Kulosaaren kartano

Kulosaaren kartano on syntynyt 1500-luvun rälssitilasta. Tila annettiin Klaus Torckelle lahjoituksena vuonna 1648. Vuonna 1753 kartanon silloinen omistaja sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd perusti alueelle vapaamuurareiden ylläpitämän, Suomen ensimmäisen lastenkodin, nykyisen ns. Pehtoorin talon paikalle.^[2] Nykyisen siirtolapuutarhan viljelyspalstan paikalla on sijainnut lastenkodin kasvipuutarha 1750-luvulla. Kartanon edessä oleva puisto on 1800-luvulta.^[1] Helsingin kaupungin omistukseen kartano tuli vuonna 1927.^[3]

Laivaston kapteeni Erik Filpusson (1510-1588) omisti Brändön, alun perin yhden veromarkan tilan vuodesta 1540 vuoteen 1588. On epäselvää, milloin tilasta muodostui rälssitila. Filpusson mainitaan rälssi- ja ratsupalvelusluettelossa ensimmäisen kerran jo vuonna 1554.^[1]

Brändön rälssitilan otti haltuun Filpussonin pojantyttären mies Mårten Simonsson säilyttäen näin tilan verovapauden. Viimeistään tila siirtyi Simonssonille Filpussonin kuoltua vuonna 1588. Vuoden 1586 rälssimiesten luettelossa mainitaan tilan viljelysalan olleen 18 kyynärää ja tilan arvon 2/3 manttaalia. Talo ei ollut suuri, mutta se erottui kuitenkin talonpoikaistaloista.^[4]

Mårten Simonssonilla tila oli vuoteen 1651 asti, minkä jälkeen tila siirtyi viskaali Klas Torckelle (Claes Torsk). Tila sai säterivapauden vuonna 1675. Säterivapaus tarkoitti sitä, että omistajalla oli verovapaus säteritilaansa ilman ratsupalveluksen suorittamista. ”Edellytyksenä oli kuitenkin, että maata viljeltiin ja että säteri oli hyvin rakennettu, niin että siellä oli omistajan arvon mukainen ”asuinkartano”. Jos rakennusta ei hoidettu ja maanviljely laiminlyötiin, säteri voitiin alentaa arvossa ja se menetti verovapautensa.” Aiemmin kaikista rasituksista vapaina olleille aatelin säterikartanoille asetettiin ison reduktion seurauksena ratsupalveluvelvollisuus. Ison reduktion myötä Brändöstä tuli säteriratsutila (säterirustholli) vuonna 1692.^[4]

Torcken jälkeen tilan omistajana oli vuodesta 1664 vuoteen 1701 asti Rosendalin suku. Ensin Turun hovioikeuden asessorina toiminut Erik Rosendal , joka omisti myös Rosendalin kartanon. Sen jälkeen hänen poikansa kapteeni Anders Eriksson Rosendal ja hänen kuoltuaan tämän vaimo Kristina Claesdotter Lillieström ja heidän jälkeläisensä. Tilan omistajaksi tuli vuonna 1701 rovasti Laurentius Frisius, joka hallinnoi tilaa kuolemaansa asti (v. 1732). ^[1]

Tullitarkastaja ja Herttoniemen tilan omistaja Peter Wetter lunasti vähitellen Herttoniemen lähitilat, myös Kulosaaren, ja yhdisti ne yhtenäiseksi Herttoniemen kartanoksi. Wetter luovutti vuonna 1725 Herttoniemen kartanon pojalleen Helsingin pormestari Abraham Wetterille, joka jatkoi kartanon pitoa vuoteen 1737 asti. Brändön tilan vaiheista tai elämästä ei tarkemmin ole tässä vaiheessa tietoa, tiedetään kuitenkin, että pikkuvihan aikana (1742-1743) Brändön säteriratsutila poltettiin. Herttoniemeä ja myös Brändöötä isännöi Wetterin kuoleman jälkeen ensin Wetterin perikunta vuoteen 1746 asti, sitten lääninrahastonhoitaja Anders Hellenius vuoteen 1752 asti. Vuonna 1752 molemmat kartanot siirtyivät Augustin Ehrensvärdin omistukseen.^[1]

Vuonna 1766 kartanon omistus siirtyi Ehrensvärdin ystävälle ja hänen Tykistöpataljoonan sotilaitten orvoille vuonna 1753 perustamansa lastenkodin johtajana toimineelle eversti Jakob Gerdesille, joka jatkoi lastenkotitoimintaa ainakin jossain muodossa. Lastenkoti oli Suomen ensimmäinen ja siellä asui 30-50 lasta, joilla oli oma koulu sekä viljeltävänään kasvipuutarha. Gerdesin omistus jatkui vuoteen 1784 asti. Lastenkodin lakkautuksen jälkeen rusthollin päärakennus siirtyi lastenkodin paikalle. Vanhan rusthollin paikalla nähdään ainakin vuoden 1779 kartalla krouvi (Brändö krog).^[1]

Gerdesin jälkeen kartanon omistajaksi tuli Viaporissa vaikuttanut Petter Bernhard Piper (1785–1799). Piper toimi Viaporin ”placemajorina” vuonna 1772 ja komendanttina vuosien 1780-1784 ajan. 1790-luvulla hän toimi sotakollegion eli Ruotsin maavoimia johtaneen keskusviraston presidenttinä. Piperin kuoleman jälkeen hänen leskensä Elsa Maria de la Motte omisti kartanon vuoteen 1811 asti. Hänen vuonna 1805 ottamansa palovakuutuksen asiakirjojen mukaan tilalla oli 11 rakennusta. Niistä seitsemän oli puisia kaksikerroksisia rakennuksia, joissa oli joko puu- tai turvekatto, ”Päärakennus oli puinen, kaksikerroksinen, mansardikattoinen, punaiseksi maalattu rakennus.” ^[1]

Kartanon omistajaksi tuli vuonna 1811 eversti Lars Johan Jägerhorn af Storby. Armeijan yli-intendentin virasta eronnut Jägerhorn keskittyi tilan hoitoon ja ryhtyi pian päärakennuksen korjaus- ja laajennustöihin. Piirustukset hän tilasi ruotsalaissyntyiseltä arkkitehti Pehr Grandstedtilta (1764-1828).^[1] 1700-luvulla rakennettua puista päärakennusta laajennettiin itään päin. Rakennus sai tällöin nykyisen empire-asun, julkisivurappauksen ja vaaleanpunaisen värinsä. Yhdennäköisyys Herttoniemen kartanoon on ilmeinen. ^[1] Jägerhornin leski Fredrika Lovisa jäi hoitamaan tilaa vuoteen 1824 asti, jonka jälkeen tilan omistajaksi tuli majuri Konstantin Wulisma ja myöhemmin hänen leskensä ja perillisensä. Kartano siirtyi vuonna 1864 eversti Karl Thesleffille.^[1]

Kartanon seuraava omistaja aatelinen Johan Cronstedt, alkuperäiseltä nimeltään Johan Frans Andreas Galindo oli mennyt naimisiin vuonna 1867 Olga Cronstedtin kanssa. Olga oli 1800-luvun alussa Herttoniemen kartanon omistaneen aatelisen Carl Olaf Cronstedtin pojan Carl Olaf Cronstedtin nuoremman ainoa hengissä säilynyt jälkeläinen. Kerrotaan, että kun Suomen Yhdyspankin toimitusjohtajana (1872-1907) toiminut Johan Cronstedt osti Brändön kartanon kesäpaikakseen vuonna 1877, päärakennuksen edusta oli kokonaan perunapeltoa. Cronstedt kunnosti puutarhan kartanon mukaiseen arvoonsa, jolloin se sai pitkälti nykyisen muotonsa. Puutarhan reunoille istutettiin lehmuksia ja puutarhaan tehtiin kuvioistutuksia. Piirustusta tai kuvausta puutarhan ulkomuodosta ei ole säilynyt.^[1]

Cronstedtin perhe oli suuri; paroni oli jäänyt kahdesti leskeksi, ja lapsia oli kahdesta avioliitosta. Päärakennuksen pohjoispuoliselle metsä-kumpareelle rakennettiin puinen huvila, Tallbacka, jossa asui Cronstedtin tyttären perhe. Samoihin aikoihin lienee rakennettu myös lounaisrannan valkoinen huvila, jossa viettivät kesiään Cronstedtin tytär Hedvig sekä hänen miehensä taiteilija ja Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun opettaja Gunnar Berndtson. Huvila tunnetaan edelleen Gunnarstorp-nimellä. Brändössä elettiin vilkasta herraskartanoelämää koko 1800-luvun ajan. Kansatieteilijä Bo Lönnqvist kuvailee, kuinka kulosaarelaiseen kesänviettoon kuului kuistielämää, romaanien lukemista, tenniksen ja kroketin pelaamista, ratsastusta, purjehdusta, vierailuja ja sieniretkiä. Välistä soudettiin Stuguön (Tupasaari) saarelle, jolla Kulosaaren kaupunginosa nykyisin sijaitsee, ihailemaan Frimurarbergetin kalliolta avautuvaa näköalaa. ^[1]

Johan Cronstedtin kuoltua vuonna 1907 suurin osa kartanon maista myytiin AB Brändö Villastad -yhtiölle. Stuguö eli nykyinen Kulosaari sekä nykyisen Kivinokan alue siirtyivät uuden perustettavan huvilakaupungin omistukseen. Kartanon ydinalueet jäivät Cronstedtin vaimon Eva Cronstedtin ja heidän lapsiensa omistukseen. Myynnin yhteydessä laaditussa tiluskartassa on kartanon puutarhaksi merkitty päärakennuksen etelä- ja kaakkoispuoliset alueet sekä laaja ranta-alue.^[1]

Ensimmäiset säilyneet valokuvat kartanon alueesta ovat valokuvaaja Daniel Nyblinin ottamia 1900-luvun alussa, joiden mukaan puutarha on ollut jakautunut kahteen osaan. Päärakennusta lähinnä on sijainnut symmetrinen koriste-istutussommitelma eksoottisine kasveinen kuten agaave, jota on rajannut kaareva käytävä. Kaarevaa käytävää reunustivat koristepensaat. Rakennuksen vierellä on kasvanut kukkivia pensaita ja runsaasti köynnöksiä. Puutarhan eteläosassa on ollut laajempi avoin nurmialue, jossa on kasvanut vapaasti kasvavia puita. Puutarhaa reunustivat 1800-luvulla istutetut lehmukset ja sisääntulotien puolella rajaava pensasaita. Päärakennuksen takana, talouspihan puolella on kasvanut mm. syreeneitä.^[1]

Kulosaaren kartano sijaitsi lähellä Helsingin keskustaa, mutta maateitse matka oli pitkä ja yhteyttä Helsinkiin pidettiin yllä laivalla. Kulosaaren huvilakaupungin ja Kulosaaren kartanon maat yhdistänyt Naurissaaren silta valmistui vuonna 1916. Puusilta varustettiin portilla ja porttia vartioimaan palkattiin siltavahti. Silta Kulosaaresta Sörnäisiin valmistui kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1919.^[1]

Eva Cronstedtin kuoltua vuonna 1919 kartanon osti Brändö Gårds Aktiebolag. Kaupunki oli jo aiemmin hankkinut Herttoniemen kartanon maita ja Brändön tilan ostoa pidettiin tarpeellisena liikenneyhteyden turvaamiseksi Sörnäisten ja Herttoniemeen kaavaillun satama-alueen välillä. Vuonna 1927 kaupunki ja Brändö Gårds Aktiebolag pääsivät viimein yhteisymmärrykseen tilan hinnasta, ja Helsingin kaupunki osti Brändön "yksinäisen verotalon" 3  200  000 markalla Brändö gårds Ab:lta. Ensimmäiseksi kuudeksi vuodeksi osa tilasta vuokrattiin ravintoloitsija R. Joffssille, joka perusti kartanon päärakennukseen pensionaatin. Kymmenen vuotta kartanon oston jälkeen alue vuokrattiin ”Helsingin kunnantyöntekijäin keskustoimikunnalle kaupungin viran- ja toimenhaltijain sekä työntekijäin lepo- ja virkistyspaikaksi.” ^[1]

Kartanon päärakennus kunnostettiin vuonna 1956, jolloin kartanon sisustus ja rakenteet kuvattiin sekä laadittiin mittapiirustuksia. Puiston perusparannustöissä vanhoja pensaita poistettiin ja nurmi uusittiin. Päärakennuksen edustalle tehtiin liuskekivin reunustettu kukkapenkki. Puiston ja viljelyalueen välille istutettiin rajaava pensasaita. Kartanopuisto oli kuntatyöntekijäin yhdistyksen sekä kartanon päärakennuksen vuokraajan yksityisessä käytössä 1990-luvulle asti ja vuonna 1997 se avautui suurelle yleisölle.^[1]

Kartano on ollut vuokrattuna Julkisten ja hyvinvointialojen liiton Helsingin yhteisjärjestölle. Järjestön järjestämä toiminta päättyy 30.9.2023.^[5]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kulosaaren kartano Wikimedia Commonsissa

• Kulosaaren Kartano – Helsingin yhteisjärjestö JHL ry
• KULOSAAREN KARTANO -Ympäristöhistoriallinen selvitys ja kehittämisperiaatteet, Kaupunkiympäristön julkaisuja 2019:31, Kaupunkitila- ja maisemasuunnittelu, Helsingin kaupunki