Hietaniemen hautausmaa

Hietaniemen hautausmaa on Helsingin luterilaisista hautausmaista järjestyksessä neljäs ja vanhin edelleen käytössä oleva. Nykyisen Vanhan kirkkopuiston alueella sijainnut Kampin hautausmaa alkoi käydä ahtaaksi 1820-luvulla eikä sitä voitu laajentaa, koska sen ympärille, Bulevardin molemmille puolille oli kaavoitettu rakennuskortteleita.

Parhaaksi paikaksi uudelle hautausmaalle todettiin asutuksen ulkopuolella Helsingin ortodoksisen hautausmaan vieressä Lapinlahden rantaan ulottunut alue, jonne alettiin suunnitella hautausmaata Helsingin maistraatin päätöksellä 27. helmikuuta 1828. Kaupunki luovutti alueen seurakunnan käyttöön maistraatin 18. elokuuta 1828 tekemällä toisella päätöksellä. Maaliskuussa 1829 hautausmaan perustaminen hyväksyttiin Porvoon tuomiokapitulissa ja vahvistettiin Suomen senaatissa. Sen asemakaavan suunnitteli koskenperkausjohtokunnan konduktööri Werfving ja perustustöistä vastasi kauppias Feodor Kiseleff. Hautausmaa vihittiin käyttöön 22. lokakuuta 1829. Tilaisuudessa puhui kirkkoherra Erik Anders Crohns.^[1] Yksi ensimmäisiä sinne haudattuja oli entisen Suomen kenraalikuvernöörin Fabian Steinheilin vaimo Natalia Steinheil, joka kuoli muutamaa viikkoa hautausmaan vihkiäisten jälkeen. Pian perustamisen jälkeen rakennettiin ensimmäinen siunauskappeli, joka sijaitsi nykyisen vanhan siunauskappelin paikalla.^[2]

Hautausmaata nimitettiin aluksi Lapin­lahden hautaus­maaksi. Nykyään se on Hietaniemen hautausmaan Vanhaksi hautaus­maaksi kutsuttu osa.^[3] Helsingin kaupunki luovutti seurakuntayhtymälle ainoastaan hautausmaa-alueen käyttöoikeuden, mutta omistaa yhä itse maan.^[1]

Uusien hautapaikkojen tarpeen käytyä ilmeiseksi seurakunta asetti vuonna 1856 komitean miettimään paikkaa uudelle hautausmaalle. Useiden vaihtoehtojen joukosta päätettiin vuonna 1857 anoa kaupunkia luovuttamaan alue Sanduddin ja Sandnäsin huviloista aivan Vanhan hautausmaan vierestä. Maistraatti luovutti alueen vuonna 1858 sillä edelleen voimassa olevalla ehdolla, että seurakunnalla on pysyvästi maksuton käyttöoikeus maahan niin kauan kuin sitä käytetään hautausmaana. Tämän Uudeksi hautausmaaksi kutsutun laajennusalueen vihki käyttöön pastori F. A. Snellman 4. syyskuuta 1864. Ensimmäiset hautaukset tehtiin kuitenkin vasta kesällä 1866 nykyisen korttelin 13 alueelle. Uusi hautausmaa eli nykyinen Uusi alue oli 1880-luvulle saakka lähinnä köyhimmän väestönosan käytössä. Vuonna 1909 alueen sovittiin ulottuvan Lapinlahden rantaan saakka.^[3][4]

Vuonna 1929 hautausmaahan päätettiin liittää – kaupungin asemakaava-arkkitehdin vastustuksesta huolimatta – Hietaniemestä vielä noin kuuden hehtaarin laajuinen Hietaniemen alue. Siellä oli toiminut vuosina 1886–1911 Sanduddin tapettitehdas ja alueella oli ollut myös vuonna 1831 väliaikainen hautausmaa koleraepidemian uhreille. Viereiselle rannalle oli vuonna 1925 päätetty perustaa öljysatama, mutta nyt se päätettiinkin muuttaa uimarannaksi.^[5] Hietaniemen alueen suunnittelivat arkkitehti Albert Nyberg ja puutarha-arkkitehti Paul Olsson, ja rakennustyöt alkoivat vuonna 1930. Laajennusaluen pohjaksi tuotiin 200 000 kuutiometriä hiekkaa, joka nostettiin meren pohjasta Pihlajasaaren edustalta, ja sen paikallaan pitämiseksi rakennettiin paikoin 7–8 metrin korkuinen ympärysmuuri. Alue vihittiin käyttöön 26. elokuuta 1931 ja Nybergin suunnittelema uusi siunauskappeli 18. kesäkuuta 1933.^[3]

 

Talvisodan sytyttyä vuonna 1939 Hietaniemen alueen hautakorttelit 40 ja 41 varattiin sankarihauta-alueeksi, joka rakennettiin alku­peräisestä suunnitelmasta poikkeavalla tavalla. Sen suunnitteli sankarihautakomitean arkkitehtijäsen Arvo Muroma, jonka kuoltua sen viimeisteli arkkitehti Maunu Siitonen.^[3]

Hietaniemenkadun ja Itämerenkadun välinen osuus Mechelininkadusta oli vuosina 1909–1928 nimeltään Kirkkomaankatu. Vuonna 1928 nimeksi vahvistettiin Kalmistokatu. Marian sairaalan käyntiosoite oli tuolloin Lapinlahdenkatu 16. Marian sairaalan päivystyspoliklinikka valmistui vuonna 1954. Sen suunnitteluvaiheessa katsottiin, että Kalmistokatu on sopimaton sairaalan osoitteeksi, joten katu muutettiin vuonna 1953 osaksi Mechelininkatua, jolloin sairaalan osoitteeksi tuli Mechelininkatu 1. Sairaalan toiminta siirtyi vuonna 2009 Haartmanin sairaalaan.

Hautausmaan vanhin alue rajautuu idässä Mechelininkatuun, etelässä Lapinlahdentiehen sekä pohjoisessa uuteen alueeseen.

Vanha siunauskappeli sijaitsee Vanhalla alueella Mechelininkadun puoleisen portin kohdalla. Se on arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema vuodelta 1872 ja säilyttänyt asemansa Helsingin suosituimpana siunauskappelina. Vanhan siunauskappelin edessä Mechelininkadun-puoleisen portin vieressä on Höijerin suunnittelema hautausmaan vahtimestarin asunto vuodelta 1901. Sitä on laajennettu Waldemar Aspelinin suunnitelmien mukaan vuonna 1916.^[3]

Taiteilijainmäki ^[6], jota kutsutaan myös Taiteilijakukkulaksi, on Vanhan alueen kortteli 21a, joka sijaitsee pääkäytävän vasemmalla puolella noin sadan metrin päässä Mechelininkadun portista. Taiteilijainmäelle on haudattu vain erittäin ansioituneita taiteilijoita, joita ovat muun muassa kirjailijat, säveltäjät ja muusikot, taidemaalarit, näyttelijät, kuvanveistäjät ja viihdetaiteilijat. Myös heidän puolisoillaan on oikeus hautapaikkaan Taiteilijainmäellä.

Hautapaikan on saanut viisikymmentä taiteilijaa. Hautapaikan myöntämisestä päätti seurakuntien yhteinen kirkkoneuvosto. Viimeisen hautapaikan sai helmikuussa 2011 taidegraafikko Pentti Kaskipuro. Taiteilijainmäen täytyttyä ei uutta vastaavaa aluetta aiota perustaa.^[7][8]

 

Uusi alue on Mechelininkadun Leppäsuon portista alkavan pääkäytävän molemmilla puolilla ja ulottuu kivimuuriin, joka kulkee pääkäytävään nähden poikittain parisen sataa metriä ennen siunauskappelia.

Uudella alueella vanhimmat säilyneet haudat ovat 1880-luvulta.^[4]

Hietaniemen alue sijaitsee hautausmaan pohjoispäässä ja on useita metrejä korkeammalla kuin muut osat. Varsinkin Hietarannan puoleisella sivulla se on myös selvästi ympäröivää maastoa ylempänä, minkä vuoksi Hietarannan puoleinen ympärysmuuri on ulkosivultaan huomattavan korkea.

Hietaniemen aluetta hallitsee uusi siunauskappeli, joka on Albert Nybergin suunnittelema vuodelta 1933. Sen yhteydessä on kolumbaario ja kellotorni.^[3] Kellon soittama kolmiosainen melodia on tuttu monille hautausmaalla ja läheisellä uimarannalla käyneille. Uuteen siunauskappeliin liittyy myös pääporttirakennus. Sisäänkäynnin vieressä on hautausmaan toimisto ja sen vieressä huoltorakennus.

Uutta siunauskappelia vastapäätä aivan portin vieressä on alue, johon on haudattu presidentit Risto Ryti, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto sekä useita pääministereitä ja muita valtiomiehiä. Hietaniemen alueella haudat eivät ole yhtä tiheässä kuin hautausmaan vanhemmissa osissa.

 

 

 

Hietaniemen sankarihauta-alueelle on haudattu 3 164 helsinkiläistä sankarivainajaa, joista 644 on kaatunut talvisodassa, 2 414 jatkosodassa ja 101 Lapin sodassa. Alueelle on haudattu myös 121 saksalaista sodassa kaatunutta.^[9][3] Lisäksi muun hautausmaan perhe- ja sukuhautoihin haudattu on yhteensä 279 helsinkiläistä sankarivainajaa.^[10] Nuorin alueelle haudattu sankarivainaja on Sallassa 15. kesäkuuta 1943 vapaaehtoisena työvelvollisena kaatunut 13-vuotias normaalilyseolainen Lauri Martti Hämäläinen.^[11] Häntä vuoden nuorempi on sotilaspoikana palvellut Urban Decider Nordström, joka kuoli 12-vuotiaana pommin pudottua 8. marraskuuta 1942 Helsingissä Yrjönkadun ja Ison-Roobertinkadun risteykseen. Hänet on haudattu sankarihautaan, joka on korttelissa 41, rivillä 3, hauta 144.^[12]

Arkkitehti Maunu Siitosen suunnittelemat yhtenäiset nimilaatat valmistuivat vuonna 1952. Sankarihauta-aluetta reunustaa Siitosen suunnittelema Kadonneiden muuri, johon on hakattu 734:n sodissa kadonneen tai kentälle jääneen helsinkiläisen nimet. Sankarihauta-alueella on Sankariaukio, jonka reunalla on Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheimin hautamuistomerkki ja päädyssä Hietaniemen Sankariristi, molemmat kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen suunnittelemia. Sankariristi korokkeineen, Mannerheimin hautamuistomerkki ja Kadonneiden muuri paljastettiin kaikki helatorstaina 1954.^[9][3] Nykyään on tapana, että valtiovierailulla Suomessa käyvät ulkovaltojen päämiehet laskevat muistotervehdyksensä sankariristin luo.^[13]

Sankarihauta-alueelle on myöhemmin pystytetty useita muita muistomerkkejä sodissa kuolleille, muun muassa sotavankeudessa kuolleiden suomalaisten muistomerkki (Heikki Häiväoja, 1986), kaksi hautakiveä kentälle jääneille ja 1990-luvun etsinnöissä Venäjältä löydetyille sankarivainajille, Suomalaisten SS-vapaaehtoisten muistomerkki (1983), sotaorpojen muistopaasi (2007) ja erilliset muistomerkit Suomen sodissa kuolleille vapaaehtoisille ruotsalaisille (1984), norjalaisille (2005), tanskalaisille (2017) sekä virolaisille, aunuslaisille ja inkeriläisille ”heimoveljille” (1992). Romanien sankarimuistomerkki (2003) on maailman ainoa sotaan osallistuneiden romanien kunniaksi pystytetty muistomerkki. Edellä mainituilla 121 saksalaisella sotilaalla on myös oma hautamonumentti, jonka vieressä on erillinen hautakivi miinalaiva Königin Luisen upotessa hukkuneille.^{[14][15][16][17][18][19]}

Toiseen maailmansotaan liittyvien muistomerkkien lisäksi alueella on palveluksessa surmansa saaneiden suomalaisten YK:n rauhanturvaajien muistomerkki (Matti Peltokangas, 2006).^[20]

Lisäksi hautausmaan uuden alueen korttelissa 22 on pieni vuoden 1918 sisällissodan valkoisten sankarihauta-alue, johon on haudattu 34 muualla Suomessa kaatunutta helsinkiläistä suojeluskuntalaista.^[21]

 

Suomen kaartin hautausmaa eli alkuperäiseltä nimeltään Suomen sotaväen hautausmaa perustettiin vuonna 1833 ortodoksisen hautausmaan länsipuolelle Suomen kaartin ja Suomen meriekipaasin sotilaita varten. Vuonna 1851 tehdyn laajennuksen jälkeen hautausmaan pinta-ala on ollut 8 800 neliömetriä. Suomen kaartilla oli oma seurakunta, joka lakkautettiin vuoden 1914 alusta. Hautausmaa siirrettiin tuolloin senaatin päätöksellä Helsingin evankelis-luterilaisen seurakunnan hallintaan.^[22] Nykyään Suomen kaartin hautausmaa lasketaan kuuluvaksi Hietaniemen hautausmaahan.^[3] Alueelle on myöhemmin haudattu kaartin seurakunnan jäsenten jälkeläisiä, ja myös Suomen valkoiseen kaartiin kuuluneilla ja heidän omaisillaan on oikeus hautoihin siellä.^[22]

Kaartin hautausmaalla sijaitsee vuonna 1938 paljastettu Vanhan Suomen kaartin muistomerkki sekä vuonna 1979 paljastettu jääkäriliikkeen muistokivi eli Jääkärikivi. Viimeksi mainitun ympärillä on yhteishauta, johon on haudattu Saksassa Jääkäripataljoona 27:ssä koulutuksen saaneita jääkäreitä, mukaan luettuna viimeinen Saksan-jääkäri, kenraali Väinö Valve vuonna 1995.^[22]

Hautausmaan vieressä sijaitsevan Krematoriosäätiön ylläpitämän Hietaniemen krematorion toiminnan alettua vuonna 1926 polttohaudattujen tuhkauurnat sijoitettiin aluksi krematorion omaan kolumbaarioon, mutta jo vuonna 1928 alettiin suunnitella erillisen uurnalehdon perustamista Hietaniemeen. Aloite tuli Helsingin kaupungilta. Hanke toteutui vasta yli kahden vuosikymmenen kuluttua, kun kaupunki luovutti seurakunnalle krematorion länsipuolelta 2,1 hehtaarin alueen. Paul Olssonin suunnittelema uurnalehto vihittiin 23. joulukuuta 1949.^[23] Hanketta valmistellut työryhmä tutustui ensin Ruotsin ja Norjan uurnahautausmaihin. Suunnittelusta vastasi lopulta pääosin Helsingin hautausmaiden tarkastaja Ola Mannström. Uurnalehto oli Hietaniemen hautausmaan viimeinen aluelaajennus.^[3] Myöhemmin myös hautausmaan muihin osiin on perustettu yksittäisiä uurnahautakortteleita.^[23]

 

Hietaniemen hautausmaata ympäröi kivimuuri, joka alkaa Lapinlahden sairaalaa rajaavalta alueelta ja jatkuu pitkin Lapinlahdentietä, Mechelininkatua, Hietaniemenkatua ja Hiekkarannantietä ja päättyy Ourit-saariryhmän tuntumaan. Kivimuurissa on useita sisäänkäyntejä. Lapinlahdentiellä on portti, josta alkaa jalankulkuväylä Lapinlahden rantaa myötäillen sankarihauta-alueelle. Mechelininkadulla Lapinlahdenkadun risteyksen kohdalla oleva portti johtaa Vanhalle alueelle ja Vanhalle siunauskappelille. Leppäsuon kohdalla Mechelininkadulla oleva portti avautuu pääkäytävälle, joka johtaa Uuden alueen läpi Hietaniemen alueelle ja uudelle siunauskappelille.

Uuden siunauskappelin vieressä oleva pääportti on kolmesta holvikaariportista muodostuva rakennus, joka liittyy siunauskappeliin ja johtaa kappelin edessä olevalle aukiolle ja siitä edelleen Hietaniemen alueelle ja sankarihaudoille. Hietaniemenkadun puolivälissä, Arkadiankadun ja Hietakannaksentien risteyksen kohdalla on portti, joka rakennettiin 1990-luvulla. Tässä on jyrkät portaat alas hautausmaalle, joten portti ei sovi liikuntaesteisille. Hautausmaalle on portteja myös merenrantaa pitkin Lapinlahdentien päästä Hietarantaan johtavalta kevyen liikenteen raitilta. Uuden siunauskappelin takana on huoltoliikenteelle tarkoitettu portti. Sen kautta kuljetetaan vainajat siunattavaksi. Myös taksiliikenne ja liikuntaesteisten autoliikenne tapahtuu parhaiten tästä portista.

Hietaniemen hautausmaalle on yhteydet julkisilla liikennevälineillä.^[24]

Hietaniemen hautakiviin ja -muistomerkkeihin sisältyy huomattavan runsaasti Suomen tunnetuimpien kuvanveistäjien tekemiä taideteoksia, varsinkin Hietaniemen alueella.^lähde?

Lisäksi hautausmaalla on muutamia erillisiä suuria veistoksia: Mies hiljentyneenä ikuisuuden edessä (Emil Wikström 1933) vastapäätä uutta siunauskappelia, Äiti ja lapset (myös Maaemo, Johannes Haapasalo 1939) uuden ja Hietaniemen alueen rajalla, Sinä verhoudut valoon (Johanna Häiväoja 2002) Kuusilehdossa uuden alueen reunalla ja Karjalaan jääneiden vainajien muistolle (Armas Tirronen 1957) sekä Menneiden sukupolvien muistolle (Johanna Häiväoja 2000) vanhan ja uuden alueen välissä.^[3]

Pääartikkeli: Luettelo tunnetuista Hietaniemen hautausmaalle haudatuista henkilöistä

• Lauri Kristian Relander
• Carl Gustaf Emil Mannerheim
• Kaarlo Juho Ståhlberg
• Risto Ryti
• Juho Kusti Paasikivi
• Urho Kekkonen
• Mauno Koivisto
• Martti Ahtisaari

Edesmenneet presidentit on haudattu Hietaniemen alueelle, lukuun ottamatta Ståhlbergia, joka on haudattu Uudelle alueelle. Kuolleista tasavallan presidenteistä vain Svinhufvud ja Kallio eivät lepää Hietaniemessä. Heidät on haudattu kotipaikkakunnilleen, Svinhufvud Luumäelle ja Kallio Nivalaan. Svinhufvud ja Mannerheim ovat ainoat presidentit, jotka eivät kuolleet Helsingissä.

• Marja Pehkonen: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta. Helsingin kaupunginmuseo 2008 (Narinkka-sarja). ISBN 978-952-223-283-0
• Antero Rautio: Pääkaupunkiseudun julkiset muistomerkit ja taideteokset. Karisto, Hämeenlinna 1998. ISBN 951-23-3664-2.

• Hakli, Terhikki: Hautakammiosta sateenvarjoon: Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäen hautamuistomerkkien kertoma. (Pro gradu) Helsingin yliopisto, 2015. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Nervander, Emil: I de dödas stad: En vägledning för vandraren på Helsingfors' lutherska begrafningsplatser. Helsinki: Edlund, 1888. (ruotsiksi)
• Paulaharju, Marjut & Tarkoma, Elise: Kirjailijoiden Hietaniemi: kulttuurikävelijän opas. Helsinki: Avain, 2017. ISBN 978-952-304-138-7
• Pehkonen, Marja: Opas Hietaniemen hautausmaalle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019. ISBN 978-951-858-051-8
• Seppovaara, Juhani: Elävä hiljaisuus Hietaniemen hautausmailla. Otava, 2002. ISBN 951-1-18024-X
• Suomi, Vilho & Taka, Osmo (kuvat): Tiet kaikki yhtyy täällä: Historiaa Helsingin Vanhalla hautausmaalla. Tammi, 1966.
• Viro, Voitto: Vanha hautausmaa: Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas. (3. p) Otava, 2001. ISBN 951-1-12259-2

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hietaniemen hautausmaa Wikimedia Commonsissa

• Hietaniemen hautausmaa Helsingin seurakuntayhtymä
• Virtuaalinen vaellus Hietaniemen hautausmaalla
• Hietaniemen kivet kertovat (Arkistoitu – Internet Archive)
• Hietaniemen hautausmaalle haudattuja merkkihenkilöitä (kartta) Helsingin seurakuntayhtymä
• Taiteilijamäelle haudattuja (kartta) Helsingin seurakuntayhtymä
• Pekka Linnainen: Retkiopas Viron historiaan Hietaniemessä – Hietaniemi ekskursioonijuht (pdf) 26.5.2018. Estofennia. Viitattu 4.6.2018. (viroksi)
• Maila Talvio : "Kaikki kohtaavat täällä toisensa". Erään lähestyvän 100-vuotispäivän johdosta, Suomen Kuvalehti, 25.05.1929, nro 21, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Kuinka hautausmaita nykyään tehdään, Suomen Kuvalehti, 31.10.1931, nro 44, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Maila Talvio : Männynoksa haudalla. Muutamia muistelmia Helsingin vanhalta hautausmaalta, Suomen Kuvalehti, 30.10.1937, nro 44, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot