettiin kuitenkin kuin säälien

kantamasta häntä lämpimästä tuvasta kylmään riiheen juuri vielä.
Äänettöminä istuvat vieraat tuvan penkeillä. Ei kimaltele kyynel
yhdenkään silmissä, ei näy pienintä tunteen värähdystä ainoankaan
kasvoilla. Syvine ryppyineen ne ovat liikkumattomat kuin aaltoihin
jäätynyt järven pinta, jota eivät mitkään tuulet liikuta. Niihin näyttää
kivettyneen yksi ainoa ankara aatos: Tänään lähti hän. Kenen vuoro
meistä on tämän jälkeen — minun vai sinun — tänään vai
huomenna?
 "Siinä on matkamies valmis", kuuluu karsinan puolelta värähtelevä
naisen ääni, ikäänkuin arastaen pyhän hiljaisuuden keskeyttämistä.

"Pitkän matkan mies", lisää hetken kuluttua toinen.

"Eihän siltä matkalta heti huomenna palata."

"Ei palata."

"Ei."

"Minun se on mieheni Amerikassa", jatkaa keskustelun alottaja;

"on ollut jo viisitoista vuotta. Ei sinnekään ääni kuulu, mutta toivon
minä hänet näillä silmillä näkeväni vielä."

"Ainahan ne näkee elävän silmät — jos lie ukkosi elossa vielä… ei

ole tainnut kirjoittaa?"

"Ei ole kirjoittanut, ei pennin pyöreää lähettänyt viiteentoista

vuoteen. Mutta kirjoittavat toiset, että on se siellä Kalihvorniassa
nähtynä."

"Kerrotaan, että on siellä vainiot viljavat ja hengen elanto helppoa

— liekö totta, en tiedä. Täällä on työ raskasta ja leipä monen hien ja
helteen takana. Ei se tämä vainajakaan laiskan leipää syönyt."

"Ei syönyt."

"Ei."

"Kuinka lienee ollut ankara tämä viimeinen kamppailunsa?"

"Eihän se henki helyillä lähde, ei kulje kuolema kulkusten kanssa."

 "Se on sokea vieras, kuolema, joka usein kulkee ystäviensä
avattujen veräjien ohi ja saapuu sinne, missä sitä kaikkein vähimmin
odotetaan ja toivotaan."

"Kuitenkin se kerran kolkuttaa meidän jokaisen ovelle — eikä

suinkaan liian aikaisin nyt täällä."

"Ei liian aikaisin."

"Kyllä Eero jo tämän maailman tienhaarat tiesi."

"Hyvinkin tiesi."

"Kuinka lienee tuntenut ne tulevaisen maailman tienhaarat sen

oikean ja vasemman tien."

Viime huomautukseen ei kukaan osannut vastata mitään.

Painostavan hiljaisuuden keskeytti vihdoin leski:

"Ei tiennyt Eero keväällä hamppua kylväessään, että viimeistä

hamppuaan kylvää; ei syksyllä riihessä loukuttaessaan, että itselleen
kuolinliinoja loukuttaa. En tiennyt minä rukkia polkiessani, että
tuonelle lankaa kehrään; en sukkulaa heittäessäni aavistanut, että
manalle kangasta kudon."

"Sen verran ihminen tietää."

"Sen verran."

"Ja sitähän se Eero sairastaessaan penäsi, että älä sinä, Henna,

osta puodista palttinaa kuolinvaatteikseni, ne ovat vieraita ja kylmiä.
Ompele vaatteet oman pellon liinoista, kudo sukat oman lampaan
villoista — niissä on lämmin levätäkseni, nukkuakseni rattoisampi."
 *****

Vainaja on saatettu riiheen, vapisevat äänet ovat veisanneet

kuolinvirren ja vieraat poistuneet äänettöminä, allapäin. Yksin istuu
tuvassa leski, katsellen ympärilleen kuin vieraassa paikassa. Siinä
ovat vielä pöydällä siniraitaiset kahvikupit ja puinen sokeriastia —
Eero-vainajan käsialoja; maitoa ei ole näin talvisaikaan ollut edes
kahvin joukkoon tipauttaa. Viluisen näköisenä hautoo kahvipannu
takassa mustia hiiliä, jotka eivät lämmitä sen kuparista kupua.
Nauloissa seinillä riippuu vainajan vaatteita ja nahkavyö puukkoineen
ja tuohituppineen. Tuolilla tyhjän sängyn vieressä on
tupakkakukkaro, tulitikkulaatikko ja visainen piippu. Lattia sängyn
vieressä on vielä märkä äskeisen toimituksen jäljeltä, ja outo
kalmanhaju herättää hiukan kammottavaa tunnetta jonkun
näkymättömän läsnäolosta. Luullen jo yön hiljaisuuden tulleen alkaa
sirkka uunin raossa laulaa. Siihen yhtyy toinen, kolmas, ja pian
kokonainen sirkkojen kuoro laulaa yksitoikkoista säveltään, niinkuin
ei mitään erinomaista olisi tapahtunut. Mutta yksinistujasta laulu
kuulostaa kuolinvirreltä ja lisää vain yksinäisyyden ja orpouden
tunnetta. Väkisinkin kiertyy kyynel silmäkulmaan.

Vähitellen ikäänkuin loittonee ja hiljenee sirkkojen laulu, ikäänkuin

avartuu ahdas tupa ja vaikenee hämärtyvä talvinen iltapäivä. On
kuin istuisi yksin hiljaisessa eläväin kuvain teatterissa ja katseleisi
vaihtuvia kohtauksia oman elämänsä pitkästä näytelmästä.

‒ ‒ kirkas syyskesän aamu. Venhe liukuu rannasta voimakkain

aironvedoin pappilaa kohti. Paitahihasillaan soutaja alatuhdolla on
Eero, sulhasmies. Hän itse, morsian, soutaa ylätuhdolla, ja vanha
isäukko pitää perää. Kokassa lipattavat purjekoivun lehdet, ja sen
oksien alla on tuohinen eväskontti, ja valkeassa nyytissä lainattu
silkkinen pääliina ja mustat vihkivaatteet. Laiturilla äiti toisella
kädellä kyyneltä pyyhkii, toisella hyvästiä huiskuttaa. — Siunatkoon
Jumala! ‒ ‒

‒ ‒ avara savutupa palveluspaikassa. Päreet palavat pihdeissään

uunin kupeessa, ja juhlan kunniaksi himmeä talikynttilä pöydällä.
Pelimanni soittaa viulua pöydän päässä, polkien tahtia virsujalalla,
kastaa kaulaa kotipolttoisella viinalla ja yhä vinhemmin käyttää
käyrää. Valkoiseksi pestyllä permannolla tanssivat vieraat —
kuokkavieraat — polkkaa, purpuria, martinvappua, niin että karsta
katosta karisee. Vasta aamupuolella yötä taukoaa tanssi. Kuin vihan
väellä iskevät miehet käsiksi sulhaseen, tytöt morsiameen, liki lakea
nostavat. — Eläköön! ‒ ‒

‒ ‒ pienen aukeaman laidassa kosken parpaalla vastaveistetty

tupa. Sen lähellä istuvat mies ja vaimo — mies pyyhkien paitansa
hihalla hikeä otsaltaan, nainen katsellen järven taakse laskevaa
aurinkoa, kädet velttoina polvilla — ympärillään suuria kiviröykkiöitä
ja juurikasrovioita. — "Tämmöistäkö se onkin se kuviteltu onni?
Yhäkö se painuu alemma ja alemma kuin tuo laskeva aurinko",
huokaa nainen. — "Tämmöistä se on — köyhän onni", vastaa jurosti
mies. — —

‒ ‒ seisovat suorina kuin valkeat kynttilät ‒ tyhjät tähkäpäät.

Pelloilla ja halmeilla elonleikkaajien mykät joukot, selät köyryssä kuin
sirpit kädessänsä raskaasta työstä, selät köyryssä tyhjien
tähkäpäitten raskauttamina. ‒ ‒

‒ ‒ kuin yö ja päivä: piakkaa pitelevän emännän kalpeat kasvot ja

uunissa paistuvat sysimustat pettuleivät, vanteet ympärillä, etteivät
arinalle hajoaisi. Mustia leipiä, kalpeita kasvoja. — —
 ‒ ‒ valtateillä puutteen ja hädän ryysyinen itkevä ihmisvirta, johon
sydänmaan poluilta vuolaat sivupurot yhtyvät. Se paisuu, paisuu kuin
tulviva kymi — ja siihen tulvaan hukkuu moni.

‒ ‒ kellot soivat, sielukellot soivat joka päivä. Sunnuntaisin avattu

yhteinen hauta ulottuu hautuumaan laidasta toiseen. Siellä alhaalla
mustia ruumisarkkuja kymmenittäin, isoja ja pieniä, isät ja äidit
rinnan, lapset kupeellansa — köyhää kansaa. Haudan partaalla pappi
hitaasti siirtyy arkun luota arkun luo, multaa heittää. — "Maasta olet
sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus,
Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä."

*****

Niin syvälle hän oli vaipunut muistojensa kaukaisiin maailmoihin,

ettei ollut huomannut hämärän vaihtumista pimeydeksi, ei kuullut
humalaisen epävarmoja askeleita eikä oven narahtavaa avautumista.
Vasta kun Heikki pudottaa jyskäytti ulkoa ottamansa halkosylyksen
uunin soppeen, hän siunaten ponnahti seisaalle ja jäi tuijottamaan
ovensuussa häämöittävään mustaan haamuun.

"Kuka se on?… Onko se Heikki?"

Heikki oli mielestään tehnyt hyvät kaupat, ja harjakaishumala oli

kohonnut korkeimmilleen; siksi hän tahtoi hiukan huvitella äitinsä
kustannuksella. Vastaukseksi tämän kysymykseen hän möyrysi kuin
vihainen härkä, jonka matkiminen olikin hyvin helppoa hänen
nykyisessä tilassaan.

"Hyvä Jumala!… Kuka se on?… Onko se… onko se…?"

 "Yö!… yö!" kuului ovensuusta — aivan kuin Eero-vainajan
nikottelemista sairastaessaan. Noin yököttelee vain se, jonka mieltä
todenteolla kääntää.

Hetken aikaa kuului tuvasta vain näkymättömän kellon nakutus

peräseinältä.

"Hehehe!… Ta-taisipa äiti luulla, että ukko on tullut riihestä ku-

kummittelemaan", nauroi Heikki. Kopeloituaan taskustaan
tikkulaatikon ja sytytettyään lampun hän näki äitinsä kyyröttävän
peräpenkillä, kasvot kalpeina kuin valkaistu palttina. Otsalla kimalteli
suuria hikihelmiä, ja hän oli niin raukean väsynyt, ettei aluksi saanut
sanaa suustaan.

"Le-leikkiähän minä vain", soperteli Heikki kuin anteeksi pyytäen.

"Huonoa leikkiä. Ja on tämä nyt aika leikitellä… ja on tuo kaunista

— mennä kylille juomaan, kun isä…

"Maatkoon isä le-levossa. Ne on nyt" ‒ Heikki ojensi kätensä kuin

olisi hevosta ohjannut — "ne on nyt Töyrylän ny-nyörit näissä
käsissä. Mi-minä olen isäntä."

Kuin valtansa merkiksi hän ruiskautti pitkän syljen lattialle.

"Pötyä pöytään tai pö-pöytä pihalle!"

Äidin tuotua ruuan istuutui Heikki pöydän päähän.

"Eikö sitä ole maitoa ja voita — tä-tämmöisenäkään iltana?"

"Ei ole", vastasi äiti lyhyeen, ryhtymättä humalaisen kanssa

pitempiin puheisiin.
 Ruokiin kajoamatta Heikki antoi katseensa kulkea kuivasta
leipäkannikasta kuorekuppiin, siitä kaljatuoppiin ja kylmiin
perunakeitikkäisiin. Äskeinen iloinen mieliala oli kuin pois puhallettu.
Silmälaudat takoivat toisiaan vasten, ja kiivas hengitys tohisi
sieramissa kuin itkuaan pidättävällä lapsella, jolta on riistetty
leikkikalut.

"Se pitäisi tappaa", sanoi hän hetken päästä.

"Mikä?"

"Semmoinen le-lehmä."

"Mansikkiko!"

"Kun se ei kerta ly-lypsä."

"Ei suinkaan se yksi lehmä jaksa ympäri vuoden lypsää. Ja milloin

on ennen ollut edessäsi talvisin maidot ja voit! Hyvä kun leipääkin.
Minä olen elänyt semmoisiakin aikoja, ettei ole ollut leipääkään."

"Se oli ennen. Mutta tästä alkaen on Töyrylässä leipää ja le-leivän

särvintä."

"Ei kait se taivas ruvenne maitoa satamaan paremmin kuin

tähänkään asti."

"Ei ta-taivas, mutta maa. Minä laitan tähän talon semmoisen, ettei
pappila parempi. Navettakin pitää olla pulskempi kuin köyhän talon
pytinki — se-sementtipermannot, akkunat kuin kirkossa ja hö-
hönkätorvet katolla."

"Ohhoh — voi-voi!" huokasi äiti.

 "Ni-niin minä olen aatellut."

Hän oikein hehkui intoa selittäessään äidille aatteitaan, mutta kun

hänen katseensa sattumalta osui kuorekuppiin, katkesi juttu kuin
tikkua taittaen. Murjotettuaan hetkisen ääneti kyynäskolkkaisillaan
pöydän päässä hän äkkiä hypähti seisaalle, meni vainajan sängyn luo
ja nakeltuaan vuodevaatteet lattialle kokosi sänkyoljet kainaloonsa.

"Mitä sinä teet, onneton?" kysyi äiti.

"Eikös se ole tapa semmoinen, että kuolleen pahnat on po-

poltettava."

"Ehtisit ne polttaa huomennakin."

Heikki kantoi oljet pellolle, haki ladosta pari kupoa lisää ja sytytti
palamaan.

Äiti seisoi tuvan akkunan edessä, muttta ei voinut nähdä muuta

kuin kaamean, punertavan kumotuksen valkeaksi jäätyneen
akkunaruudun lävitse.

*****

Heikki nukkui raskaasti kuorsaten ovensuusängyssä, mutta äiti

lattialla vuoteellaan valvoi kauan, ja sirkkojen kuoro uunin raoissa
lauloi yksitoikkoista yöllistä virttänsä aamuun asti.
III

Aamuyö.

Töyrylän torpan riihen mustan oven avautuessa helmikuun

pakkanen kirkaisee rautaisissa saranoissa kaikkein kipeimmän
säveleensä. Matalasta oviaukosta työntyvät kumarassa sisään Henna
ja naapuritöllin mies ja vaimo. Miehellä on kädessä tuohkosessa
vasara ja rautanauloja, vaimo kantaa sangasta pyöreätä läkkilyhtyä,
jonka seinät ja kartiomainen yläosa ovat täynnä pitkulaisia reikiä.
Niiden kautta tuikkiva valo muodostaa riihen mustiin seiniin ja
kattoon himmeitä, levottomia, aavemaisia tähtiä. Kiukaan kupeella
kahden liinaloukun päällä laudallaan lepäävä vainaja nostetaan
mukana tuotuun mustaan arkkuun, jonka pohjalle pehmikkeeksi on
levitetty höylänlastuja ja päänalustaksi asetettu lastuilla täytetty
pikku pielus. Naapuritöllin vanhukset laulavat lähtövirren. Vaimon
korkealla särisevä, rikkinäinen ääni ikäänkuin itkee särkyneen
elämän tuskaa, miehen basso kuin syvyyksistä kaikuen on tyyni ja
rauhoittava: Ei hätää mitään, täällä syvällä saa levätä vaivoistaan.
Laulajien suusta pöllähtelee valkeat höyrypatsaat kuin tehtaan
pillistä sen huutaessa illalla lepoajan alkua väsyneille työmiehille.
Arkun sivulla käsi suun edessä seisovan lesken sieramista puuskuttaa
valkea murheen henki kuolleen kasvoille, ja silmistä tipahtaa joku
kuuma kyynel valkoiselle venykevaatteelle, leviää ja jäätyy siihen
kiiltäväksi tähdeksi. Heikki valjastaa ulkona hevosta liisterein eteen,
joka on tuotu riihen luo jo edellisenä iltana, valmiiksi odottamaan
kuormaansa, ja sitelee valkoista vaatekaistaletta luokkaan oikealle
puolelle.

Kun virsi on laulettu, katsotaan hetkinen äänettöminä värittömiä

kasvoja, kuin tahdottaisiin lähtemättömästi painaa ne muistiin.
Tällävälin on Heikkikin tullut riiheen.

"Niin, hyvästi nyt vain, Eero", nyyhkyttää leski. "Nuku rauhassa…

Monta… monta… anna anteeksi — kaikki… Tule sinäkin, Heikki,
sanomaan hyvästi isällesi."

Kansi nostetaan paikalleen, ja naapuritöllin mies iskee sen kiinni

kummastakin päästä kolmella pitkällä takonaulalla.

"Kai se siellä pysyy", huomauttaa Heikki.

"Eikö tuo pysyne."

"Herra Jumala!" huudahtaa samassa Henna ja tarrautuu naulaajan

kohotettuun käteen juuri kun tämä on antamassa viimeistä iskua
viimeisen naulan kantaan.

"Mikä, mikä nyt?"

"Voi, hyvä Jumala, kun Eero pyysi — pyysi, että arkun kansi
naulattaisiin puunauloilla."

Naulaajan käsi kohosi vitkaan korvalliselle.

"Kun et tuota ennen sanonut."

 "Kun, hyvä Ville, kun en muistanut."

"Pitäisi muistaa. Eihän tuo ollut paljon pyydetty miehesi puolelta —

muutamia puunauloja. Ja kuolleen tahto on täytettävä, muutoin voi
tulla pahat perästäpäin."

"Ei se ole paljon pyydetty. Ota, hyvä Ville, pois nuo rautanaulat,
kisko vaikka hampain", hätäili Henna yhä.

Ville tarkasteli nauloja — niiden kannatkin olivat uponneet jonkun

verran puun sisään.

"Ei, Henna hyvä, kyllä ne nyt pysyvät siinä, missä ovat. Vapriikin
valssinauloja jos olisivat, niin voisivat lähteäkin. Mutta takonauloja ei
kisko pihkaisesta puusta itse per… tuota — ellei järin arkkua säre."

"Voi yhtähyvin sentään", Henna ihan itki. "Että jos sen mitenkuten
on raskaampi ollakseen, kun kerta puunauloja pyysi. Se sitä
ylösnousemustaan lie ajatellut. Ja jos se siitä hyvinkin kuontuu vielä
jälkeenpäin valittelemaan ja syyttelemään."

"Ei se olisi ensimäinen kumma."

"Ei olisi ensimäinen. Sano, hyvä Ville, mitä nyt on tehtävä."

"Nyt on kannettava arkku rekeen ja lähdettävä ajamaan", sanoi

Heikki. "Pitkä matka ja kiteä pakkaskeli — eikä ruumiin kanssa sovi
ajaa kuin markkinatiellä. Ennenkun ylösnousemus tulee, ehtii siinä
toinenkin arkku mullaksi muuttua, arkku ja arkunnaulat, vaikka
olisivat timanttia. Ja lie hänellä, joka voi kuolleitakin herättää,
näpistimet sellaiset, että nousee takonaula pihkaisestakin puusta."
 "Heikki, älä puhu syntiä. Se tulee kuin varas — varas yöllä",
nuhteli äiti.

Varas?… On nuo ennen varkaat lujempiakin lukkoja availleet…

"Käykäähän, Ville, kiinni sinne jalkapäähän; minä koetan kannattaa
täältä päänpuolesta."

Eikä siinä todella muuta keinoa keksitty. Arkku kannettiin rekeen ja

peitettiin loimella, niin että mustat päädyt vain näkyivät. Heikki ja
Ville istuutuivat poikkiteloin arkun kannelle.

"Soh, tamma!"

Tamma nojasi länkiinsä kerran, kaksi, mutta kun reki tuntui olevan
kuin kannossa kiinni, katsoi se kysyvästi taakseen.

"Ei nyt hullumpaa", ihmetteli Heikki. "Onpa sen tamman jälkeen

ennen kuorma lähtenyt, raskaampikin. Välistä tukkimetsässä on ollut
viisikin kymmentuumaista yhtaikaa, ja hangoittelematta niiden on
pitänyt seurata."

"Tämän tönäisen kyydittäväsi lähtö ei taida olla oikein mieluista

sille itselleen", sanoi Ville. "Mutta on ne keinot, että kevenee liiat
painot."

"Minkälaiset ne keinot ovat?"

"On käännettävä arkku alassuin… ja on siinä vähän muutakin."

"Eikö tuo lie tämä sukkelin keino", sanoi Heikki, nousi reessä
seisaalle ja läimäytti tammaa lautasille ohjasperillä olan takaa. Ja
kun hevonen oikein vauhdilla ponnisti, lähti reki liikkeelle niin äkkiä,
että miehet olivat keikahtaa maahan selälleen. Mutta reen kulku oli
niin raskasta, että tamma sai kiskoa voimainsa takaa kuin karhia.
Tuntui kuin sen alla olisi ollut sadat näkymättömät kynnet
haraamassa vastaan.

Kaiken tämän johdosta Henna oli niin lyöty, että hän ei voinut edes
itkeä, ei muuta kuin huokailla.

"Voi, Eero, Eero!… Että kun tällainen palkka piti maksettaman. Ja

sillä lailla kuin se rukoili sängyssään vielä viimeisillä hetkillään,
pusersi käsiään rinnan yli ristiin, niin että sormiluut ruskivat, ja
voivotti, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Jumala minua varjelkoon
tuomitsemasta, mutta ne voivat olla liian suuret — Eeron synnit.
Laula edes, Ville. Laula sinäkin, Serahviia, jos tuosta olisi jotakin
huojennusta."

Ville lauloi, ja Serahviia Hennan rinnalla reen perässä kävellen

lauloi aina kotipellon ulkoveräjälle asti, josta naiset pyörsivät
takaisin.

"Muistakaa hänelle soitattaa edes sielukellot", huusi Henna

poistuvien jälkeen.

Alkumatkalla miehet istua könöttivät arkun kannella töppösineen

ja vyötettyine turkkeineen ääneti, mietteissään kuin varikset riihen
harjalla. Vasta kun Heikki oli kopeloinut povestaan eväspullon,
jollainen oli ollut välttämätön seuralainen tällaisilla matkoilla
ylimuistoisista ajoista asti, ja se oli kulkenut kädestä käteen, huulilta
huulille useampaan kertaan, laukesivat vähitellen kielten siteet.

"Saattoihan se olla jäätynyt kiinni siellä riihen tanhualla", alotti

Heikki asiasta, jota arveli Villenkin hautovan. "Se toisinaan reki
pikeytyy jäätikköön niin lujaan, ettei kangetta irtau."
 "Hm… voipa olla, voipa olla pikeytynytkin", myönteli Ville hyvillään
saamistansa ryypyistä. "Vaan entäpä ne karhitsemiset ja kynsimiset
reen alla?"

"Anturain alla tietysti oli jäätä, joka vähitellen kului ja hioutui pois.
Näkeehän Ville, että tamma kävellä rapsuttaa jo länget korvissa.
Soh, Lipi!… hih!"

"Ole kirkumatta", varoitti Ville ankarasti. "Vai tekeekö taas mielesi

jäätä anturaisi alle. Ne vielä äsken kaikkoutuivat laulun mahdilla,
vaan jos rienautuvat tulemaan uudelleen, eivät ehkä lähdekään.

"Ketkä ne?"

"Nepä ne… Vai jäätä? No, lapsilla on lapsen usko. Minä olen jo
vanha mies, olen ollut monessa myllyssä ja tunnen hivenen näitä
asioita. Minä olen tehnyt viimeiset majat näille Korvenkylän kuolleille,
saatellut heidät näinikään hautaan toisen toisensa jälkeen ja ollut
ylimäisenä vieraana ja virrenveisaajana kaikissa maahanpanijaisissa
lähemmä viisikymmentä ajastaikaa.

"Ehtii siinä ajassa jo nähdä yhtä ja toista.

"Ehtiipä niinkin. Kerrankin, juolahti tuossa mieleeni, kannoimme

muuatta höyhenkevyttä, taudin nuolemaa äijän käppyrää
metsäpolkua pitkin venevalkamaan — siihen aikaan näet vietiin
ruumiit kirkolle kesäisin vesiteitse. Tultiin siitä rantaniityn veräjälle,
niin sanoo muuan kantajista: Nykäiseppä, Ville, alas pari sulkupuuta,
niin sujautamme arkun aidanraosta kuin pirtapussin. Vaan ennenkuin
saimme pirtapussin veräjästä, täytyi se purkaa viimeistä sulkupuuta
myöten. Ja muutaman sadan sylen matkalla veräjältä rantaan piti
levähtääksemme kolmasti, vaikka meitä oli kantajina neljä vaurasta
miestä, ja perille päästyämme olimme hiestä märkiä kuin uitetut
koirat.

"Piti maar siinä olla kymmenhankainen kirkkovenhe mokomaa

paatta kantamassa."

"Eikä ollut, tavallinen kaksisoutu vain. Sen, näet, maapirun valta ei

ylety vesille, missä on omat haltijansa, vesipirut… Liehän siellä
putelin pohjassa pisara vielä?"

Heikki kaivoi pullon povestaan ja ojensi Villelle. Tämä, ennenkuin

otti ryypyn, pudisteli ja tarkasteli välkähtelevää nestettä taivaan
rannalla kenottavaa kuun kantaa vasten.

"Sitä tuon vanhan silmä hämärtää — näyttäähän tuo niinkuin

kolmanneksen vajautuneen… Äh!"

"Mitäs tyhjästä, Ville ottaa miehen ryypyn", kehoitti Heikki. "Ei pidä
vähäksyä köyhän antia. Kun tästä loppuu, löytynee tilkka lisää
reenseviltä heinäsäkistä.

"Heinäsäkistä?… Älä veikkonen puhu sitten mitään."

Pullon pohja keikahti taas ylöspäin, ja kuun kanta peilaili kapeata

naamaansa pyöreässä pohjassa, tällä kertaa tovin aikaa.

"Ähäts!… Onpa, onpa… mistä?… Otahan, isäntäkin, seh!… Aina se

on isäntä vieraan veroinen… Mistä tuota… ähäts!… löysit vielä
kuusen juurella keitettyä?"

"Puhumatta paras."
 "No, niinpä kai. Enpä ole mokomaa junkkaria maistanut sitte
kotipolton aikain… Pistähän tuosta rouheita piippuusi. Tuntuu tuo
ilma hiukan lämmähtäneen, että tarkenee tässä jo piippuunsa pistää,
eikä ole pelkoa, että piip… Eikös perh…! Puhelehan, Heikki, tuonne
suupieleen, että pääsen tuosta nysästä eroon. Vetää piru huulia
yhteen kuin maneetti ja pistelee kuin sata neulaa", puhua sopotti
Ville toisesta suupielestään. "Siinä on tuo suukappale läkkipellistä, ja
on se joskus ennenkin tulipalopakkasilla jäätynyt huuliin kiinni… No
sillälailla, sillälailla… väkevällepä tuo henkesi höyrähtääkin… Ähä,
jopas irtautuu ylähuuli. Puhelehan vielä, että irtautuu
alahuulestakin… no sil… sillälailla. Sen tuon vanhan huulissa ei ole
lämpöä enempää kuin vanhassa anturanahassa."

Jatkoivat siitä matkaansa tupakoiden. Savu jäi leijailemaan jäljelle

tyynessä ilmassa, ja Ville kertoili ajan ratoksi seikkailuja kuolleitten
kanssa, omiansa ja muitten.

"Väitteli kerran kaksi rohkeata miestä keskenään, kumpi heistä

olisi rohkeampi. Löivät siitä vetoa, ja pelkäämättömyytensä
todisteeksi oli kummankin noudettava yksin pimeänä syysyönä
hautakammiosta kuolleen luu. Arvalla määrättiin, kumman ensin oli
kokeensa suoritettava. Se, jolle arpa lankesi, lähtee määrättynä yönä
hautuumaalle, siirtää kansilaudat syrjään, laskeutuu tikkaita myöten
hautakammioon ja löydettyään luun aikoo lähteä — 'Jätä rauhaan, se
on minun vaarini luu', kuuluu kammion nurkasta ääni kuoleman
kolkko, ja siellä näyttää häämöittävän joku valkea haamu. Jättää
etsijä saaliinsa ja löytää toisen. — 'Jätä rauhaan, se on minun isäni
luu.' Tekee mies työtä käskettyä ja löytää kolmannen luun. — 'Jätä
rauhaan, se on minun luuni.' — 'Olkoon vaikka kenen luu, mutta
menee se nyt', vastaa etsijä ja nousee saaliineen tikkaita myöten
ylös, juoksee kipittää hiljalleen käytävää pitkin portille päin ja kuulee
hipsuttavia askeleita aivan takanaan. Ei uskalla katsoa taakseen,
multa ei saa ilmankaan oltua. Näkee silloin kintereillään valkoisen
haamun, kädet levällään kuin syliinsä tavoittaen. Samassa kaatuu
takaa-ajettu kiljaisten käytävälle. Siitä hänet seuraavana aamuna
löydettiin kuolleena, kädessä kuolleen sääriluu."

"Se oli sen valkoisen haamun sääriluu?" kysyi Heikki.

"Se valkoinen haamu oli se toinen vedonlyöjä, joka oli edeltäpäin

salaa piiloutunut hautakammion nurkkaan, valkoinen hursti
ympärillä."

"Noutamatta taisi nyt jättää se hurstimieskin kuolleen luun?"

"Noutamatta. Kun sitä toista vedonlyöjää lähdettiin viemään

arkussa hautaan, lähdettiin toista kuljettamaan köysissä
hullujenhuoneeseen."

Ville kopisti piippuaan arkun päätylautaan kuin onttoon

kumisevaan honkaan, kaivoi perät poskeensa ja pisti piipun
taskuunsa.

Istua kyyröttivät taas ääneti kuin varikset mustan riihen harjalla.

Mutta nyt tapahtui jotakin ihmeellistä, jotakin samantapaista kuin jos
mitään pahaa aavistamaton ihminen istuisi kivellä ja sen sisällä
yhtäkkiä räjähtäisi dynamiittipanos. Syviin ajatuksiinsa vaipuneet
miehet kimmahtivat yhtaikaa kuin näkymättömän käden heittäminä
kauas reen sivulle seisaalleen ja silmät renkaina tuijottivat olkansa yli
arkkuun, ikäänkuin odottaisivat jotain vieläkin kauheampaa.

"Oli se pamaus", sai Ville vihdoin änkytetyksi.

"Oli — oli se jymäys — kuin tykillä olisi ampunut", säesti Heikki.

 Arkusta heidän altaan oli jo pitemmän aikaa kuulunut salaperäistä
ritinää ja napsahtelemista ja viimein yhtäkkiä voimakas, rämähtävä
paukahdus. Samalla tuntui kuin arkun kansi olisi saanut voimakkaan
sysäyksen ylöspäin.

"Nyrkilläänkö lie iskenyt… vai olisiko potkaissut?" kysyi Heikki.

"Lie iskenyt nyrkillään ja lie potkaissut samalla kertaa. Tuntuihan

menneen pirstoiksi koko arkku."

"Hyvä oli, että oli takonaulat", jatkoi Heikki, pyyhkien turkkinsa

hihalla hikeä otsaltaan.

"Entäpä se sen tekikin niiden rautanaulojen takia", vastasi Ville…

"Sinulla taitaa olla lämmin?"

"Löi vähän lämpimäksi."

"Mitä sinä mainitsit taannoin heinäsäkistä? Ei taitaisi nyt tehdä

pieni pahaa. Kajautti tuon pääni niin selväksi, että se on tyhjä kuin
Oulunmaa."

"Heinäsäkistä?… jaa, niin."

Heikki pysäytti hevosen, ja otettuaan pullosta jatkoivat miehet

taas matkaansa, aluksi kävellen reen sivulla; mutta kun arkusta ei
enää kuulunut muuta kuin tuttua, salaperäistä napsahtelemista,
uskalsivat he istuutua taas entiselle paikalleen — uutta kummaa
ihmettelemään.

"Näkeekö Ville tuolla tiellä mitään?" kysyi Heikki hiukan

värähtävällä äänellä.
 Tarkastettuaan osotettuun suuntaan sanoi Ville:

"Tahtoo asustaa usva vanhan silmässä — näyttäähän niinkuin

liikkuisi tuolla jotakin mustaa."

"Pitkä häntä vain letkuttaa kahdenpuolen. On tuo näköjään kuin

kettu, vaan saattaa se olla koirakin… Seh, seh!"

"Älä häntä huutele, kyllä ne hännän heiluttajat tunnetaan."

Kun ketunnäköinen yhä vain pitkitti kulkuansa edellä tietä pitkin,

väliin istahtaen, niinkuin odottelisi jäljessä tulevia, sanoi vihdoin
Heikki:

"Ei taitaisi Ville tareta laulaa. On tuolla ketuksi vähän oudot eleet."

"Sehän tuo lie virkani näillä matkoilla", vastasi Ville.

Samalla kun hän päästi äänen, loikkasi ketunnäköinen tiepuoleen,

näyttäytymättä enää. Sen sijaan rasahteli silloin tällöin tiepuolessa,
ja puitten välissä vilahteli valkoisia, kiitäviä haamuja. Toisinaan
kuului ylhäältä puitten latvoista omituisia honottavia ääniä ja siipien
räpyttämistä… Vilahdelkaa, honotelkaa, räpytelkää nahkasiipiänne —
sitä voimakkaammin vyöryy sana Villen huulilta.

Kilometrien päässä ajotiestä erämaan mökkiläinen menee talliin

hevoselleen aamuapetta laittamaan. Pihapolulle pysähtyy, kuuntelee
— kutsuu vaimonsakin, ja kuuntelevat yhdessä.

"Kuka hullu se huutaa sydänmaassa yöllä?" sanoo mies.

"Eihän sillä liene mikä hätä, sillä huutajalla?"

 "Liekö tuolla nyt hätäkään, muuten mölynnee lämpimikseen.
Kuulostaa tuo koommin kuin Korpeis-Villen ääneltä; olisiko siellä
Korvenkylällä joku muuttanut majaa."

"Kirkolle päin tuntuu laulu loittonevan. Vaan eihän ne

korpeisetkaan ennen ole laulaneet kuolleilleen muualla kuin kylien
kohdalla."

Ajettuaan asumattomia kankaita, soita ja järvien kumisevia jäitä

pitkin peninkulmamäärin miehet vihdoin yhdyttivät kirkon lähettyvillä
valtamaantien ja asutut seudut. Kaakon kulmalla alkoi jo sarastaa
hopeankirkas päivänsalo. Öisen erämaan lumot ja sydäntä
kouristavat tapahtumat matkan varrella tuntuivat enää vain pahalta,
kaukaiselta unennäöltä.

"Heruneeko sieltä heinäsäkistäsi pisara vielä?" kysyi Ville. "Kovin

on kipakkata tuo pakkanen — se tässä päivän valetessa on
purevimmillaan."

Otettuaan pullosta siinä teitten risteyksessä hyvät naukut jatkoivat

miehet viimeistä taivaltaan kirkolle.

"Ville se on säilyttänyt vielä tuon veisuun äänen, vaikka on jo

vanha mies", kehui Heikki.

"Tuolla kun korvessa parkasitte, niin sitä vailla, ettei kuura puista
tipahdellut, ja eikö lie tipahdellutkin alimmilta oksilta."

"Käheäksi käypi vanhan kukon laulu", vastasi Ville. "Vaan olisit

kuullut ennen nuorianna. Oli tässä rovastina siihen aikaan Intreeni-
vainaa, ja Jumalaa palveltiin vielä vanhassa kirkossa. Kerran
piispankäräjillä… no, kun itse piispa on kuulemassa, koettaa kukin