Watched in 2017

24.12.

Ihminen ihmiselle susi.

18.12.

Niin sieluton, kaupallinen ja typerä elokuva kuin vaan voi staweilta enää uskoa. Tuntuu hankalalta kiehua, kun en haluaisi tapahtumia spoilata, mutta toisaalta kiehumiseni toisi kovin vähän mitään uutta koko elokuvakeskusteluun.

11.12.

Toinen katselukerta.

3.12.

Toinen katselukerta. Tällä kertaa näytin elokuvan kaveriporukalle. Edellisestä katsomiskerrasta oli ehtinyt vierähtää melkein 7 vuotta, ja oli mielenkiintoista huomata, miten omakin suhtautuminen elokuvaa kohtaan on ehtinyt muuttumaan. Tai ei-muuttumaan. Jopa metaelokuvamainen kerronta samaan aikaan sekä hurmaa että hajottaa. Visuaalisesti sitä näyttävintä elokuvaa koskaan.

23.11.

Teki kovasti mieli kirjoittaa tästä pidempikin teksti. Puimme tätä elokuvaa niin pitkälle ja hedelmällisesti pubissa, mutta kirjoituskäteni ovat lukossa. Sanotaan kuitenkin, että tämän vuosikymmenen terävimpää kinemaa.

20.11.

Cleopatra Jonesissa on asennetta, mutta siitä myös puuttuu asennetta. Polarisaatio hyviksen ja pääpahiksen välillä on ihan hauska, mutta parhaimmillaankin elokuva on vain ihan hauska. Yhteiskunnallinen sanoman selittely mustien asemasta on kömpelöisyyttä kömpelöimmillään.

17.11.

6.11.

13.10.

Toinen katselukerta.

10.10.

9.10.

Vielä neljännellä katselukerralla Mulholland Drive tuntuu antavan jotain, mitä se ei ole ennen antanut. Parhaita koskaan.

5.10.

Saariteemaa ja raamattua. Varsin mallikkaan tunnelmallista psykologista kauhuilua tällä saastuneen kauhun ajalla.

3.10.

Mikolla on partaa, mutta Johanneksella ei. Mikko on siksi parempi vaihtoehto Anna-Liisalle. Onhan heillä salaista historiaakin, mikä vaikeuttaa etenkin Anna-Liisan elämää.

2.10.

Buñuelin vähän unohdettu brontëily on niin teatraalinen, että jopa vahingossa koominen. Kovin epäkiinnostavaa äijien patsastelua ja urhoilua ja ämmien huokailuja ja haikailuja.

22.5. - 4.9.

David Lynch, Mark Frost ja Twin Peaks antavat antamistaan.

17.8.

Elle opettaa, että koira on parempi kuin kissa.

14.8.

Kate Plays Christine on dokumentti näyttelijä Kate Lyn Sheilin valmistautumisesta uutistoimittaja Christine Chubbuckin rooliin elokuvaa varten. Chubbuck muistetaan hänen itsemurhastaan suorassa uutislähetyksessä vuonna 1974. Vai muistetaanko? Kate Plays Christine vie Sheilin syvälle Sarasotan maille, kun hän koittaa taustoittaa esittämäänsä hahmon elämää kyetäkseen samaistua häneen. Masennus, ihmisen väkivaltainen luonne ja Katen metamorfoosi Christineksi ovat elokuvaa parhaimmillaan. Tahtoisin myös kuvailla Sheilin roolisuoritusta hienovaraiseksi, koska siten häntä kuvaillaan aivan liian harvoin.

10.8.

Oikein mukavaa tunnelmakauhua orgioineen, Kinskeineen ja Leenein. Paholaisen pentu on pahuksen kaunis olento.

29.7.

Wonder Womanissa päähenkilönä on vahva itsenäinen nainen, jonka vahvuus on hänen vahvuus. Lisäksi hän on vahva. Mutta oikeasti, Wonder Woman on parasta supersankereilua vähään aikaan, mikä on lauseena samaan aikaan kehu Wonder Womania kohtaan ja piikki Hollywood-supersankareilun laatua kohtaan. Suuri sota on tapahtumaympäristönä mielenkiintoinen ja aiheuttaa elokuvaan aitoa vaaran tuntua: toisin kuin Marvelin elokuvissa, nyt ihmiset sotivat ihmisiä vastaan - mitä nyt pienin jumalaisin apuvoimin.

28.7.

Erinomaista Putin-kritiikkiä, viinanjuontia ja perhedraamaa.

27.7.

Ehkä Nolan kokee suuren tarinan kertomisen niin tärkeäksi, ettei hahmojen kehittäminen ole kiinnostanut liikaa. Tunteita tunnetaan, kun torvet soivat, ihminen ahtautuu peltilaatikkoon, pohditaan sodan järjettömyyttä ja sankarillisuutta. On Dunkirkissa siis paljon hyvääkin, mutta elokuvassa olisi ollut potentiaalia enempään hyvään.

26.7.

On jännä, miten ihmismieli toimii: Kun katsoo elokuvaa, jonka päähahmo (?) lukee kirjaa, kirjan roolihahmot tuntuvat melkein arvottomilta - hehän ovat vain fiktiivisiä hahmoja. Mutta mitä sitä lukeva tai sen kirjoittanut hahmo sitten ovat? Kenties lähempänä oikeaa. Mielenkiintoisella tavalla elokuvassa käsitellään nykypäivän pinnallisuutta, rikosta ja rangaistust, kostoa.

24.7.

Tuntuu, että tästä elokuvasta olisi pitänyt kirjoittaa heti sen nähtyä. Nyt tuntuu, etten saa mitään tähdellistä sanotuksi. Silti - edelleen erästä kohtausta miettiessäni kylmät väreet puistattavat ja mieli on apea. Manchester by the Sea iskee tunteisiin ja viehättää hahmoillaan.

19.7.

Elokuvan musiikkikohtaus on eittämättä elokuvahistorian vammaisimpia. Parhammillaan elokuva on vain typerä ja pahimmillana jopa loukkaava asiantuntemattomuudessaan. Sen sijaan, että anoreksiasta jaksettaisiin kertoa mitään painavaa asiaa, päähahmo pistetään vain ihastumaan ja hytisemään laihuuttaan.

8.7.

M. Night Shyamalanin uutuus oli yllätyskassamagneetti teatterikierroksellaan, minkä vuoksi tunsin jotain selittämätöntä tarvetta nähdä se. Yllätyskassamagneetti on kuitenkin yllätyksettömän sieluton räpellys satunnaisia hannibalviboja lukuunottamatta.

8.7.

Pidän tästä Lego-elokuvien visuaalisesta ilmeestä, kun kaikki on tehty Legoista. Mutta sisältönsä puolesta Batman olisi tarvinnut huoltotöitä. Reilu sataminuuttinen on täynnä ADHD-toimintaa, valmiiksi naurettuja vitsejä ja muuta perseilyä. Parasta elokuvassa kuitenkin on, kuinka Ralph Fiennes on vain Alfredin ääninäyttelijä, kun Eddie Izzard on Voldemortina.

26.6.

Elokuvassa on ns. kaikki farssin ainekset, mutta farssiksi elokuva ei kuitenkaan sorru. Jännittävästi ja nokkelasti etenevä jännitysdraama kaikenkaikkiaan.

8.6.

Joka toisessa katsomassani elokuvassa on vahvoja naisia, jotka ovat vahvoja. Tässä elokuvassa kuitenkin vahva nainen, jonka vahvuus on vahvuus, on kuitenkin vain sivuosassa; vahvassa sivuosassa, koska hän on kuitenkin vahva nainen.

Oikeasti Batman v Superman ei ole ihan niin huono, mitä sen ennakkoon luulin tai haluaisin olevan. Juonessa on typerät oikkunsa toki esim. unijaksoineen, mutta muuten elokuva on jopa harmittoman typerä.

5.6.

Kurosawan Macbethistä on helppo pitää: se on paitsi Kurosawaa parhaimmillaan, mutta myös Shakespearea parhaimmillaan.

29.5.

Joka toinen katsomani elokuva kertoo vahvoista naisista, jotka ovat vahvoja. Tässäkin on vahvoja naishahmoja, jotka ovat vahvoja. Vahvuus on naishahmojen vahvuus.

28.5.

Kaurismäki paitsi parodisoi mykkäkomedian konventioita, kertoo väkivahvaa romanttista draamaa. Kati Outinen on tyyliin parasta, mitä viime vuosikymmeninä on valkokankaalla nähty.

26.5.

Niin kovin laiska, tahditon ja epämielenkiintoinen dekkarisähellys. Vahvat naishahmot ovat vahvoja ja ainoastaan vahvoja.

18.5.

Alien: Covenant ihastuttaa ja jännittää niin monella tavalla: on avaruuskävelyjä, alieneita, klaustrofobiaa - kaikkea. Teema menee uudella ja hienolla tavalla syvälle, minkä vuoksi tahdon ehkä antaa elokuvan pikkutyhmyyksille liian helposti anteeksi. Sitä parempaa scifeilyä ja jatko-osailua.

9.5.

Tavallaan on jopa syyllinen olo, että tätä menin ihan elokuvateattereihin katsomaan, koska en tiedä, mitä jaksoin elokuvalta edes odottaa. Guardians of the Galaxy Vol. 2:n suurin onglema on, että se ei löydä minkäänlaista balanssia komedian ja toiminnan väliltä. Tahdittomia ja kelvottomia vitsejä pudotetaan tuon tuosta, kuten ministi taistelukohtauksen päätteeksi. "Vitsit ovat tarkoituksellisesti huonoja", voisi joku sanoa, mutta tarkoituksellisesti huonot vitsit tekevät Guardians 2:sta sietämättömän elokuvankin.

3.5.

Song to Song iskee noin kaksi kertaa kovempaa kuin Knight of Cups, vaikka teemoiltaan elokuvat ovat hengenheimolaisia. Vai pitäisikö Knight of Cups rewatchata näissä Malick-pärinöissä? Ei ehkä vielä. Hahmot tuntuvat aidosti sielukkailta ja siksi kiinnostavilta ja samaistuttavilta, tarina koskettaa ja visuaalisesti Song to Song on niin Lubezkia ja Malickia. Puolikas lisää arvosanaan ei olisi vääryys.

12.4.

Puolivammainen ja puoliviihdyttävä pankkirosvotarina jaksaa myös olla puoliksi kiinnostava. Jiihaa. Stetsonit ja preeriat saavat omat ylistyssävelet, kun kapitalistinen omistuskulttuuri omat kriittiset säkeensä.

1.4.

Kaikeksi yllätykseni Moonlight onkin oikeasti ihan vahva elokuva. Elokuva käsittelee oikeita tunteita ja esittää ne uskottavalla tavalla. Parhaimmillaan elokuvan tunnemaailma muistuttaakin jopa Tony Kayen erinomaista Detachmentia.

28.3.

Elokuva iskee joka suunnasta tekemättä yhtään halpaa iskua. Cinema magnifico Rainer Werner Fassbinder.

2.3

Silencen ensimmäiset parikymmentä minuuttia on tyylikästä elokuvausta, mutta sisällöllisesti elokuva lähtee sulamaan hyvin pian. Lopulta elokuva alkaa pitämään katsojaakin tyhmänä ja selittelee tapahtumiaan niin, ettei mitään viitsitä jättää tulkinnanvaraiseksi. Kulttuurien törmäämisen käsittely on puolestaan taas ihan kivasti toteutettu ja harvakseltaan näytetty väkivalta tuntuu ihan luissa ja ytimissä asti, mutta valitettavasti päälimmäiset tunteet Silencesta jäävät ehkä juuri ja juuri "ihan kivaan."

27.2.

21.2.

Mitä enemmän mietin John Wick: Chapter 2:ta, sitä vähemmän pidän siitä. Ykkösosan tapaan toiminta on edelleen tyylikästä, mutta nyt väkivalta on vain niin käsittämättömän typerien motivaatioiden seurausta, ettei jaksa kiinnostaakaan. Elokuva koittaa niin kovaa kumarrella vakoojaelokuvakavereilleen, että omaa vakavasti otettavaa tarinaa jaksetaan hädin tuskin kertoa. Kingsmanmainen/bondmainen ase- ja pukupornoilu ja peilisaliammuskelu on kaukana siitä hotlinemiamimaisesta Wickistä, joka tuli ensimmäisessä elokuvassa tutuksi.

18.2.

Toinen katselukerta - nyt koulutehtävää varten. Kommentointi on taas siis blöää.

16.2.

La La Land imaisee sisälleen, valloittaa ja kohta muistuttaa, kuinka kurjaa oma elämä on, kun ei ole jahdannut unelmiaan tosissaan. Tässä suhteessa La La Land on siis varsin voimakaskin elokuva: se on paitsi eskapistinen kokemus, myös silmiä kohtuullisesti avartava. Kohtuullisesti, sillä vaikka elokuvalla on sanomansa, osataan se sanoa niin käsittämättömän elämänmakuisestikin.

8.2.

Katsottu koulutehtävää varten, minkä vuoksi kommentointi blöää.

1.2.

Toinen katselukerta - nyt koulutehtävää varten, minkä vuoksi kommentointi blöää.

28.1.

Pikkukaupungin elegiaa, naturalistista arkea, tarinoita siitä, kuinka joskus melkein saatiin. Paterson.

28.1.

Olen tästä kirjoittamassa koulutehtävää, minkä vuoksi kommentointi blöää.

26.1.

Olen tästä kirjoittamassa koulutehtävää, minkä vuoksi kommentointi blöää.

25.1.

Eldritch Horrorin pelisessiot venyivät taas vaihteeksi, milloin illan sai päättää In the Mouth of Madness. Tämä elokuva muistuttaa, että lovecraftmaisia kauhuelokuvia on vain liian vähän.

18.1.

Room kertoo raskasta tarinaansa jotenkin liian helposti. Hahmot saadaan näyttämään typeriltä ja ihmisdraama tuntuu mitättömältä. Ainut hahmo, jossa tuntuu olevan se pieninkin tarttumapinta (William H. Macyn esittämä isä), heivataan äkkiä syrjään ja elokuva palaa rämpimään konflikttomuudessaan.