Noormarkun–Harjakankaan taistelut

Punaisten ensimmäisen yleishyökkäyksen pysähdyttyä helmikuun alussa, vakiintui rintama Satakunnassa linjalle Ahlainen–Pomarkku–Lassila–Lavia–Ikaalinen.^[4] 21. helmikuuta punaiset ottivat haltuunsa Noormarkun kirkonkylän ja perustivat esikunnan Noormarkun ruukissa sijaitsevaan Ahlströmin pääjohtajan asuntoon Villa Havulinnaan. Maaliskuun alussa he perustivat paikallisesikunnan myös Harjakankaalla sijaitsevaan Kuurin taloon.^[5]

Punaiset kuitenkin menettivät nopeasti Lassilan ja Lavian, jolloin rintama siirtyi linjalle Noormarkku–Harjakangas–Suodenniemi.^[4] 25. helmikuuta punaiset vangitsivat Noormarkussa 27 henkilöä, joista pääosa oli Ahlströmin virkailijoita. Osa vangeista vapautettiin ja pari viikkoa myöhemmin jäljelle jääneitä lähdettiin kuljettamaan kohti Poria. Matkan aikana vangit kuitenkin yrittivät paeta, jolloin saattajina olleet punakaartilaiset ampuivat heidät niin sanotussa Koliahteen joukkomurhassa.^[6] 9.–10. maaliskuuta punaiset hyökkäsivät Harjakankaalta tuloksetta kohti Pomarkkua ja Lassilaa sekä 9.–14. maaliskuuta Noormarkusta Ahlaisiin, jossa taisteluja käytiin Lampissa.^[5]

15. maaliskuuta valkoiset käynnistivät oman suurhyökkäyksensä Tampereen valtaamiseksi ja tekivät seuraavana päivänä hyökkäyksen myös Noormarkun suunnassa.^[7] 26. maaliskuuta valkoiset saivat haltuunsa Suodenniemen ja katkaisivat seuraavana päivänä Tampere–Pori-radan Siurossa. Samaan aikaan he alkoivat suunnitella myös Noormarkun valtausta. Tehtävä annettiin Porin rykmentin I pataljoonalle, jota komensi jääkärikapteeni Gunnar von Hertzen. Hänen mielestään hyökkäys Noormarkkuun olisi mahdollista vasta Harjakankaan valtauksen jälkeen, mutta valkoiset päättivät kuitenkin käynnistää hyökkäykset samanaikaisesti molemmilla suunnilla.^[8]

Valkoisilta taisteluihin osallistui kaksi Porin rykmentin pataljoonaa, joista jääkärikapteeni Gunnar von Hertzenin komentama 1. pataljoona hyökkäsi Harjakankaalla ja jääkärikapteeni Paavo Talvelan komentama 2. pataljoona kirkonkylässä. Ahlaisten Södergårdiin majoittunut 2. pataljoona suoritti myös harhautushyökkäyksen Kellahdella. Valkoisia oli yhteensä noin 500–600.^[7]

Punaisilla oli kirkonkylässä noin tuhat ja Harjakankaalla noin 250 miestä. Porin ja Noormarkun punakaartilaisten ohella taisteluihin osallistui runsaasti Kokemäeltä ja Helsingistä tulleita punakaartilaisia.^[1] Lisäksi mukana oli muun muassa nopeasti maaliskuun lopulla koottu Kaasmarkun punakaarti Ulvilasta.^[6] Valkoisten tiedusteluosaston mukaan rintamapäällikkönä toimi Sunniemen punakaartin päällikkö Kalle Salminen^[9] ja esikuntapäälliköksi oli Helsingistä lähetetty Sörnäisten punakaartiin kuulunut mallipuuseppä Toivo J. Kuukkanen.^[10] Komppanianpäälliköitä olivat tiedusteluosaston mukaan ainakin Ananias Fredman, Kalle Lund ja Anton Lähde.^[9]

Valkoisten operaatio alkoi lauantaina 30. maaliskuuta 03.30, kun luutnantti Severi Kanervan johtama komppania iski noin seitsemän kilometrin päässä Noormarkun kirkonkylästä sijaitsevassa Ahlaisten Kellahden kylässä ollutta neljää punakaartin komppaniaa vastaan. Hyökkäyksen tarkoitus oli estää punaisia lähettämästä apuvoimia Noormarkkuun.^[1][7]

Varsinaisen hyökkäyksen alkaessa kolmesta komppaniasta koostunut 450 miehen vahvuinen osasto eteni Ahlaisista noin yhdeksän kilometrin päässä sijaitsevaan Kaapolaan, jossa oli punaisten läntisin Noormarkun suunnan puolustusasema. Valkoiset eivät kuitenkaan kohdanneet vastarintaa, vaan punaiset olivat ilmeisesti vetäytyneet kohti kuuden kilometrin päässä sijaitsevaa kirkonkylää. Ensimmäinen kosketus viholliseen saatiin noin 1,5 kilometriä Kaapolan ja Poikeljärven tienhaaran jälkeen. Valkoiset onnistuivat aamuseitsemältä etenemään noin kilometrin päähän Noormarkun kirkosta, jossa he saivat vastaansa punaisten tykistötulen. Pääjoukkoja seuranneeseen kuljetuskolonnaan ammuttu keskitys sai aikaan pakokauhun, jolloin osa hevosmiehistä kääntyi takaisin Ahlaisten suuntaan. Valkoisten joukoissa taistellut Yrjö Pennanen kertoi muistelmissaan Paavo Talvelan tokaisseen, ettei hän ollut edes Saksan rintamilla kokenut yhtä kovaa tykistökeskitystä.^[11]

 

Punaisilla oli käytössään neljä tykkiä, joiden tulenjohtajana toimi Venäjän armeijassa palvellut virolainen tykkimies. Tulenjohto oli Noormarkun ruukissa sijaitsevan Havulinnan tornissa, mutta kylän taloihin suojautunutta vihollista tulitettiin myös suorasuuntauksella, jolloin kranaatit räjähtivät vasta lävistettyään ulkoseinän. Lukuisten muiden rakennusten lisäksi tykistötuli tuhosi kokonaan vuonna 1835 valmistuneen Noormarkun kirkon. Punaiset yrittivät vallata kirkkoa yhdeksän aikaan aamulla, jolloin virolainen tykkimies ampui suoraan sen ikkunasta sisään. Alttaripäädystä alkanut tulipalo tuhosi hetkessä koko kirkon. Punaisten esikuntapäällikkönä toimineen Toivo J. Kuukkasen mukaan syynä oli virolaisen tykkimiehen henkilökohtainen viha kirkkoa kohtaan.^[11][10][12]

Valkoiset irtaantuivat taistelusta lopulta kello viiden aikaan iltapäivällä ja vetäytyivät Kaapolan kautta takaisin Ahlaisiin. Valkoisten myöhemmin saaneiden tietojen mukaan punaisten puolustus oli jo luhistumaisillaan, eikä se olisi kestänyt enää kuin muutaman tunnin.^[1][11]

 

Harjakankaan pohjoispuolella sijaitsevasta Lassilasta liikkeelle lähteneet valkoiset hyökkäsivät kylään kahdesta eri suunnasta viiden aikaan aamulla. Hertzenin pataljoonan 2. komppania kiersi Kullaan ja Harjakankaan väliselle maantielle hyökäten sieltä käsin kylän itäosiin. 3. komppania puolestaan eteni kirkonkylään vievälle maantielle ja iski sen kautta Harjakankaan länsiosaan. 2. komppanian mukana oli myös vänrikki Kaino Niemeläisen johtama hiihto-osasto, joka tehtävä oli sulkea kylän eteläpuolelle johtava talvitie.^[1][8]

Saarroksiin joutuneet punaiset puolustautuivat rakennuksista käsin ja käyttivät suojanaan myös lähes kilometrin pituista Svensbergin kiviaitaa. Harjakankaalla käytiin koko päivän ajan sekavaa taistelua, jossa valkoisten eteneminen tapahtui talo talolta. Illan hämärtyessä he olivat saaneet haltuunsa kylän Lassilaan johtavan maantien itäpuolisen osan sekä joitakin taloja myös sen länsipuolelta. Punaiset puolestaan yrittivät murtaa saartorenkaan eri puolilta ja onnistuivatkin eristämään valkoisten pääjoukoista yhden osaston, joka päätti vetäytyä taistelusta.^[1][8]

Hämärän laskeuduttua Hertzen antoi perääntymiskäskyn, jolloin 3. komppania vetäytyi Pomarkkuun ja 2. komppania Lassilaan.^[8] Harjakangasta puolustaneet punaiset olivat päivän aikana käyttäneet lähes kaikki ammuksensa, joten hekin päättivät jättää kylän. Punaiset vetäytyivät Poriin noin kello 22 aikaan illalla ja tuntia myöhemmin koko Harjakangas oli tyhjä. Seuraavana aamuna kaupungista lähetettiin Porin punakaartin reserviläisosasto, joka puolenpäivän aikaan otti kylän haltuunsa.^[1]

 

Vaikka valkoiset eivät onnistuneet valtausyrityksissään, saavuttivat he kuitenkin operaationsa toisen tavoitteen eli pystyivät estämään punaisia lähettämästä apujoukkoja Tampereen puolustustaisteluun. Punaiset joutuivat nyt vahvistamaan puolustuslinjojaan Noormarkun kirkonkylässä ja he aloittivat myös Harjakankaan linnoittamisen. Kun Tampereen taistelu päättyi 6. huhtikuuta, oli rintama Satakunnassa siirtynyt linjalle Lampaluoto–Noormarkku–Harjakangas–Palus–Kiikoinen–Tyrvää–Karkku–Suoniemi–Tottijärvi.^[1]

Noormarkun suunnalla käytiin edelleen pieniä hajanaisia yhteenottoja, kunnes punaisten pääjoukot jättivät paikkakunnan 11. huhtikuuta. Seuraavana päivänä jääkärivääpeli Yrjö Nahin johtama komppania otti haltuunsa Noormarkun kirkonkylän ja jääkärivänrikki Tiddy Nordmanin komppania Harjakankaan. Samanaikaisesti valkoiset valtasivat myös Pomarkun ja Kellahden sekä etenivät noin kolmen kilometrin päässä Porin keskustasta sijaitsevaan Ruosniemen kylään, jossa taisteltiin kahden päivän ajan.^[13] 13. huhtikuuta valkoiset valtasivat vielä Kaasmarkun, jonka jälkeen punaiset poistuivat lopullisesti Porin ympäristöstä vuorokautta myöhemmin.^[2]

 

Ainakin Harjakankaalla valkoiset joutuivat jättämään osan kaatuneistaan taistelukentälle. Punaiset hautasivat heidät myöhemmin joukkohautaan.^[8] Valkoisten pystyttämä Harjakankaan taistelun muistomerkki paljastettiin punaisten päämajanaan käyttämän Kuurin talon lähistöllä taistelun 20-vuotispäivänä vuonna 1938.^[14][15] Muistolaatan on suunnitellut porilainen konttoristi Aaro Vaarne (1900–1953).^[16]

Kaksitoista Harjakankaalla kaatunutta Kokemäen punakaartilaista haudattiin aluksi Kokemäen kirkon viereen, josta vainajat sodan päätyttyä kaivettiin ylös ja haudattiin uudelleen Koomankankaan hautausmaalle.^[17]