Silkki

 

 

Silkkiperhosia on noin 180 lajia, joista muutamien kehräämää silkkikuitua käytetään hyväksi. Näistä tunnetuin ja yleisin on mulperiperhonen (Bombyx mori).^[1] Se syö ainoastaan valkomulperipuun lehtiä. Valkomulperi viihtyy vain alueella, joka on 60. pohjoisen ja 40. eteläisen leveysasteen välissä^[2]. Mulperiperhosen nykyinen muoto ei enää pärjäisi luonnossa, sillä se on sokea ja lentokyvytön, eikä sillä ole suuta. Laji tuottaa puhtaan valkoista silkkisäiettä.^[3] Silkkiperhosen lisäksi jotkin muutkin hyönteislajit valmistavat silkkikuitua erilaisiin tarkoituksiin.^[4]

Silkinviljelyyn kuuluu mulperipuun viljely, munien tuottaminen ja toukkien kasvattaminen. Yksi perhonen munii noin 500 munaa, jotka säilytetään talven yli ja haudotaan keväällä +22 asteen lämmössä toukiksi. Toukat ovat kuoriuduttuaan 3 millimetrin mittaisia, ja niitä kasvatetaan kennostoissa, joissa niitä ruokitaan muutaman tunnin välein tuoreilla mulperipuun lehdillä. Toukat ovat herkkiä olosuhteille kuten ilmanlaadulle. 28 vuorokauden kuluttua toukka on kasvanut 8–9 senttimetrin pituiseksi ja 4-grammaiseksi. Kun toukka on täysikasvuinen, se lopettaa syömisen ja asettuu oksanhankaan, ja silkinkehruu alkaa.^[5]

Täysikasvuinen toukka kehrää 60 tunnin ajan. Sen tuottama raakasilkki koostuu kahdesta valkuaisaineesta, fibroiinista ja serisiinistä. Silkissä on 18 aminohappoa, rasvaa, väriainetta ja mineraaleja^[6]. Toukka erittää alahuulensa kahdesta kehruurauhasesta fibroiinia kahtena säikeenä ja serisiiniä, joka liimaa säikeet yhteen. Toukka muodostaa säikeistä itselleen 2,5 × 3,5 senttimetrin suuruisen kotelokopan eli kokongin, jossa on 2–3 kilometriä yhtenäistä silkkisäiettä. Kotelokopat lajitellaan ja niistä valitaan parhaat jatkotuotantoon. 10–14 vuorokauden kuluttua perhoset kuoriutuvat kokongeista ja alkavat heti tuottaa uusia munia.^[7]

Silkintuotantoon valitut kokongit höyrykäsitellään tai pakastetaan toukan tappamiseksi, ja proteiinipitoinen toukka syödään tai valmistetaan rehuksi.^[8] Yhteen kiloon raakasilkkiä käytetään 250–300 kiloa lehtiä ja noin 10 000 toukkaa. Yhtenäistä lankaa eli grège-lankaa saadaan yhdestä kotelosta yleensä 500–1000 metriä. Päällimmäisistä langoista kehrätään schappe- ja bourette-lankaa.^[9]

Grège-lankoja yhdistetään keskenään ja myydään sellaisenaan silkkikangasta valmistaville tehtaille. Silkkisäikeiden liima-aine eli serisiini poistetaan yleensä vasta valmiista langasta tai kankaasta keittämällä silkkiä useissa saippualiuoksissa. Keitettäessä silkki saa lisää lujuutta ja pehmeyttä sekä kevenee jopa 30 %. Ennen silkkiin lisättiin painohäviön korvaamiseksi erilaisia orgaanisia suoloja, eli sitä kuormitettiin. Nykyään kuormituksesta on luovuttu, sillä se heikentää silkin laatua.^[10] Kuiduista valmistetaan värjäämällä, valkaisemalla ja kutomalla erilaisia silkkikankaita.^[11]

Silkin vuosituotanto on nykyään noin 70 000 tonnia.^[12] Suurimpia silkin viljelymaita ovat Kiina (yli 50 %), Japani, Intia, Korea ja Brasilia. Euroopassa silkkiä viljellään vain vähän. Kiina on myös maailman tärkein silkkilankojen valmistaja. Myös muissa Aasian maissa ja Euroopassa valmistetaan silkkikankaita.^[10]

• armure on pienikuvioista silkkikangasta, jota käytetään muun muassa solmioihin^[13]
• atlassilkki on satiinisidoksista, erittäin kiiltävää silkkikangasta^[13]
• bourette- tai burette-silkkikangas kehrätään alle viiden senttimetrin mittaisista kuitupätkistä (stumba^[14]) ja se on ulkonäöltään karkeaa, nyppyistä ja epätasaista^[15][16]
• brokadi-silkki on kangasta, johon on kudottu värillisiä kuvioita, alun perin kulta- tai hopealangoista^[15][13]
• crêpe de Chine eli kiinankreppi on melko ohutta, hieman rosopintaista silkkikangasta. Sen kude on kreppilankaa ja loimi kiertämätöntä lankaa, ja sitä käytetään puseroissa, leningeissä ja huiveissa^[17][13]
• crêpe Georgette eli kreppisorsetti on kreppi- tai palttinasidoksinen, pinnaltaan hiekkamainen kangas, jonka loimi ja kude ovat molemmat kreppilankaa^[17][13]
• crêpe marocain, crêpe charmeux, crêpe romain ja crêpe chiffon ovat muita silkistä valmistettavia kreppikankaita
• duvetiini on toimikas- tai pomsisidoksinen, oikealta puolelta nukattu ja nurjalta puolelta liimattu kangas, jonka loimi on puuvillaa ja kude schappe-silkkiä^[13]
• grège-silkki on 4–8 kotelosta kerrallaan kelattua raakasilkkiä^[15]
• moaree (ransk. moiré) eli läikekangas, johon on puristamalla saatu valon mukaan vaihtelevia läikekuvioita
• pongé eli japaninsilkki on erittäin kevyttä, hienosta langasta palttinasidoksin kudottua silkkikangasta^[18]
• raakasilkki on keittämätöntä, kovaa ja kiillotonta silkkiä, jossa serisiini on vielä mukana^[15]
• šantung on palttinasidoksinen villisilkkikangas, jonka loimena on grègelankaa ja kuteessa juovikkaita epäsäännöllisyyksiä.^[19]
• schappe-silkkikangas valmistetaan kotelokopan päällä olevista lyhyistä pätkistä kehrätystä silkkilangasta^[15]
• silkkidamasti on arvokkainta silkkikangasta, usein kuvioitua ja moniväristä, jota käytetään lähinnä sisustustekstiilinä^[13]
• silkkisametti on samettimenetelmällä kudottua nukkapintaista silkkikangasta
• silkkitvilli on toimikassidoksista silkkikangasta, joka impregnoidaan käytettäväksi päällystakeissa ja sateensuojissa^[13]
• silkkivoilee on palttinasidoksinen, ohut ja läpikuultava silkkikangas^[20]
• tafti on vanhimpia silkkikangastyyppejä, palttinakudoksista, kahisevan kankeaa myös ohuena^[21][13]
• šifonki (ransk. chiffon) on hyvin kevyttä, harsomaisen harvaksi kudottua silkkikangasta^[13]
• tram-silkki on löyhäkierteinen silkkilanka, jota käytetään kuteena^[15]
• villisilkki on puolivapaina luonnossa elävistä silkkiperhosista tuotettua kuitua. Siitä saadaan schappe- ja bourette-lankaa. Tärkein villisilkkilaji on tussah-silkki. Villisilkki on yleensä värillistä.^[22]
• erisilkki eli rauhansilkki eli Assamsilkki kehrätään vapaina elävien silkkiäisperhosten kokongeista, kun perhonen on kuoriutunut ja jättänyt kokongin. Silkkiäisperhosen toukkaa ei siis tapeta silkin takia. Erisilkkiä tuotetaan muun muassa Assamin alueella Koillis-Intiassa, ja pieniä määriä myös Kiinassa ja Thaimaassa. ^[23]

 

Silkin suosio perustuu sen moniin hyviin ominaisuuksiin. Silkkikuitu on joustavaa ja lujaa. Silkin tyypillinen ja kaunis kiilto syntyy siitä, että toukan kehräämän säikeen poikkileikkaus on kolmion muotoinen. Silkkisäie imee painostaan 30 prosenttia kosteutta tuntumatta märältä, ja siksi sitä käytetäänkin muun muassa urheiluasuissa. Silkki oikenee itsestään levossa, lukuun ottamatta hyvin hienoja ja sileitä silkkikankaita ja ns. kuormitettua silkkiä. Koska silkillä on hyvä lämmöneristämiskyky, se tarjoaa lämpöä mutta tuntuu silti viileältä. Iholla silkki tuntuu miellyttävältä, sillä sen koostumus ja kosteuspitoisuus muistuttavat ihoa. Silkki on lujuudestaan huolimatta kevyttä. Silkki neutralisoi hajuja, hylkii likaa ja on paloturvallista. Silkki puhdistuu usein pelkällä tuuletuksella. Hiki ja hajusteet voivat kuitenkin aiheuttaa siihen värimuutoksia, joten silkkivaatteisiin tulisi ommella vuori ja kainalolaput.^[6][24]

Silkki soveltuu paitsi vaatemateriaaliksi, myös kirjontaan ja maalaamiseen, sillä silkkilanka on taipuisaa ja väri imeytyy siihen hyvin. Silkkiä käytettiinkin Kiinassa maalauskankaana ennen paperin keksimistä.^[25]

Silkkivaate tuuletetaan käytön jälkeen, jolloin se puhdistuu itsestään reagoimalla hapen kanssa. Silkin voi pestä 30-asteisessa vedessä hienovaraisesti ja ilman linkousta. Rumpukuivausta, aurinkokuivausta tai lämpöpatterin lähellä kuivausta ei suositella. Silkin voi silittää enintään 150 asteessa. Silkkiä on paras säilyttää hiukan viileässä ja valolta suojattuna.^[26]

Vaatteiden etiketeissä silkistä käytetään kansainvälistä lyhennettä SE.^[27][28][10]

 

Vanhin löydetty silkkikangas on noin 4 700 vuotta vanhaa, mutta arkeologisten kaivausten mukaan silkkitehtaita on ollut vähintään 5 500 vuoden ajan. Vanhimmat tunnetut kirjotut silkkikangaspalat ovat peräisin ensimmäiseltä vuosituhannelta eaa., ja niiden aiheet ovat säilyneet kirjontojen aiheina nykyaikaan saakka.^[29]

Silkin keksimisestä kerrotaan Kiinassa erilaisia tarinoita. Yhdessä näistä keisari Hoang Tin (2677–2597 eaa.) kaunis puoliso Si Ling Chi keksi silkin käyttämisen kutomista varten nähdessään silkkiperhosen toukan kehräämässä itselleen koteloa, tai kun hänen teekuppiinsa putosi valmis kotelo, joka alkoi purkautua lämpimässä juomassa. Keisarinna Si Ling Chi onkin korotettu silkinviljelyn suojelijattareksi ja jumalattareksi. Joissain tarinoissa myös itse keisarin tai hänen toisen puolisonsa kerrotaan keksineen silkin valmistustaidon.^[30] Silkin merkki on osana satoja kiinan kielen sanamerkkejä.^[31] Kiinasta oli myyty silkkiä Eurooppaan jo ennen antiikin aikaa, mutta 200-luvulla eaa. avattiin Aasian poikki kulkeva kauppareitti, joka tunnettiin nimellä Silkkitie. Silkkitietä pitkin kulki silkin lisäksi muutakin arvokasta kauppatavaraa niin idästä länteen kuin takaisinkin. Silkkipakat kuljetettiin Kiinasta karavaaneilla Syyrian satamiin ja sieltä saraseenien laivoilla Eurooppaan.^[32] Intiaan silkki tuli vuonna 300 ja persialaiset aloittivat oman silkintuotantonsa 500-luvulla.^[33]

Kiinalaiset eivät suostuneet kertomaan muulle maailmalle kuinka silkkiä tehdään. Kerrotaan, että Bysantin keisari Justinianus päätti vuonna 542 varastaa silkin salaisuuden kiinalaisilta ja lähetti asialle kaksi munkkia. He olisivat tarinan mukaan tuoneet Kiinasta kaksi onttoa puukeppiä täynnä silkkiperhosen toukkia, mutta tarina ei ole uskottava, sillä toukkien pitäminen elossa ei olisi näin onnistunut.^[34] Etelä-Eurooppaan, pääasiassa Sisiliaan, tuotiin silkkiperhosen toukkia 1100-luvulla,^[35] koska ristiretkeläiset onnistuivat tällöin saamaan taidon mukaansa Bysantista.^[34] Ranskaan toukkia alettiin tuoda 1400-luvulla, ja Lyon ohitti pian italialaiset Euroopan tunnetuimpana silkintuottajana.^[36]

Suomessa mulperipuuta yritettiin viljellä silkintuotantoon 1750-luvulla, mutta puut eivät kestäneet kylmiä talvia.^[2]

• Vilhunen, Tuulikki: Pieni silkkikirja. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 2005. ISBN 951-624-330-4
• Hannelore Eberle, Hermann Hermeling, Marianne Hornberger, Roland Kilgus, Dieter Menzer, Werner Ring, suom. Pirjo Luoto: Ammattina vaate. (Alkuteos Fachwissen Bekleidung) WSOY, 2002. ISBN 951-0-26522-5

• Kurki, Marja: Silkkitieni. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25965-7

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta silkki Wikimedia Commonsissa