Semiotiikka

Perustavanlaatuinen ongelma kielessä on, miten kieli voi viitata itsensä ulkopuolelle. Sanat ja käsitteet ajatuksina ovat intentionaalisia, eli ne kykenevät viittaamaan itsensä ulkopuolelle. Semiotiikka tutkii sitä, miten tämä itsensä ulkopuolelle viittaaminen tapahtuu ja mikä on kielen teoreettinen ja geneettinen selitys.

Thomas Sebeokin mukaan semioottinen malli ei kuvaa ”todellisuutta sellaisenaan” vaan ”luontoa omien kysymystemme paljastamana”.^[1]

Semiotiikka voidaan jakaa neljään yleiseen pääsuuntaukseen: empiiriseen, filosofiseen ja kielitieteelliseen semiotiikkaan sekä kulttuurisemiotiikkaan. Jaottelu perustuu Thomas A. Sebeokin ja Eero Tarastin esityksiin.^[2]

Empiirinen semiotiikka juontuu antiikin lääketieteeseen: lääkäri tutki ja tulkitsi taudin ”merkkejä” eli oireita ja päätteli, mistä sairaudesta oli kysymys. Varsinkin ranskassa sémiologie (semiologia) tarkoittaa yhä symptomatologiaa eli oireoppia, lääketieteen haaraa.

Empiiriseen semiotiikkaan kuuluvat myös sekä eläinsemiotiikka että neurofysiologinen tutkimus, jossa selvitetään, missä kohden aivoja merkkien käsittely tapahtuu.

 

Filosofinen semiotiikka alkaa antiikin ajattelijoista, ja suuri merkitys oli myös keskiajan skolastikoilla. Englantilainen John Locke oli ensimmäinen uuden ajan filosofi, joka tarkasteli semiotiikkaa erillisenä tieteenhaarana. Merkittävimpiä filosofisen semiotiikan edustajia oli yhdysvaltalainen Charles S. Peirce. Hän piti kaikkia filosofian ongelmia semioottisina ja loi omintakeisen merkkiteorian.

Sveitsiläisen kielitieteilijän Ferdinand de Saussuren teos Yleisen kielitieteen kurssi (1916) kuuluu lingvistisen semiotiikan perusteoksiin.^[3] Saussure käytti tutkimusalasta nimitystä semiologia, ja se tutkii ”merkkien elämää osana sosiaalista elämää”. Suuntauksen myöhempiä edustajia ovat olleet muun muassa Roman Jakobson ja A. J. Greimas.

Tutkimusmatkailijoiden matkakertomuksia voidaan pitää ensimmäisinä kulttuurisemioottisina tutkielmina. Kahden kulttuurin kohdatessa kohtaavat myös merkkijärjestelmät. Kulttuurisemiootikkojen mukaan koko kulttuuri koostuu erilaisista merkkijärjestelmistä ja se voidaan määritellä niiden avulla. Esimerkiksi antropologi Claude Lévi-Strauss tutki ihokosketuksen merkityksellisyyttä heimokulttuureissa strukturalistisen semiotiikan keinoin.

Kulttuurisemiotiikan tunnetuin edustaja lienee Tarton–Moskovan koulukunta, jonka johtohahmona toimi Juri Lotman.^[4] Koulukunnan mukaan kulttuuri on tekstien kokonaisuus, jossa tekstejä ovat paitsi sanalliset esitykset myös maalaukset, rakennukset ja näyttämöesitykset. Merkkijärjestelmät voivat toimia vain osana laajempaa merkkien jatkumoa, semiosfääriä.

Biosemiotiikka on tutkimusala, semiotiikan haara, joka tutkii semioottisia prosesseja ja eliöiden elämää suhteessa niiden ympäristöön. Nykyisen biosemiotiikan mukaan kaikki eliöt muodostavat eräänlaisen merkkiprosessin eli semioosin.

 

Charles S. Peirce tutki semiotiikkaa pragmatistisen filosofian kannalta. Peircellä semiotiikka merkitsi yleisesti logiikkaa ja näin se sijoittui filosofiassa normatiivisten tieteiden alaan. Formaalia logiikkaa, jota Peirce niin ikään tutki ja jonka saralla hän loi Gottlob Fregestä riippumatta tämän kehittämää predikaattilogiikkaa vastaava järjestelmän, hän kutsui ”eksaktiksi logiikaksi”. Peircen semiotiikkaa on mahdoton ymmärtää perehtymättä hänen filosofiaansa. Semiotiikka on Peircelle transsendentaalifilosofinen oppi, jolla on perusta hänen kolmessa fenomenologisessa kategoriassaan, ensiydessä, toiseudessa ja kolmannuudessa. Näiden yleisten luokkien mukaisesti, joilla Peirce katsoi voitavan korvata kantilainen kategoriaoppi, voidaan merkityssuhteet nähdä kolmipaikkaisina relaatioina. Esimerkiksi kirjoitus ”Mikä merkki on?”^[5] valaisee tätä semiotiikan ja fenomenologian yhteyttä. Merkin kolme komponenttia ovat:

• Merkki eli merkkiväline.
• Objekti eli merkin viittaamisen kohde^[6]
• Interpretantti eli tulkinnos eli merkitys, joka merkistä syntyy, joka on niin ikään merkki.^[7]

Peircen kolmijako edellyttää, että kahden merkin välillä on aina kolmas merkki. Kahden merkin välisen suhteen todellista luonnetta kuvataan kolmannella merkillä; ilman sitä merkkien yhteys jää sattuman tai samankaltaisuuden varaan.

Peircen tunnetuin merkkejä koskeva jaottelu erottelee kolme erilaista tapaa, joilla merkit voivat viitata objektiinsa.

• Ikoni (kuva) muistuttaa kohdettaan, esimerkiksi maalaus muistuttaa maalattua henkilöä ja viittaa täten sisältönsä puolesta häneen.
• Indeksi (osoitin) on merkki, jolla on selkeä kausaalinen yhteys kohteeseensa. Esimerkiksi savu toimii tulen merkkinä, koska ihmiset käsittävät savun ainoaksi syyksi tulen.
• Symboli (tunnus) on konventionaalinen merkki, jonka viittaus kohteeseensa perustuu sopimukseen. Sanat, kuten tiettyyn rajaan asti myös matemaattiset symbolit, ovat täysin sopimuksenvaraisia. Esimerkiksi sana voikukka ei viittaa ulkonäkönsä puolesta mitenkään voikukkiin, eikä sanalla sinällään ole mitään kausaalista yhteyttä voikukkaan, joten sen viittaus voi perustua vain ihmisten keskinäiseen sopimukseen.

Näiden lisäksi Peirce erotteli jaotteli merkit sen mukaan, mikä on niiden suhde merkkivälineeseen ja interpretanttiin. Myös nämä jaottelut ovat kolmiosaisia. Suhteessa merkitsijään itseensä jaottelu on: laatumerkki, yksmerkki ja ohjamerkki. Laatumerkki on kvaliteetti, joka toimii merkitsijänä (vaikkapa punaisuus), yksmerkki taas jokin todellisuuden kohde (esimerkiksi punainen tomaatti), joka toimii merkitsijänä, ja ohjamerkki taas laki tai sääntö (vaikkapa väitelause, että kaikki tomaatit ovat punaisia), joka toimii merkkinä. Toiseksi, suhteessa interpretanttiinsa Peirce puhui rhemasta tai sumisignista (vastaa predikaattia), dicisignista tai dicentistä (propositiosta) ja argumentista tai suandisgnista.^[8]

Nämä kolme jaottelua, joista tunnettu jako ikoniin, indeksiin ja symboliin on keskeisin, mahdollistaa Peircen mukaan merkkien yksityiskohtaisen luokittelun.^[9]

Omana aikanaan Peircen semioottinen ajattelu jäi vaille suurempaa huomiota, kuten Peircen muukin looginen ajattelu, mutta se on saavuttanut kasvavaa suosiota akateemisessa maailmassa. Peircen semiotiikkaa voidaan soveltaa paitsi kulttuurintutkimukseen^[10] ja sosiaalitieteisiin,^[11] myös biosemiotiikkaan. Tanskalaiset semiootikot Jesper Hoffmeyer ja Claus Emmeche ovat esimerkiksi soveltaneet semiotiikkaa biologian filosofiaan.^[12]

Ferdinand de Saussuren kielitieteellisiin käsityksiin perustuvaa semiotiikkaa kutsutaan strukturalistiseksi semiotiikaksi tai Saussuren omaa terminologiaa seuraten, semiologiaksi. De Saussure edustaa eritoten semiotiikan lingvististä suuntausta. De Saussure erottaa kielessä kaksi eri näkökulmaa: kielisysteemin tason (langue) ja puhunnan tason (parole). Kielisysteemi on se järjestelmä, jonka puitteissa yksittäisiä puhuntoja voidaan tuottaa. Kielen systeemiä ei yksittäinen puhuja voi muuttaa, mutta kukin puhunta on yksilöllinen.

Strukturalistisessa semiotiikassa merkki koostuu kahdesta tekijästä:

• Merkitty (ransk. signifié) eli merkin käsitesisältö
• Merkitsijä (signifiant) eli merkin fyysinen puoli.

Merkitty ja merkitsijä esiintyvät aina yhdessä – ne edustavat kahta näkökulmaa merkkiin. Ei voi olla sellaista merkkiä, jolla ei olisi lainkaan käsitteellistä sisältöä. Ei voi myöskään olla sellaista merkkiä, jolla ei olisi lainkaan fyysistä ilmiasua. Merkitsijä viittaa merkissä aina tiettyyn merkittyyn: esimerkiksi kirjainjono ”kissa” viittaa suomen kielessä tietynlaiseen nelijalkaiseen eläimeen. ”Kissa”-sana on siis kissaeläimen merkki. Sen sijaan kirjainjono ”kixxa” ei viittaa suomen kielessä mihinkään, eikä sen näin ollen voida sanoa ilmaisevan mitään merkkiä. On huomattava, että merkitsijän ja merkityn suhde on de Saussuren semiotiikassa mielivaltainen, samoin kuin merkin suhde siihen todellisuuden ilmiöön tai entiteettiin, johon merkki viittaa.

Lev Vygotski oli neuvostoliittolainen psykologi, joka pohti ihmisen tietoisuuden syntyä. Koska perinteinen marxilainen filosofia painottaa työn merkitystä niin nykyihmisen elämässä kuin ihmisen evoluutiossakin, myös Vygotskin semioottinen teoria liittyy läheisesti työhön. Hänen mukaansa työkalu on aina myös merkki, joka viittaa itsensä lisäksi työn kohteeseen. Tämä intentionaalisuus on merkin perimmäinen ominaisuus, ja ensimmäiset merkit ovatkin luultavasti olleet työkalun tapaisia: luolamies on näyttänyt keihästä luolanaiselle ilmoittaakseen lähtevänsä metsälle.

Toisaalta myös merkki on työkalu, koska se muokkaa ihmisen ajatusmalleja ja sitä, miten kommunikoimme. Kieli kokonaisuutena saattaa hyvinkin olla työkalumerkeistä lähtöisin. Samalla tavalla kuin työkalujen käyttö on muokannut ihmisen ruumista evoluution myötä, työkalut merkkeinä ovat myös muokanneet ihmisen tietoisuutta lingvistisempään suuntaan, aiheuttaen lopulta aivoihin tietyn osa-alueen, jonka tarkkana tehtävänä on kielellinen ymmärtäminen. Vasta tämä on mahdollistanut kielen synnyn ja sitä kautta käsitteellisen ajattelun. Koska kielen synty on siis ulkoisten merkkien havainnoinnista lähtöisin, on inhimillisen tietoisuuden syntykin sosiaalisen prosessin tulos.

• Tarasti, Eero: Johdatusta semiotiikkaan. Esseitä taiteen ja kulttuurin merkkijärjestelmistä. Helsinki: Gaudeamus, 1990. ISBN 951-662-512-6
• Tarasti, Eero: Merkit ja transsendenssi. Airola, Anu & Koskinen, Heikki J. & Mustonen, Veera (toim.): Merkillinen merkitys, s. 143–162. Helsinki: Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-785-4

• Apo, Satu ym. (toim.): Strukturalismia, semiotiikkaa, poetiikkaa. Helsinki: Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-085-X
• Fiske, John: Merkkien kieli. Johdatus viestinnän tutkimiseen. ((Introduction to Communication Studies, 1990.) Suomeksi toimittaneet Veikko Pietilä, Risto Suikkanen ja Timo Uusitupa) Tampere: Vastapaino, 1992. ISBN 951-9066-55-1
• Hannula, Erja & Oksanen, Ulla (toim.): Murtuvat merkit. Semiotiikan teoreettisen ja soveltavan tutkimuksen näkökulmia. Helsinki: Palmenia, 2009. ISBN 978-951-570-764-2
• Kuusamo, Altti: Tyylistä tapaan. Semiotiikka, tyyli, ikonografia. (Väitöskirja: Helsingin yliopisto) Helsinki: Gaudeamus, 1996. ISBN 951-662-661-0
• Lotman, J.M.: Merkkien maailma: Kirjoitelmia semiotiikasta. (Suomennosvalikoima. Suomentaneet Erkki Peuranen, Paula Nieminen ja Jukka Mallinen) Helsinki: SN-kirjat, 1989. ISBN 951-615-708-4
• Niiniluoto, Ilkka: Maailma, minä ja kulttuuri. Emergentin materialismin näkökulma. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11070-5
• Veivo, Harri & Huttunen, Tomi: Semiotiikka. Merkeistä mieleen ja kulttuuriin. Helsinki: Edita, 1999. ISBN 951-37-2876-5
• Vuorinen, Jyri: Taideteos merkkinä. Johdatus semioottiseen taidekäsitykseen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997. ISBN 951-717-945-6

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Semiotiikka.

• Kansainvälinen semiotiikan instituutti Imatralla (Arkistoitu – Internet Archive).
• Semiotiikan verkostoyliopisto (Arkistoitu – Internet Archive).
• Suomen Semiotiikan Seura (Arkistoitu – Internet Archive).