Uskonnonfilosofia

Länsimaisessa filosofiassa uskonnonfilosofia on perinteisesti luettu osaksi niin sanottua metafysiikkaa. Aristoteles määritteli Metafysiikassaan ”ensimmäiset syyt” yhdeksi tutkimuksensa kohteista. Aristoteleelle jumala oli ensimmäinen syy: liikkumaton liikuttaja. 1600- ja 1700-luvun rationalistifilosofit alkoivat myöhemmin kutsua tätä ”luonnolliseksi teologiaksi”. Nykyään luonnollinen teologia luetaan yleensä erilliseksi alueeksi, vaikka jotkut, erityisesti katoliset filosofit (uustomismi), lukevat sen edelleen osaksi metafysiikkaa.^[3] Jumaluutta koskevat kysymykset on luettu aikaisemmin ”metafyysisiin”, koska jumalan on katsottu kuuluvan toisenlaiseen todellisuuden luokkaan kuin koko muu kaikkeus. Useissa jumalakäsityksissä jumalaa pidetään ruumiittomana ja aineettomana oliona. Filosofiassa metafysiikka tai erityisesti ontologia käsittelee perustavia olevaisen luokitteluja.^[3]

Uuden ajan filosofinen teismi on muovautunut suhteessa kristinuskoon kohdistuneeseen arvosteluun. Valistusajattelun myötä 1700-luvulta alkanut uskontokritiikki kohdistui jumalatodistuksiin, ihmeisiin ja muihin kirkollisiin oppeihin. 1800-luvulla ateistiset ajattelijat Ludwig Feuerbach ja Karl Marx sekä myöhemmin Sigmund Freud olivat kiinnostuneita ihmiskunnan uskonnollisten harhaluulojen syntymekanismien selittämisestä. Toisaalta esimerkiksi Martti Luther, Blaise Pascal ja Søren Kierkegaard ovat edustaneet kristillistä ajatteluperinnettä, jossa jumalatodistusten edustamaa järkeilyä ei pidetä uskonnon kannalta olennaisena asiana.^[2]

1900-luvulla looginen empirismi ja analyyttinen filosofia kohdistivat huomion kieleen. Katsottiin, että mielekkäät todellisuutta koskevat väitteet tulisi voida osoittaa kokemusperäisen näytön avulla tosiksi. Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta innoitusta saaneet filosofit vastasivat analyyttisen kielifilosofian haasteeseen korostamalla uskonnollisten väitteiden ei-tiedollista, esimerkiksi rituaalista merkitystä. Alvin Plantingan kaltaiset filosofit taas puolustivat uskonnollisten ilmausten tosiasialuonnetta. Analyyttisen filosofian piirissä on 1960-luvulta alkaen tutkittu paljon teismiin liittyvien ontologisten väitteiden perusteita ja totuutta.^[2]

Uskonnonfilosofia erotetaan yleensä teologiasta toteamalla sen olevan uskontojen sisäisiin käsityksiin ja perinteisiin sitoutumatonta. Oppialan julkaisuissa on kuitenkin edelleen filosofiaa, jota voidaan kutsua filosofiseksi teologiaksi tai uskonnolliseksi filosofiaksi. Anglosaksisissa maissa uskonnonfilosofiaa tutkitaan ennen muuta filosofian laitoksilla. Katolisissa yliopistoissa uskonnonfilosofian sijaan puhutaan usein fundamentaaliteologiasta. Pohjoismaissa uskonnonfilosofia on liittynyt teologisten tiedekuntien yhteyteen. Monet kristilliset uskonnonfilosofit ovat pyrkineet puolustamaan teismiä, esimerkiksi Richard Swinburne, William Alston, Robert Merrihew Adams, Nicholas Wolterstorff, Linda Zagzebski ja Peter van Inwagen.^[2]

Ateismia puolustaneita filosofeja ovat olleet muun muassa Michael Martin, Kai Nielsen, Robin Le Poidevin ja Jordan Howard Sobel. Monet naturalistiset eli luonnontieteellisesti suuntautuneet filosofit katsovat, että tieteen tulokset ovat ristiriidassa teismin kanssa. Kognitiivisessa uskontotieteessä uskontoa tutkitaan neurotieteen ja evoluutioteorian avulla. Suuntauksen tunnetuin edustaja on Pascal Boyer. Kysymys siitä, mitä teismin järkiperäisyydestä tulisi ajatella kognitiivisen uskontotieteen tulosten valossa, on 2000-luvulla herättänyt keskustelua.^[2]

 

Uskonnonfilosofia voi ottaa käsittelyn kohteeksi minkä tahansa uskonnon käsitykset, mutta länsimaissa kysymykset nousevat yleensä teistisistä uskonnoista, enimmäkseen kristinuskon perinteestä.^[3]

Pääartikkeli: Jumalan olemassaolo

Eräs perinteisistä uskonnonfilosofian keskeisistä kysymyksistä on jumalan olemassaolon järkiperäinen osoittaminen. Teistiset uskonnonfilosofit ovat pyrkineet jumalan olemassaolon todistamiseen järkeen nojautuen olettamatta niin sanottua uskonnollista ilmoitusta. Todistelut jumalan olemassaolon puolesta juontavat juurensa jo Aristoteleeseen, mutta kuuluisimmassa muodossaan kristillisen perinteen jumalatodistuksia esitti Tuomas Akvinolainen.^[3]

Katolisessa perinteessä tätä Jumalan olemassaoloa todistamaan pyrkivää filosofian osaa kutsutaan luonnolliseksi teologiaksi. Luonnollisen jumaluusopin vastakohtana on ”ilmoitettu teologia”, joka edellyttää yliluonnollista ilmoitusta.^[3]

Toinen keskeinen uskonnonfilosofian tutkimuskohde on uskontojen esittämien jumalien ominaisuudet. Esimerkiksi kristinuskon Jumalaa pidetään kaikkitietävänä, kaikkivoipana, kaikkihyvänä ja kaiken luojana. Perinteinen uskonnonfilosofinen kysymys Jumalan ominaisuuksista on kaikkivoipaisuuden paradoksi.^[3]

Toinen keskeinen Jumalan ominaisuuksiin liittyvä kysymys on pahan ongelma. Jos Jumala on määritelmällisesti hyvä ja samanaikaisesti kaikkivoipa, miksi Jumala ei tee mitään kaikelle maailmassa ilmenevälle pahalle?^[3]

Kolmas keskeinen kysymys on ristiriita Jumalan kaikkitietävyyden ja ihmisen väitetyn vapaan tahdon välillä. Jos Jumalan ajatellaan olevan kaikkitietävä, ja tietävän siten myös tulevaisuuden tapahtumat, voiko ihmisen tahto olla todella vapaa? Jos ihmisen tahto on vapaa eikä kaikki ole ennalta määrättyä, miten Jumala voi tietää nyt mitä ihminen tulee tekemään tulevaisuudessa?^[3]

Nykyajan uskonnonfilosofiassa todetaan usein, että kristinuskon perinteisesti esittämät Jumalan ominaisuudet ovat keskenään ristiriitaisia, ja etteivät esimerkiksi ihmisen vapaa tahto ja Jumalan kaikkitietävyys ole ongelmitta keskenään yhteensovitettavissa.^[3]

Pääartikkeli: Evidentialismi, fideismi

Uskonnonfilosofia pohtii myös uskonnollisten tosiasiaväitteiden totuutta.^[3]

Fideisti on henkilö, joka on sitä mieltä, että tiettyjä väitteitä ei voi osoittaa todeksi, mutta ne tulee siitä huolimatta uskoa. Fideistin mukaan uskonnolliset väitteet eivät kuulu järkiperäisen todistuksen piiriin, vaan ne ovat jumalallisen ilmoituksen tulosta, ja ne voidaan vain hyväksyä tai olla hyväksymättä. Tunnetuimpia fideistisiä ajattelutapoja on Søren Kierkegaardin ajatteluun pohjautuva fideismin suunta, jonka mukaan uskonnollisten väitteiden todistusvaatimukset ovat ristiriitaisia. Tämän käsityksen mukaan ei useinkaan ole mahdollista löytää perusteita, jotka voisivat vakuuttaa kaikki ihmiset, koska ihmisillä on hyvin erilaisia lähtökohtia ja taustoja käsitysten arviointiin. Toiseksi uskonnolliset väittämät koskevat ihmisen oman elämän perusteita, joihin kukaan ei voi väitetysti suhtautua täysin puolueettomasti – on eri asia tietää joku asia todeksi kuin hyväksyä se oman elämän perustaksi. Kierkegaard sanoi, että jos kysymys on ihmisen iankaikkisesta kohtalosta, hän ei voi myöskään jatkaa ajattelua ja lykätä ratkaisua loputtomiin, vaan hänen on tehtävä henkilökohtainen ratkaisu. Tällaisessa ajattelussa puhutaan ”uskon hypystä”, joka viittaa uskonnollisen ratkaisun tekemiseen ilman todisteita.^[3]

Evidentialistit taas katsovat, että uskonnollisilla väittämillä tulee olla järkiperäiset perustelut. Evidentialismin esittämä keskeinen kysymys on, miksi uskonnollisia väittämiä pitäisi arvioida eri arviointiperustein kuin muita väittämiä. Evidentialismi on jaettu vahvaan ja heikkoon evidentialismiin. Vahvan evidentialismin kannattajat pitävät uskonnollisten väittämien todistustarvetta samanarvoisena muiden väitteiden kanssa. Uskonnollisten oppien on evidentialistin mielestä perustuttava sellaisille väittämille, jotka kuka tahansa voi hyväksyä. Vahvan evidentialismin kannattajiksi on luettu esimerkiksi W. K. Clifford ja John Locke. Heikon evidentialismin kannattajat väittävät, että uskonnollisia uskomuksia ei voi lopullisesti todistaa oikeiksi, mutta katsovat, että niitä voi kuitenkin arvioida ja arvostella järkiperustein.^[3]

Fideismin ja evidentialismin välillä on eriasteisia näkemyksiä uskonnollisista väittämistä. Eräs viime vuosikymmeninä etenkin anglosaksisessa uskonnonfilosofiassa paljon huomiota herättänyt suuntaus on niin sanottu reformoitu epistemologia jonka edustajat eivät pyri suoranaisesti osoittamaan uskonnollisten väitteiden todistettavuutta, vaan pyrkivät osoittamaan ihmisten kaikkien arkistenkin käsitysten perustuvan tietyille perusoletuksille, ja uskonnollisten käsitysten olevan samalla tavalla järkiperäisiä, jos oletetaan samalla niihin liittyvät peruskäsitykset.^[3]

1900-luvulla alkanut kielifilosofian nousu ulottui myös uskonnonfilosofiaan. Uskonnonfilosofit ovat tarkastelleet uskonnollista kieltä erityisesti kahdesta näkökulmasta: 1) esittäen kysymyksiä uskonnollisen kielen merkityksestä ja 2) eritellen ja arvioiden kielelliseen muotoon puettuja käsityksiä.^[3]

Uskonnollista kieltä arvioivan realismin mukaan uskonnolliset väitteet pyrkivät kuvaamaan todellisuutta, kun taas ei-realismin mukaan uskonnolliset väitteet ilmaisevat vain kokemuksia, tunteita ja elämänasenteita.^[3]

1900-luvun alussa Ludwig Wittgensteinin varhaisfilosofiasta vaikutteita saaneessa loogisessa empirismissä uskonnollisilla ilmaisuilla ei katsottu olevan kielellistä merkitystä. Loogisten empiristien kehittämän merkityksen todennettavuusperiaatteen mukaan mielekkäiden väitelauseiden tulee olla todennettavissa suoralla kokemuksella tai johdettu sellaisista. Tämä arviointiperuste nähtiin lopulta liian ahtaana.^[3]

Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta vaikutteita saaneen arkikielen filosofian mukaan ilmaisun merkitys perustuu sen käyttötapaan. Tässä uskonnollisten väitteiden katsotaan olevan, wittgensteinilaisilla käsitteillä ilmaistuna, osa uskonnollista ”kielipeliä”, joka toimii uskonnollisen ”elämänmuodon” alueella. Tällaisia väitteitä ei voida ymmärtää muista kielipeleistä käsin, koska niiden käyttötavat poikkeavat toisistaan. Uskontojen alueella tämän on väitetty tulevan esiin esimerkiksi uskonnollisessa symboliikassa ja erityiskäsitteistössä.^[3]

Muun muassa uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen on pitänyt fideististä ja wittgensteiniläistä käsitystä uskonnollisesta kielestä harhaanjohtavina. Uskovaisten enemmistö on aina ajatellut, että heidän uskonnolliset käsitteensä ja käsityksensä viittaavat todellisuuteen, vastaavat todellisuutta ja ovat tosia. Teologien väitteet uskonnollisten oppien vertauskuvallisuudesta ovat seurausta tieteen edistymisestä, yritys pelastaa uskonto tieteen edessä.^[4]

Suomessa uskonnonfilosofista tutkimusta tehdään erityisesti Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan systemaattisen teologian laitoksella, mutta myös muiden yliopistojen teologisissa tiedekunnissa ja yliopistojen filosofian laitoksilla on mahdollista suorittaa kursseja uskonnonfilosofiasta ja tehdä uskonnonfilosofista tutkimusta. Myös uskontotieteen oppiaineessa voidaan käsitellä uskonnonfilosofisia kysymyksiä.^[3]

• Luettelo uskonnonfilosofeista
• Uskonto ja moraali

• Helenius, Timo & Koistinen, Timo & Pihlström, Sami (toim.): Uskonnonfilosofia. Porvoo Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27403-8
• Koistinen, Olli & Räikkä, Juha: Taivaassa ja maan päällä. Johdatus uskonnonfilosofiaan. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-37-2034-9
• Vainio, Olli-Pekka & Visala, Aku: Johdatus uskonnonfilosofiaan. Helsinki: Kirjapaja, 2011. ISBN 978-952-247-204-5

• Brown, Stuart: Philosophy of religion. An Introduction with Readings. London: Routledge, 2001. ISBN 0-415-21237-5
• Davies, Brian: An Introduction to the Philosophy of Religion. (Third edition) Oxford: Oxford University Press, 2004. ISBN 0-19-926347-7
• Jackson, Roy: The God of Philosophy. An Introduction to the Philosophy of Religion. London: Routledge, 2014. ISBN 978-184-465500-7
• Le Poidevin, Robin: Arguing for Atheism. An Introduction to the Philosophy of Religion. London: Routledge, 1996. ISBN 0-415-09337-6
• Long, Eugene Thomas: Twentieth Century Western Philosophy of Religion. 1900-2000. Dordrecht: Kluwer Academic Publishers, 2000. ISBN 978-1-4020-1454-3
• Mann, William E. (toim.): The Blackwell Guide to the Philosophy of Religion. Oxford: Blackwell, 2005. ISBN 063122128X
• Meister, Chad & Copan, Paul (toim.): The Routledge Companion to Philosophy of Religion. London: Routledge, 2007. ISBN 0-415-38038-3
• Murray, Michael J. & Rea, Michael: An Introduction to the Philosophy of Religion. Cambridge New York: Cambridge University Press, 2008. ISBN 978-0521853699
• Oppy, Graham & Trakakis, Nick (toim.): The History of Western Philosophy of Religion. (Vol. 1–5) New York: Oxford University, 2003. ISBN 978-1-84465679-0
• Peterson, Michael ym.: Reason & Religious Belief. An Introduction to the Philosophy of Religion. (3rd edition) New York: Oxford University Press, 2003. ISBN 0-19-515695-1
• Peterson, Michael ym. (toim.): Philosophy of Religion. Selected Readings. (3rd edition) New York: Oxford University Press, 2006. ISBN 978-0-19-518829-5
• Peterson, Michael L. & VanArragon, Raymond J. (toim.): Contemporary Debates in Philosophy of Religion. Malden, Massachusetts: Blackwell, 2004. ISBN 0-631-20042-8
• Stump, Eleonore & Murray, Michael J.: Philosophy of Religion. The Big Questions. Malden, Massachusetts: Blackwell, 1999. ISBN 0-631-20603-5
• Taliaferro, Charles: Evidence and Faith. Philosophy of Religion since the Seventeenth Century. Cambridge: Cambridge University Press, 2005. ISBN 978-0-521-79027-7
• Wainwright, William (toim.): The Oxford Handbook of Philosophy of Religion. Oxford: Oxford University Press, 2007. ISBN 978-0-19-533135-6

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Uskonnonfilosofia.

• Forrest, Peter: The Epistemology of Religion The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Taliaferro, Charles: Philosophy of Religion The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Webb, Mark: Religious Experience The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)

• Salmela, Mikko: Uskonnolliset emootiot: keskustelu Petri Järveläisen kanssa. Niin & näin 2/2001, 18–19.
• Salmela, Mikko: Uskonnollisten tunteiden teoriaa ja historiaa. Niin & näin 2/2001, 19–21.