Watched films in 2021

27.12.
Elisa viihde

Halpamaista tyhmää paskaa vailla aiettakaan mistään muusta. New Linen päämäärä Elm Streetien vanavedessä on aika selkeä. Yltää myös komiikkansa keskellä paikoin aika häiritseväksi, lähinnä Sawyerin idyllisuvun pikkutytön vuoksi. Paha tätä on moittia.

26.12.
Disney+

Uusintakatselu.

Die Hard kakkonen on vallan hauskaa kakkelia, joka on loppua ainakin neljä kertaa ennen varsinaista loppua. Tyhjäkäyntiä on siis liiaksi, muuten olisi varmasti parempi. Hassuhuumori on tyhmyydessään hauskaa ja pahisten yrmyily suorastaan riemastuttavaa.


----

Dawn of the Dead - Argento Cut

19.12.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Pitihän se vielä kolmannen kerran noin vuoden sisään katsoa, koska sille oli tarvetta (ja sitähän tämäkin vedos palveli). Tuskin ilman kolmen eri version tekosyytä sentään olisin enää näin tiuhaan tohtinut, mutta kivaahan se taas oli. Yläasteiässähän taisi pahimmillaan mennä useammankin kerran viikossa, joten on tää vielä pientä.

Italian vientiversio on nopea ja äänekäs. Goblin pauhaa toistolla varmaan 95% ajasta ja uskomatonta kyllä osa ajasta menee vähän pieleen. Positiivisena seikkana antaa odottavan tunnelman vähäisiin musiikittomiin kohtauksiin. Voi olla, että ameriikan versiot sisältävät prosentuaalisesti yhtä paljon musiikkia, mutta toistoa on vähemmän ja kirjastopätkät käyvät enemmänkin äänitehosteesta. Goblinia kuulee myös soundtrack-CD:ltä. Argenton versio tunnetusti jättää huumorin sekä satiirin lähes tyystin pois ja hahmonkehityskin jää aika olemattomalle tasolle (tämä ei varmaan olisi niin häiritsevä seikka ilman tietoa paremmasta), mutta silmään pisti ensisijassa, kuinka hätäisesti osa siirtymistä on leikattu. Muistuttaa käänteisesti sensuurin vuoksi isosti leikeltyä elokuvaa. Mukana on karkeassa muodossa juonenkuljetuksen kannalta vähäisin välttämätön, mutta kaikki mahdollinen väkivalta. Välillä sekavaa, mutta gorea ainakin on riittämiin. Tämä versio toimii kuriositeettina, mitä on jätetty pois, kun kokonainen elokuva on hyvin tuttu ja mun on aivan mahdoton suositella sitä minään muuna. Ehjässä muodossaan on vain niin merkittävän paljon muutakin, kuin superviihdyttävää väkivaltaviihdettä. Pitkälti muuttumattoman alkujakson täydellisen kaaoksen täydellinen kuvaus vain korostuu jatkon harkitsemattomien leikkausvirheiden vuoksi. Ei Argenton versio itse elokuvan arvoa alenna, se on edelleen mestariteos, mutta se ei anna siitä oikeaa kokonaiskuvaa.

16.12.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Pöhkö bond-juoni ylittää juuri ja juuri sen rajan, että viehättää jo kämäisyydessään. Syytäkin on, sillä Enter the Dragon on huomattavasti juonivetoiseimpi, kuin muistinkaan. Blaxploitaatio-kosiskelu ja Lalo Schifrinin baungbaungtsytstsyyt ovat luonnollisesti hyvä lisä varsin onnistuneelle Hollywood-siirrolle. Kamppailuturnauksen järjestäminen antaa loogisen ja helpon syyn pitää kovia tappelijoita samalla saarella. Turnauksen ulkopuolella ne kaikkein komeimmat tappelut tapahtuvat ja lopputappelu onkin ns. iha paras. Tätä edeltävästä joukkotappelusta puhumattakaan.

15.12.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Tappelut sen kun paranee. Bruce Leen ja Chuck Norrisin välinen kamppailu Colosseumilla on helposti parhaita yksittäisiä tappelukohtauksia, mitä jaksan muistaa. Valitettavasti kankea ja tylsä ravintolareviirijuoni sekä aivan sietämätön vessahuumori vievät perusteettoman suuren osan elokuvasta.

14.12.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Ilkeät japanilaiset vittuilevat ja Brucea kiukuttaa. Sehän johtaa mahottoman mehukkaisiin tappeluihin. Simppeli kostoelokuva on opettavinaan kunnioitusta ja paheksuvinaan rasismia, mutta tekee tätä vahingossa vähän rasistisen mustavalkoisesti. Tappelut kuitenkin ovat yksiselitteisesti se syy olemassaololle. Niitä ei sitten millään voi moittia.

12.12.
Disney+

Uusintakatselu.

Melkoista soutamista ja huopaamista tämän kanssa, kun joka toinen kerta on kiistaton mestariteos kaikilla mittareilla ja joka toinen vain lähellä sitä ja enemmänkin "vain" virheetön toimintaelokuva. Arvatenkin nyt jälkimmäistä, kun viimekerta oli ensimmäistä. Rakenteen täydellisyys ei ihan samalla tavalla näyttäytynyt kiistattomana. Hansin ja poikien rakennuksen haltuunotto -jakso tosin on omaa luokkaansa. Kuin myös intensiteetti pyssyjahdeissa. Lopun juustoilu erottuu vähän väärällä tavalla, eikä välttämättä ole enää niin ajankohtaista toimintasankarin imagon muutoksen vuoksikaan.

8.12.
HBO

Uusintakatselu.

Hyvä lähtökohta elokuvan katsomiselle on katsoa se vain, koska olettaa ettei enää pidä siitä. Hauskaa ja siistiä sarjakuvaväkivaltaa. Pöntöt hahmot hölmöine repliikkeineen ja ylinäyttelyineen sopivat kuvaan niin kuin pitäisikin. Muoto ja olemus antaa kaiken lapsellisuuden paitsi anteeksi, niin kyllähän se myös ikään kuin kuuluu asiaan. 15-vuotiaana teatterissa oli kieltämättä vähän enempi tajuntaa räjäyttelevämpi kokemus.

5.12.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Viimekerralla tajusin käyttäneeni tätä enemmän tai vähemmän tietämättäni teini-iän pahimpien ongelmien kanavointiin. Tämä nyt mielessä ja potkiihan se mielen oikut takaisin pimeyteen. Mysteerin selvittäminen on kivaa, mutta epäoleellista. Elokuva puhuttelee sellaisenaan alitajuntaa, tiedostavaa minää ja viihteen janoakin. Yksi muutamista, joka on vahvasti osa minuutta. Ei sitä sen selkeämmin voi selittää. Studio Canalin parin vuoden takainen 4K-restauraatio on niin saatanan upea, että vähän häiritsee elokuvaan itseensä uppoutumista.

5.12.
Blu-ray

Pershikiän ainoa opettaja aikoo joululomaksi Sydney:hyn puolison luo, mutta päätyy pikkuputkeen ja osoittaa, miksei kannata juoda ihmisten ilmoilla. Erittäin oivaltava alkoholin sosiaalisten vaarojen ja myrkyllisten miehisyyskäsitteiden käsittelyssä. Australian armoton ja tyhjä ympäristö antaa jälleen oman sysäyksensä.

4.12.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Sotkumies Ryanille sulka hattuun myös muistuttamisesta, että samana vuonna valmistui toinenkin pieni WWII-elokuva, jota sattumalta olen aina pitänyt mestariteoksena. Niin nytkin. Visuaalista hienoutta ei voi liiaksi kehua. Taistelutilanteet tuntuvat realistisilta ja niissä näkyy sekä sotilaiden erilaisuudet että tilanteen kammottavuus niitä korostamatta. Pahoja tekoja tai sodan luonnetta ei myöskään tarvitse alleviivata, luonto sekä ihmisen sisin reagoivat kyllin vahvasti. Sota on myös selviytymistä itsensä kanssa, paree olla kädet täynnä hommia.

4.12.
Blu-ray

Hillittömiä tappeluja, joiden kanssa ei hetkeäkään epäile, etteikö tapahtuisi oikeasti tai näyttelijöiden olevan todellisuudessakin, mitä esittävät. Kamera käy välillä levottomaksi ja loppumetreillä CGI-veren määrä vähän kasvaa, koska pyssyt, muuten mitä mainiointa toimintaa. Oli tässä juonikin, joka ihan sopii kuvaan.

30.11.
HBO

Pitkä aika odottaa elokuvaa, jonka olettaa olevan korkeintaan keskinkertainen. Päätin, kun tästä kuulin, etten aloita Sopranosin ties kuinka monetta kierrosta ennen tämän näkemistä. Näin sain hyvän syyn olla jälleen aloittamatta sarjaa vuoteen-pariin ja mahdollisesti hyvän tekosyyn sitten aloittaa sen.
Lopullinen elokuva ei kyllä itsessään innosta mihinkään, mutta saanpahan ehkä vähän taas lykätyksi.

Elokuva on lähinnä vieraita vaihtelevan tasoisia näyttelijöitä esittämässä sarjan hahmojen maneereja. Silvio Dante on varsinkin nyt hyvin kiusallinen, enemmänkin todella huono Steven Van Zandt -imitaattori. Paulien kanssa tismalleen sama juttu. Tasan kaksi tuntinen elokuva tuntuu ylipitkältä, eikä se tarjoa oikeastaan mitään kiinnostavaa. Paitsi syyn Juniorin selkävaivoille. Minisarjana olisi voinut toimiakin, niin ei ehtisi tylsistyä ja olisi mahdollisuus kehittää ideoita valmiimmaksi. Mihinkään johtamattomien ajatusten mössöä, jota ei kauempaa olisi jaksanut, mutta vaatisi pidemmän keston muodostuakseen koherentiksi lopputulokseksi. Lopetus tuttuun tunnariin ja juniori-Gandolfinin tuimaan ilmeeseen on nyt ainakin ihan vitsi.

2.35:1 -kuvasuhdetta en huomannut kertaakaan hyödynnettävän. Valinta on tehty, koska nyt se huutaa tämän olevan elokuvaa. Yleinen ja ärsyttävä ongelma toki muutenkin. Aivan saatanan terävä digikuva ei myöskään oikein tunnu soveliaalta.

29.11.
HBO

Uusintakatselu.

Shaving Ryan's Privates oli juurikin niin turhauttava, kuin muistinkin. Aika ilmeinen muistutus, mikä siinä Spielbergissä on nuorena niin hiertänyt. Uusi positiivinen minä ei kuitenkaan osaa olla kovin vihainen, koska elokuvan jaksoi helposti läpi. Hyvin vaikuttaville taistelukohtauksille (rahalla saa jne.) jää ikävä kaiku alun nyyhkypakotuksesta ja jäävät hienoudestaan huolimatta näin lopulta tukahdutetuiksi ja ovat vain väärässä elokuvassa. Juoni valkohammas-Matt Damonin pelastamisesta on aivan puhdasta Hollywoodin satutonttujen sentimentalismia. Elokuvan etuna on, ettei amerikkalaiset ole aivan pelkkiä sädekehäisiä sankareja, vaan tappavat myös antautuneita ja joku muukin vahinko pääsee käymään. Lopun nyyhkypakotus jatkona alulle menisi jo raivostuttavan överiksi ellei naurattaisi. Jälkimaku ei silti ole kovin raikas. Näyttelijät eivät olleet niin rasittavia, kuin muistikuvissani.

28.11.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Bruce Leen ensimmäinen pääosaelokuva on oletetun tuhnuinen, eikä aina kivalla tavalla. Taistelukohtaukset taasen ovat jo aivan erinomaisia. Noin puoleen väliin kömpelö juonikin jaksaa yllättävän hyvin kiinnostaa. Tämä luultavasti johtuu enemmänkin siitä, että tuolloin Bruce Lee aloittaa vasta tappelun. Tämän jälkeen mikään muu ei enää tahdo kiinnostaa. Yhdentekevää tavaraa olisi ollut merkittävästi leikkaushuoneeseen jätettäväksi. En muistanut olevan näinkin verinen.

Heikohko Nordic-BD (Fortune Starin printti) on noin satakertainen parannus vanhaan Future Filmin DVD:hen. Tummien alueiden ruma pikselöityminen häiritsee silti. Englantidubbaus on hellyyttävä. En ihan vielä ole päivittämässä Criterioniin.

27.11.
HBO

Uusintakatselu.

Pörröistä sentimentalismia varsin viihdyttävässä, joskin hyvin viallisessa paketissa. Turhan helppo ratkaisuissaan ja sisällössään, sellaista tyypillistä Oscarin kuvat silmissä tehtyä hömppää. Laskelmoitu tear jerker ei sinällään kummastuta, miksi on suurelle yleisölle jotain suurta, mutta ei sillä kyllä yhtään elokuvia muuna, kuin kevyenä viihteenä katsovalle henkilölle juuri annettavaa ole. Vankilaelämän näyttäminen kiiltokuvamaisena nostalgiatarinana - Morgan Freemanin kaikkitietävän kertojan kertoessa, kuinka se ei sitä ole - vielä kameran sivuuttaessa täysin päähahmon useat raiskaukset, on aika tavalla häiritsevää sokeutta. Raiskaukset jää näin hassuksi vihjeeksi poissa silmistä pilaamasta lämmintä tunnelmaa. Pojat on poikia. Juurikin viihdyttävyytensä vuoksi ei suoranaisesti huonoksikaan voi kutsua, ellei liiaksi ala lukuisia muitakin heikkouksia miettimään, mutta ei se kyllä keskinkertaisuuden yläpuolellakaan juuri ole. Avasin IMDn:n top 250 -listan ekaa kertaa varmaan kymmeneen vuoteen ja kieltämättä vähän hihitytti.

26.11.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Teatteriversio.

Kolmannen asteen yhteys oli vieläkin maaginen ja kaunis. Seuraaminen on jännittävää tavalla, jona lapsena on odottanut vaikka huvipuistoon pääsyä automatkan ja koko edeltävän päivän. Kypsä ja ehkä jopa älykäskin, mutta todistetusti erinomaisen lapsiystävällinen. Selittämättön pakkomielle vie miestä mennessään, eikä siinä enää perhettä tai muita normaalielämän tarttumapintoja tarvita. Se ei kyllä ole kaunista.

25.11.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Vähän sama homma, kuin Hohdonkin kanssa, jonka kanssa otin varmistuksen elokuussa, eli aika pian viimekerran jälkeen tuli epäilys, että menty enemmänkin vanhoista muistikuvista vähän kritiikittä.

Poliittinen ja yhteiskunnallinen satiiri ei alkuunkaan pure enää, kuten ennen. Erityisen häiritsevääkään se ei kyllä ole, mutta syy olla olematta enää yksiselitteinen mestariteos. Joskaan ei kovin kaukanakaan. Väkivaltajakso ehkä paradoksaalisestikin oli tällä kierroksella kiinnostavinta. Väkivalta on kamalaa, mutta sitä katsoo haltioituneena teknisen mahtavuuden vuoksi. Tämä saa vaivaantuneeksi ja pohtimaan elokuvan teemoja moninverroin tehokkaammin, kuin loppuelokuvan korostetumpi satiiri. Pidän hyvästä (huonon maun) väkivaltaviihteestä, joten en jaksa moralisointia sille alalle, mutta oikean elämän väkivallalle luonnollisesti kyllä. Järjettömälle ja "perustellulle". Kellopeliappelsiini ei selvästi ole eskapistista väkivaltaviihdettä, mutta sen väkivaltakohtauksia ei voi olla katsomatta, paremman termin puutteessa, viihtyneenä. Joten ehkä sillä on sanottavansa, miten me väkivaltaan suhtaudumme. Viimeistään ilkeän konservatiivin toruessa erimielisiä saatanan radikaaleja ystävyyttään vakuutellen tulee Ludovico-tunne katsojallekin. En ole ihan varma, miten tähän suhtautua. Varmaan hyvä ja kiero juttu.

22.11.
HBO

Uusintakatselu.

Kolmososan ongelma on ilottomuus ja tämän kautta tylsyyskin. Loppujakso kantaa ihan hyvin ja tekninen pätevyys on ilmeistä, mutta eka reipas tunti on kovin mielenkiinnotonta.

20.11.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Dean Stockwellin poismeno ja tituläärilaulun kuuleminen radiosta saivat muistamaan edelliskerrasta olevan 'jo' kolme vuotta ja tarpeen siniselle sametille olevan melkoinen. Blue Velvet, jos joku on elokuva, joka järjestään joka ainut kerta on ollut vain parempi, sillä se paljastaa joka kerta jotain uutta tai näyttäytyy vähän erilaisena, vieläkin kokonaisempana. Niin totta tosiaan nytkin. Kertoja on kuustoista ja puol vuotta sitten ensinäkemän monia. Se on myös vähän varkainkin paljastanut, kuinka tärkeä se on minulle henkilökohtaisesti sekä harrastuneisuuden että sen pohjalta minäkuvankin kannalta. Ylistyssanat loppuvat kesken. Punkkupullo x Blue Velvet on tunteiden vuoristorataa maksimissa. Dennis Hopperin Frank Booth on myös joka kerta vain pahempi ja kiehtovampi. Laura Dern 18v on erityislaatuinen.

Imee mukaansa siten, että katsoja kokee olevansa osa elokuvaa. Tämä johtunee isosti samaistumisesta Kyle MacLachlanin hahmon morbidiin uteliaisuuteen sekä Dernin hahmon hiljaiseen järkeen. Hämyinen tunnelma auttaa saavuttamaan jonkin alitajuisen yhteyden. Seksuaalisuuden, kasvun, mielen ja pahuuden teemat pysyvät loputtomiin kiinnostavina ja puhuttelevat vielä pitkään elokuvan jälkeenkin. Sekä palaavat askarruttamaan mieltä. Surrealismi tukee tarinaa, joka sekin jaksaa vain kiehtoa, ja päinvastoin.

19.11.
Blu-ray

Wes Craven itse oli sanonut ottaneensa työtarjouksen Yön silmien jatko-osaan vastaan vain rahan vuoksi, eikä tuosta nyt kauheasti kunnianhimo tai suuri into näy. Hauskaa sen kanssa on ja tuskin kovin monen muun elokuvan eduksi voidaan lukea kikattava Michael Berryman ajamassa crossi-Yamahaa. Joku voisi kalkkunaksikin luonnehtia. Minusta sellaisenaan riittävän pätevä ja hyvin viihdyttävä elokuva tavalla, johon yleensä vain oman arvonsa tunteva hassu jatko-osa kykenee. Mittava takaumien käyttö alkuperäisestä on huvittavaa, koska syy on selvästi saada 90 minuuttia täyteen. Jälleen selvä case, jossa katselukokemuksen positiivisuus kasvaa eksponentiaalisesti Arrow:n erinomaisen BD:n ansiosta.

17.11.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Snatch olikin sitten jopa huomattavasti muistikuvia ja odotuksia parempi. Sisäpiirivitsistä ja apinoinnista on päästy jo jäljille, mitä on tehdä omanlaista elokuvaa (tai lähinnä pastissi sellaista). ADHD-kikkailut eivät edusta sitä hyvässä mielessä, mutta ovat sen verran vähissä, ettei nyt ihan oikeasti häiritse. Kaikki väkinäisyys ja lapsellinen todistelu on poissa ja kokonaisuus on kertakaikkisen miellyttävä ja vaivattoman hauska. Hahmot ovat hauskoja, koska ovat sitä elokuvan sisässä sattumalta ja tilanteen osana. Eivät koska pyrkivät siihen tai koska Guy Ritchie haluaa hahmojen olevan edes nokkelia. Brad Pitt on tuskin koskaan ollut näin heittäytymiskykyinen. Monesti raivostuttava coolius cooliuden vuoksi pilkahtaa käytännössä vain Vinnie Jonesin hahmossa, joka onnistuukin työstämään tämän parodian puolelle.

13.11.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Mahtavan avauskohtauksen jälkeenkin kameratyö jatkuu mestarillisena ja onkin helposti elokuvan kiinnostavinta ja nautittavinta aluetta. Pulp-tarina on sekin kiinnostava ja saa ujosti pohtimaan teemojaan moraalista sekä sen puutteesta, rasismista sekä seksismistä. Läski-Welles on aivan loistava parodia itsestään ja Kenkälankki-Heston yhä vaan hurmaava. Koska ei ole enää niin läpi tuttu, kuin vähän luulin, ei ihan kaikki puolet näyttäytyneet tällä kierroksella kuten ennen. Tai sama homma, kuin isossa osassa "projektia", ei vain enää vastaa tämän hetken käsitystä vitosen elokuvasta. Jättää tämänkin vuoksi poltteen uusinnalle, jota tuskin tapahtuu tässäkään tapauksessa siinä aikataulussa, että varsinaisesti hyötyisi siitä.

6.11.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Täydellisen viihde-elokuvan perikuva. Roolituksesta jatkuvan jännitteen luontiin, kuvauksesta jälkityöhön virheetöntä (liiaksikin?) elokuvantekoa. Valtavan hieno kokemus katsoa (suurin piirtein samassa iässä, kuin itse aikanaan olevien) lasten kanssa oman lapsuuden toteemeja. Seuraava kierros sitten, kun nuorinkin on sopivassa iässä. Hyvä indikaattori, mistä myös huomaa kasvaneensa harrastusmielessä, kun tajuaa kaikkien elokuvien, joita syöttää ajatukseksi lapsille olevan Steven Spielbergin ohjaustöitä, jota on ihan periaatteesta pitänyt nuorena "inhota". Kyllä se mies hallitsee ison, lämpimän ja perheystävällisenkin viihteen aika mestarillisesti. Sillekin on paikkansa. Näitä selvästi ensisijassa viihteellisiä olen aina jossain määrin kyllä osannut arvostaa, mutta en ehkä sitä, että ne ovat niin toimivia kokonaisvaltaisesta ammattitaidosta, eikä tuurista.

5.11.
HBO

Uusintakatselu.

Ei varsinaisesti yllättänyt, miten yläasteiässä kovaa iskenyt Guy Ritchien supercool debyytti näyttää tänä päivänä lähinnä ongelmansa. Rikollisen alamaailman pahnan pohjimmaisten seuraaminen on toimiva tarina, mutta merkittävä probleema on, kuinka lähes jokainen hahmo on väkisin yritetty tehdä elämää suuremmaksi vitsiniekaksi, eikä näiden puheissa ole oikein mitään luonnollista. Paikoin hyvin pölkkypäinen näyttely vain korostaa tätä. Hauskoja hetkiä kuitenkin ihan löytyy, ne johtuvat tilanteesta itsestään. Vinnie Jonesin hahmo poikineen on aidosti toimiva vähäeleisen ilmaisunsa ja luontaisen karismansa kanssa. Pojan mukana kuljettaminen on samalla absurdia, että uskottavaa. Väkivallan seuraukset näyttävät lähinnä, että väkivalta on hauskaa ja sitä pitää olla tämän tyyppisessä elokuvassa. Varmaan kaikkein suurin ongelma elokuvalla on, ettei sillä ole mitään syytä näyttää visuaalisesti niin epämiellyttävältä. Äärimmäinen ruskeus ja kiiltävät kasvot saavat silmät kipeiksi. HBO:n pakkaus ei tosin anna varmasti ihan oikeinta kuvaa (on näemmä 16 millisellä kuvattu), mutta ruskeus on varmasti tarkoituksellista ja hölmöä. Ilmeisestä ja ajalleen kovin tyypillisestä Tarantino-apinoinnin määrästä olisi osan voinut käyttää kuvakerronnan ymmärrykseen. Peribrittiläiset ja yksinkertaiset kriminaalit ovat ihan hauska päivitys muuten. Eroaa ainakin sen osalta amerikkalaisista veljistään.

2.11.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Wes Craven sai luvan hyödyntää hyllytettyä ideaansa kolmososaa varten ja vähän jatkojalosti sitä. Uusi painajainen on ihan tarkoituksellisesti kakkososaakin (josta pidin) enemmän irtonainen muusta sarjasta. Kaikki on ollut elokuvaa. Nyt elokuva ehkä muuttuu todeksi tai jotain. Tai ehkä Heather Langenkampilla ei ole ihan kaikki kotona ja vain unohti olevansa taas elokuvassa. Universumin paha on parempi ruumiillistaa fiktiiviseen hahmoon, kuin antaa kylvää tuhoa oikeassa elämässä. Kiinnostava ajatus ei ihan pääse täyteen kukoistukseen, mutta kiinnostaa älyllisesti ja roskaisesti. Loppukahnaus on joko havainnollistava katsaus muihin sarjan elokuviin ja niiden asemaan populaarikulttuurissa tai vasemmalla kädellä sinnepäin kirjoitettu. Metatouhu on kaikkinensa hauskaa, mutta ei silleen naurattavan hauskaa. Sävy on aika tavalla vakavampi, kuin muilla jatko-osilla tai se on enemmänkin ns. vakavasti otettava. Ei se silti itseään turhan vakavasti ota. Mainio harjoitusalusta Screamille. Muistikuviani melkoisesti kekseliäämpi ja älykkäämpikin elokuva, jolle ei ole aivan otollisinta tulla katsotuksi heti edeltävien perään hauskaa paskaa -moodissa. Muistetaan ensi kerralla.

Sarja tiivistettynä tarjosi huikean hauskaa ja miellyttävää katsottavaa. Kuinka olemattomat laadulliset vaihtelut osien välillä oli, yllätti tosissaan. Katselukokemuksen ihanuuteen varmasti vaikutti isosti myös, kuinka rakastan sitä, miltä aikakauden filmikanta näyttää hyvin tuotuna BD:llä. Jos olisi aivan pakko laittaa osat järjestykseen, niin 1, 3, 7, 5, 2, 6 ja 4, mutta koska ei ole, niin en sitä tee. Yksikään ei ansaitse tulla kutsutuksi heikoimmaksi osaksi, koska yksikään ei sellainen ole ja vain paras on päivän selvä. Sekään ei lainkaan niin ylivoimaisesti, kuin voisi kuvitella.

2.11.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Myös kuudes osa on parhaimmillaan ollessaan aivan tolkuton. Tällä kertaa vedetään täysin lekkeriksi ja se onkin parodiaa itsestään ja edustamastaan sarjasta. Ja on hyvin tietoinen hölmöydestään. Ohjaaja-arvonta tuotti tulokseksi lähes kaikissa aiemmissa osissa yhtenä tuottajista toimineen Rachel Talalayn. Yrittäessään edistää tarinaa ja tuoda se loppuun, on elokuva vähemmän kiinnostava ja kovin kaavamainen, mutta riittävän hellyyttävä kantaakseen vaivatta loppuun. Epätasainen kokonaisuus vaikutti noin puoliväliin vähän liiankin lupaavalta. Muistikuvissani tämä oli aivan paska, joten varsin mukava yllätys silti.

1.11.
Blu-ray

Sarjan yleisesti varmaankin vähiten pidetty osa koostuu käytännössä täysin hullun tunnelmallisista ja synkistä painajaiskohtauksista. Pikaiset hetket valvemaailmassa ovat jälleen suoraa jatkumoa edeltäjästä. Minulle tämä suoraviivaisen tarinan hylkääminen surrealistisen painajaisen vuoksi toimii erinomaisesti. Erityisesti alun rohkean pitkitetty jakso, joka herättää Freddyn jälleen mukaan on aivan huikeaa settiä. Huumorikevennykset ovat ensikertaa aivan liian irrallisia. Eivät kuitenkaan vaivaannuttavuudestaan huolimattakaan onnistu pilaamaan kokonaisuutta, vaikka yritys onkin kovaa. Yleinen tyhjyys ei pääse vaivaamaan tippaakaan, koska koko homman nimi on nimenomaan painajaiskuvauksessa. Tämän vuoksi ja jopa edeletäjiään enemmän kaikki tyhmä on paitsi anteeksi annettavissa, myös jotenkin luontevaa, koska uni ei tarvitse logiikkaa. Note to self: Muista katsoa joskus täysin irti sarjasta.

31.10.
Blu-ray

Renny Harlinin ohjaama nelososa jatkaa melko suoraan (noin vuosi vissiin) edeltäjästään ja tuo selviytyjät takaisin taistelemaan pahaa stand up-Freddyä vastaan. Patricia Arquette ei valitettavasti toista rooliaan, vaan tämä on korvattu Tuesday Knightilla. Hetken vaikuttaa mielenkiintoiselta, mihin suuntaan tarina viedään, mutta teuraiksihan he päätyvät nopean ja helpon juonikikkailun varjolla. Olin niin mukana ajatuksessa, että vielä neljäskin osa menisi uuteen suuntaan, etten tajunnut kuinka ilmeistä tämä oli ja tulin vedätetyksi. Ja se on oikeastaan ihan kiva. Kaavamainen ja tyhjä jatko-osa sisältää sekin visuaalisesti näyttäviä unijaksoja (aiempien osien tapaan upeista erikoistehosteista nyt puhumattakaan) ja sitä katsoessa on niin hauskaa, että sen turhuudelle sokeutuu. Kuvaustyössä on ihan aitoa ammattitaitoa ja uniteemalle luonnollinen surrealismi kukoistaa myös tarinankuljetuksessa. Kuvauksethan ehdittiin aloittaa jo ennen ohjaajan löytymistä.

On niin ylikorosretun kasaria, että luo myös sitä oikeanlaisen tyhmän ilmapiiriä ympärilleen. Poika muun muassa voihkii itsensä orgastiseen uneen katsellessaan MTV:tä. Uskomottomana Stereona. Loogisen ja ei yhtään keskeneräisen lopetuksen jälkeen jäi kyllä vähän mietityttämään, miten Freddy selvisi hengissä edellisosassa niinkin pitkään käytännössä peilien ympäröimänä eläen. Soul food -läppä nauratti hyväntahtoisesti ääneen.

28.10.
Blu-ray

Kaikkinensa erittäin mallikas jatko-osa palauttaa paitsi Heather Langenkampin myös John Saxonin (\o/) ja laajentaa unimaailmaa varsin näyttävästi sekä nuorten yhteisöllisyyden merkitystä pysyen avauksen asettamalle logiikalle uskollisena. Wes Craven palasi kirjoitustiimiin ja vastaavaksi tuottajaksi uhosta huolimatta, joten tämän läsnäolo ei varmasti ole merkityksetön. Makaaberin huumorin osuus on myös huomattavampi, mutta pysyy vielä ihan etuna nousematta turhan suureen rooliin tai karnevalisoimatta kokonaisuutta. Mielisairaalaympäristö on varsin toimiva ja elokuva noudattaa tämänkin osalta uudemmalta kantilta myös väärinymmärretty nuoriso -teemaa.

27.10.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Kakkososaa kohtaan ei kovin lämpöisät muistikuvat ollut, vaikka useammankin kerran saksitulta VHS:ltä katsottu onkin, mutta uusinnalle kiinnostus kuitenkin vähintään samalla tasolla, kuin edeltäjänsä osalta. Kolmosesta viitoseen ovatkin tyystin näkemättä, joten niitä kohtaan on vähän ujompi ja väistämättä erilainen mielenkiinto.

Rohkean ja kekseliään Heather Langenkampin sijasta kakkososa tarjoaa scream queen- Mark Pattonin aika vahvasti homoeroottisesti latautuneessa ympäristössä. Clu Gulager on aika hervoton isä. Pahan eli Freddyn siirtyminen toiseen kehoon tai toisen kehon käyttö pahan välineenä on yllättävänkin kiinnostava idea, josta olisi enemmänkin voinut ottaa irti. Tämän voi esitystavan rajuuden ja jo mainitun homoeroottisen latauksen (sekä tietenkin myöhemmän tiedon Pattonin homoudesta) vuoksi nähdä myös symbolina seksuaalisuutensa torjumiselle ja erilaisuuden pelolle. Sen tarkoituksellisuuteen en järin usko, mutta onhan näitä suosituksi totuudeksi muuttuneita onnekkaita sattumia ns. vakavammissakin elokuvissa sattunut. Toisaalta jo mitättömän pienen taustatyön jälkeen selviää Pattonin syyttäneen vuosia käsikirjoittaja David Chaskiniä tarkoituksellisesta kiusaamisesta, johon Chaskinkin lopulta myöntyi, että homofobiaahan tämä käsittelee, toi syyttää mua turhaan. Patton oli tuolloin ilmeisesti kaapissa, mutta ainakin osa työryhmästä tiesi tämän homoudesta. Ennen tätä ns. taustatyötä, ei tämä avoin ja suvaitsevainen katsoja osannut nähdä
elokuvan ehkä esittämää homoteemaa, kuin positiivisena seikkana.

Loppukahinat uima-altaalla ja hylätyssä tehtaassa ovat harmillisen ilottomia ja koko elokuva jännästi kiinnostavimmillaan, kun Freddy ei näkyvästi temmellä. Elokuvana vähän turhan totinen myös, lukuunottamatta tietenkin aivan selvästi tahatonta komiikkaa.

26.10.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Ensikosketus, parin viikon virhemarginaalilla, oli 18 vuotta sitten, jolloin oli aikansa päräyttävimpiä elokuvakokemuksia ja jonka merkitystä omalle harrastuneisuudelle ei voi vähätellä. TV:stä videonauhoituksena tuolloin parin vuoden ajan kirjaimellisesti loppuun kulututettu, enkä sittemmin uudelleen olekaan katsonut.

Pohjimmiltaan hyvin tyypillinen slasher, jonka uniteema tekee sen kuitenkin yhä alati kiehtovaksi ja muodon käsittely pysyy raikkaana. Unen ja todellisuuden eroa ei korosteta ja tämä johtaakin paikoin aika häiritseviin tunnelmiin. Ei pääsee kaatumaan epäloogisuuksiin, koska milloinkaan ei edes yritä selittää, kuinka Freddy on onnistunut heräämään henkiin nuorison unissa ja miten kaikki on mahdollista. Myös todellisuus ikään kuin noudattaa unen logiikkaa. Kasvukipuja, nuoruuden pelkoja ja epävarmuuksia. Ymmärtämättä jäämistä, epäluotettavia aikuisia ja poissaolevia vanhempia. Perusjuttuja ns. teinielokuvassa, mutta tässä erittäin toimivassa kontekstissa näkymä on tavanomaista lohduttomampi ja vahvistaa hahmojen kokemaa pelkoa, jonka tappavat painajaiset tuottavat. Sarjan avaus on vielä vakavana olematta ottamasta itseään liian vakavasti ja piilevä huumori onkin ihastuttavan synkeää. Hieman ensimmäisen Evil Deadin tai jopa Texas Chain Saw Massacren tavoin.

20.10.
HBO

Kivuliasta ja koettelevaa. Michael Hanekelle tyypilliset kylmät ja pitkät otot tietenkin tukevat tätä. Varsinainen neronleimaus katsoa aamupäivällä nollat taulussa.

18.10.
DVD

Uusintakatselu.

Tästäkin pitkälti toistakymmentä vuotta, ei myöskään päiväkirjamerkintää. Edelleen yhtä aavemainen, mykistävän upea ja selittämättömän naulitseva. Todellinen vaara ja hullu riskien otto kuvauksissa näkyy ja välittyy jälleen uutena kerroksena mestarillisessa kokonaisuudessa. Klaus Kinski hulluuden ytimessä on historian mieleenpainuvimpia (ja parhaita) roolisuorituksia. Mulle yksi niistä kaikkein tärkeimmistä elokuvista, vaikkei kovin usein nähdäkään. Oispa teräväpiirtona.

17.10.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Edelliskerrasta olikin oletettua kauemman. Listalin päiväkirjoja olen pitänyt vuodesta 2009, eikä näissä ollut merkintää, vaikka kuvittelin muutaman vuoden sisään katsoneeni. On aikanaan ilmeisesti niin monesti katsottu, että on osa minua.

Visuaalisesti alati kekseliäs ja eläväinen, monasti uskomaton, niin lavastuksessa kuin kameratyössä. Ankea, mutta hillittömän hauska satiiri, jonka lopetus tuntuu edelleen mojovalta nyrkiniskulta. Tuntuu pahalta, mutta ainakin tuntee.

16.10.
Blu-ray

1.37:1 -kuvasuhteen gimmickiyteen liittyneet huolenaiheet osoittautuivat täydellisen turhiksi. Tällä pääsee lähelle hahmoja, tarpeen vaatiessa lisätäkseen niin lämpöä kuin ahdistusta, sekä luontaisen korkeutensa vuoksi näyttää myös Tasmanian kauniin, mutta armottoman luonnon sekä voimana että vihollisena pitäen silti hahmot koko ajan keskiössä. Tässä suhteessa muistuttaa vahvasti Aguirrea. Näyttää väkivallan aitona ja hirveänä sekä tutkii sen vaikutuksia yksilön ja kansankin kautta. Riistoa käsittelee yksilön kokeman puolesta, ei niinkään väitä vankinaisten raiskaamisen ja orjuuttasimen olevan saman mittakaavan tragedia kansanmurhan kanssa, vaan kuinka se kärsineestä yksilöstä tuntuu siltä ja auttaa ympäristönsä ymmärtämisessä ja lopulta omien ennakkoluulojensa, puhtaan rasisminkin, nujertamisessa. Naisvihan ja rasismin määrä 1800-lukulaisissakin hahmoissa puistattaa, koska täsmälleen samaa sontaa kuulee tänä päivänäkin. Lavastus, puvustus ja autenttisuuden tavoittelu kaikkinensa on mahtavaa.

15.10.
HBO

Uusintakatselu.

Toisinto on jo juonen puolesta perustelua. Yhtälailla vekkulia slasherkliseillä leikittelyä, jatko-osana löytää uuden omanlaisensa metatason, johon hyvin suoraan hahmotkin tarttuvat. Ei sinällään mitään kovin vakavasti otettavaa satiiria (tai ongelmana, jos sellaista on, on ettei pyörää voi keksiä jälleen aivan uusiksi), mutta kekseliäästi vedetty lekkeriksi jatko-osailu. Sille oli kysyntää, joten miksei tyydyttää yleisön tarve ja samalla vittuilla tälle. Leikkisän röyhkeä. Puolustaisin. HBO:n isosti kropattu 1.78:1 -kuva häiritsee välillä häiritsevyyttään ja välillä klaustrofibisen tunnelman vuoksi.

14.10.
Netflix

Uusintakatselu.

Hyvin pitkälti ainoa muistikuva oli lopputwisti, mikä jo itsessään kertoo paljon, mutta valitettavasti kävi hyvin selväksi koko elokuvan olevan nimenomaisesti twistin ympärille tehty. Sinällään semiviihdyttävää kerrontaa, mutta suuren loppuratkaisun ollessa tiedossa, ei järin kiinnostavaksi voi silti kutsua. Twisti itsessään on varmaan ihan kiva, mutta rakenne tekee uusinnat mahdottomiksi. Överi ja jatkuvasti korniksi vetävä cooliuden tavoittelu on raskasta, koska elokuva muuten on kovin tosissaan olevinaan jotain erinomaista. Kuitenkaan en inhoa Epäillyissä mitään ja varmaan alitajuisesti jo joku hyväksiluenta ysärikornillekin on, vaikkakin aivan vääränlaisessa elokuvassa. Kuluvan vuoden aikana kummasti muuttunut näkemys ysärikornista.

13.10.
Netflix

Uusintakatselu.

Eka noin tunti on mahtavaa - lähes tulkoon viittä tähteä huutaavaa - ja tarkkaavaista kolmenkympin identiteettikriiseilyä ja oman elämänsä tyhjyydessä vellomista. Hauskaa, koska totta. Katsojakin on mukana menossa ja nyökkäilee, että kyllä varmasti tappelu tuntuu hyvältä ja antaa elämään sisältöä. Anarkiafantasiat ovat tarinan kannalta ihan looginen kehityssuunta, sillä se viimeistäänkin antaa uskoa, että Kertojan mielenterveys on romahtamaisillaan. Tuo toimii kyllä metaforana sille, kuinka täytyy olla yksin itse vastuussa oman elämänsä mielekkyydestä, mutta kerronnallisesti on valitettavasti niin suuri notkahdus, ettei se kiinnosta alun tavoin. Kun Kertoja/Tyler -vääntö käy liian ilmeiseksi, katoaa samalla nokkeluudesta merkittävä osa ja tuntuu vain helpolta ja alleviivalta tavalta saada katsoja vakuuttuneksi, että elokuvalla on paljon sanottavaa ja se on nokkelampi, kuin miltä päällisin puolin näyttää.

11.10.
Netflix

Uusintakatselu.

Jatko-osa tavoittelee jotain suureellista ja taiteellista, jonka ooppera-cutawayt ovat vähän liiankin nenän päällä. Paha vain, kun kiinnostavinta on roskahtavat väkivaltakohtaukset. Ei oikein kerro mistään, juoni on lähes merkityksetön, mutta jotenkin pysyy kasassa ja lopputulos on aika harmiton.

10.10.
Tallenne

Uusintakatselu.

Teknisesti ja kerronnallisesti erittäin pätevä, mutta herättää tunteen, onko kuitenkin vähän mitäänsanomaton. Ei se ole, se ei vaan kauhean hyvin kestä uusintoja. Olin viimeksi nähnyt 11 vuotta sitten (kirjan lukenut pari vuotta tästä) ja paitsi että muistan kaiken sellaisenaan, herättää vielä tällaisia tuntemuksia. Anthony Hopkinsin ylinäyttely on toki jo ikonista, mutta aika hassua puhua mistään kaikkein hienoimmista roolitöistä koskaan. Hyvä kyllä, mutta tuskin nyt ainoa sellainen Uhrilampaissakaan. Anthony Healdin hahmo taasen on ihan bondista. Hienosti ja ohimennen näyttää, kuinka naisen maailma voi olla miesten aliarvioinnin ja esineellistämisen vuoksi aika haastava. Ilman tätä aspektia olisi kyllä vähäisempi elokuva. Luottaa vähän liiaksi Hopkinsin presenssiin, kun varsinainen tarinankuljetus ei yllä yhtä kiinnostavaan tunnelmaan.

9.10.
Teatteri

Bondilla on asukokonaisuudet ja autokanta kunnossa. Uusi Seamaster on tosin kaikista Bond-kelloista helposti tylsin ja on sitä myös ilman Bond-yhteyttä. Muuten elokuva onkin lähinnä tylsää meuhkaamista. Superpahisjuoni on lapsellisen laiska ja aivan väärällä tavalla hupsu, koska se esitetään totisena ja kauheen hirveenä. Perin epäkiinnostava tarina vaati kolme tuntia päästäkseen laiskaan super tear jerker -loppuun, joka on oikeastaan ihan hauska. Sillä elitistisen ivallisella tavalla, mikä ei näemmä ihan tavan kuluttajalle valkene. Rami Malekin karisma superpahiksena vastaa tiskirättiä, mutta superpahiksen supervoima olla vanhenematta arviolta noin 25 vuoden aikana lainkaan sentään antaa hieman oikeanlaista hupsuarvoa. Tai siis totta kai vanhenee aivan odotetulla tavalla, me vain emme sitä näe kamalan pelottavan maskin ja sen jäänteiden takaa. Mitäänsanomattoman elokuvan aikana voi hyvin keskittyä enemmän teknisiin seikkoihin ja äänipuoli olikin kyllä oikein miellyttävää. En tiedä arvostanko vai ärsyynnynkö pyrkimyksestä poliittiseen korrektiuteen. Jos joku tätä sattuisi lukemaan ja vieläpä olisi kiinnostunut elokuvasta, niin seuraava saattaa spoilata kauheuksia - mikäli vielä tulisi samalla kokoonpanolla ja jo totutulla aikataululla esim. yksi bondi, en varmasti enää muistaisi, ettei kaikki nyt ihan täsmää.

8.10.
Blu-ray

Sarjamurhaajaelokuvilla on sellainen ominaisuus, että niitä kovin herkästi vertaa toisiinsa. Varsinkin tosipohjaisilla, niille on vielä omat lisäkulmansa. 10 Rillington Place kestää totisesti vertailun. Kylmäävimpiä lajinsa edustajia, mitä olen nähnyt ja Richard Attenborough:n hiljainen roolisuoritus ihmishirviönä on mieletön. Attenborough saa pelkin elein katsojankin todella hermostuneeksi. John Hurt on myös loistava vähän hitaana miehenä ja näiden kahden keskinäinen ristiriita saa kyseenalaistamaan tehokkaasti näkemänsä, sillä kuten Attenborough:n hahmo kertookin, on hän luotettavampi todistaja. Taustalla olleen tositapauksen ollessa mulle tuntematon, on oikeudenkäynti tuomioineen aika shokeeraava ja uskomaton osoitus yhden miehen manipulaatiokyvyistä, oikeusjärjestelmän heikkouksista sekä kuolemantuomion järjettömyydestä. Elokuva ottaa aikansa ja ammentaa realismista, eikä tunnelman häiritsevyys lakkaa. Ennakkoon tuntematon elokuva tarjosi paitsi itse elokuvan osalta miellyttävän yllätyksen, myös Indicatorin BD:n, joka on kuvanlaadultaan ehdottomasti parhaita, mitä on tullut katseltua.

5.10.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Parikymppiset hahmot ovat ärsyttäviä tyhmäpäitä, mutta uskottavia ja heidän elämiensä (viimehetkien) seuraaminen on kiinnostavaa. Pienet epäloogisuudet eivät häiritse. Helvetin iso hirviö tuhoaa kaiken, eikä kukaan tiedä, miksi saati mistä se on tullut. Armeijallakaan ei tällä kertaa ole tarjota ainuttakaan kenraalia tai tärkeää tutkijaa selittämään tapahtumia. Heiluva käsivaradigi -gimmick toimii, koska sille on perusteet ja operoija on muutenkin tumpeloin mahdollinen tumpelo. Niin tiivis, että ansaitsee pyöristyspisteen, koska tosiaan osaa olla verrattain pienimuotoinen, eikä myöskään kuvittele olevansa temaattisesti fiksumpi, kuin erihyvälle hirviöelokuvalle riittää. Isosti tämän vuoksi on niin tehokas. Loputtomia lopputekstejä lukuunottamatta, kestoa on noin 75 minuuttia.

4.10.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Peruskoulun viimeisenä keväänä pitkällisen mehustelun jälkeen viimein pääsin tämän näkemään ja loukkaannuin, kun ei vastannut odotuksiani. Nyt hieman myöhemmin tämä vieläkin mielessä, tää olikin mitä mainiointa, salaa älykästä ja tasapainoista kauhukomediaa aivan mahtavilla tehosteilla ja musiikeilla. Asiat menee pienellä ihmisjoukolla enemmän ja enemmän vituiksi mennäkseen avun saavuttua vain yhä enemmän vituiksi. Tästä saa paljon valtavan hauskaa, synkkää huumoria irti (ja jos tämä ei ole vähintäänkin alitajuisesti vaikuttanut mm. Bong Joon-ho'hun, en uskoisi vastaväitettä). Kun elävä kuollut kertoo kuoleman olevan jatkuvaa sanoinkuvaamatonta kärsimystä, ei yhtäkkiä enää nauratakaan. Nyt lähes loukkaannun itselleni, kun vei viistoista vuotta, että rohkenin testata uudelleen. Se on pitkä aika olla vihainen elokuvalle, joka olikin oikeesti vähä vitu kova.

2.10.
Blu-ray

Hypnoottinen ja naulitseva. Itseriittoinen ja itseistarkoituksellisen provosoiva. Upea ja varmasti muistettava kokonaisuus. Menetyksestä, kaipuusta ja elämän hauraudesta kertoo hetkin oikeasti satuttaen.

1.10.
Blu-ray

Hyvää modernia eksploitaatiota, joka saa onnistuneesti ihan vähän nolostelemaan omaa sukupuoltaan. Alkujaksossa todella tehokasta jännitteen luontia. Loppuelokuva, joka on käytännössä vain otsikon mukaista toimintaa, olisi voinut pienestä tiivistyksestä hyötyä. Taidokasta - ei nyt ihan kopioimistakaan - mutta selvien vaikutteiden kanssa leikittelyä.

1.10.
Yle Areena

Välillä sitä luulee, että on kiva, kun joku keksii zombigenreen jotain uudehkoa ajatusta, mutta näköjään oikeasti haluaisi vain sitä vanhaa kunnon sydäntä lämmittävää käytännön tehostein kyllästettyä ja ilolla sekä sisulla tehtyä elokuvaa. Jotkut ajatukset ovat semikiinnostavia ja alkuun on kivaa, kun ei turhan tarkkaan selitetä tilanteen tai hahmojen taustoja. Miljöö näyttää rapistuneiden tuttujen ketjuliikkeiden osalta välillä mukavan ankealta, mutta Paintilla rakennuksiin piirrettyt kasvit kyllä häiritsevät. Kuten yllättäen kömpelöt CGI-luodinreiät ja -veriroiskeetkin. Ja joo, kyllästytän itseänikin tällä samalla virrellä, mutta ruma on rumaa ja kun se vaikuttaa alentavasti kokemukseen, on se paha. Loppu on jo vähän liian nolo ja kokonaisuudella on vähän liian kova usko omaan vakavastiotettavuuteensa. Verkkainenn tahti on oikein kivaa kun kestoakin on sopivasti.

27.9.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Suhteeni Rautaristiin onkin sitten kinkkisempi. Muistan olleeni neljäntoista, kun ekan kerran katsoin sen. Se jäikin viimeiseksi kerraksi ennen tätä päivää. Muistan myös sinänsä pitäneeni elokuvasta tai ainakin arvostaaneni sen vahvuutta, mutta se alkoi muovautua myöhemmin päässäni jostain syystä ahdistavaksi. Ainakin kerran yritin uusintaa, mutta ei siitä mitään tullut. Taitaa olla ainoa elokuva, jonka kanssa on koskaan käynyt mitään vastaavaa. Katsoessa nyt on kyllä ilmeistä, kuinka tuollaisia tunteita voi herätä. Ohjaajansa näköiset keinot editoinnissa kiristävät nyöriä paikoin lähes sietämättömäksi. Taistelukohtaukset ovat ensiluokkaisia sekä hyvin uskottavia. Useille sotaelokuville tyypillinen moraalinen paremmuus viholliseen on täysin tiessään. Kumpi puoli nyt sitten edes on vihollinen? Elokuva on uupuneiden saksalaisten silmin ylivoimaisia neuvostojoukkoja vastaan, joista kumpikaan ei historiallisesti sympatiapisteitä pahemmin kerää. Vaikeuksia, pettymyksiä, ylimaallista vitutusta ja vittumaisia esimiehiä. Jokuhan voisi ajatella, että Peckinpahilla on jotain henkilökohtaista mukana.

25.9.
Blu-ray

Uusintakatselu.

Muutamia kertoja nähty, kymmenen vuotta sitten viimeksi, tuskin kertaakaan aiemmin on näin vaikuttava ollut. Kuluvan vuoden Peckinpah-uusinnat saavat jokainen arvostamaan häntä vain enemmän ja enemmän.

Nyanssit, joihin en ehkä ole aiemmin osannut kiinnittää huomoiota ovat se viimeinen sivallus mestariteokseen. Hidastukset oikeissa kohdissa pysäyttävät. Nopeat poikkileikkaukset menneeseen ja nykyhetkeen jo valmiiksi hektisessä ympäristössä kuvastamassa sisäistä konfliktia ja traumaa ahdistavat melkein oikeesti. Puhuttulee monin tavoin ja usealla teemalla. Raastava ironia yhtenä oleellisena päänrapsuttaja. Ja aivan kuten Tuokaa Alfredo Garcian pää sekä Hurja joukko, myös selittämättöllä alkukantaisella tasolla, joka saa elokuvan tuntumaan hyvin henkilökohtaiselta.

Naiivi idealismi saa nössön matemaatikon lopulta väkivalloin puolustumaan reviiriään ja kylän vajaaälyisen hylkiön oikeuksia. Vaimo on ajatuksineen ja muine kotkotuksineen yhdentekevä. Kaikki viitteet antavat uskoa, ettei mikään vaisto tai puolustustarve olisi herännyt, mikäli olisi tiennyt vaimon tulleen raiskatuksi. Oletettavasti tässä syykin, miksei vaimo tästä mitään maininnut. Ainakaan riittävän selvästi. Dustin Hoffmanin hahmon "epämiehekkäitä" piirteitä ei turhaan korosteta, eikä hänestä tehdä mitään vitsiä. Hän ei vain luontaisesti ole yhtä "miehekäs", kuin paikalliset. Hän on joka tapauksessa ulkopuolinen ja pihalla pienessä takapajuisessa kylässä. Taantuminen eläimeksi saa hänet jo itsekin myöntämään olevansa totta tosiaan aivan pihalla. Toisin kuin edellä mainituista henkilökohtaisesti todella tärkeistä mestariteoksista, Olkikoirista en tahdo löytää mitään piilevää romantiikkaa. Värimaailmakin on niin ankea, että kertoo sekin julmasta pessimismistä. Naisvihaa en missään nimessä allekirjoita. Samassa myös luonnollisesti ankara "miehekkyyden" oletuksille ja myyteille. Aikalaiset ja myöhäisemmätkin paheksuivat, kuinka elokuva esittää Susan Georgen hahmon kerjäävän raiskatuksi tulemista. Hoffmanin hahmokin toteaa rintaliivittömyyden poikain kuolaamisen syyksi. Ei paljoa ilmeisemmin voi kuvata eläimellisen kilpailuvietikkään maskuliinisuuden ja naista alentavan käytöksen suuria ongelmia. Sivistymättömät eläimelliset paikalliset pitävät naista omaisuutenaan ja sivistynyt mies ei juuri minään. Kamalien hahmojen kamalat teot ja asenteet eivät automaattisesti kerro elokuvan asenteista. Georgen hahmo on myös kutakuinkin ainoa oikeasti sympaattinen ja myös huomattavan monipuolinen hahmo.

24.9.
Blu-ray

Hurmaava kasvutarina, jossa järkyttävintä on kuinka vanhemmat opiskelijat nuorempiaan kohtelevat. Teinitityön lihallinen herääminen on repivää ja matkan varrelle mahtuu useita tarkkanäköisiä sivuhuomioita herkän kasvuvaiheen ongelmista. Ihan kaikkia näistä ei voi liiasta hienovaraisuudesta syyttää.