Accounting Tools for Business Decision Making 6th Edition Kimmel Solutions Manual

Accounting Tools for Business

Decision Making 6th

Full chapter download at: https://testbankbell.com/product/accounting-tools-for-

business-decision-making-6th-edition-kimmel-solutions-manual/

CHAPTER 2

A Further Look at Financial Statements

Learning Objectives
1. Identify the sections of a classified balance sheet.
2. Use ratios to evaluate a company’s profitability, liquidity, and solvency.
3. Discuss financial reporting concepts.

Summary of Questions by Learning Objectives and Bloom’s Taxonomy

Item LO BT Item LO BT Item LO BT Item LO BT Item LO BT
Questions
1. 1 K 5. 1 K 9. 2 C 13. 3 K 17. 3 C
2. 1 K 6. 2 C 10. 2 K 14. 3 C 18. 3 C
3. 1 C 7. 2 K 11. 2 C 15. 3 C 19. 3 C
4. 1 C 8. 2 C 12. 3 K 16. 3 C 20. 1 C
Brief Exercises
1. 1 K 3. 2 AP 5. 2 AP 7. 3 K 9. 3 K
2. 1 AP 4. 2 AP 6. 3 K 8. 3 K 10. 3 K
Do It! Exercises
1a. 1 AP 1b. 1 AP 2. 2 AP 3. 3 K
Exercises
1. 1 AP 4. 1 AP 7. 2 AP 10. 2 AP 12. 3 K
2. 1 AP 5. 1 AP 8. 1, 2 AP 11. 2 AP 13. 3 C
3. 1 AP 6. 1 AP 9. 2 AP
Problems: Set A
1. 1 AP 3. 1 AP 5. 2 AP 7. 2 AP
2. 1 AP 4. 2 AN 6. 2 AP 8. 3 E

Copyright © 2016 WILEY Kimmel, Accounting, 6/e, Solutions Manual (For Instructor Use Only) 2-1

Visit TestBankBell.com to get complete for all chapters

ASSIGNMENT CHARACTERISTICS TABLE

Problem Difficulty Time

Number Description Level Allotted (min.)

1A Prepare a classified balance sheet. Simple 10–20

2A Prepare financial statements. Moderate 20–30

3A Prepare financial statements. Moderate 20–30

4A Compute ratios; comment on relative profitability, Moderate 20–30

liquidity, and solvency.

5A Compute and interpret liquidity, solvency, and profitability Simple 10–20

ratios.

6A Compute and interpret liquidity, solvency, and profit- Moderate 15–25

ability ratios.

7A Compute ratios and compare liquidity, solvency, and Moderate 15–25

profitability for two companies.

8A Comment on the objectives and qualitative characteristics Simple 10–20

of financial reporting.

2-2 Copyright © 2016 WILEY Kimmel, Accounting, 6/e, Solutions Manual (For Instructor Use Only)
 ANSWERS TO QUESTIONS

1. A company’s operating cycle is the average time that is required to go from cash to cash in prod-
ucing revenue.

LO 1 BT: K Diff: E TOT: 1 min. AACSB: None AICPA FC: Measurement

2. Current assets are assets that a company expects to convert to cash or use up within one year of
the balance sheet date or the company’s operating cycle, whichever is longer. Current assets are
listed in the order in which they are expected to be converted into cash.

LO 1 BT: K Diff: E TOT: 1 min. AACSB: None AICPA FC: Reporting

3. Long-term investments are investments in stocks and bonds of other companies where the
conversion into cash is not expected within one year or the operating cycle, whichever is longer
and plant assets not currently in operational use. Property, plant, and equipment are tangible
resources of a relatively permanent nature that are being used in the business and not intended
for sale.

LO 1 BT: C Diff: M TOT: 2 min. AACSB: None AICPA FC: Reporting

4. Current liabilities are obligations that will be paid within the coming year or operating cycle,
whichever is longer. Long-term liabilities are obligations that will be paid after one year.

LO 1 BT: C Diff: M TOT: 1 min. AACSB: None AICPA FC: Reporting

5. The two parts of stockholders’ equity and the purpose of each are: (1) Common stock is used to
record investments of assets in the business by the owners (stockholders). (2) Retained earnings
is used to record net income retained in the business.
LO 1 BT: K Diff: M TOT: 2 min. AACSB: None AICPA FC: Reporting

6. (a) Geena is not correct. There are three characteristics: liquidity, profitability, and solvency.

(b) The three parties are not primarily interested in the same characteristics of a company.
Short-term creditors are primarily interested in the liquidity of the company. In contrast,
long-term creditors and stockholders are primarily interested in the profitability and
solvency of the company.

LO 2 BT: C Diff: M TOT: 3 min. AACSB: None AICPA FC: Reporting

7. (a) Liquidity ratios: Working capital and current ratio.

(b) Solvency ratios: Debt to assets and free cash flow.

(c) Profitability ratio: Earnings per share.

LO 2 BT: K Diff: E TOT: 2 min. AACSB: None AICPA FC: Reporting

Copyright © 2016 WILEY Kimmel, Accounting, 6/e, Solutions Manual (For Instructor Use Only) 2-3
 Another random document
un-related content on Scribd:
asuinrakennuksen ja heidän talousesineittensä yksityisomistusta. Se tulee
kannattamaan suurempaa määrää yksityisomaisuutta kuin työväenluokkaan
kuuluvalla henkilöllä meidän päivinämme yleensä on. Se ei myöskään estä
säästämistä eikä keräämistä, elleivät ihmiset mieluummin kuluta
ansaitsemiaan — eikä sen tarvitse kieltää rahanlainaamistakaan. Aivan
toinen kysymys on, suostuuko se nykyjään sallittuun koronkiskomiseen.
Kun maailman jokapäiväiset tarpeet on tyydytetty tieteellisen julkisen
järjestelyn ja yhteisen luonnonomaisuuden nojalla, jää epäilemättä vielä
suuri joukko uusia ja epävarmoja kokeita edellyttäviä toimia ja yrityksiä
varsinaisen valtiollisen toiminnan rajojen ulkopuolelle. Asiaaharrastavat ja
varakkaat henkilöt varmaan sijoittavat osakkeenomistajina liikoja rahojansa
sellaisiin yhtiöihin, joissa vastuuvelvollisuus on rajoitettu, saaden hyötyä tai
joutuen häviölle aivan moitteettomalla tavalla. Taivun kuitenkin
epäilemään, tuleeko olemaan vielä silloinkin obligatioita, hypoteekkejä,
prioriteettiosakkeita ja muita sellaisia keinottelua palvelevia erotuksia
enempää kuin korkoakaan missään muodossa. Rahanlainaajan tulee
varautua kärsimään häviötä samoinkuin saamaan voittoa — siinä on
epäilemättä se moraalinen laki, joka kieltää koronkiskomisen; hänen ei sovi
sallia iskevän vaikeuksiin joutuneen liikkeen suonta vaatimalla
auttamattomia prosenttejansa ja siten saattavan puille paljaille tavallisen
osakkeenomistajan, yhtä vähän kuin maanomistajan tulisi sallia saattavan
puille paljaille vuokralaisensa, joka ei kykene vuokraa maksamaan. Niin
opetti aikoinaan kristillinen kirkko, ja minä en tunne katolisen kirkon
henkisen kehityksen vaiheita kyllin tarkoin voidakseni sanoa, milloin se on
muuttunut siksi, mikä näyttää nykyjään olevan: korkoavaativan
maanomistajan ja koronkiskurin edustajaksi ja sosialismin vastustajaksi.
Niin opettaa nykyinen sosialismi. Jos koronkiskontaa tulee ollenkaan
esiintymään sosialistisessa valtiossa, jos maksua on armotta vaadittava
takaisin eräissä tapauksissa, niin sellainen tehtävä nähdäkseni kuuluu yksin
valtiolle. Valtio tulee olemaan kaiken kerätyn omaisuuden ja kaikkien
liikeyritysten ainoa pankkiiri ja samoin ainoa maanomistaja ja palo-,
tapaturma- ja vanhuudenvakuutusliike. Raha-asioissa, samoinkuin julkisen
palveluksen ja hallinnon alalla, se tulee puoltamaan ihmissukua, jokaisen
yksilöllisen sattuman ja seikkailun takana piilevää pysyväistä oliota.

Jälkeenjätetty omaisuus, toisin sanoen valta testamentata ja oikeus periä,

tulee sekin jäämään lievennetyssä muodossa vallitsevaksi sosialistisessa
valtiossa. Ei ole minkäänlaista syytä, joka sitä vastustaisi. Esimerkiksi
perintökappaleiden puolesta puhuu voimakas luonnollinen tunne; meidän
mielestämme poika voi hyvinkin omistaa — vaikka hänen ei suinkaan
mielestämme pitäisi myydä — niitä isälle kuuluneita esineitä, jotka isä
tahtoo hänelle jättää. Syntyperästä ylpeileminen on kunniallinen asia, se
merkitsee omiin veriheimolaisiin kohdistuvaa kiintymystä, ja minä toivon,
että vielä tuhannen vuoden kuluttua joku jälkeläinen säilyttelee aarteenaan
meidän päiviltämme polveutuvaa käytännöstä poisjäänyttä vaakunakilpeä
tai haalistuneen kudelman kappaletta. Ihminen, joka vihaa perinnäisiä
erioikeuksia, voi silti kunnioittaa sukupuuta.

Leskellä, naisella samoinkuin miehelläkin, on ilmeisesti eräänlainen

luonnollinen omistusoikeus siihen omaisuuteen, joka on ollut hänen ja
vainajan yhteinen, kotiin, puutarhaan, soittovälineisiin, kirjoihin ja muihin
kotoisiin olioihin. Nykyisin me yhdeksässä tapauksessa kymmenestä
ajamme lesken tiehensä, hän jää nimellisesti entisen kodin omistajaksi,
mutta hänen täytyy se joko vuokrata kalustettuna tai myydä, siirtyä
asumaan johonkin täyshoitolaan tai ahtaaseen vuokra-asumukseen.

Jokin määrä kerättyjä rahojakin voi periytyä ystävälle tai sukulaiselle. Se

on yleistä hyötyä koskeva kysymys; sosialismi on luopunut kaikista
ehdottomista väitteistä sellaisissa seikoissa ja tarkastelee näitä ongelmia nyt
yksityiskohtaisina kysymyksinä, jotka vaativat hienojen erojen
huomioonottamista. Me tahdomme vapautua pedanttisuudesta.
Nykyaikainen sosialisti pyrkii säilyttämään kaikkea sitä omaisuutta, joka on
persoonallisuuden laajennusta, ja pyrkii hävittämään sitä liiallista
omaisuutta, joka antaa ihmisen valtaan lähimmäisten ravinnon ja tarpeet,
maan, teollisuuskoneiston, toisten ihmisten kodit, koronkiskurin
vaatimukset ja kaiken tuon perimisen. Terveellisiin määritelmiin taipuvat
sosialistit sanovat hyväksyvänsä sellaisen omaisuuden, jota käytetään ja
kulutetaan, ja vastustavansa vain "tuotannonvälineiden" yksityisomistusta,
mutta minä puolestani en halua turvautua ylen täsmällisiin määritelmiin.
Yleinen tarkoitus on riittävän selvä, erikoistapaus vaatii erikoista
sovellutusta. Me nykyaikaiset sosialistit vastustamme verrattain pienen
kaikkien omaisuutta anastavan yksilöryhmän luonnotonta omaisuutta, koska
tahdomme nähdä valinnan ja yksilöllisen ilmaisun tilaisuutta kaikissa näissä
omaisuutta koskevissa asioissa.

2.

Minä taivun ajattelemaan — mutta huomautan samalla puhuvani asiasta,

joka ei kuulu nykyaikaisen sosialistisen kirjallisuuden tekstiin — että
sosialismi yksityisomaisuutta poistaessaan tuo korvaavaa ainesta luomalla
oikeuksia. Sosialismi tulee epäilemättä kumoamaan maan ja luonnollisten
ainesten sekä kasattujen teollisuusvarojen yksityisomistuksen toimien itse
kaiken maan omistajana ja kaiken pääoman haltijana, mutta se ei merkitse,
että me kaikki tulemme olemaan valtion vuokralaisia, joiden
vuokrasopimus voidaan purkaa milloin tahansa. Sosialistinen valtio tulee
erittäin todennäköisesti tunnustamaan parannuksia suorittavan
hallussapitäjän ja hyödyllisen vuokraajan oikeudet. On ilmeisesti sekä
oikeata että yleishyödyllistä, jos henkilöllä, joka ottaa haltuunsa maa-alueen
ja tekee sen arvokkaaksi — esimerkiksi muuttamalla sen viinitarhaksi — on
oikeus saada pitää sitä turvallisesti huostassaan ja jos se voidaan häneltä
ottaa ainoastaan poikkeustapauksissa ja runsaasta korvauksesta. Jos henkilö
maanviljelys- tai puutarhaviljelystilan vuokrattuaan tuntee haluavansa siinä
uurastaa ja myöhemmin siinä levätä vaivoistaan, en luule järkevän
sosialismin vastustavan tätä viiniköynnökseen ja viikunapuuhun
kohdistuvaa kiintymystä. Jos se ehdottomasti vastustaakin vapaata
maanomistusta, se ei varmaankaan kiellä vuokrallapitämistä. Ja luulenpa,
että valtio voi osoittautua monessa suhteessa jalommaksi ja
tunnekykyisemmäksi maanhaltijaksi kuin kukaan yksityinen.

Toisellakin tähän liittyvällä alalla sosialismi voi varsin hyvin suvaita

yksityisomaisuutta, laadultaan niin hienoa, että yksityisen maanomistuksen
alla huokaileva Britanniamme voi suoda sellaista ainoastaan aivan pienelle
vähemmistölle. Tarkoitan sen talon yksityistä omistamista, jossa henkilö
asuu… Antautuakseni tässä aivan omavaltaisiin mietteisiin taivun
ajattelemaan, että tulevaisuudessa noudatetaan kahta rinnakkaismenetelmää
koteja rakennettaessa. Monet henkilöt tulevat aina tarvitsemaan asuntoja,
jotka he voivat vuokrata pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi ja joita he eivät
mitenkään omista. Nykyjään sellaiset henkilöt asuvat keinottelijain
rakentamissa surkean vaateliaissa huvilamaisissa rakennuksissa, kehnoissa
maalaishökkeleissä ja vuokrataloissa, jotka meidän aikanamme rumentavat
koko Englantia. Sellaisia asumuksia toimittavat sosialistisessa
tulevaisuudessa varmaan paikalliset viranomaiset, mutta ne tulevat olemaan
hyvien arkkitehtien suunnittelemia kauniita ja kunnollisia taloja, joita on
helppo pitää puhtaina ja valoisina, ilmavina ja mukavina, sivistyneiden
ihmisten koteja, nähtäviksi kelpaavia jalossa ja järjestetyssä maailmassa.
Mutta sitäpaitsi tulee olemaan varakkaita yksityishenkilöitä, jotka sellaiseen
asiaan luonnostaan taipuen rakennuttavat itselleen kodin ruveten valtio-
maanomistajan vuokralaiseksi. Heilläkin tulee olemaan melkoinen määrä
omaisuutta, joka voi avartua oikeudeksikin — ellei
testamenttausoikeudeksi, niin ainakin oikeudeksi mainita mahdollisten
vuokraaja-seuraajiensa joukosta se, jolle suovat etusijan…
 Kokonainen sarja omistustuntoja liittyy vielä virallisiin velvollisuuksiin
ja vastuunalaisuuteen. Henkilöitä, jotka ovat toimineet kunnollisesti jollakin
alalla, ei voida helposti temmata siitä irti. Terveydenhoitoa valvovaa
lääkäri-virkamiestä, opettajaa, joka on kaupungissa jakanut oppia
miespolven ajan, miestä, joka on saanut aikaan julkisen puutarhan, liittää
moraalisen oikeutuksen side heidän työhönsä koko elämän ajan. Nykyisissä
oloissa ei ole niin laita. Tiedän, kuinka helppo on sanoa, että tämä kaikki on
hallinnollinen ja yksityisseikkaa koskeva kysymys.

Epäilemättä. Mutta sittenkin on tärkeätä esittää se tässä selvästi, tehdä

ilmeiseksi, ettei sosialismin tulo tuhoa sellaista ihmisen ja hänen
suorittamansa työn samastumista, joka on aivan luonnollinen ja suotava,
vaan että tätä elävää ja oikeudenmukaista omistuksentuntoa, jos mitään,
tullaan sosialismin vallitessa rohkaisemaan ja sen vaatimuksia tukemaan.
Nykyisenä aikana tämä erikoisen eloisa omistuksentunto jätetään usein
kerrassaan huomioonottamatta. Joka päivä kuulee kerrottavan miehistä,
jotka ovat työllään perustaneet liikkeisiin kokonaisia uusia osastoja,
miehistä, jotka ovat hankkineet työnantajilleen suuria aineellisia arvoja,
miehistä, jotka ovat uhranneet elämänsä teollisuuskoneistolle ja jotka on
sitten viskattu syrjään, joko siitä syystä, että heidän tuottamansa hyöty on
vähentynyt olemattomiin, persoonallisen loukkaantumisen vuoksi, tai jotta
saataisiin sijaa suosikeille, työnantajan pojalle, serkulle tai kenelle tahansa,
minkäänlaisesta vetoamisesta välittämättä ja antamatta mitään korvausta.
Yksityisomistus on itsevaltiutta; parhaimmillaankin se on piilevää vääryyttä
kaikissa sellaisissa seikoissa.

Ajateltakoon vielä taiteilijaa ja keksijää, joiden nykyaikana täytyy ylen

usein myydä alkuasteillaan olevat keksintönsä välittömän toimeentulonsa
vuoksi. Keinottelijat ottavat haltuunsa nämä aloitetut työt ja havaitsevat ne
toisinaan arvottomiksi, toisinaan taas löytävät niistä suunnattomien
rikkauksien lähteitä. Arvon määrittely ei ole missään muussa asiassa
vaikeampi kuin luovan työn ollessa kysymyksessä; vain harvat nerot ovat
saaneet heti tunnustusta, ja taiteen, kirjallisuuden ja keksintöjen historia on
täynnä Chattertoneja ja Savageja, jotka ovat tuhoutuneet ennenkuin
tunnustus tuli, ja Dickensejä, jotka ovat epäviisaasti myyneet itsensä.
Ajateltakoon, millainen suunnaton sosiaalinen hyöty asiasta koituisi, jos
luovan työn tekijällä olisi jo nyt ehdoton oikeus saada osansa hänen työnsä
ansaitsemasta tunnustuksesta. Sosialismin vallitessa se olisi koko elämän
ajan hänellä — ja maailmalla, ja hän voisi sitä valvoa. Hänellä olisi vapaus
lisätä, muovata, uudistaa.

Kaikilla näillä aloilla nykyaikainen sosialismi pyrkii luomaan ja

vahvistamaan omistusta ja oikeuksia, käyttäjäin omistusta ja luovan työn
suorittajan oikeuksia. Se tahtoo poistaa aivan toisenlaista omistusta:
luotonantajan, panttilainaajan, maanomistajan ja koronkiskurin, ostelijan,
pelikeinottelijan, yksinoikeudenanastajan ja muilla mailla oleskelevan
maan- tai kiinteistönomistajan yksityisomistusta ja vaatimuksia…
Sosialismi ei itse asiassa hävittäisi mitään varsinaista omaisuutta, vaan
yksinomaan sen näennäisomaisuuden, joka jonkinlaisena noidanluomana
harhakuvana ryöstää meitä kaikkia.

3.

Kun tässä pohdimme sosialistista omaisuuteen suhtautumista, lienee

syytä tarkastella erästä pientä vastaväiteryhmää, joka usein esitetään
sosialismia vastustavalta taholta. Viittaan erikoisesti erääseen vaikeaan
seikkaan, vähäisen kelpo miehen säästöjä koskevaan.

Jos lukija on vähänkään perehtynyt tähän kiistakirjallisuuden haaraan,

hän luultavasti tietää, kuinka tämä ikävä asia esitetään. Meille kuvaillaan
uskomattoman uuttera, hyvä ja kunnollinen köyhä mies; hän on tehnyt
työtä, on säästänyt, ja hänellä on vihdoin vanhojen päiviensä varalle
muutamia yhtiön osakkeita, "kappale maata" tai kenties huoneisto jossakin
asuntoyhtiössä. Tahdommeko — sosialismin vastustaja on tukehtua
mielenliikutukseen — muuttaa maailmaa niin, että riistämme häneltä
sen?… Sosialismin vastustaja hillitsee itsensä ankarasti ponnistaen ja siirtyy
sitäkin liikuttavampaan asiaan… leskeen![14]

Otaksun edelliseen kappaleeseen sisältyvän varmoja vakuutuksia, jotka

antavat lukijalle parempaa tietoa tästä asiasta. Tämä säästäväiseen
vähäiseen mieheen, leskeen ja orpolapsiin kohdistuva huolekkuus näyttää
minusta kaikkein vilpillisimpiin sosialismia vastustaviin väitteisiin
kuuluvalta. Mies, "joka on säästänyt muutamia puntia", köyhä leski ja
hänen lapsensa, jotka pitävät kiinni jonkin maakappäleen
yksityisomistuksesta, on työnnetty esiin turvaamaan tilanomistajan ja
rahamiehen apajoita. Tarkastamme tässä tosiasioita nähdäksemme, kuinka
nykyinen talousjärjestelmämme todellisuudessa käsittelee köyhän miehen
"sijoituksia".

Se ei ensinnäkään takaa pienelle sijoittajalle hänen säästöjensä varmaa

säilymistä. Hän tulee sijoitusmaailmaan vähätietoisena, herkkäuskoisena ja
ymmärtämättömästi epäilevänä, ja hänen luokkansa joutuu alinomaa ja
järjestelmällisesti menettämään vähät varansa. Jokainen asioitatunteva
henkilö voi todistaa, että toinen suuri rahaliike toisensa jälkeen nielee pienet
sijoitukset. Moni valtavan suuri, kunnianarvoiselta näyttävä yritys käyttää
liikepääomanaan satojatuhansia puntia, jotka on jaettu muutamaan
tuhanteen tavalliseen osakkeeseen, määrättyyn lukuun prioriteettiosakkeita
ja obligatioita. Se aloittaa toimintansa kukoistavana, tavallisista osakkeista
saadaan muutamina vuosina seitsemän, kahdeksan, kymmenen prosenttia.
Vähäinen kelpo mies tahtoo pitää huolta leskensä tulevaisuudesta ja omista
vanhuudenpäivistään hankkimalla näitä arvossapidettyjä arvopapereita.
Osakkeiden hinta nousee yli nimellisarvon ja siirtyy sitten hitaasti ja
varmasti ensimmäisten keinottelevain omistajain käsistä säästörahojaan
sijoittavan yleisön huostaan. Sitten alkaa hidas, tyyni aleneminen,
ylimääräiset osingot loppuvat, osakkeiden hinta kutistuu nopeasti.
Ajateltakoon sellaista tapausta kuin suuren British Electric Traction
Companyn, jonka osakkeet maksoivat aluksi kymmenen, kohosivat sitten
suunnilleen yhteenkolmatta (21 1/8) ja joiden arvoksi nyt (lokakuussa 1907)
merkitään suunnilleen kaksi puntaa. Sen kuusiprosenttiset
prioriteettiosakkeet ovat liikkuneet neljäntoista ja viidentoista ja puolen
välillä. Sen tavalliset osakkeet edustavat kaikkiaan 1,333,010 ja
prioriteettiosakkeet 1,614,370 punnan pääomaa, joten jo tässä yhdessä
ainoassa liikkeessä näemme ilmaantuvan ja taas häviävän enempää kuin
kahta miljoonaa puntaa vastaavan näennäisarvon ja todella häviävän
suunnilleen puolet siitä määrästä. Ei tarvitse kovinkaan tarkoin tuntea
maailmaa tietääkseen, että suurimman osan tuosta summasta olivat
yritykseen sijoittaneet keskisuuruisten ja pienten omaisuuksien haltijat,
joilla ei ole tietoa rahamaailman todellisista olosuhteista.

Näiden pienten sijoittajien sanotaan esiintyvän katkeroina yksityisen

rahaliikkeen puoltajina kunnallisia liiketoimia ja sosialisteja vastaan.
Täytyy ihmetellä, minkätähden.

Voisi löytää koko joukon samanlaisia ja pahempiakin tapauksia, joissa

sijoittavalta yleisöltä on muutaman vuoden kuluessa viety kymmeniä
miljoonia puntia. Tyydyn kumminkin tässä vain lainaamaan erään
selostuksen New Yorkin Journal of Commercesta, joka, kuten lukija hyvin
arvaa, ei suinkaan mielellään käy todistamaan sosialismin eduksi. Se esittää
asiaa Illinois Central Railroad ("Illinoisin keskusradat")-yhtiön johtajan mr
Harrimanin Inter-State Commerce Commissionille ("Valtioidenväliselle
kauppakomissiolle") maaliskuussa antaman todistuksen nojalla näin:

"Hän itse myöntää kuuluneensa neljäntenä miehenä yhtymään, joka sai

haltuunsa Chicagon ja Altonin radat ja antoi heti 40,000,000 dollarin
arvosta obligatioita, joiden tuotosta maksoivat itselleen 30 % voitto-osingon
heidän hallussaan oleville papereille; sitäpaitsi he ostivat obligatiot 65
dollarin hinnasta ja möivät ne myöhemmin 90:een tai korkeampaan hintaan,
erään osan henkivakuutusyhtiöille, joihin mr Harriman oli jonkinlaisissa
suhteissa. Ei ollut olemassa mitään ansiota tai liikamäärää, mistä osinkoa
olisi voitu jakaa, mutta yhtiön kirjat väärennettiin siirtämällä eräs
korjauksiin käytetty 12,000,000 dollarin erä pääomatilille jonkinlaiseksi
kirjanpidolliseksi pohjaksi mainitussa menettelyssä.

"Sitäpaitsi muutettiin Chicagon ja Altonin radat 'rautatieksi', ja pääoma,

joka oli ollut hiukan 40,000,000 dollaria pienempi, paisutettiin 123,000,000
dollariksi, jotta korjauksista koituneet todelliset menot, 22,500,000 dollaria,
tulivat peitetyiksi. Niin tehden lisättiin suunnilleen 60,000,000 dollarin
arvosta 'vettä' neljän miehen omistamiin osakkeisiin. Niistä myytiin osa
Union Pacificille, jonka presidentti mr Harriman oli, ja suurempi määrä
siirrettiin Rock Islandille. Mr Harriman kieltäytyy sanomasta, kuinka paljon
hän siten meneteltäessä ansaitsi.

"Siitä nähdään, kuinka eräät jättiläisomaisuutemme syntyvät ja millaiset

vaikuttimet ja tarkoitukset toisinaan ovat määräävinä niissä henkilöissä,
joille liikeyhtymien johto on uskottu. Yksinkertainen ja alkeellinen periaate
on se, että arvoja luovat pääoman tuottava toiminta, työ ja erilaisten
teollisuusyritysten tehoisuus. Varallisuutta ei synny milloinkaan tyhjästä, se
on aina tuotettava ja jaettava, ja se, minkä toinen saavuttaa epärehellisesti,
häviää tai jää saavuttamatta toiselta. Persoonallinen hyöty näissä
keinottelutoimissa, joissa liikeyhtymien johtoon asetetut henkilöt
käyttelevät niiden luottoa, pääomaa ja mahtia, otetaan osakkeenomistajien
suurelta enemmistöltä, joiden edut joutuvat uhrattaviksi, julkisilta
sijoittajilta, jotka tulevat petetyiksi, tai laivanvarustajilta, joita verotetaan
liiaksi niistä palveluksista, joiden alueella rautatiet nauttivat etuoikeuksia,
tai kaikilta näiltä, toiselta enemmän, toiselta vähemmän. Ne ovat toisin
sanoen ryöstösaaliita."

Kuten huomaamme, ei ole ainoastaan väärin sanoa sosialismin riistävän

köyhältä mieheltä hänen kunniallisesti hankkimaansa "vähäistä
omaisuutta", vaan asia on todellisuudessa ihan päinvastoin: nykyinen ei-
sosialistinen järjestelmä tuhoaa alinomaa säästäväisyyden hedelmiä!
Yksinkertaiset ihmiset luulevat suurten rahamiesten voittavan rahaa
toisiltaan ja menettävän sitä toisilleen. Mutta rahamiehet — sanoaksemme
asian suoraan — eivät ole sellaisia houkkioita. He käyttävät hyväkseen
suurta yleisöä, ja yleisö antautuu yhä heidän käytettäväkseen ollen siten
uuden, kasatun rikkauden alinomaisena lähteenä. Minä tunnen erään
kauppaliikkeessä palvelevan viidenkymmenen vuoden ikäisen erittäin
uutteran ja kyvykkään miehen, joka on säästänyt ja sijoittanut rahoja
liikkeisiin, joita voi hyvinkin pitää taattuina ja rehellisinä; hän on kieltänyt
itseltään elämännautintoja, typistänyt elämäänsä voidakseen sijoittaa joka
vuosi suunnilleen kolmanneksen palkastaan, aina kahdenkolmatta vuoden
iältä asti, ja nyt hänen ainoana turvanaan työkyvyttömyyttä ja vanhuutta
vastaan on jäsenyys eräässä Friendly Societyssä, jonka pahoin pelkään
olevan yhtä epäiltävän kuin kaikki muut "ystävälliset yhdistykset" — ja se
ei suinkaan merkitse hyvää toimeentuloa eikä turvattua tulevaisuutta.

Voidaan huomauttaa, että vähäisen miehen tulee menetellä

huolellisemmin rahojaan sijoittaessaan, mutta tosiasiana pysyy, että rahojen
taattu ja tuottoisa sijoittaminen on erinomaisen moniseikkainen
erikoistehtävä ja ettei tavallisella muutamia satoja puntia omistavalla
miehellä ole niillä markkinoilla parempaa onnistumisen mahdollisuutta kuin
vedenpinnan alla Sidneyn satamassa haikalojen parvessa. Voidaan sanoa,
että hän on ahne, tahtoo saada liian paljon korkoa, mutta se on joutavaa
jaarittelua. Eräs kamalimpia kuiluja, johon brittiläisen yleisön säästöt ovat
suistuneet, on ollut "consolien", vakautettujen valtionobligatioiden sadin —
ne tuottavat nykyisessä hinnassaan vähemmän kuin kolme prosenttia.
Palvelusväkeä ja työläisiä, joilla oli rahoja postisäästöpankissa, yllytettiin,
houkuteltiin ja autettiin siirtämään rahojaan tähän juhlalliseen vakuuteen —
silloinkin, kun hinta oli 114. Ne, jotka niin menettelivät, ovat nyt
(marraskuussa 1907) menettäneet melkein kolmanneksen rahoistaan.

Väittää tuskin liikoja, jos sanoo, että erittäin suuren osan nykyaikaisia
suuromaisuuksiamme, raitiotie- ja rautatieyhtiöitä, kaasulaitoksia ja
leipätehtaita ovat perustaneet niiden nykyiset omistajat, suuret kapitalistit,
tuon tahallisen marttyyrin, säästäväisen vähäisen miehen tahattoman
altruismin nojalla.

Tavallinen säästäjä voi tietenkin vakuuttaa itsensä vanhojen päivien ja

kaikenlaisten onnettomuuksien varalta jossakin vakuutusyhtiössä ja nauttia
verrattain suurta turvallisuutta, koska hallitus sekaantuu "yksityisyritysten"
toimintaan näillä aloilla, mutta sosialismin vallitessa hän voisi tehdä niin
nauttien täyttä varmuutta valtion vakuutuslaitoksessa — ellei yleinen
vanhuudenvakuutus hänelle riittäisi. Tämä ei kumminkaan kuulu nyt
käsiteltävänämme olevaan asiaan. Minä kirjoitan nyt vain sellaisesta
omaisuudesta, jonka sosialismi poistaisi, ja tahdon osoittaa, kuinka vähän
hyötyä tai vakuutta se nykyjään tarjoo pienen omaisuuden haltijalle.
Ajattelemattomat rikkaat saarnaavat "Säästäväisyyttä" köyhälle ja rikastuvat
itse puolittain tahallisesti, puolittain itsetiedottomasti tempaamalla säästöt
omikseen. Siinä on, lyhyesti kuvailtuna, nykyisten rahallisten menetelmien
tuiman leikkisä laatu.

Pienten säästöerien joutumista suurten omistajien saaliiksi tapahtuu

muuallakin kuin säästämisen alalla. Jokaisessa kaupungissa voi älykäs ja
myötätuntoinen katselija, jonka silmät eivät ole liian käyttelyn tai
tottumuksen sokaisemat, nähdä alinomaista pienten säästöjen häviämistä.
Kalustettujen huoneiden vuokraus ja pieni vähittäiskauppa ovat tavallaan
sosiaalisia "hävittäjiä"; kaikkialla maassamme ne muuttavat toivorikkaita,
yritteliäitä, huonosti asiaan perehtyneitä muutaman kymmenen tai sadan
punnan omistajia hitaasti ja auttamattomasti murtuneiksi ja pettyneiksi
olennoiksi. Heitä katsellessani näen taloudellisen taistelumme
säälimättömimmältä puoleltaan. Sandgaten High Streetin varrella, johon
ikkunastani avautuu näköala, luulen suunnilleen neljännen tai kolmannen
osan myymälöistä olevan sellaisia siedettävästä elämästä epätoivoiseen
johtavia kanavia; ne ovat pyhitettyjä, auttamattomia ihmisten masentajia.
Toisinaan avaa pari vanhaa palvelushenkilöä muoti- tai tupakkamyymälän,
toisinaan perustaa jokin nuori pariskunta lyhyttavarain kaupan, toisinaan
ilmaantuu näyttämölle uusi teurastaja, uusi kala- tai maustekauppias. Tämä
vararikkoa kohti liikkuva loppumaton kulkue on saanut minut karttelemaan
muuten miellyttävältä näyttävää katua, jota pitkin ajattelemattomuuteni
päivinä astelin varsin iloisesti. Häviöön tuomitut uhrit ilmaantuvat
alkuaikoina myymälöittensä oville ja näyttävät kohteliailta ja toivorikkailta.
Eräät tukkuliikkeet ansaitsevat varsin hyvin perustamalla pieniä
vähittäisliikkeitä kaikille mahdollisille kaupan aloille. He järjestävät
myymälän, varustavat sen tavaroilla, ottavat vähittäisliikkeen perustajalta
hänen kaksi- tai kolmesataa puntaansa ja antavat hänelle neljän- tai
viidenkymmenen punnan luoton. Tarinan loppupuoli, mitä
vähittäiskauppiaaseen tulee, on ylivoimaista taistelua koron maksamiseksi
ja velan lisääntymisen estämiseksi. Joitakin aikoja asiat ovat kuitenkin
vallittavissa. Minä menen salaa tarkastelemaan ikkunassa olevia tavaroita,
mielessä heikko toivo, että yritys tällä kertaa tosiaankin onnistuu; minusta
ei tunnu ollenkaan mieluisalta, kun vaimoni selittää, etteivät tavarat ole
parempia kuin missä muualla tahansa, vain pikemmin kalliimpia kuin
parissa vakavaraisessa ja jo kauan toimineessa myymälässä, joissa
paikkakuntalaiset enimmälti suorittavat ostoksensa. Voi sattua niinkin, että
sunnuntaikävelyllä ollessani näen uusien liikkeenharjoittajien menevän pari
kertaa kirkkoon varsin nuhteettomasti, ja jos on kysymyksessä nuori
pariskunta, on miehellä tavallisesti päässä silkkihattu. Mutta sitten alkaa
ikkunoissa oleva näytevarasto huonontua määrältään ja laadultaan, ja silloin
tiedän luoton alkaneen kiristyä. Liikkeenomistaja ei enää näyttäydy ovella,
ja hänen alkuperäinen valoisa luottamuksensa on tiessään. Nyt hän katselee
tummuneen ikkunaruudun läpi synkän vihaisesti. Hän epäilee liiankin
oikein, että kaikki ostavat tarpeensa "isosta kaupasta"… Sitten hän on
yhtäkkiä mennyttä; säästörahat ovat menneet, ja myymälä odottaa — kuin
nälkäinen peto — uutta uhria. Siinä on pienen myymälän tavallinen koruton
murhenäytelmä. Talonomistaja on saanut rahansa, maanomistaja tietysti
samoin joka pennin, ystävälliset tukkuliikkeet voivat nekin aivan hyvin,
mutta nuori tai vanha pariskunta saa lähteä kysymään työtä ensimmäisestä
suojakodista — ikäänkuin ei maailmassa olisikaan säästäväisyyden laista
hyvettä.

Englantilainen "lodging-house"[15] näyttää olevan keksitty kuluttamaan

loppuun uskollisen vanhan palvelijan ja toimellisen leskivaimon viimeistä
tarmoa — siitä huolimatta, että kansantaloustiede tästä seikasta visusti
vaikenee. Henkilöt sijoittavat kaksi- tai kolmesataa, jopa tuhatkin puntaa
saadakseen pelkän toimeentulon uurastamalla vuokralaistensa tai
täyshoitolaistensa hyväksi. Se on heidän käsityksensä varmasta rahojen
sijoittamisesta. He voivat nähdä kaiken aikaa, kuinka asia menestyy.
Kaikkialla Englannissa tapahtuu samoin. Se, jossa asia herättää
mielenkiintoa, voi nähdä sen kaikki vaiheet käymällä etsimässä huoneita
esimerkiksi Lontoon Camden Townin alueelta; kulkiessaan paikasta toiseen
hän käsittää yhä selvemmin, ettei kukaan noista ihmisistä ansaitse rahaa,
ettei kukaan heistä milloinkaan saa takaisin sijoittamaansa pääomaa ja että
he ovat onnelliset, jos kuolema heidät korjaa ennen auttamatonta
vararikkoa. Ihmiset ovat tottuneet pitämään ammattiluokkia pysyväisinä,
ovat tottuneet pitämään teurastajaa tai leipuria miehenä, joka hoitaa
määrätynlaisen myymälän määrätyllä tasolla koko elämänpä ajan, joten
monestakin lukijasta voi tuntua uskomattomalta, että nämä kaksi tyypillistä
säästäväistä ammattiluokkaa, huoneistojen ja huoneiden vuokraajat ja
pienet vähittäiskauppiaat, voivat säilyä vain sen nojalla, että vararikkoisten
yksilöiden sijaan ilmaantuu yhä uusia; mutta niin on sittenkin laita. Heillä ei
ole mitään hyötyä pienistä säästöistään, sijoitukset ja aloitetut liikkeet
osoittautuvat yhtä tuhoisiksi; kilpailujärjestelmämme hävittää heidät hitaasti
ja auttamattomasti.

On sanottu, etteivät mitkään muut yhteiskunnan jäsenet suhtaudu niin

vihamielisesti sosialismiin ja sosialistiseen lainsäädäntöön kuin nämä pienet
omistajat ja sijoittajat, nämä pienet veronmaksajat. He eivät asiaa oikein
ymmärrä. Korkoa he pitävät yhtä luonnollisena asiana kuin nälkää ja janoa,
se taloudellinen prosessi, joka tuomitsee heikot yrittäjät tuhoutumaan, on
heidän älynsä tavoittamattomissa, mutta veronkantaja, joka vaatii yhä
uudelleen rahoja "toisten ihmisten lasten kasvatusta", "köyhien
ylellisyyttä", "teihin, valaistukseen ja raitioteihin tuhlattuja menoja" varten,
edustaa heidän mielestään sietämättömintä vääryyttä. Niin nuo olentoraukat
äänestävät kalpean vihan vallassa kumoon kunnallisia liikeyrityksiä
valmistaen sitäkin suurempaa liikkumisalaa suurille rahamiehille, jotka
murskaavat heidät liikavoiton puristimessa. Siinä on onneton ja traagillinen
vastustushenki, johon jokaisen älykkään sosialistin tulee suhtautua
myötätuntoisesti, kärsivällisesti — ja asiaa havainnollisesti heille selittäen.
Jos julkinen arvovalta ottaisi korkoa, ei veroja tarvittaisi — se on
ilmeisempi väittämä. Mutta avarammalle ulottuva on se, joka toteaa
nykyiseen järjestelmäämme oleellisesti kuuluvan julmuuden,
mielettömyyden ja sosiaalisen vääryyden: että suojaamattomat säästöt
alinomaa joutuvat anastetuiksi.

Vain rikkiviisas ja vanhanaikainen sosialismi voi kiistellä'pieniä säästöjä

vastaan; nykyaikainen sosialismi vastustaa maanomistajaa ja
suurkapitalistia, jotka nielevät pienet säästöt.
 4.

Pohtiessamme nykyaikaisen sosialismin todellista suhtautumista

omaisuuteen on syytä selvittää yksityiskohtaisesti sosialistien riveissä
vähitellen tapahtuvaa mielipiteiden muutosta pakkoluovutukseen nähden.
Siinäkin tapauksessa, että ovat puheena ne yksityisomaisuuden muodot,
jotka sosialismi hylkää, maanomistus, luonnontuotteiden ja perityn
liikepääoman yksityisomistus ja muu sellainen, sosialismi on luopunut
alkuperäisestä äärimmäisen jyrkästä kannastaan ja muuttunut inhimilliseksi
ja järkeväksi.

Varhaisempi sosialismi suhtautui omistajiin tuimasti ja väärämielisesti.

"Omaisuus on varkautta", sanoi Proudhon, ja aina 90-luvulle saakka
sosialismi säilytti suuressa määrin tuon väitteen henkeä. Yksityisomistajalta
tuli viipymättä ja lopullisesti ottaa pois hänen omaisuutensa, ja hän sai
kiittää onneaan, ellei joutunut kokemaan nyrkkilakia ja saanut surmaansa
inhoittavana konnana. Fabian Societyn ensimmäiset perusteet, jotka
määriteltiin vasta vuonna 1884, näyttävät hylkäävän "korvauksen",
yksityisomistajilta otettavan omaisuuden osittaisenkin korvauksen, joskin
sen käytännöllisissä ehdotelmissa on aina myönnetty korvausjärjestelyn
mahdollisuus. Alkuperäisten määritelmien sanamuoto on tämä:
"korvauksetta, joskaan ei ilman sellaista pakkoluovutuksen alaisena olevan
henkilön osaksi tulevaa huojennusta, jonka yhteisö voi katsoa soveliaaksi."
Tämä sanamuoto on ilmeisesti nykyisten katsantokantojen ja vanhempien
oppien yhteensovittelun tulos. Jos Fabian Society nyt kirjoittaisi uudestaan
perusväittämänsä, uskon varmaan, ettei yksikään jaosto vaatisi
säilytettäväksi tuota ytimettömäksi muuttunutta "korvauksetta".

Omaisuus näet ei ole varkautta. Voi olla erehdys, voi olla väärin ja
sosiaalisesti epäedullista tunnustaa yksityisomistusta aloilla, jotka ovat
yhteisölle ylen tärkeät, mutta kaikki asianosaiset, ja yksityisomistajien suuri
enemmistö aivan varmaan, ovat vilpittömästi omalla kannallaan ja
noudattavat parhaansa mukaan omaa älyänsä. Me elämme nykyjään
avaroissa perinnäisissä suhteissa, joiden alueella sellainen yksityisomaisuus
tunnustetaan oikeutetuksi, ja sen äkillinen kieltäminen ja hävittäminen —
kirjoitan tämän ehdotonta sosialistista vakaumustani noudattaen — olisi
kamalin onnettomuus, jota inhimillinen yhteiskunta voisi joutua kokemaan.
Millainen väliaikainen hallitus meillä olisi sellaisen sekasorron vallitessa?

Pakkoluovutuksen täytyy tapahtua vähin erin, taloudellisen ja poliittisen

uudestijärjestelyn muodossa, ja sitä tulee joka askelella seurata selittävän
kasvatustyön. Valistuneella yksityisomistajalla ei ole mitään syytä olla
toivomatta ja edistämättä sen tuloa. Nykyaikainen sosialismi on valmis
antamaan hänelle korvausta, kenties ei "täydellistä", mutta joka tapauksessa
järjellisen, hänen luovutuksestaan, saadakseen hänet toimimaan apunansa ja
vapauttaakseen hänet hänen hallinnollisista velvollisuuksistaan, hänen
liiallisesta tiluksiin ja liiketoimiin kohdistuvasta vastuustansa. Se suo
hänelle nurkumatta vuosittaisen korvausmaksun tai rajoitetun
käyttöoikeuden. Se ei suinkaan tahdo hävittää häntä eikä niitä asioita, jotka
ovat hänelle kalliit. Se ei tahdo sosialisoida ainoastaan hänen omaisuuttaan,
vaan tahtoo saada koko yhteiskunnan omaksi hänen kulttuurinsa ja kaiken
sen, mitä joutoaika on hänelle opettanut elämän mahdollisuuksista. Se
tahtoo kaikkien ihmisten tulevan yhtä hienoiksi kuin hän. Sen vihollinen ei
ole rikas mies, vaan hyökkäävä rikas mies, koronkiskuri, nylkyri,
jättiläisryöväri, joka kehittelee ilmi rikkauden piileviä huonoja puolia. Se
hylkää kerrassaan sen ajatuksen, että omistavien ja omaisuudettomien
kesken on vallitseva leppymätön luokkataistelu.

Tämä menetelmässä ilmenevä uusi suvaitseva henki ei silti suinkaan

merkitse lopullisen tarkoituksen heikontumista. Nykyaikainen sosialismi
vastustaa ehdottomasti uuden yksityisen maaomaisuuden suvaitsemista ja
uusien oikeuksien ja perustamislupain myöntämistä yksityisille. Kaikkien
suurten monopolien, esimerkiksi liikenteen, rakennustoiminnan ja
maanviljelyksen aloilla, täytyy alun alkaen kuulua yhteisölle. Ja sosiaalisen
valtiotaidon, hallituksen vähin erin tapahtuvan toiminnan tulee tarkoittaa
sitä, että yhteisö ottaa alinomaa ja järjestelmällisesti, välttäen väkivaltaa ja
viivyttelyä, huostaansa maan, liikennevälineet, ravintoaineiden jakamisen ja
kaikki ihmisten yhteiset suuret toimet, pitää huolta nousevasta sukupolvesta
ja totuttaa sitä niiden yhteiseen käyttelyyn sekä sivistyneempään
elämänkatsomukseen.
KAHDEKSAS LUKU

KESKILUOKAN JÄSEN, LIIKEMIES JA SOSIALISMI.

1.

Liitän tähän muutamia huomautuksia kysymyksestä, johon edelläoleva

asianpohdinta luonnostaan johtaa, nimittäin siitä, kuinka tulee käymään sen
sekalaisista aineksista kokoonpannun yhteiskunnanosan, jota mainitaan
keskiluokan nimellä.

Keskiluokan olemattomiin jauhaminen on jatkunut jo sata vuotta tai

kauemminkin. Minun mieltäni se alkoi kiinnittää — jopa aivan liiaksikin —
jo poikaiällä. Isäni oli eräs niitä pienten myymäläin omistajia, jotka ovat
joutuneet toisaalta suurliikkeiden, toisaalta kasvavien verojen ahdistamiksi,
ja minä oivalsin jo polvihousukaudellani, mikä vaara meitä uhkasi. "Tämä
ei lyö leiville", sanottiin. "Tämä myymälä, johon olemme rahamme
sijoittaneet, ei milloinkaan maksa niitä takaisin. Kukaan ei näytä
ymmärtävän, mitä tapahtuu, eikä ole ketään, joka meitä neuvoisi tai auttaisi.
Mitä teemmekään?"

Lukuunottamatta sitä seikkaa, että ihmiset nyt alkavat hiukan ymmärtää,

mitä se kaikki merkitsee, sama kysymys on satojen pienten kauppiaiden,
mutta myöskin kaikenlaisten pienten ammatinharjoittajien, lääkärien,
asianajajien, pienten sijoitusten varassa elävien henkilöiden, kirjanpitäjien,
jotka huomaavat vanhenneensa ja joutuvansa syrjäänsyöstyiksi uuden,
paremmin opetetun sukupolven saapuessa kilpatanterelle,
yksityisopettajien, täysihoitolain pitäjien, huoneidenvuokraajien ja muiden
samanlaisten vastattavana. He kaikki huomaavat epämääräisesti jotakin
enempää kuin vain henkilökohtaista epäonnistumista, liikettä joka
suuntautuu heitä ja kaikkia heidänlaisiaan vastaan, tuntevat tarvetta "tehdä
jotakin" itsensä ja lastensa hyväksi, jotakin muutakin kuin myymälässään
tai "paikassaan" pysyttelemistä — eivätkä tiedä, mitä tehdä! Mitä heidän
tulee tehdä?

Ennenkuin tuohon kysymykseen vastaamme, tarkastamme, mikä

oikeastaan sillä tavoin jauhaa keskiluokkaa olemattomiin. Onko se
tapahtuma, jonka voimme pysähdyttää? Voimmeko järjestellä myllynkivien
liikettä? Jos voimme, tuleeko meidän niin menetellä? Ja ellemme voi tai jos
päätämme, ettei maksa toistaiseksi vaivaa, mitä voimme tehdä
lievittääksemme tätä säälimätöntä, hidasta köyhdytys- ja tuhoamisprosessia,
jonka esineenä oleva ihmisluokka oli aikoinaan yhteiskunnan selkäranka?
Tämä ei ole pelkkä humaanisuuden vaatimus, se on kysymys, joka koskee
valtiota kokonaisuudessaan. Sen seikan, että keskiluokan miehen täytyy
elää yhä kasvavan taloudellisen huolen ja ahdistuksen alaisena, ärtyneenä ja
masentuneena, täytyy vaikuttaa erinomaisen vahingollisesti kansakunnan
yleiseen henkeen ja haitata sen tulevaisuutta. Eräs vaikutus on ilmeinen
Britannian nykyisessä politiikassa. Uudet vaalit koskevat yhä
nimenomaisemmin kulutusta, ja verojen alentamista koskevat lupaukset
työntävät yhä selvemmin syrjään kaikki muut näkökohdat. Mitä merkitsee
valtakunta tai kasvatus henkilöille, jotka huomaavat vajoavansa
auttamattomasti velkaan? Mitä edellytyksiä on millään rakentavalla
suunnitelmalla sellaisen valitsijaväen keskuudessa, joka on hitaasti
uppoamassa taloudelliseen suohon?
 Se prosessi, joka on johtanut keskiluokan näihin vaikeuksiin, on
monisyinen, mutta oleellisimmalta seikalta näyttää se, että useimmissa
inhimillisissä asioissa on tapahtumassa mittakaavan vaihdos, että melkein
joka alalla astuvat suuret järjestöt erillisten yksilöllisten ponnistusten sijaan.
Suunnilleen sataviisikymmentä vuotta sitten olivat yhteisön ainoat rikkaat
jäsenet muutamat suuret maanomistajat ja jotkut pankkiirit; muita
liiketoimia hoitivat vähäiset varakkaat ja riippumattomat miehet. Työväki
oli usein erittäin köyhää ja kurjaa, huonostipuettua, vailla jalkineita, asui
kehnoissa suojissa niukalla ruoalla, mutta kaikesta huolimatta oli olemassa
keskiluokan keskuudessa melkoista elämänmukavuutta ja vaurauttakin.
Maaseudulla oli kukoistavia maatiloja toinen toisensa vieressä, jokainen
provinssikaupunki oli oma pieni maailmansa, jossa asui uutteroita
liikemiehiä ja ammatinharjoittajia; teollisuudesta huolehtivat vielä
etupäässä vähävaraiset henkilöt, joilla oli käytettävänään vain muutamia
työmiehiä, mestari, kisälli ja oppipojat tekivät työtä yhdessä; jokaisessa
kaupungissa oli jokin yksityinen oppilaitos, itsenäinen lääkäri ja muita
sellaisia henkilöitä, jotka viettivät mukavaa, keskinkertaisen hyvinvoipaa
elämää. Koko välitysliike oli vähäisten itsenäisten ajuriliikkeen harjoittajien
huolena; laivaliike oli satojen pienten laivanvarustajien hallussa. Lontookin
oli vain toisia suurempi provinssikaupunki. Se oli itse asiassa aristokraattien
vallitsema keskiluokanmaailma; myllynkivet olivat tuskin alkaneet pyöriä.

Sitten aljettiin käyttää koneita ja höyryvoimaa, ja niin tuli alulleen se

suuri mittakaavan vaihdos, joka jatkuu vielä meidän päivinämmekin
erottaen yhä kauemmaksi toisistaan herran ja palvelijan ja avartaen yhä
enemmän järjestysmuotoja ja sosiaalisten menetelmien aluetta. Asian
silmiinpistävimpänä ilmauksena oli aluksi puolittain kotoisen
käsiteollisuuden väistyminen tehdasmaisesti järjestetyn teollisuuden tieltä,
eräiden kauppiaiden ja tehtaanomistajien omaisuuden kasvaminen suurten
maanomistajien omaisuuden tasalle ja muiden heidän luokkaansa kuuluvien
vajoaminen palkkalaisen asemaan. Yhtiötoiminnan kehittyminen yhtä rintaa