Harvinaiset maametallit

Ensimmäinen tunnistettu harvinaisia maametalleja sisältävä mineraali oli luutnantti Carl Axel Arrheniuksen Ruotsin Ytterbyn vanhasta kaivoksesta vuonna 1787 löytämä ytterbiitti.^[2]

Ytterbiitti sai vuonna 1800 uuden nimen gadoliniitti. Nimi johtui sitä tutkineesta Turun akatemian professori Johan Gadolinista, joka osoitti sen sisältävän tuntemattoman alkuaineen oksidia. Anders Gustav Ekeberg eristi siitä berylliumin, mutta ei onnistunut tunnistamaan muita siinä olevia alkuaineita.

Vuonna 1794 Ruotsin Bastnäsistä, läheltä Riddarhyttania, löydettiin mineraalia, jonka aluksi oletettiin olevan rauta- ja volframimalmia. Kun Jöns Jacob Berzelius ja Wilhelm Hisinger vuonna 1803 tutkivat sitä tarkemmin, he eristivät siitä valkoisen aineen, jolle he antoivat nimen ceria. Samaan aikaan Martin Heinrich Klaproth eristi heistä riippumatta saman aineen ja antoi sille nimen ochroia.

Näin ollen vuonna 1803 tunnettiin jo kaksi harvinaista maametallia, yttrium ja cerium, mutta kesti vielä 30 vuotta, ennen kuin tutkijat olivat onnistuneet eristämään muut cerian ja ytterbiitin sisältämät alkuaineet. Niiden eristäminen toisistaan oli hyvin hankalaa, koska niiden kemialliset ominaisuudet ovat hyvin samankaltaiset.

Vuonna 1839 Carl Gustav Mosander, Berzeliuksen assistentti, eristi cerian kuumentamalla nitraattia ja liuottamalla saamansa tuotteen typpihappoon. Hän antoi liukenevan suolan sisältämälle oksidille nimen lanthana. Vasta muutamaa vuotta myöhemmin hän havaitsi, että hänen saamansa lanthana ei ollut puhdasta, vaan sisälsi toistakin ainetta, jolle hän antoi nimen didymia. Sekin osoittautui myöhemmin useiden eri oksidien seokseksi.

Vuonna 1842 Mosander sai eristetyksi ytteriasta kolme oksidia, jotka olivat puhdas ytteria, terbia ja erbia. Kaikki nämä nimet oli johdettu ensimmäisen löytöpaikan, Ytterbyn nimestä. Vaaleanpunaisia suoloja muodostava alkuaine sai nimen terbium, keltaisen peroksidin muodostava alkuaine taas nimen erbium. Tämän jälkeen harvinaisia maametalleja tunnettiin kuusi: yttrium, cerium, lantaani, "didyymi", erbium ja terbium. Didyymiksi kutsuttu alkuaine osoittautui myöhemmin kahden alkuaineen, praseodyymin ja neodyymin seokseksi.

Muut harvinaiset maametallit löydettiin vähitellen seuraavien 60 vuoden aikana, luonnossa esiintyvistä viimeisenä europium vuonna 1901. Pitkään aikaan ei tiedetty, kuinka monta oli vielä löytämättä, sillä ne näyttivät olevan vaikeasti sovitettavissa Mendelejevin vuonna 1870 esittämään alkuaineiden jaksolliseen järjestelmään, jossa niistä muut paitsi skandium ja yttrium jouduttiin sijoittamaan samaan ruutuun. Asia selvisi vasta, kun Henry Moseley osoitti, miten röntgensäteilyn spektrin avulla voitiin määrittää alkuaineiden järjestysluvut. Tämä osoitti, että lantanoideja oli 15, joista yksi, alkuaine nro 61, oli vielä löytämättä. Kun sitä myöhemmin valmistettiin ydinreaktioiden avulla, se sai nimen prometium.

Vapaina alkuaineina harvinaiset maametallit ovat melko pehmeitä, hopeanvalkoisia tai kellertäviä metalleja. Ne ovat hyviä sähkön ja lämmön johteita.^[3] ja voimakkaasti magneettisia.^[4]

Skandiumin tiheys on 3,0 kg/dm³ ja yttriumin 4,5 kg/dm³. Lantanoidien tiheydet vaihtelevat lantaanin 6,16:sta lutetiumin 9,84 kilogrammaan kuutiodesimetriä kohti. Alin sulamispiste on europiumilla, 822 °C, ja korkein lutetiumilla, 1656 °C.^[5] Yleensä niiden sulamispisteet nousevat ja tiheydet kasvavat alkuaineen järjestysluvun kasvaessa. Poikkeuksena ovat kuitenkin europium ja ytterbium, joilla on muita alhaisempi tiheys ja sulamispiste, minkä selitetään johtuvan siitä, että näillä vain kaksi elektronia atomia kohti osallistuu metallisidokseen, muilla sen sijaan kolme.^[6]

Kemiallisilta ominaisuuksiltaan kaikki lantanoidit ovat hyvin toistensa kaltaisia ja myös yttrium on niiden kaltainen, mutta skandium muistuttaa enemmän alumiinia. Suuren elektropositiivisuutensa vuoksi ne muistuttavat myös maa-alkametalleja, mutta niiden hapetusluku on tavallisimmin +III.^[3] Ceriumilla ja terbiumilla esiintyy kuitenkin myös hapetusluku +IV, europiumilla ja ytterbiumilla +II.

Kaikki harvinaiset maametallit hapettuvat vähitellen ilmassa muodostaen oksideja, joiden kemialliset kaavat ovat muotoa Me₂O₃.^[3]. Osa niistä (skandium, yttrium, gadolinium, terbium, dysprosium, holmium, erbium, ytterbium ja lutetium) kuitenkin hapettuvat huoneenlämmössä vain pinnaltaan, sillä syntyvä oksidi muodostaa niiden pinnalle tiiviin kerroksen, joka suojaa niitä hapettumasta syvemmältä. Sitä vastoin lantaanin, ceriumin, praseodyymin, neodyymin ja europiumin oksidit ovat niin huokoisia, että nämä metallit hapettuvat lopulta kokonaan murentuen samalla hienoksi jauheeksi. Nopeimmin täten murentuu europium, joka onkin harvinaisista maametalleista reaktiivisin. Kokeessa on osoitettu, että europiumista tehty kuutiosenttimetrin kokoinen kuutio mureni kokonaan jauheeksi jo kolmessa viikossa, kun taas vähiten reaktiivisista harvinaisista maametalleista tehdyt saman kokoiset kuutiot pysyivät ehjinä, osa jopa metallikiiltoisina useita vuosiakin.^[7] Kuumennettuina noin 400 °C:n lämpötilaan harvinaiset maametallit syttyvät.

Harvinaiset maametallit reagoivat hitaasti myös veden kanssa muodostaen hydroksedeja ja vapauttaen samalla vetyä.^[3] Lisäksi ne reagoivat typen, vedyn ja rikin kanssa muodostaen ioniyhdisteitä.^[3]

Harvinaiset maametallit muodostavat neutraaleja suoloja heikkojenkin happojen kanssa.^[8] Niiden suolat ovat usein värillisiä: hapetusasteella +III praseodyymin suolat ovat vihreitä, neodyymin punavioletteja, samariumin, dysprosiumin ja holmiumin keltaisia sekä erbiumin vaaleanpunaisia.^[3] Niiden karbonaatit, sulfaatit, oksalaatit, fluoridit, fosfaatit ja kromaatit ovat niukkaliukoisia.^[8]

Niels Bohr osoitti lantanoidien kemiallisen samankaltaisuuden johtuvan siitä, että atomin järjestysluvun kasvaessa siihen tulevat uudet elektronit eivät, toisin kuin useimmilla muilla alkuaineilla, asetu uloimmalle (kuudennelle) kuorelle, vaan sisemmälle, neljännelle kuorelle, jonka f-orbitaali on vielä ceriumilla tyhjä. Kun alkuaineiden kemialliset ominaisuudet kuitenkin riippuvat lähinnä uloimmista elektroneista, ovat harvinaiset maametallit kemiallisesti hyvin toistensa kaltaisia, sillä niiden uloimmissa elektronikuorissa ei ole eroja.^[8][9]

Harvinaisia maametalleja ja niiden yhdisteitä käytetään pääasiassa katalyytteinä, lasin ja keramiikan valmistukseen ja elektroniikassa.^[10] Niitä käytetään esimerkiksi värillisen kuvan aikaansaamiseen väritelevisioissa. Niitä sisältävistä seoksista valmistetaan suprajohteita ja voimakkaita magneetteja.

Arvioitu käyttö vuonna 2018 Yhdysvalloissa jakautui seuraavasti: katalyytit 60 %, keramiikan ja lasin valmistus 15 %, metallurgiset sovellukset ja metalliseokset 10 %, hioma-aineena 10 % ja muihin tarkoituksiin 5 %.^[10]

Harvinaisia maametalleja on käytetty metalliteollisuudessa parantamaan teräksen muokattavuutta ja hapetuskestävyyttä. Käyttö perustuu siihen, että lantanoidit ja yttrium reagoivat rikin, typen ja hapen kanssa alentaen niiden pitoisuuksia metallisulassa.^[11]

Ceriumia käytetään myös pyroforisissa metalliseoksissa, esimerkiksi sytyttimissä ja mischmetallissa.^[11]

Harvinaisia maametalleja sisältävistä mineraaleista tärkeimpiä ovat monatsiitti, bastnäsiitti ja ioniadsorptiosavi. Pienempinä pitoisuuksina niitä on usein myös apatiitissa^[12] Monatsiitti on monimuotoinen fosfaattimineraali, joka sisältää eri lantanoidien sekä toisinaan myös toriumin fosfaatteja.

Kiinassa tuotetaan 97 % maailmassa käytetyistä harvinaisista maametalleista. Merkittäviä esiintymiä on myös muualla, kuten Yhdysvalloissa, Venäjällä, Australiassa ja Kanadassa. Metallien käytön vähäisen volyymin vuoksi tuotannon heilahtelut ovat olleet isoja. Vielä 1980-luvulla Yhdysvalloissa tuotettiin 60 % maailmassa käytetyistä harvinaisista maametalleista, lähinnä yhdessä kaivoksessa Mountain Passissa. Nykyisin merkittävin tuotantopaikka on Baotoun Kiinan Sisä-Mongoliassa.^[13]

Suomessa harvinaisia maametalleja saatiin 1960-luvulla Korsnäsin kaivoksesta, jonka malmi sisälsi lyijyä ja monatsiittia.^[4] Niitä on löydetty myös Soklin malmiosta.^[14]Typpi Oy:n Oulun tehtailla erotettiin 1960-luvulla harvinaisia maametalleja apatiitista seoslannoitteiden valmistuksen yhteydessä. 1960-luvun lopulla tämän tuotantolaitoksen kapasiteetti oli noin 10 % koko maailman silloisesta tuotannosta, vaikka apatiitissa on vain noin 1 % harvinaisia maametalleja. Kemiran lopetettua tämän tuotannon 1970-luvulla, apatiittia ei juurikaan enää käytetä näiden metallien lähteenä.^[11]

Harvinaisia maametalleja myydään raaka-ainemarkkinoilla pääasiassa oksideina, jotka ovat kemiallisesti kestäviä, helposti varastoitavissa ja helposti käytettävissä kuhunkin yksittäiseen sovellukseen. Myös halideja käytetään raaka-ainekaupassa ja välituotteina.^[15]

Kiina on osana Yhdysvaltain kanssa käytävää kauppasotaa vuonna 2019 uhannut lopettaa harvinaisten maametallien viennin Yhdysvaltoihin.^[16]

Harvinaisten maametallien tuotannossa teollisessa mittakaavassa tärkein erotusmenetelmä on nykyään neste-nesteuutto.^[15] Se yhdessä ioninvaihtomenetelmän kanssa on korvannut aikaisemman vaivalloisen jakokiteytyksen.^[11]

Käytetyn elektroniikkaromun kierrätykseen perustuvat tuotantomenetelmät ovat lähinnä tutkimusasteella. Vuonna 2018 harvinaisten maametallien hinnat olivat niin alhaiset, ettei niitä tuotettu kierrättämällä.^[17]

Kaaviossa tummanpunaisiin ruutuihin merkityt alkuaineet ovat harvinaisia maametalleja.

• Maametalli

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Harvinaiset maametallit.

• Tiihonen, Antti: Harvinaisista maametalleista ja niiden erotusmenetelmistä, Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto, Kemian laitos, 29.5.2014 (pdf)