Vernerin laki

Vernerin laki on tanskalaisen kielentutkijan Karl Vernerin kehittämä kielihistoriallinen laki, jonka mukaan muutamat germaanisten äänteensiirtymislakien kanssa näennäisesti ristiriidassa olevat ilmiöt saavat selvityksensä indoeurooppalaisessa kantakielessä vallinneesta sanapainon vaihtelevuudesta. Germaanisen äänteensiirtymislain mukaisesti vanhat indoeurooppalaiset klusiilit /p t k/ muuttuvat germaanisessa kantakielessä soinnittomiksi spiranteiksi /f θ x/ (esim. latinan piscis-muotoa vastaa saksan Fisch, latinan māter-muotoa englannin mother, latinan cornu-muotoa saksan Horn).^[1][2]

Kun kuitenkin toisinaan indoeurooppalaisen kantakielen klusiileja /p t k/ vastaa germaanissa kielissä soinnillinen spirantti tai siitä myöhemmin kehittynyt klusiili /b d g/ (esim. latinan capio saksan heben, latinan dico saksan zeigen), tämä erilainen kehitys johtuu indoeurooppalaisesta painon vaihtelusta. Vernerin lain mukaan pysyivät nimittäin kantagermaaniset /f θ x/ muuttumattomina, jos juuri niiden edellä oleva vokaali oli painollinen, mutta ”pehmenivät” vastaaviksi soinnillisiksi spiranteiksi /β ð ɣ/ ja myöhemmin klusiileiksi /b d g/, jos paino oli jollakin muulla tavulla. Kun indoeurooppalainen paino saman sanan eri muodoissakin saattoi olla eri tavuilla, saattoi siis konsonantti germaanisissa alkukielessä esiintyä joko /f/:nä tai /b/:nä, /θ/:na tai /d/:nä, /h/:na tai /g/:nä.^[1]

Jäänteitä tästä niin sanotusta kieliopillisesta vaihtelusta (saks. grammatischer Wechsel) ovat esimerkiksi vaihtelut nykysaksan verbimuodoissa leiden ~ gelitten, ziehen ~ gezogen. Samalla tavalla kuin edellä mainitut vaihtelut on kehittynyt myös /z/:n ja /r/:n vaihtelu, jolloin r on muodostunut aikaisemmasta /z/:sta, vrt. saksan war ~ gewesen.^[1]