Kauhun tasapaino

Kauhun tasapaino on teoria, jonka mukaan toisilleen vihamieliset valtiot eivät uskalla aloittaa keskinäistä sotaa, koska sen pelätään olevan molemmille tuhoisa ydinsota. Käsite otettiin käyttöön 1950-luvun puolivälissä viittaamaan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisessä kylmässä sodassa syntyneeseen tilanteeseen, jossa kummallakin supervallalla oli käytössään ydinaseita.^[1]

Kauhun tasapainon edellytys on se, että kummallakin osapuolella on kyky aiheuttaa vastapuolelle kauhistuttavaa tuhoa. Vastapuolen täytyy myös olla tietoinen tästä kyvystä. Kummankin osapuolen täytyy lisäksi osoittaa kykyä pystyä iskemään voimalla takaisin senkin jälkeen, kun se on itse joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Näiden ehtojen täyttyessä kummankin osapuolen täytyy tulla siihen tulokseen, että vihamielisyyksien aloittamisen tai provosoimisen hinta olisi liian korkea, joten konflikti täytyy välttää. Säilyttääkseen pelotteen, kauhun tasapainon ja rauhan, kummankin osapuolen täytyy kuluttaa paljon varojaan asevarusteluun.^[2]

On väitetty, että juuri kauhun tasapaino on estänyt kolmannen maailmansodan alkamisen. Kun kummallakin osapuolella on kyky tuhota suuri osa vihollisen väestöstä ja teollisuudesta muutamassa minuutissa kaukaa laukaistujen ydinohjusten avulla, sodasta tulisi historian tuhoisin ja täysin mahdoton hyväksyä, eikä siinä olisi lainkaan voittajia.^[1]

Kauhun tasapainon teoriaa kehittivät 1950-luvun lopulla useat yhdysvaltalaiset teoreetikot, kuten Bernard Brodie, Herman Kahn, Oskar Morgenstern, Thomas Schelling ja Albert Wohlstetter.^[2]

Molemminpuolisen varman tuhon teoria sai Yhdysvallat omaksumaan 1960-luvulla uuden strategisen doktriinin, joka ei enää perustunut massiiviseen vastahyökkäykseen vaan ”taattuun tuhoon”. Sen mukaan Yhdysvallat tarvitsi kyvyn tuottaa ensi-iskun tehneelle hyökkääjälle liian vakavaa tuhoa, jotta hyökkäys kannattaisi. Tällainen vastahyökkäys olisi suunnattu kaupunkeihin eikä sotilaallisiin kohteisiin. Pentagonin kerrotaan 1960-luvun puolivälissä määritelleen riittävän tuhon rajaksi 25 prosenttia Neuvostoliiton väestöstä ja 45 prosenttia sen teollisuudesta. Presidentti Johnsonin puolustusministeri Robert McNamara piti rauhan kannalta vain hyvänä asiana sitä, että myös Neuvostoliitto oli saamassa kehitettyä itselleen riittävän pelottavan ydinasearsenaalin.^[3]

Molemminpuolisen tuhon teoriaan liittyy muun muassa se paradoksi, että teorian mukaan ei ole suotavaa puolustaa omia kaupunkeja ydintuholta, sillä se poistaisi pelotevaikutteen.^[3]

Pohjois-Atlantin puolustusliitto Nato otti vuonna 1967 viralliseksi strategiakseen ”joustavan vastauksen” strategian. Sen mukaan Neuvostoliiton hyökkäykseen vastataan ”tarvittavalla tavalla”, jopa täysimittaisella ydinvastaiskulla, eikä pieneenkään sotilaalliseen voimankäyttöön jätetä vastaamatta.^[3]