Pussihukka

 

Pussihukka muistutti muodoltaan sutta ja väritykseltään tiikeriä, mistä johtuvat sen monet susi- ja tiikeri-päätteiset nimitykset.^[2] Sen lyhytkarvaisessa, harmaanruskeassa tai ruskeankeltaisessa turkissa oli 12–16 tummanruskeaa tai mustaa pystyjuovaa. Jotkut havainnoijat ovat kertoneet, että eläin saattoi hyppiä kengurun lailla kahdella jalalla, mikä ei kuitenkaan luultavasti pidä paikkaansa.^[3] Eläin ei pystynyt heiluttamaan taipumatonta ja paksutyvistä häntäänsä koiran tavoin.^[4] Pussihukalla oli 46 hammasta, ja se kykeni avaamaan lihaksikkaan leukansa vähintään 120 asteen kulmaan.^[5] Pussihukkaurokset olivat yleensä hieman naaraita kookkaampia. Urosten arvioidaan painaneen keskimäärin 25 ja naaraiden 15 kilogrammaa.^[6] Täysikasvuisen uroksen pituus kuonosta hännänpäähän oli keskimäärin 1,6 metriä ja naaraan 1,5 metriä.^[7] Häntä oli 50–60 senttimetriä pitkä.^[3]

Pussihukan jalanjälki erottui selvästi Tasmanian muiden eläinten jäljistä. Pussihukan etujalan jälki oli kookkaampi kuin takajalan. Jotkut metsästäjät kertoivat, että pussihukalla olisi ollut selvästi erottuva ominaishaju. On mahdollista, että se tuotti tätä hajua häirityksi tullessaan pussiahman tapaan.^[3] Eläimen ääntelyn kerrotaan muistuttaneen yskivää haukuntaa.^[4]

 

Suurin osa pussihukan elintapoja ja käyttäytymistä koskevista havainnoista on tehty vankeudessa eläneistä yksilöistä, joten eläimen elintavoista luonnossa tiedetään hyvin vähän. Pussihukka eli yleensä melko avoimessa metsä- ja nurmimaastossa, vaikka Lounais-Tasmanian viimeiset yksilöt tavattiinkin tiheällä sademetsäalueella. Sen reviiri oli yleensä 40–80 neliökilometrin laajuinen. Joissakin tapauksissa pussihukkien tiedetään kerääntyneen laumoiksi, mutta suurin osa niistä liikkui yksin, pareittain tai pienissä perheryhmissä.^[3][4][1][7]

Pussihukat lisääntyivät kerran vuodessa, todennäköisesti yleisimmin tammikuussa, mutta jonkin verran poikasia syntyi ympäri vuoden. Poikasia syntyi yleensä kolme, ja emo kantoi niitä pussissaan ensimmäiset kolme kuukautta.^[3][7]

 

Pussihukan pääravintona olivat kengurut ja muut pussieläimet, pienet jyrsijät ja linnut. Eurooppalaisten tultua Tasmaniaan 1800-luvulla pussiahmat ryhtyivät syömään myös lampaita ja siipikarjaa. Laji saalisti yöaikaan.^[3] Päivät se vietti pesässään luolassa tai muussa suojassa. Tasmaniassa pussihukan pääasiallinen saalislaji oli saattanut olla tasmanianemu, joka sekin hävisi eurooppalaisten tultua 1850-luvulla. Ne söivät myös raatoja. Pussihukkia metsästäneiden mukaan laji saalisti väijymällä. Lajin luustosta tehtyjen analyysien perusteella on kuitenkin päätelty, että se saattoi juosta pitkiä matkoja ja ajaa saaliinsa läkähdyksiin. Kestävyydestään huolimatta pussihukka oli suhteellisen kömpelö ja hidas juoksija.^[7][3] Takaa-ajon päätteeksi se kaatoi uupuneen saaliseläimen nopealla, kömpelöhköllä syöksyllä. Tohtori Eric Guilerin mukaan pussihukka piti erityisesti nenäkudoksista, maksasta ja munuaisista sekä verestä, jota sen väitetään imeneen saaliin kaulavaltimosta.^[4] Toisten tutkijoiden mukaan se ei kuitenkaan olisi ollut niin valikoiva, vaan kelpuutti ruoakseen myös saaliseläimen lihan. Joka tapauksessa pussihukilta jäi usein osa saaliista syömättä, ja pussiahmat seurailivatkin niitä aterian toivossa hieman samaan tapaan kuin Afrikassa hyeenat kulkevat leijonien kintereillä.^[4]

Luulöydöistä ja kalliomaalauksista päätellen pussihukka eli vielä 3 000–2 000 vuotta sitten Australian mantereella ja mahdollisesti myös Uudessa-Guineassa. Se alkoi kuitenkin menettää elintilaansa dingolle, joka ilmestyi mantereelle noin 3 500 vuotta sitten. Laumaeläimenä dingo oli lähinnä yksin elänyttä pussihukkaa vahvempi saalistaja etenkin silloin, kun ravinto oli vähissä. Dingot saattoivat myös ryövätä pussihukalta sen kaatamia saaliita. Australiassa ei vielä tuolloin elänyt kaneja, joita heikompi kilpailija olisi voinut syödä niukkoina aikoina.^[8] Aboriginaalien harjoittamalla metsästykselläkin saattoi olla vaikutusta kannan pienentymiseen.^[2] On myös mahdollista, että dingojen mukana levisi jokin tauti tai loinen, joka tappoi Australiasta sekä pussihukat että pussiahmat.^[8] Pussihukka säilyi kuitenkin Tasmaniassa, minne dingo ei koskaan levinnyt. Vaikka pussihukan elinalue on ollut laaja, laji ei ilmeisesti ollut koskaan kovin runsaslukuinen, mikä johtui osaksi sen asemasta ravintoketjun huipulla.^[7]

 

Eurooppalaiset joutuivat tekemisiin pussihukan kanssa, kun ensimmäiset sotilaat ja uudisasukkaat asettuivat Tasmaniaan 1803 ja toivat mukanaan lampaita.^[3] Koska pussihukkaa pidettiin uhkana lampaille, sekä viranomaiset että yksityiset maksoivat siitä tapporahaa. Eläimiä metsästettiin, pyydystettiin ansoilla ja myrkytettiin. Metsästyksen lisäksi elinympäristön muuttuminen, koirien yleistyminen ja sairaudet ovat voineet vaikuttaa lajin häviämiseen.^[1] Vuosina 1888–1909 viranomaiset maksoivat palkkion yhteensä 2 184 tapetusta yksilöstä. Vuonna 1910 pussihukkiin levisi eurooppalaisten myötä penikkatautia muistuttanut epidemia, joka harvensi voimakkaasti ennestäänkin uhanalaista lajia.^[3]

Viimeinen tunnettu pussihukka pyydystettiin elävänä vuonna 1933, ja se kuoli 1936 Hobartin eläintarhassa. Samana vuonna pussihukka rauhoitettiin Tasmaniassa. Vuonna 1966 Lounais-Tasmaniaan perustettiin 647 000 hehtaarin laajuinen luonnonsuojelualue, mihin oli osasyynä se, että alueella saattoi elää pussihukkia. Eläimestä ei ole kuitenkaan saatu varmoja havaintoja lukuisista tutkimuksista huolimatta.^[1] Australialainen eläintieteilijä David Fleay kertoi uskovansa, että hänen pyydyksessään oli yksi pussihukkayksilö vielä vuonna 1945, ja sen jälkeenkin on löydetty pussihukan jättämiksi epäiltyjä jalanjälkiä.^[4] Monet uskovat pussihukkia olevan yhä elossa, ja havaintoja väitetään tehdyn varsinkin Länsi- ja Lounais-Tasmanian vuoristoerämaissa.^[9][10]

Australiassa on vuodesta 1996 lähtien vietetty vuosittain 7. syyskuuta kansallista uhanalaisten lajien päivää (engl. National Threatened Species Day) viimeisen tunnetun pussihukan kuoleman muistoksi.^[11][12]

Osa tutkijoista on päättellyt, että pussihukka olisi kuollut sukupuuttoon 1930- ja 1970-lukujen välillä. Osa tutkijoista taas pitää mahdollisena, ettei pussihukka olisi vielä kuollut sukupuuttoon.^[13]

 

Pussihukan henkiin herättämistä kloonaamalla siitä jäljellä olevista näytteistä on pohdittu. Lajista on säilynyt paljon kudosnäytteitä, jotka ovat alle sata vuotta vanhoja eli melko tuoreita. Näin ollen niistä pitäisi olla mahdollista eristää hyvälaatuista DNA:ta.^[14] Pussieläinten kloonaaminen saattaisi olla jopa helpompaa kuin istukkanisäkkäiden, sillä niiden raskaus kestää yleensä vain muutaman viikon. Lyhyt raskausaika vähentää riskiä siitä, että sijaisemon ja sikiön välille syntyy ongelmia.^[14] Kloonaus tapahtuisi käytännössä istuttamalla pussihukan solusta irrotettu tuma kloonattuine kromosomeineen sijaisemon munasoluun, jonka oma tuma olisi poistettu. Tämä munasolu siirrettäisiin sitten kasvamaan sijaisemon kohtuun. Soveliain sijaisemo pussihukalle olisi todennäköisesti pussiahma, joka on suurin nykyisin elävä pussipeto. Syntynyttä pussihukkapoikasta voisi imettää keinotekoisessa pussissa.^[14]

 

Pussihukan DNA:ta yritettiin ensin eristää alkoholissa säilytetystä pienestä pennusta. Sen DNA kuitenkin osoittautui kloonauksen kannalta liian pahoin pilkkoutuneeksi, ja koko hanke keskeytyi hetkeksi.^[15] Myöhemmin kloonaushanketta kuitenkin jatkettiin tutkimalla muita, paremmin säilyneitä näytteitä.^[16] Australialaisessa museossa säilytettävästä, sata vuotta vanhasta pussihukan kudosnäytteestä otettu DNA-pala saatiinkin toimimaan hiiressä, johon se istutettiin alkiovaiheessa.^[2]

 

• The Thylacine Museum (englanniksi)
• Lista mahdollisista pussihukkahavainnoista vuoden 1936 jälkeen (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)