Yrjö III

Hänen vanhempansa olivat Walesin prinssi Frederick Louis ja Saksi-Gothan prinsessa Augusta. Hänellä oli seitsemän sisarusta. Hänen isovanhempansa olivat Yrjö II ja kuningatar Caroline. Hän oli kolmas Hannover-sukuinen hallitsija ja suvun ensimmäinen hallitsija, joka oli syntynyt Britanniassa ja puhui englantia.^[2]

Nuori George sai vanhemmiltaan ​​ja heidän seuralaisiltaan ​​järjettömän vastenmielisyyden isoisäänsä, kuningas Yrjö II:ta ja kaikkea hänen politiikkaansa kohtaan. George oli lapsi, jolla oli vahvat tunteet, mutta hidas henkinen kehitys. Tämä teki hänestä vaikeasti opetettavan ja liian helpon komenneltavan sekä teki hänet apaattiseksi. Hän ei oppinut lukemaan kunnolla ennen kuin oli 11-vuotias. Hänen kiintymyksensä omaan lähipiiriinsä hallitsi hänen elämäänsä.^[2]

George oli 12-vuotias kun hänen isänsä kuoli, jolloin hänestä tuli valtaistuimen perillinen. Valmistautuessaan tunnollisesti tuleviin velvollisuuksiinsa, jotka odottivat häntä 18-vuotiaana, häntä kiusasivat ajatukset omasta riittämättömyydestään. Hän asetti itselleen roolimalleja, jonka luuli löytäneensä John Stuartista, Buten jaarlista, josta tuli hänen innoittajansa, opettajansa ja myöhemmin pääministerinsä.^[2]

 

 

George oli mahdollisesti parempi poliitikko kuin Bute, sillä hänellä oli sitkeyttä ja kokemuksen kasvaessa hän saattoi käyttää vilppiä saavuttaakseen päämääränsä. Kuninkaaksi tultuaan hän pyysi Butea vuonna 1761 arvioimaan kaikki kelvolliset saksalaiset protestanttiset prinsessat "säästääkseen paljon vaivaa", koska "avioliiton täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua". Buten ainoa hyödyllinen panos oppilaalleen oli lisätä hänen kiinnostustaan kasvitieteeseen ja tuoda hoviin enemmän kunnioitusta henkevämmille asioille, kuten taiteen suosiminen. Vuonna 1768 Yrjö III perusti Royal Academy of Arts taideakatemian.^[2]

Vuonna 1759 George ihastui lady Sarah Lennoxiin, Richmondin herttua Charles Lennoxin sisareen, mutta lordi Bute oli neuvoi ryhtymättä naimakauppaan ja George hylkäsi ajatuksensa avioliitosta. "Olen syntynyt toteuttamaan suuren kansan onnellisuuden tai kurjuuden", hän kirjoitti, "ja sen vuoksi minun on usein toimittava intohimojeni vastaisesti." Tästä huolimatta George ja hänen äitinsä Walesin prinsessa Augusta vastustivat kuningas Yrjö II:n yrityksiä naittaa George prinsessa Sophie Caroline von Braunschweig-Wolfenbüttelin kanssa, joka avioituikin Bayreuthin maakreivi Friedrichin kanssa.

George nousi valtaistuimelle 22-vuotiaana hänen isoisänsä Yrjö II:n kuoltua äkillisesti 76-vuotiaana lokakuussa 1760. Sopivan vaimon etsintä kiihtyi: harkittuaan useita protestanttisia saksalaisia ​​prinsessoja, Georgen äiti lähetti eversti David Graemen viemään poikansa puolesta avioliittotarjouksen Mecklenburg-Strelitzin prinsessa Charlottelle, joka hyväksyi tarjouksen. Charlottelle järjestettiin Lontoossa oma talous ja henkilökunta, kuninkaallinen tallimestari lordi Harcourt saattoi hänet Strelitzistä Lontooseen. Charlotte saapui iltapäivällä 8. syyskuuta 1761, ja vihkiminen järjestettiin samana iltana Chapel Royalissa, St Jamesin palatsissa. Yrjön ja Charlotten kruunajaiset järjestettiin Westminster Abbeyssa kaksi viikkoa myöhemmin 22. syyskuuta. Yrjö ei koskaan ottanut rakastajatarta ja pari nautti onnellisesta avioliitosta, kunnes hänen mielisairautensa puhkesi.

Yrjön valtakauden aikana Britannia soti monta sotaa Euroopassa, Afrikassa, Amerikoissa ja Aasiassa. Hänen valtakautensa alussa Britannia voitti Ranskan seitsenvuotisessa sodassa ja siitä tuli hallitseva suurvalta Pohjois-Amerikassa ja Intiassa. Kuitenkin pian monet Britannian siirtomaista Amerikassa menetettiin Yhdysvaltain vapaussodassa. Sodat vallankumouksellista ja Napoleonin johtamaa Ranskaa vastaan vuodesta 1793 päättyivät Napoleonin tappioon Waterloon taistelussa 1815.^[2]

Valtakaudellaan Yrjö pyrki hankkimaan kuninkaalle uudestaan todellista valtaa, joka oli aiempien monarkkien aikana luisunut parlamentille. Yrjö sääti Royal Marriages Actin vuonna 1772 sen jälkeen, kun hänen veljensä olivat avioituneet salaa. Laki antoi hänelle veto-oikeuden isoisänsä Yrjö II:n jälkeläisten avioliittoihin.^[2]

Yrjö tunnettiin nimellä ”Farmer George”, koska hän oli kiinnostunut maanviljelystä ja käyttäytyi mutkattomasti. Hänen väitetään luisuneen hiljalleen mielisairauteen, mutta varmuutta asiasta ei ole. Hänen uskotaan sairastaneen porfyriaa, joka joidenkin tutkijoiden mukaan aiheutti hulluudeksi tulkitut kohtaukset. Vuodesta 1812 monarkkina käytännössä toimi tuleva kuningas Yrjö IV prinssihallitsijan (Prince Regent) nimikkeellä.^[3][4] Yrjön kirjoittamien kirjeiden tietokonepohjaisen analyysin avulla on päätelty hänen kärsineen vanhuudessaan maniasta.^[5]

• 4. kesäkuuta 1738 – 31. maaliskuuta 1751: Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi George.
• 31. maaliskuuta 1751 – 20. huhtikuuta 1751: Hänen kuninkaallinen korkeutensa Edinburghin herttua.
• 20. huhtikuuta 1751 – 25. lokakuuta 1760: Hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi.
• 25. lokakuuta 1760 – 29. tammikuuta 1820: Hänen majesteettinsa kuningas.

Britanniassa Yrjö III käytti virallista titteliä ”Yrjö III, Jumalan armosta, Ison-Britannian, Ranskan ja Irlannin kuningas, Fidei defensor, ja niin edelleen”. Vuonna 1801, kun Iso-Britannia ja Irlanti yhdistyivät, hän jätti pois Ranskan kuninkaan arvonimen, joka oli ollut käytössä jokaisella englantilaisella hallitsijalla Edvard III:n keskiaikaisen vaateen jälkeen. Hänen tittelinsä oli seuraava: ”Yrjö III, Jumalan armosta, Ison-Britannian ja Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan kuningas, Fidei defensor.”

Saksassa hän oli ”Braunschweigin ja Lüneburgin herttua, arkkirahastonhoitaja ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vaaliruhtinas” keisarikunnan loppuun saakka vuoteen 1806. Hän jatkoi herttuana, kunnes Wienin kongressi julisti hänet ”Hannoverin kuninkaaksi” vuonna 1814.

 

 

Kuninkaalla ja kuningattarella oli 15 lasta – yhdeksän poikaa ja kuusi tytärtä, joista poikkeuksellisesti vain kaksi kuoli lapsena. Vuonna 1762 Yrjö osti Buckingham Housen (paikalla nykyisin Buckinghamin palatsi) käytettäväksi perheen yksityisenä asuinpaikkana. Hänen muut asuinpaikkansa olivat Kew Palace ja Windsorin linna. St Jamesin palatsi varattiin viralliseen edustuskäyttöön. Yrjö ei matkustanut paljon ja vietti koko elämänsä Etelä-Englannissa. 1790-luvulla kuningasperhe vietti lomaa Weymouthissa Dorsetissa, josta tuli näin yksi ensimmäisistä rantaturismin kohteista Englannissa.

Yrjön ja kuningatar Charlotten lapsista kuninkaiksi nousivat Yrjö IV ja Vilhelm IV. Kuningatar Viktoria oli Yrjön neljännen pojan Edvardin tytär, joka nousi valtaan setänsä Vilhelm IV:n kuoltua ilman laillista perillistä vuonna 1837. Viidennestä pojasta Ernst Augustista tuli Hannoverin kuningas, kun unioni Hannoverin kanssa purkautui Viktorian valtaannousun yhteydessä. Kuudes poika August Fredrik oli tunnettu liberaaleista näkemyksistään. Nykyään tunnetuimmat Yrjön jälkeläiset ovat Windsor-suvun edustajat Viktorian kautta. Kuningatar Maryn äidinisä oli Yrjön seitsemäs poika prinssi Aadolf, minkä vuoksi esimerkiksi Elisabet II polveutuu Yrjön kahdesta pojasta, Edvardista ja Aadolfista. Nykyinen Hannover-suvun päämies Ernst August von Hannover (s. 1954) on Ernst Augustin jälkeläinen.

 

• George, Yrjö IV (12. elokuuta 1762 – 26. kesäkuuta 1830) Walesin prinssi 1762–1820; avioitui 1795 Braunschweig-Wolfenbüttelin prinsessa Carolinen kanssa; heillä oli yksi tytär prinsessa Charlotte
• Prinssi Frederick, Yorkin ja Albanyn herttua (16. elokuuta 1763 – 5. tammikuuta 1827) avioitui 1791 Preussin prinsessa Frederica Charlotten (1767–1820) kanssa, joka oli Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II:n ja kruununprinsessa Elisabeth Christine Ulrike von Braunschweig-Wolfenbüttelin ainoa lapsi; ei jälkeläisiä
• William IV, Clarencen ja St Andrewsin herttua (21. elokuuta 1765 – 20. kesäkuuta 1837) avioitui 1818 Saksi-Meiningenin prinsessa Adelaiden kanssa; ei eloon jääneitä laillisia jälkeläisiä. Hänellä oli kymmenen aviotonta lasta näyttelijätär Dorothea Jordanin kanssa.
• Charlotte, Princess Royal (29. syyskuuta 1766 – 6. lokakuuta 1828) avioitui 1797 Württembergin kuningas Friedrich I:n kanssa; ei eloon jääneitä jälkeläisiä
• Prinssi Edward, Kentin ja Strathearnin herttua (2. marraskuuta 1767 – 23. tammikuuta 1820) avioitui 1818 Saksi-Coburg-Saalfeldin prinsessa Victorian kanssa; heillä oli yksi tytär Alexandrina Victoria, tuleva kuningatar Viktoria
• Prinsessa Augusta Sophia (8. marraskuuta 1768 – 22. syyskuuta 1840) naimaton, ei jälkeläisiä
• Prinsessa Elisabet (22. toukokuuta 1770 – 10. tammikuuta 1840) avioitui 1818 Hessen-Homburgin maakreivi Friedrich IV:n (1769–1829) kanssa; ei jälkeläisiä
• Ernest Augustus, Hannoverin kuningas (5. kesäkuuta 1771 – 18. marraskuuta 1851) Cumberlandin ja Teviotdalen herttua 1799–1851; avioitui 1815 Mecklenburg-Strelitzin prinsessa Friederiken (1778–1841) kanssa, joka oli Preussin kuningatar Luisen sisar; heillä oli yksi poika Hannoverin kuningas Georg V
• Prinssi Augustus Frederick, Sussexin herttua (27. tammikuuta 1773 – 21. huhtikuuta 1843) avioitui 1793 vuoden 1772 kuninkaallisen avioliittolain vastaisesti lady Augusta Murrayn kanssa, heillä oli kaksi lasta; avioliitto mitätöitiin 1794. Avioitui toisen kerran 1831 lady Cecilia Bugginin (myöh. Invernessin herttuatar) kanssa; ei jälkeläisiä. Hän oli tunnettu liberaaleista näkemyksistään.
• Prinssi Adolphus, Cambridgen herttua (24. helmikuuta 1774 – 8. heinäkuuta 1850) avioitui 1818 Hessen-Kasselin prinsessa Augustan kanssa; heillä oli jälkeläisiä
• Prinsessa Mary (25. huhtikuuta 1776 – 30. huhtikuuta 1857) avioitui 1816 prinssi William Frederickin, Gloucesterin ja Edinburghin herttuan kanssa; ei jälkeläisiä
• Prinsessa Sophia (3. marraskuuta 1777 – 27. toukokuuta 1848) naimaton, ei jälkeläisiä
• Prinssi Octavius ​​(23. helmikuuta 1779 – 3. toukokuuta 1783) kuoli 4-vuotiaana isorokkoon
• Prinssi Alfred (22. syyskuuta 1780 – 20. elokuuta 1782) kuoli alle 2-vuotiaana isorokkoon
• Prinsessa Amelia (7. elokuuta 1783 – 2. marraskuuta 1810) naimaton, ei jälkeläisiä

 

Yhdysvaltain vapaussota, sen poliittiset jälkiseuraukset ja perhehuolet asettivat Yrjö III:lle suuria henkisiä paineita 1780-luvulla. Vuosina 1788–1789 ja uudelleen vuonna 1801 esiintyneiden vakavien sairauskohtausten jälkeen Yrjö masentui pysyvästi vuonna 1810. Hän oli henkisesti sopimaton hallitsemaan hallituskautensa viimeisellä vuosikymmenellä. Hänen vanhin poikansa prinssi George toimi prinssihallitsijana (engl. prince regent) vuodesta 1811. Jotkut lääketieteen historioitsijat ovat sanoneet, että Yrjö III:n henkisen epävakauden aiheutti perinnöllinen fyysinen häiriö nimeltä porfyria.^[6]

Hänen nuorimman lapsensa ja seuralaisensa, prinsessa Amelian kuolema vuonna 1810 oli hänelle kova isku, jonka jälkeen Yrjön sairaus paheni huomattavasti vuonna 1811.^[2]

Hänen viimeisinä vuosinaan fyysiset ja henkiset voimat loppuivat ja hän sokeutui. Yrjö III kuoli 81-vuotiaana Windsorin linnassa 29. tammikuuta 1820 lähes 60 hallitsemisvuoden jälkeen, joka on kolmanneksi pisin Britannian historiassa. Hänen poikansa Yrjö IV, joka oli ollut prinssihallitsija vuodesta 1811 lähtien, seurasi häntä kuninkaana.^[6]

Yrjö III on kirjailijoiden suosima kuningas. Esimerkiksi C. S. Foresterin teoksessa Hornblower Turkin vesillä päähenkilö pääsee kuninkaan vastaanotolle amiraali sir John Jervisin, lordi St Vincentin, seurana. Alan Bennett on kirjoittanut Yrjö III:n mielenterveysongelmista kertovan näytelmän The Madness of George III ja siihen perustuvan elokuvan Hullu kuningas (1994), jossa pääroolia näyttelee Nigel Hawthorne.

Yrjö III esiintyy myös Lin-Manuel Mirandan Hamilton-musikaalissa, joka kertoo Yhdysvaltain perustaja-isän Alexander Hamiltonin elämästä.

Kuningas Yrjö III esiintyy fiktiivisenä hahmona TV-sarjassa Kuningatar Charlotte: Bridgerton-tarina, joka on suosittuun Bridgerton-sarjaan pohjautuva esiosa.^[7]

Yrjö III on Sir Peter Maxwell Daviesin monodraaman Eight Songs for a Mad King henkilö. Baritonille ja kuuden soittajan kokoonpanolle sävelletty teos käyttää runsaasti ns. laajennettuja laulutekniikoita ja vie esittäjän ihmisäänen käytön äärirajoille.^[8]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yrjö III Wikimedia Commonsissa