Moottoritie

 

Vuoden 1968 tieliikennettä koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa, niin kutsutussa Wienin tieliikennesopimuksessa, moottoritie määritellään seuraavasti:

»Moottoritie tarkoittaa tietä, joka on erityisesti suunniteltu ja rakennettu moottoriajoneuvoliikennettä varten ja joka ei palvele sen varrella olevia kiinteistöjä sekä

1. jossa on, erityisiä kohtia tai tilapäisjärjestelyjä lukuun ottamatta, kumpaakin liikennesuuntaa varten toisistaan keskikaistalla, jota ei ole tarkoitettu liikenteelle, tai poikkeuksellisesti muulla tavoin erotetut erilliset ajoradat;
2. joka ei risteä samassa tasossa tien, rautatien, raitiotien eikä jalankulkutien kanssa;
3. joka on erityisesti merkitty moottoritieksi.»
   (Wienin tieliikennesopimus (SopS 30/1986), 1 artikla, j-kohta^[1])

Viimeisestä kohdasta aiheutuu, että tie, joka täyttää kaikki moottoritielle asetetut vaatimukset mutta jota ei liikennemerkein ole merkitty moottoritieksi, ei ole moottoritie. Niinpä esimerkiksi Suomessa Itäväylä, Hämeenlinnanväylän alkuosa Haagasta Kehä III:lle sekä osa Kehä I:stä kaksine ajoratoineen ja eritasoliittymineen muistuttavat moottoriteitä, mutta niitä ei ole merkitty moottoriteiksi.

Vaikka tieliikennesopimus ei sitä suoraan määrääkään, on moottoritiellä useimmiten vähintään kaksi ajokaistaa molempiin suuntiin. Moottoritiet ovat myös aina kestopäällystettyjä.

Moottoritien tarkka määritelmä ja moottoriteille asetetut tekniset vaatimukset vaihtelevat jonkin verran maittain.

 

Myös moottoriteillä noudatettavat liikennesäännöt vaihtelevat jonkin verran maittain. Tieliikennesopimuksessa^[2] on määrätty kuitenkin joitakin yleisperiaatteita:

• Tien käyttö on kielletty jalankulkijoilta, eläimiltä ja ajoneuvoilta, jotka eivät voi saavuttaa määrättyä nopeutta tasaisella tiellä.
• Moottoritielle pysähtyminen ja pysäköiminen ilman pakottavaa syytä on kielletty.
• U-käännöksen tekeminen on kielletty.

Moottoriteiden nopeusrajoitus on yleensä 80–130 kilometriä tunnissa. Saksassa osalla moottoriteistä ei ole nopeusrajoituksia lainkaan.

Suomessa moottoritiellä saa kuljettaa vain moottoriajoneuvoa, jonka suurin sallittu tai rakenteellinen nopeus on yli 70 km/h.^[3] Moottoritiellä ei siis saa kuljettaa esimerkiksi mopoa, mopoautoa eikä traktoria.

Koska kaikki ajoneuvot eivät voi käyttää moottoritietä, sillä pitää olla myös rinnakkaisyhteys. Usein rinnakkaisyhteys on niin sanottu vanha tie, joka on ollut päätie ennen moottoritien valmistumista. Rinnakkaisyhteys voi kulkea myös keskustan katuverkolla. Maissa, joissa moottoritiet tai osa niistä ovat maksullisia, rinnakkaisyhteys on yleensä maksuton.

 

Kun moottoritien rakentamisesta päätetään, ratkaisu tehdään muun muassa liikennemäärien, liikenneturvallisuuden, yhdyskuntarakenteen ja ympäristönäkökohtien perusteella. Yleisesti moottoritien rakentaminen voi olla perusteltua, jos keskimääräinen liikennemäärä ylittää 15 000 ajoneuvoa vuorokaudessa, joskin moottoritien rakentaminen edellyttää aina liikenteen tuntivaihtelun ja koostumuksen tarkempaa tarkastelua.^[4]

Liikenneturvallisuuden osalta moottoriteiden etuna on vastakkaissuuntaisen ja risteävän liikenteen puuttuminen, mikä poistaa kohtaamis- ja risteysonnettomuudet lähes kokonaan. Toisaalta suuremmat nopeudet lisäävät suistumisonnettomuuksien määrää. Suurien liikennemäärien vuoksi myös peräänajo-onnettomuuksien riski kasvaa, joskaan tämä seikka ei liity suoraan tietyyppiin vaan enemmänkin liikennemääriin tietyypistä riippumatta. Tilastollisesti moottoriteillä sattuu liikennemääriin suhteutettuna vähemmän kuolemaan johtaneita onnettomuuksia ja muita henkilövahinko-onnettomuuksia kuin muilla teillä^[5].

Moottoriteiden ympäristövaikutukset ovat kahtalaiset: yhtäältä moottoritiet sujuvoittavat liikennettä ja mahdollistavat tasaiset nopeudet, mikä saattaa vähentää pakokaasupäästöjä ainakin lyhyellä aikavälillä. Kuitenkin moottoritiet myös hajauttavat yhdyskuntarakennetta ja synnyttävät liikennettä, kun esimerkiksi työssäkäynti on mahdollista entistä kauempaa, mikä taas lisää ilmansaasteita. Lisäksi moottoritiet vievät paljon tilaa muihin tietyyppeihin verrattuna, ja moottoriteiden alta joudutaankin usein purkamaan rakennuksia. Viimeksi mainittua ongelmaa voidaan tosin torjua riittävän pitkän tähtäimen suunnittelulla. Suurten liikennemäärien ja suurien nopeuksien aiheuttama melu haittaa ympäristöä, mitä voidaan torjua meluvalleilla, -aidoilla ja -kaiteilla. Moottoritiet aiheuttavat myös estevaikutuksen, joita voidaan torjua esimerkiksi viher- ja ylikulkusiltoja ja tunneleita rakentamalla.

 

Pääartikkeli: Kiinan moottoritieverkko

Kiinan moottoritieverkko on Kiinan valta- ja maakunnallisen tason liikenneverkko, joka muodostaa maailman laajimman ja pisimmän moottoritiejärjestelmän. Vuoden 2017 lopulla sen kokonaispituus oli 136 500 kilometriä, josta 5 527 kilometriä rakennettiin pelkästään vuonna 2017. 2000-luvulla moottoriteitä on maassa rakennettu nopean talouskasvun ansiosta runsaasti. Moottoritieverkko, joka tunnetaan virallisesti nimellä ”National Trunk Highway System” (kiinaksi (yksinkertaistettu): 中国国家高速公路网; kiinaksi (perinteinen): 中國國家高速公路網; pinyin: Zhōngguó Guójiā Gāosù Gōnglùwǎng) ja lyhennettynä NTHS, koostuu seitsemästä Pekingistä lähtevästä säteittäisestä moottoritiestä, 11 pohjois-eteläsuuntaisesta ja 18 itä-länsisuuntaisesta moottoritiestä. Tämä verkko tunnetaan myös nimellä ”71118 network” (kiinaksi (yksinkertaistettu): 71118网; kiinaksi (perinteinen): 71118網; pinyin: 71118 wǎng). Tämän lisäksi jokaisella maakunnalla on oma moottoritiejärjestelmänsä.

Euroopan ensimmäinen kaupunkimoottoritie valmistui vuonna 1943 Söderleden-nimisenä eteläisen Tukholman halki. Myöhemmin osuus on tunneloitu. Ensimmäinen maaseutumoottoritie, jota ei varsinaisena moottoritienä nykyisin pidetä, valmistui 1940-luvun lopulla Göteborgin lähettyvillä. Myös Euroopan ensimmäinen täydellinen eritasoliittymä Slussen valmistui Tukholmassa jo vuonna 1935. Silloinen maaseutuosuus Malmöstä Lundiin valmistui jo 1952–1953, kun esimerkiksi Britannia ei ollut edes laittanut rakenteille ensimmäistään.

Pääartikkeli: Autobahn

 

Saksassa moottoritietä kutsutaan nimellä Autobahn. Autobahnit muodostavat Saksan moottoritieverkoston. Autobahneilla ajonopeutta ei useimmiten ole rajoitettu, mutta suositeltu nopeus on 130 km/h. Huomattavasti tätä suurempien nopeuksien käyttö on kuitenkin erittäin yleistä. Vuonna 2005 Saksan autobahn-verkoston yhteispituus oli noin 12 200 kilometriä.

Autobahnien käsite syntyi 1920-luvulla Hampurin ja Baselin välisen nopean tieyhteyden rakentamista vaatineen HaFraBa-yhdistyksen käyttäessä termiä kuvaamaan rautatiehen (saks. Eisenbahn) verrattavissa olevaa autotietä. Yhdistyksen ehdottama mittava projekti ei kuitenkaan koskaan toteutunut, kansallissosialistien asetuttua hanketta vastaan valtion päättävissä elimissä. Ensimmäinen kaksi suurkaupunkia yhdistävä autobahn valmistui lopulta vuonna 1932 Kölnin ja Bonnin välisen nykyään nimellä A 555 tunnetun 20 km pitkän tien muodossa. Ensimmäisenä autobahnina pidetään kuitenkin Berliinissä sijaitsevaa vuonna 1921 julkiseen käyttöön avattua AVUS-moottorirataa.^[6]

Vuonna 1933 valtaan noussut ja aiemmin autobahneja vastustanut Adolf Hitler näki suuren tieverkon rakentamisen olevan ratkaisu maata vaivanneeseen suurtyöttömyyteen. Autobahn-verkon rakentaminen liittyi toiseenkin Hitlerin suunnitelmaan, kansanauton tarjoamiseen jokaiseen työläisperheeseen vähitellen säästämällä.^[7] Autobahnien rakentaminen oli päässyt ennen toista maailmansotaa hyvään vauhtiin, mutta työt keskeytettiin vuonna 1943 Saksan keskittäessä voimavaransa sotavarusteluun.

 

Pääartikkeli: Suomen moottoritieverkko

Suomi on harvaan asuttu maa ja liikennemäärät ovat yleensä pieniä. Tämän vuoksi Suomeen ei ole ollut tarpeellista rakentaa samanlaista kattavaa moottoritieverkkoa kuin esimerkiksi Saksassa on. Vuoden 2019 alussa Suomessa oli 926 kilometriä moottoriteitä.^[8] Pisimmät yhtäjaksoiset moottoritiet ovat Vantaan ja Ylöjärven välinen osuus valtatiellä 3, Helsingin ja Turun välinen osuus valtatiellä 1, Helsingin ja Vaalimaan välinen osuus valtatiellä 7 sekä Helsingin ja Heinolan välinen osuus valtatiellä 4. Muut moottoritiet ovat yleensä lyhyehköjä osuuksia suurimmissa kaupungeissa. Myös valtatiellä 9 on moottoritietä noin 130 kilometrin matkalla yhteensä kuudella toisistaan erillisellä osuudella.

Suomen lainsäädännön moottoritien määritelmä noudattaa Wienin tieliikennesopimuksen määrittelyä:

»Moottoritiellä on kaksi keskikaistan tai kaiteen toisistaan erottamaa ajorataa, joilla ei ole avattavia siltoja. Risteävän liikenteen tulee kulkea eri tasossa kuin moottoritieliikenteen. Moottoritiehen liittyvä ja sieltä poistuva liikenne on johdettava moottoritien alkamis- tai päättymiskohtien taikka tiesuunnitelmassa osoitettujen liittymien kautta. Moottoritien ja siihen rajoittuvan kiinteistön välillä ei saa olla muuta kulkuyhteyttä.»
(Valtioneuvoston asetus maanteistä (924/2005) 1 § 1  mom.^[9])

Moottoriteille on asetettu tiettyjä tien geometriaa, liittymäväliä ja muita teknisiä ominaisuuksia koskevia vaatimuksia. Moottoriteistä hieman alle kahdella kolmasosalla nopeusrajoitus on 120 kilometriä tunnissa. Muilla moottoriteillä rajoitus on yleensä 100 kilometriä tunnissa, joskus myös tätä alempi. Talvisin nopeusrajoitus on kaikilla moottoriteillä enintään 100 kilometriä tunnissa.

Suomen ensimmäisen moottoritiemäisen väylän, Helsingin Itäisen moottoritien (osa nykyistä Itäväylää), rakentaminen aloitettiin vuonna 1950 Kulosaaren sillalla. Silta ja osuus Kulosaaren läpi Herttoniemeen saakka avattiin vuonna 1957 ja kokonaan tie valmistui vuonna 1962^[10]. Tie on moottoritien tapainen, muttei kuitenkaan täytä kokonaan nykyisiä moottoritielle asetettuja laatuvaatimuksia.

Suomen ensimmäistä varsinaista moottoritietä, Tarvontietä (nyk. Turunväylä), alettiin rakentaa vuonna 1956 Helsingin Munkkiniemen ja Espoon Gumbölen välille. Tie otettiin käyttöön vuonna 1962. Seuraavien kymmenen vuoden aikana Suomeen rakennettiin runsaasti lyhyitä moottoritieosuuksia suurimpien kaupunkien, varsinkin Helsingin läheisyyteen.^[11] Näiden ensimmäisten moottoriteiden tarkoituksena oli purkaa kaupunkien ulosmenoväylien ruuhkia.^[12]

Seuraavat moottoritiet valmistuivat vuonna 1963 valtatielle 8 Turusta Raisioon sekä 1964 Hämeenlinnan ohikulku valtatielle 3. 1968 valmistui moottoritieksi Lempääläntie Tampereelta Lempäälän Kuljuun. Pääkaupunkiseudulla Lahdenväylä valmistui ensin vuonna 1967 Vanhastakaupungista Viikkiin, josta sitä jatkettiin Tattariharjuun 1971 ja Järvenpäähän 1974. Porvoonväylän ensimmäinen osuus valmistui vuonna 1972. Vuonna 1967 valmistui 14 kilometriä pitkä moottoritieosuus valtatie 9:lle Turun ja Liedon välille.^[13] Vuonna 1973 valmistui kahdeksan kilometrin pituinen moottoritie Tampereen Pispalasta Nokialle.^[14]

Nykyiseen verrattuna moottoritiet linjattiin yleensä kulkemaan huomattavan läheltä kaupungin keskustaa, kuten valtatie 3 Hämeenlinnassa. Myös Helsingissä, Jyväskylässä ja Tampereella suunniteltiin moottoritietä aivan keskustan tuntumaan. Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet; ainoastaan Jyväskylässä ehdittiin toteuttaa 1,8 kilometriä pitkä osuus keskustan eteläpuolelle. Suunnitelmien muututtua tie on muutettu luokitukseltaan tavalliseksi tieksi ja on nykyiseltä nimeltään Länsi-Päijänteentie. Se on Suomen ainoa lakkautettu moottoritie.

Vuoden 1973 lopussa Suomessa oli moottoritietä 169 kilometriä, josta 64 prosenttia oli pääkaupunkiseudulla, 12 prosenttia Tampereen seudulla ja 11 prosenttia Turun ympäristössä.^[14]

Ensimmäisen öljykriisin seurauksena moottoriteiden rakentaminen väheni huomattavasti, mutta kriisin vaikutukset näkyivät Suomessa jonkin verran muita Euroopan valtioita myöhemmin. Myös monia moottoritiemäisiä eritasoliittymin varustettuja väyliä rakennettiin suurimmissa kaupungeissa, näistä mainittakoon Hämeenlinnanväylä Haagasta Kehä III:lle Pääkaupunkiseudulla 1975–1977, muiden muassa. Vihreät moottoriteiden liikennemerkit otettiin käyttöön vuonna 1982.^[15] 1980-luvun lopulla ruvettiin uusien talousnäkymien pohjalta suunnittelemaan uusia moottoriteitä jälleen suurella mittakaavalla, ja 1990-luvulle tultaessa alettiin rakentaa pitempiä moottoritieosuuksia. Tämän jälkeen Suomeen on valmistunut Helsingin ja muiden suurten kaupunkiseutujen välisiä pitkiä moottoritieosuuksia valtateille 1, 3, 4 sekä 7.

Vuonna 2006 valmistuneessa liikenne- ja viestintäministeriön työryhmän ehdotuksessa runkotieverkoksi on ehdotetulle runkotieverkolle suunniteltu rakennettavaksi uusia moottoriteitä kaikkiaan 240 kilometriä vuoteen 2030 mennessä.^[16] Vuosina 1990–2013 uusia moottoriteitä on valmistunut 595 kilometriä.^[17][18]

Autoistuminen eteni nopeimmin Yhdysvalloissa ja siellä osavaltioiden ja liittovaltion tiehallinnot ryhtyivät rakentamaan moottoriteitä lähinnä kaupunkien lähiliikennettä varten 1920-luvun puolivälissä. Ne olivat kuitenkin 1930-luvun loppuun saakka yleensä lyhyitä ja yksiajorataisia, eli moottoriliikenneteitä. Lamakauden jälkeen 1930-luvulla julkinen valta investoi mieluummin työllistävämpiin hankkeisiin kuin teiden rakentamiseen. Maailman vanhimman moottoritiemäisen väylän, joka sittemmin osittain purettiin ja osittain muutettiin puistoalueeksi, oli kuusikaistainen West Side Elevated Highway New Yorkissa, jonka ensimmäiset osat valmistuivat vuosina 1929–1930.

Kaukoliikennemoottoriteiden kehittäminen alkoi Yhdysvalloissa 1930-luvulla, kun yksityiset yritykset rakensivat muutamia maksullisia vain autoliikenteelle tarkoitettuja teitä. Niistäkin ensimmäiset palvelivat tosin vain suurten kaupunkien lähiliikennettä. Sellainen oli ilmeisesti maailman ensimmäinen vuosina 1914–1925 rakennettu varsinainen moottoritie Bronx River Parkway New Yorkissa (25 km). Se oli kuitenkin suunniteltu vain 40 kilometrin tuntinopeutta varten, joka tosin oli aivan riittävä 1910-luvun autoja ajatellen.

1930-luvulla rakennettuja maksullisia kaupunkien lähiliikennemoottoriteitä olivat Henry Hudson Parkway New Yorkissa 1934 (16 km), Merrit Parkway Bostonissa 1940 (60 km) ja Arroyo Seco Parkway Los Angelesissa 1940 (15 km). Liittovaltion moottoriteiden rakentamiseen omaksuman nihkeän asenteen vuoksi Yhdysvallat oli kuitenkin jo jäänyt jälkeen Saksasta, jossa yhtenäisen moottoritieverkoston rakentaminen oli aloitettu 1933. Yhdysvalloissa moottoritiet olivat satunnaisia eikä mitään kokonaissuunnitelmaa ollut, vaikka autoliikenne oli siellä moninkertainen Eurooppaan verrattuna.

Yhdysvalloissa moottoriteistä käytetään historiallisista syistä erilaisia nimityksiä. Vanhin nimityksistä on Parkway (Puistotie), jolla tarkoitettiin kaupunkipuistoihin rakennettuja teitä, joiden tarkoitus oli palvella ennen muuta kaupunkilaisten vapaa-ajan liikkumista maaseudulle. Yleisnimeksi määriteltiin vuonna 1930 Freeway (Vapaatie), jolla tarkoitettiin tietä, joka oli vapaa risteyksistä, kevyestä liikenteestä sekä jalankulkijoista ja mahdollisti siten liikenteen vapaan sujumisen.

Ensimmäinen varsinainen kaukoliikenteeseen tarkoitettu moottoritie Yhdysvalloissa oli vuosina 1935–1940 rakennettu 160 mailin (257 km) pituinen Pennsylvania Turnpike. Yksityisellä rahoituksella tehty tie välitti liikennettä Appalakkien vuoriston poikki Pittsburghin suunnasta kohti itärannikkoa. Merkittävää oli, että tien kummankaan päätepisteen lähellä ei ollut suurta kaupunkia, vaan sen ainoa tehtävä oli nopeuttaa ja helpottaa liikennettä vuoristoalueen poikki. Rakentamista helpotti ja kustannuksia vähensi se, että siinä voitiin käyttää hyväksi keskeneräiseksi jääneen rautatien osuuksia ja lähes valmiita tunneleita.

 

Pääartikkeli: Interstate Highway System

Liittovaltion asenne kaukoliikennemoottoriteihin alkoi muuttua 1930-luvun lopulla. Erityisesti tutustuminen Saksan moottoritieverkkoon auttoi ymmärtämään sen taloudellisen ja sotilaallisen merkityksen. Yhdysvalloissa todettiin, ettei yhtenäisen moottoritieverkon aikaansaaminen olisi mahdollista yksityisellä rahoituksella ja vain osavaltioiden toimin. Liittovaltio aloitti maanlaajuisen moottoritietiestön suunnittelun vuonna 1941, ja 1944 hyväksyttiin suunnitelma 65 000 kilometrin pituisen moottoritieverkon rakentamisesta liittovaltion ohjauksessa ja tuella, The Federal-Aid Highway Act. Toinen maailmansota viivästytti kuitenkin sen toteuttamisen aloitusta. Vasta vuonna 1947 käynnistettiin joidenkin tieosuuksien rakentaminen, mutta vain kolme vuotta myöhemmin syttyneen Korean sodan menot pakottivat liittovaltiota jälleen leikkaamaan tiemäärärahoja. Osavaltiot eivät olleet halukkaita rahoittamaan muita kuin paikallisia liikennetarpeita palvelevia teitä. Liittovaltion rahoitusosuus oli myös liian vähäinen. Vuoden 1944 Federal-Aid Highway Act ei siten vielä johtanut toivottuun lopputulokseen.

Vuonna 1953 presidentiksi tullut Dwight D. Eisenhower oli nähnyt Saksan moottoriteiden arvon käytännössä toimiessaan liittoutuneiden joukkojen ylipäällikkönä toisen maailmansodan aikana. Hänestä oli tullut moottoriteiden rakentamisen innokas kannattaja ja hänen määräyksestään vuoden 1944 suunnitelma uudistettiin perusteellisesti vuonna 1956. Uusi Federal-Aid Highway Act käynnisti 66 000 -kilometrisen moottoritieverkoston rakentamisen toden teolla, kun liittovaltion rahoitus vastasi menoista 90-prosenttisesti. Rahoitusta varten ryhdyttiin verottamaan polttoaineita. Yhdysvaltojen moottoritiejärjestelmää kutsutaankin virallisesti nimellä The Eisenhower Interstate System. Suunnitelmakauden pituus oli 20 vuotta eli verkoston tuli olla valmis vuonna 1975. Toteutus käynnistyi vauhdilla: ensimmäisen viiden vuoden aikana eli vuoteen 1961 mennessä oli rakennettu noin 9 000 kilometriä uutta moottoritietä ja Interstate-verkon kokonaispituus oli jo 16 000 kilometriä, kun aiemmin rakennetut julkiset sekä maksulliset tiet oli liitetty mukaan järjestelmään. 1970-luvun puolivälin jälkeen moottoriteiden rakentaminen on jatkunut siten, että vuonna 2000 Yhdysvaltojen moottoriteiden kokonaispituus oli jo lähes 90 000 kilometriä.

• Moottoriliikennetie

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Moottoritie Wikimedia Commonsissa