Pekkalan hallitus
Pekkalan hallitus oli Suomen tasavallan 31. hallitus, jonka muodostivat Suomen kansan demokraattinen liitto, sosialidemokraatit, maalaisliitto ja ruotsalainen kansanpuolue, jolloin mukana olivat siis kolme suurinta puoluetta. Hallituksen pääministeri oli Mauno Pekkala (SKDL). Hallitus toimeenpani lukuisia uudistuksia, joista yksi oli lapsilisäjärjestelmän luominen vuonna 1948. Hallitus toimi 857 päivän ajan 26. maaliskuuta 1946 – 29. heinäkuuta 1948. Niin sanottuna salkuttomana ministerinä ja ministerinä valtioneuvoston kansliassa yhteensä 65 päivää toiminut Hertta Kuusinen oli Suomen toinen naisministeri.[1][2][3]
Pekkalan hallituksen asema eduskunnassa oli heikko riippumatta sen laajasta pohjasta sekä pääministerin yhteistyöhalusta ja -kyvystä niin puolueisiin kuin presidenttiinkin päin, koska kolmen suurimman hallituspuolueen keskinäinen yhteistyö kangerteli läpi hallituksen toimikauden. Ajaessaan omia tavoitteitaan kukin päähallituspuolue haki kumppania toisesta puolueesta kolmatta vastaan tai liittoutui opposition kanssa. SDP yhtenäistyi puoluejohtonsa taakse vuoden 1947 aikana, ja puolueen asevelisiiven ideoima ”Jo riittää” -kampanja toi näkyviin sen rajan SDP:n ja SKP:n välillä, jota kansandemokraatit ja SDP:n oppositio olivat pyrkineet peittämään. Kommunistit kärsivät tappion vuoden 1947 kunnallisvaaleissa, ja samaan aikaan sosiaalidemokraatit vakiinnuttivat valtansa Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestössä, Työväen Urheiluliitossa ja Osuustoimintaliikkeessä. Ideologisen rajanvedon päätteeksi SDP sanoutui toukokuussa 1948 irti SKDL:n ja Maalaisliiton kanssa keväällä 1945 solmimastaan yhteistoimintajulistuksesta eli kolmen suuren sopimuksesta.[4]
Hallituksen muodostaminen
muokkaaCarl Gustaf Emil Mannerheim oli eronnut tasavallan presidentin virasta 9. maaliskuuta 1946 ja eduskunta oli valinnut hänen seuraajakseen edellisen pääministerin J. K. Paasikiven. Uusi presidentti antoi hallituksen muodostamisen aluksi Maalaisliiton Urho Kekkosen tehtäväksi, mutta SKDL kieltäytyi tulemasta mukaan hänen johtamaansa Maalaisliiton, SDP:n ja RKP:n yhteiseen hallitukseen. Kansandemokraatit nostivat julkisesti esiin Kekkosen puutteellisen kielitaidon, mutta todellisena syynä heidän asenteelleen oli Kekkosen menneisyys ja erityisesti tämän toiminta jatkosodan aikana. SKDL:n pääministeriehdokas oli Yrjö Leino, mutta varsinaisena tavoitteena heillä oli saada pääministeriksi Eero Wuori. SDP:lle taas kommunisteja myötäillyt Wuori oli kaikkein vastenmielisin ehdokas. Kolmen suurimman puolueen neuvotteluissa päädyttiin lopulta kompromissina kansandemokraattiseen metsähallituksen pääjohtaja Mauno Pekkalaan, joka oli toiminut edeltäneen Paasikiven hallituksen Puolustusministerinä.[5]
Edellisen hallituksen ministereistä jatkoivat entisissä tehtävissään ulkoministerit Carl Enckell (sit.) ja Reinhold Svento (SKDL), jotka olivat Paasikiven lähimpiä avustajia ja neuvonantajia. Kansandemokraattien ministeriryhmä pysyi kokonaisuudessaan entisellään, kun taas Maalaisliiton ministereistä säilytti uudessa hallituksessa paikkansa vain maatalousministeri Vihtori Vesterinen. RKP:n edustajana hallituksessa jatkoi valtiovarainministeri Ralf Törngren.[5]
Hallitusohjelma
muokkaaPääministeri Mauno Pekkala esitti ohjelmapuheessaan eduskunnassa SDP:n, SKDL:n ja Maalaisliiton yhteistoimintajulistuksen mukaiset tunnukset. Hallitus lupasi tehdä voitavansa lopullisen rauhansopimuksen aikaansaamiseksi. Kansandemokraattien päätavoitteet olivat tuotantoelämän johtaminen uusille urille ottamalla tuotantolaitoksia valtion haltuun, virkakoneiston puhdistaminen aikaisempaa laveammin ja talonpoikien aseman ratkaiseminen maanhankintalakia radikaalimmalla tavalla siten, että nämä lähtisivät mukaan virkakoneiston puhdistamiseen.[5] Muut hallituspuolueet sanoutuivat kuitenkin presidentti Paasikiven tukemina irti puhdistuspolitiikasta vetoamalla oikeusvaltion, demokraattisen valtiojärjestyksen ja lain pyhyyteen.[6]
Vuoden 1946 alusta lähtien Suomi ryhtyi omalta osaltaan selvittämään lopullisen rauhansopimuksen valmistelun yhteydessä esiin nousevia kysymyksiä. Pääministeri Pekkalan johtama valtuuskunta matkusti huhtikuussa 1946 Moskovaan, mutta suomalaisten tavattua Neuvostoliiton valtionpäämies Josif Stalinin ja ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin kävi selväksi, ettei Suomen esittämiin sotakorvausten alentamiseen ja rajantarkistuksiin suostuttaisi. Pääministeri Pekkalan johtama valtuuskunta matkusti elokuussa 1946 Pariisin rauhankonferenssiin, jossa Neuvostoliiton pääneuvottelijana toiminut varaulkoministeri Andrei Vyšinski torjui kiivaaseen äänensävyyn Suomen toivomukset. Pariisin rauhansopimus hyväksyttiin ilman Suomen siihen esittämiä muutoksia syyskuussa 1946, mutta sopimus allekirjoitettiin vasta 10. helmikuuta 1947. Suomen puolesta allekirjoittajina olivat ulkoministeri Carl Enckell ja maatalousministeri Vihtori Vesterinen.[7] Pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento sekä sisäministeri Yrjö Leino olivat jäseninä Suomen valtuuskunnassa, joka allekirjoitti Stalinin esittämän Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen Moskovassa 7. huhtikuuta 1948.[8]
Sisäministeri Leinon ero
muokkaaHuhut kommunistien suunnittelemasta vallankaappauksesta kiihtyivät kevään 1948 aikana ja saavuttivat huippunsa huhtikuun lopulla. SKDL:n vastustajat pitivät kaappauksen uhkaa todellisena, mikä sai heidät ryhtymään toimiin saadakseen sisäministerin eli valtakunnan poliisivoimien ylimmän johtajan salkun pois SKDL:n hallusta. Toukokuussa 1948 eduskunta käsitteli hallituksen toimintakertomusta vuodelta 1945, jolloin sisäministeri Yrjö Leino oli joutunut luovuttamaan valvontakomission "erittäin vaarallisiksi rikollisiksi" nimeämät Leinon vangit Liittoutuneiden valvontakomissiolle, minkä jälkeen kyseiset henkilöt oli kuljetettu hänen tietämättään välittömästi Neuvostoliittoon. Leinon poliittiset vastustajat katsoivat hänen luovuttaneen omavaltaisesti Suomen kansalaisia vieraalle valtiolle.
Hallituksen kertomuksen hyväksymisen jälkeen kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen esitti yllättäen ponnen, jonka mukaan Leino ei enää nauttinut eduskunnan luottamusta. Suoritetussa äänestyksessä kokoomus, maalaisliitto, edistyspuolue, RKP:n enemmistö ja yksi SDP:n edustaja äänestivät ponsiehdotuksen puolesta, joka johti epäluottamuslauseeseen Leinoa vastaan. Pääosa SDP:n edustajista äänesti tyhjää ja viisi kansandemokraattia, mukaan lukien pääministeri Mauno Pekkala, oli poissa äänestyksestä. Lopputuloksena ponsiehdotus sai enemmistön äänin 81–61. Parlamentarismin sääntöjen mukaan Leinon olisi nyt pitänyt jättää eronpyyntönsä, mutta hän jatkoi ministerin tehtävässään ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, jolloin presidentti J. K. Paasikivi joutui ottamaan aloitteen käsiinsä ja vapauttamaan Leinon valtioneuvoston jäsenyydestä. Uudeksi sisäministeriksi hallituksen jäljellä olleelle toimikaudelle nimitettiin kansanedustaja Eino Kilpi. Kommunistit järjestivät Leinon erottamisen johdosta laajan mielenosoitus- ja lakkoliikkeen, mutta nämä niin sanotut Leino-lakot kuivuivat nopeasti kokoon. Leinolla oli yhä vahva suosio SKP:n kannattajien keskuudessa, mutta tosiasiassa kysymys oli tässä vaiheessa jo poliittisesti täysin yhdentekevästä henkilöstä, koska hän oli menettänyt myös oman puolueensa ja Neuvostoliiton luottamuksen.[4][9]
Ministerit
muokkaa- Huomioita
- ↑ Mauno Pekkala toimi lisäksi ministerinä puolustusministeriössä 27.3.1946 – 29.7.1948.
- ↑ Kallinen toimi lisäksi ministerinä valtioneuvoston kansliassa 26.3.1946 – 4.6.1948.
- ↑ Paavo Viding toimi lisäksi ministerinä sisäasiainministeriössä.
- ↑ Erkki Härmä toimi lisäksi ministerinä sosiaaliministeriössä ja kansanhuoltoministeriössä.
- ↑ Uuno Takki toimi lisäksi ministerinä ulkoasiainministeriössä 27.3.1946 – 29.7.1948.
Lähteet
muokkaa- Suomen historian pikkujättiläinen, päätoim. Seppo Zetterberg, Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
Viitteet
muokkaa- ↑ a b Hallitukset ja ministerit vuodesta 1917 Valtioneuvosto. Arkistoitu 29.3.2015. Viitattu 10.6.2013.
- ↑ Pakarinen, Pete: Suomen hallitukset: Vaaran vuosista maalaisliittolaiseen hegemoniaan 1944–66 Verkkouutiset. Arkistoitu 13.4.2015. Viitattu 21.6.2015.
- ↑ Selovuori, Jorma: Naiset ministerivaliokuntiin vasta 90-luvulla 2.6.2000. Verkkouutiset. Arkistoitu 3.5.2003. Viitattu 10.6.2013.
- ↑ a b Zetterberg 1987, s. 798.
- ↑ a b c Zetterberg 1987, s. 778.
- ↑ Zetterberg 1987, s. 780.
- ↑ Zetterberg 1987, s. 780–783.
- ↑ Zetterberg 1987, s. 790.
- ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 189. Helsinki: Otava, 1987.
Kirjallisuutta
muokkaa- Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni. S. 223-232. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.