Harmonikka

Harmonikka on monimutkainen mekaaninen laite, jonka ääni muodostuu vapaasti värähtelevissä vapaalehdykkäkielissä^[1]. Useissa malleissa käytetään useampaa kuin yhtä kielisarjaa, jotka voidaan sitten saattaa soimaan yhtenä tai useampana äänikertana. Äänikertojen käyttöä varioidaan rekisterikytkimillä^[3]. Muutoin harmonikka koostuu karkeasti ottaen kolmesta perusosasta, jotka ovat palje, diskanttipuoli ja bassopuoli^[1].

 

 

Ääni syntyy vapaasti värähtelevissä vapaalehdykkäkielissä. Teräksiset kielet kiinnitetään alumiinista valmistettuun kielilaattaan, vastakkaisille puolille kielen mittoihin tarkasti sovitettujen kieliaukkojen päälle.^[4] Aukot on suljettu toiselle puolelle kiinnitetyllä nahkaventtiilillä. Kukin kielilaatta puolestaan kiinnitetään joko ruuvaamalla tai mehiläisvahan avulla kielipenkissä olevan äänikammion päälle. Palkeella tuotetaan ilmaa ääniaukkoihin ja ilma saa kielen värähtelemään.^[1] Kielilaatat on kiinnitetty kielipenkkeihin, joissa kielet ja kieliaukot on asetettu oikeaan kohtaan koskettimella avattavien venttiililäppien suhteen. Koskettimen painallus avaa vipumekanismin välityksellä venttiililäpän ja päästää ilmaa paljetta käytettäessä kieliaukon kautta kyseisiin kieliin.^[4]

 

Samanäänisissä harmonikoissa saman kielilaatan molemmilla kielillä on sama säveltaso, jolloin kosketinta painaessa tulee palkeen käyttösuunnasta riippumatta sama ääni, kun taas vaihtoäänisissä instrumenteissa samasta näppäimestä kuuluu eri ääni riippuen siitä, vedetäänkö vai työnnetäänkö paljetta. Monissa malleissa yhdestä näppäimestä saadaan soimaan samanaikaisesti useita kieliä, jotka eroavat toisistaan oktaavialaltaan tai soinniltaan. Sulkulevyjä käyttävillä rekistereillä eli koplareilla saadaan kytketyksi soimaan halutut kielisarjat eli äänikerrat.^[1] Isommissa malleissa rekistereitä on käytössä sekä diskantti- että bassopuolella^[4]. 8-jalkaiset perusäänikerrat soivat nimensä mukaan kirjoitetulta korkeudelta, 4-jalkainen piccolo-äänikerta soi 8-jalkaista perusäänikertaa oktaavin ylempää, ja 16-jalkainen alaäänikerta soi 8-jalkaista äänikertaa oktaavia alempaa. Cassotto-harmonikassa 16-jalkainen äänikerta ja toinen peruskorkeudelta soiva 8-jalkainen äänikerta soivat cassotto-kammion kautta, jolloin kyseisiin ääniin tulee pehmeä sävy, ja kaksi muuta äänikertaa, piccolo ja toinen perusäänikerta, soivat suoraan.^[5][4] Peruskorkeudelta soivat äänikerrat on voitu tarkoituksellisesti virittää hieman eri taajuuksille, jolloin ääneen etsitään lievää huojuntaa. Aidon musette-harmonikan (jota käytetään erityisesti ranskalaisessa chanson-musiikissa) virityksessä tarvitaan jopa kolme 8-jalkaista kielipenkkiä ja äänikertaa, joista keskimmäinen on viritetty puhtaasti, yksi hieman yli ja yksi hieman alavireiseksi, jolloin saadaan aikaan laajasti huojuva, kyseiselle musiikkityylille tunnusomainen äänensävy.^[4]

 

Harmonikan palje valmistetaan manillapahvista, ja palkeen kulmat vahvistetaan tavallisesti kulmaraudoilla^[6][4]. Palkeessa on tavallisesti 16–19 poimua^[4]. Harmonikan ääni syntyy paljetta vetämällä ja työntämällä, samalla kun harmonikan koskettimia painellaan, jolloin ilma ohjautuu avautuvien venttiililäppien kautta kieliaukkoihin ja edelleen kieliin.^[1] Palkeella myös säädellään äänen voimakkuutta ja tuodaan soittoon muutoinkin dynamiikkaa. Paljetekniikkaa onkin useissa lähteissä verrattu laulajien hengitystekniikkaan ja viulistien jousitekniikkaan^[2]. Palkeen käyttö sekä rajoittaa että luo mahdollisuuksia.^[3] Palkeella on iso merkitys fraseerauksessa, ja yleisesti käytetty erikoistehoste paljetremolo tuotetaan nopeilla pienillä edestakaisilla palkeen liikkeillä^[1].

Harmonikan diskanttipuolta soitetaan tavallisimmin oikealla kädellä, ja siinä voi olla joko piano- tai näppäinkoskettimet. Pianokoskettimisto valkoisine ja mustine koskettimineen on samanlainen kuin pianossa ja muissa kosketinsoittimissa. Näppäinkoskettimistolla varustettuja harmonikkoja voi olla yksi-, kaksi- tai monirivisiä (tavallisimmin viisirivisiä). Pianoharmonikat ja moniriviset näppäinharmonikat ovat yleensä kromaattisia eli niissä on 12 säveltä kutakin oktaavia kohti. Yksi- ja kaksirivisillä harmonikoilla sekä eräillä muilla näppäinharmonikoilla voidaan puolestaan soittaa vain tietty diatoninen asteikko, esimerkiksi C-duurin sävelet, eli vain 7 säveltä oktaavia kohti.^[4]

 

 

 

 

 

Ilmeisesti yleisimmin maailmalla levinnyt harmonikkatyyppi on diatoninen näppäinharmonikka, jollaisia valmistetaan ympäri maailmaa. Eri kulttuureissa on omia niille ominaisia versioita, joiden virityssävellajit, ääniala ja koskettimiston rakenne vaihtelevat niillä soitettavan musiikin mukaan. Erilaisia diatonisia harmonikkatyyppejä on noin 40–55 eri lajia.^[4] Suomessakin yleisimmin käytössä olevan yksirivisen harmonikan diskanttisormiossa on useimmiten kymmenen duuriasteikolle viritettyä kosketinta. Paljetta työnnettäessä saadaan asteikon 1., 3. ja 5. sävel, vedettäessä muut. Kaksiriviseen harmonikkaan on yhdistetty kaksi yksirivisen riviä, jotka ovat useimmiten kvartin etäisyydellä toisistaan. Suomalaisissa instrumenteissa ulkorivi on tavallisimmin G-duuriviritteinen, sisärivi C-duuriviritteinen.^[1] Etenkin texmex- ja conjunto-muusikoilla voi olla jopa kolmirivisiä diatonisia näppäinharmonikkoja.^[4]

Kromaattiset näppäin- ja pianoharmonikat ovat yleensä samanäänisiä, eli näppäimestä saadaan sama sävel sekä paljetta vetämällä että työntämällä^[1]. Monirivisissä kromaattisissa näppäinharmonikoissa diskanttisormio muodostuu kolmesta perusrivistä, jotka muodostuvat päällekkäisistä pienistä tersseistä, ja perusrivit ovat puolen sävelaskelen päässä toisistaan. Neli- ja viisirivisissä harmonikoissa on kaksinkertaistettu yksi tai kaksi perusriviä, jotka eivät siis kasvata soittimen äänialaa, mutta auttavat sormituksen suunnittelua. Esimerkiksi viisirivisellä näppäinharmonikalla kaikki sävellajit voidaan periaatteessa soittaa samalla sormituksella.^[4] Näppäimistön organisointi ja rivien keskinäinen järjestys vaihtelevat eri maissa neljän eri päätyypin mukaan.^[4] Pääasiassa Suomessa on käytössä italialaiseen C-järjestelmään pohjautuva sormiojärjestelmä, jossa C on keskirivillä.^[1] Tätä myös G-järjestelmäksi kutsuttua tapaa ei juurikaan käytetä Suomen ulkopuolella^[4]. Italiassa, Ruotsissa ja Pohjois-Amerikassa enimmäkseen käytössä olevassa C-järjestelmässä C-kielen näppäinrivi on saanut oman apurivin uloimmaksi, niin että D-kielen sisältämä rivi sijaitsee keskellä ja jää siten ilman apuriviä.^[7] Ottar E. Akre puolestaan kutsuu ruotsalaiseksi järjestelmäksi C-järjestelmän muunnosta, jossa H, D ja F -näppäimet ovat ulkorivillä.^[8].

B-järjestelmässä, joka tunnetaan myös ”venäläisenä”^[7] tai ”norjalaisena järjestelmänä”^[8][7], C-näppäin on G-järjestelmän tavoin keskirivillä, mutta kaksi muuta perusriviä ovat vaihtaneet paikkaa. B-järjestelmää käytetään eniten muun muassa Saksassa ja Venäjällä. Neljäntenä päätyyppinä tunnetaan vielä niin sanottu ”käänteinen” B-järjestelmä, joka ei ole kuitenkaan kovin laajalti levinnyt. Joskus on kokeiltu myös muun tyyppisiä näppäinjärjestelmiä, joissa on jopa yhdistetty diatonisia ja kromaattisia koskettimistoja, mutta ne ovat jääneet harvinaisuuksiksi. Tunnetuimpia lienee esimerkiksi Paul von Jankon pianokoskettimistoon pohjautuva John Reutherin kehittämä versio.^[4]

Enimmillään harmonikan ääniala voi olla noin seitsemän oktaavia, kun eri äänikerrat otetaan käyttöön, mutta itse näppäinsormion laajuus on maksimissaan noin viisi oktaavia.^[1].

Pianoharmonikassa puolestaan diskanttipuolen koskettimisto on järjestetty muistuttamaan pianonkoskettimistoa^[4]. Täysikokoisen, useampirivisen näppäinharmonikan diskanttipuolelle mahtuu tavallisesti enemmän koskettimistoa kuin pianoharmonikkaan. Pianoharmonikan diskanttipuolen koskettimiston laajuus on laajimmillaan noin 3½ oktaavia^[1] tai 45 kosketinta^[4]. Pianoharmonikkaa soitetaan eniten Yhdysvalloissa, Britanniassa, Itä-Euroopassa^[1] ja Kiinassa^[9].

Yksi- ja kaksirivisten näppäinharmonikkojen bassopuolella on tavallisesti vain vähän perusbassoääniä ja sointuja. Esimerkiksi yksirivisen harmonikan bassopuolella on useimmiten vain kaksi näppäintä, yksi perus- ja yksi sointubasso, jolloin paljetta työnnettäessä saadaan I asteen ja vedettäessä V asteen sointu. Kaksirivisissä on kahdentyyppistä järjestelmää, tasabasso ja ristibasso. Tasabassossa on neljä perusbassonäppäintä ja 4 sointunäppäintä, ja sointuvalikoima kattaa tavallisesti I, V, IV, II, VI ja rinnakkaismollin V asteen soinnut. Samanäänisellä ristibassolla varustetuissa kaksirivisissä perus- ja sointubassot on järjestetty riveittäin standardibassojärjestelmää muistuttavalla tavalla.^[1]

 

Monirivisten ja pianoharmonikkojen bassopuoli voi tavallisesti olla järjestetty niin sanotun standardi- tai melodiabassojärjestelmän mukaisesti. Standardibassojärjestelmässä eli Stradella-järjestelmässä tyypillisimmin kaksi paljetta lähinnä olevaa bassokosketinriviä ovat matalien perusbassoäänien soittamista varten. Neljä ulommaista riviä puolestaan ovat sointubassorivejä. Kolmas rivi palkeesta päin koostuu eri sävellajien duurisoinnuista, neljäs rivi mollisoinnuista, viides rivi septimisoinnuista ja kuudes rivi vähennetyistä soinnuista, jolloin kyseisen sävellajin perusbassoääni on samalla horisontaalisella korkeudella palkeesta katsoen toisella rivillä.^[4] Perusbassoja käytetään pääasiassa soinnun pohjasävelen ja terssin korostukseen säestettäessä, ja perusbassonäppäintä painettaessa soi tavallisesti useita samannimisiä säveliä eri oktaavialoissa. Sointubassonäppäin puolestaan avaa asianosaisen soinnun aikaansaamiseksi näppäimen varteen kiinnitettyjen läppien avulla yleensä kolme äänikammiota kahdesta ylimmästä äänikerrasta.^[1]. Koska soittaja ei yleensä näe bassopuolelle, on perusbassoäänet Ab, C ja E toisella rivillä palkeesta katsoen yleensä merkitty esimerkiksi pienellä muovihelmellä tai kololla, niin että ne erottuvat vasemman käden sormille tuntoaistilla.

 

Melodiabassojärjestelmää tarvitaan polyfonisen ja atonaalisen musiikin soittamiseen, koska standardibasso tukee pääosin vain tonaalisten melodioitten säestystä.^[1] Melodiabassojärjestelmässä bassopuolen äänet on järjestetty monirivisen näppäinharmonikan diskanttinäppäimistön peilikuvaksi, myös pianoharmonikoissa. Mekaniikasta riippuen standardi- ja melodiabassojärjestelmä voi olla myös rakennettu samaan harmonikkaan, jolloin haluttu järjestelmä valitaan käyttöön erityisellä vaihtokytkimellä. Myös melodiabassoharmonikassa kaksi palkeenpuoleisinta, sisintä, bassoriviä ovat tavallisesti standardibassojärjestelmän perusbassorivien kaltaiset. Niin sanotuissa Combi- tai Manual III -melodiabassoissa on standardibassorivien lisäksi kolme melodiabassoriviä. Standardibassopuolen kieliä on yleensä viisi kielipenkillistä, kun taas melodiabassopuolella kielipenkkejä voi olla kahdeksan tai yhdeksänkin. Melodiabassopuolen ääniala voi olla enimmillään noin viisi oktaavia.^[4]

Harmonikan kehittyminen nykymuotoonsa on ollut monien 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kehitettyjen vapaalehdykkäkielisten soitinrakennelmien summa.^[10] Perusajatuksen uskotaan pohjautuvan kiinalaisiin suu-urkuihin, maailman ensimmäiseen vapaalehdykkäsoittimeen, joka levisi Eurooppaan 1600-luvun jälkeen.^[11] Johann Wilde teki esityksillään suu-urut suosituksi Pietarin seurapiireissä 1740-luvun puolivälissä, mikä inspiroi vapaalehdykkäsoittimien kehitystä 1770-luvulta 1790-luvulle osaltaan harmonikkaa ja harmonia muistuttavien soitinten suuntaan.^[12][10] Henry Doktorskin mukaan tiedemies ja fyysikko Christian Kratzenstein oli kuullut Wilden suu-urkusoittoa Pietarissa, ja hän kehitteli sen innoittamana laitetta puheen keinotekoisen tuottamisen tutkimustaan varten 1770. Laite tuotti viisi puheääntä muistuttavaa vokaaliääntä.^[10] Kehittelyn yhteydessä keksitty vapaalehdykkäkielen urkupilliin yhdistävä periaate oli pitkään käytössä myös urkurakennuksessa. Laitteessa käytetyt vapaalehdykkäkielet myös poikkesivat kiinalaisista suu-uruista rakenteellisilta ja akustisilta ominaisuuksiltaan^[13]. Kratzensteinin apuna kokeessa oli tšekkiläinen urkurakentaja Franz Kirsnik^[13], joka kehitti ajatusta eteenpäin lisäämällä vapaalehdykkäkieliin oikealle kädelle koskettimiston ja vasemmalla kädellä käytettävän palkeen. Instrumentti tuli tunnetuksi Kirsnikin harmonica -nimellä.^[10] Toisissa lähteissä puolestaan kerrotaan, ettei kiinalaisilla suu-uruilla olisi ollut yhteyttä Kratzensteinin ja Kirsnikin kehittämiin ja Euroopassa sittemmin levinneisiin vapaalehdykkäkielten rakennusperiaatteisiin juuri suu-uruissa käytetyistä vapaalehdyköistä huomattavasti poikkeavien rakenteellisten ja akustisten erojen vuoksi. Joka tapauksessa juuri heidän kehittämänsä vapaalehdykkäkielten rakenne tuli huuliharpuissa, concertinoissa ja harmonikoissa käytettävien kielten perustaksi, koska kielet eivät enää tarvinneet äänen tuottamiseksi isokokoisia putkia tai muita resonoivia apurakenteita, vaan ääni saatiin syntymään huomattavasti pienemmissäkin rakenteissa.^[13]

Eräissä lähteissä yhtenä harmonikan mahdollisena esimuotona pidetään myös keskiaikaista portatiivia^[14] eli kanto-urkuja, jossa soittaja käytti oikealla kädellään koskettimistoa ja vasemmalla kädellään soittimen takaseinään kiinnitettyä kiilapaljetta.^[15]

Lukuisissa lähteissä mainitaan saksalaisen Christian Buschmannin kehittäneen ja patentoineen Berliinissä vuonna 1822 ensimmäisen harmonikan varsinaisena esiasteena pidetyn soittimen Handaeolinen. Laajalti maailmalla levinnyt tieto pohjautuu Buschmannin oman jälkeläisen Heinrich Buschmannin Saksassa vuonna 1938 julkaisemaan ja Hohnerin kustantamaan kirjaan. Tuosta harmonikan esiasteesta ei kuitenkaan ole jäänyt jälkipolville erityisen luotettavaa dokumentaatiota eikä esimerkkikappaleita.^[16] Buschmannin handaeoline lienee joka tapauksessa ollut 15 vapaalehdykkäkielestä koostuva varsin yksinkertainen rakennelma, jossa ilma puhallettiin kieliin alun perin suulla ja myöhemmin palkeella. Handaeoline oli suunniteltu urkujen virittämisen apuvälineeksi.^[10] Anton Reinlein sai vuonna 1824 Wienissä patentin ilmeisesti palkeilla käytettyyn vapaalehdykkäsoittimeen ”kiinalaistyyppisen huuliharpun” parannuksena.^[16]

Wieniläinen Cyril Demian sai 23. toukokuuta 1829 patentin kehittämälleen diatoniselle accordionille, jossa oli viisi kosketinta, ja hän kehitteli eteenpäin myös muita soittimen muotoja. Demianin kehittämä soitin on säilynyt Wienin teknisessä museossa. Soittimessa oli kaksi koskettimilla toimivaa palkeella varustettua huuliharppua. Vasemmalla kädellä paineltavaksi tarkoitetut painikkeet tuottivat sointuja, mistä on peräisin nimi accordion.^[10]

Pääartikkelit: Concertina ja Bandoneon

 

 

Sir Charles Wheatstone kehitti Englannissa 1820-luvun puolivälin jälkeen harmonikan kielten kehitykseen paljon vaikuttaneen ja melodiabassoharmonikan esimuotona pidetyn concertinan. Alun perin Wheatstone kutsui kehittämäänsä instrumenttia nimellä symphonium^[16] vuonna 1825. Siinä oli kummallekin kädelle 12 painiketta, ja soittaja puhalsi siihen itse suullaan ilmaa. Wheatstone lisäsi Symphoniumiin palkeen 1827 ja alkoi myöhemmin kutsua soitinta concertinaksi. Varhaiset kuvat concertinasta ovat symphoniumin patenttihakemuksessa vuodelta 1829, mutta varsinaisen concertinan Wheatstone patentoi vasta vuonna 1844. kehiteltyään sitä huomattavasti eteenpäin^[10] Saksalainen soitinrakentaja Carl Friedrich Uhlig puolestaan kehitti 1830-luvulla konzertinan Demianin accordionin pohjalta ja ilmeisesti täysin riippumattomasti Wheatstonesta^[17].

1850-luvulle tultaessa concertina oli saavuttanut suuren suosion seurapiireissä ja sille sävellettiin taidemusiikkia. Concertinan ”taiteellisena huippuna” pidetään saksalaisen Bernhard Moliquen (1802–1869) teoksia, esimerkiksi Kuusi karakteristista kappaletta op. 61 concertinalle ja pianolle. Concertinan suosio kuitenkin hiipui hienostopiireissä vuosisadan loppua kohden pianon kehittyessä instrumenttina.^[5] Erityisesti saksalaisen concertina-version pohjalta kehittyi kuitenkin edelleen bandoneon, joka saavutti 1900-luvulla merkittävän aseman argentiinalaisessa tangomusiikissa ja sen pohjalta kehittyneessä taidemusiikissa.^[18]

 

 

Muidenkin harmonikan varhaisten versioiden kaupallinen valmistus ja myynti alkoivat levitä nopeasti 1830-luvulta. Välttääkseen patenttiongelmia valmistajat markkinoivat soittimiaan eri nimillä, kuten handharmonika.^[19] Vuonna 1834 Demian kehitti poikiensa kanssa harmonikkaa siten, että diskanttipuoli laajeni kaksiriviseksi kromaattisine ”apunuotteineen”, ja vasemmalle kädelle lisättiin sointujen lisäksi myös kromaattinen bassorivi. Demianin harmonikasta kehitetyt uudet soitinversiot alkoivat saada jalansijaa eri puolilla maailmaa. Vuonna 1830 Charles Buffet kopioi Demianin soittimia Belgiassa ja J.-B.-N. Fourneux ja M. Busson puolestaan Pariisissa. Näissä versioissa oli 10–12 diskanttikosketinta ja kaksi bassokosketinta ruusupuisessa kotelossa.^[4] Vuonna 1833 saksalainen C. W. Meisel toi Braunschweigin markkinoilta löytämänsä W. Thien Wienissä valmistaman harmonikan Klingenthaliin. Muutamaa vuotta myöhemmin Charles Messner puolestaan alkoi valmistaa huuliharppuja Trossingenissa, ja siitä alkoi paikkakunnan harmonikanvalmistus kehittyä.^[20] Vuonna 1838 itävaltalainen Matthäus Bauer keksi kielipenkin, jossa oli useita yksittäisiä vapaalehdykkäkammioita. Kammiot olivat toiselta puolelta avoimia, ja ne voitiin sulkea kosketinvarren päässä olleella läpällä.^[4] Yhdysvaltoihin ensimmäiset diatoniset harmonikat levisivät 1840-luvulla ja Japaniin 1850-luvulla.^[9]

Ensimmäisen kromaattisen näppäinharmonikan valmisti wieniläinen muusikko Franz Walther 1850. Soittimessa oli aluksi 46 diskanttikosketinta (myöhemmin 52), jotka oli järjestetty kolmeen riviin. Kunkin rivin sävelkorkeus oli pienen terssin etäisyydellä toisistaan, ja kukin rivi oli puolen sävelaskelen päässä toisesta rivistä. Bassopuolella oli aluksi kahdeksan (myöhemmin 12) diatonista painiketta, joista puolella tuotettiin perusbassoääniä ja lopuilla kaksiäänisiä sointuja.^[4]

 

Kromaattisen näppäinharmonikan ohella myös pianoharmonikka syntyi 1800-luvun puolivälissä Ranskassa ja Itävallassa. Ranskalaisen Philippe Joseph Boutonin kerrotaan patentoineen pianokoskettimistoisen harmonikan Pariisissa jo 1852^[21]. Toisten lähteiden mukaan kolmioktaavisen pianokoskettimilla varustetun harmonikan olisi rakentanut ensimmäisenä Matthäus Bauer Wienissä 1854, kun taas M. Busson -niminen pariisilainen harmonikanrakentaja puolestaan olisi esitellyt oman versionsa 1855^[4]. Samoihin aikoihin alkoi myös vakiintua harmonikan soittotapa, jossa diskanttikoskettimia painetaan oikealla kädellä ja bassokoskettimia vasemmalla, samalla kun paljetta liikutetaan lineaarisesti vasemmalla kädellä.

Vuonna 1862 yksin Saksan Klingenthalissa oli jo 20 eri harmonikanvalmistajaa^[20]. Italiassa Paolo Soprani alkoi 1860-luvulla rakentaa aluksi diatonisia näppäinharmonikkoja Castelfidardon kaupungissa, josta kehittyi myöhemmin eräs teollisen harmonikantuotannon maailmanlaajuisista keskuspaikoista. Muita tärkeitä harmonikantuotannon ja -kehityksen keskuksia olivat Stradella Lombardiassa ja Vercelli Piemontessa. Mariano Dallapè aloitti harmonikanvalmistuksen Stradellassa 1876 kehittäen Boutonin pianoharmonikkaa eteenpäin. Vercellissä puolestaan muun muassa Mattia Berardi ja Rancon perheyritys kehittivät näppäinharmonikkoja.^[22] Vuonna 1880 Tessio Jovani rakensi Stradellassa jo pianoharmonikkoja, joissa oli 64 bassopuolen näppäintä (perus- ja sointubassot yhteensä). Dallapèn yritys rakensi vuonna 1890 de luxe -pianoharmonikkoja, joissa oli jo kolmen oktaavin verran diskanttiääniä ja 112 bassonäppäintä.^[21] 1900-luvun alussa standardibassojärjestelmä tarjosi säestysmahdollisuudet kaikissa sävellajeissa.^[4]

 

Standardibassojärjestelmä yhdessä monirivisen näppäinharmonikan ja pianoharmonikan kehittymisen kanssa monipuolisti harmonikkaa viihdesoittimena. Harmonikka oli kuitenkin enimmäkseen kansanmusiikin ja yksinkertaisen tanssimusiikin soitin, ja standardibassojärjestelmä rajoitti musiikillisia mahdollisuuksia.

Ensimmäisenä melodiabassoharmonikan ajatuksen esitti Rosario Spadaro Sisilian Cataniassa 1890^[22]. Toisten lähteiden mukaan ensimmäiset kromaattiset melodiabassoharmonikat kehitettiin 1900-luvun alkupuolella Ranskassa^[5]. Melodiabassoharmonikoista kehittyi erilaisia teknisiä versioita ja sormiojärjestelmiä, ja ne alkoivat yleistyä 1950-luvun loppua kohden. Eräissä versioissa oli standardibassojärjestelmän lisäksi erikseen kolme melodiabassoriviä diskanttipuolen kolmen perusrivin peilikuvana. Pian alkoivat yleistyä harmonikkamallit, joissa erillisellä vaihtokytkimellä pystyttiin vaihtamaan melodiabasso standardibassojärjestelmään käyttäen hyväksi samoja koskettimia.^[23]

Katso myös: Bajan-harmonikka

Venäjällä harmonikan kehitys jatkui 1830-luvulta alkaen, jolloin Ivan Sizov hankki Nižni Novgorodin markkinoilta käsintehdyn varhaisen harmonikan ja päätti perustaa oman harmonikkapajan. Kehitys tapahtui suhteellisen erillään Länsi-Euroopasta^[4]. Timofei Vorontsov perusti 1840-luvulla Tulaan maan ensimmäisen harmonikkatehtaan, joka valmisti vuodessa jopa 10 000 soitinta. Harmonikasta kehittyi elimellinen osa venäläistä kansankulttuuria.^[24]

 

Ensimmäiset Tulan harmonikkatehtaan soittimet olivat yksirivisiä; yksi rivi kummallekin kädelle. Ne muistuttivat tavallaan erittäin pieniä concertinoja ja viehättivät yleisöä kovalla ja terävällä äänellään. Instrumenttien musiikillinen anti jäi vaatimattomaksi.

Tulan harmonikkojen pohjalta kehitetyn saratovilaisen garmonikan erityispiirteenä olivat soittimeen kiinnitetyt pienet kellot, jotka antoivat sille omintakeisen soinnin. Nekin saavuttivat huomattavaa suosiota. Soittimen kehitys jatkui edelleen Vjatkassa, jossa harmonikanvalmistajat lisäsivät äänialaa molemmille käsille. Pian soittimesta kehitettiin myös erikoisia muotoja, joissa saattoi olla jopa kaksi metriä pitkät palkeet, joihin soittaja pystyi jopa kääriytymään (!). Kehityksen seuraava askel olivat Euroopasta omaksutut kaksiriviset harmonikat, jotka esikuviensa mukaisesti olivat edelleen diatonisia.

Varhaiset venäläiset harmonikkatyypit ovat nykyisin harvinaisuuksia, eivätkä ne enää ole järin laajalti käytössä.^[24] Soitinrakentaja Nikolai Beloborodov alkoi rakentaa Tulassa 1870-luvulla ensimmäisiä venäläisiä kolmirivisiä kromaattisia näppäinharmonikkoja.^[12]

Nykyisin korkeatasoisin ja kansainvälisesti erittäin arvostettu venäläinen harmonikkatyyppi on ns. bajan-harmonikka, joka on saanut nimensä kuuluisan venäläisen runonlaulajan Bojanin mukaan^[24]. Soittimen kehityskaari oli pitkään lähes täysin eristyksissä länsimaisten näppäinharmonikkojen kehityksestä.^[4] Bajan-nimitys harmonikasta löytyy julisteista ja ilmoituksista vuodelta 1891, mihin saakka harmonikkaa oli Venäjällä kutsuttu enimmäkseen nimellä harmonika (venäjänkielisissä teksteissä kirjoitusasu on ´garmonika´, koska venäjässä ei ole sananalkuista h:ta).

Ensimmäiset kromaattiset bajan-harmonikat kehitti soitinrakentaja Pjotr Sterligov. Soitin saavutti pitkälle kehittyneen muotonsa nopeasti, vain kymmenessä vuodessa 1905–1915. Kauden viimeisimpiä malleja käytetään yhä tehdastuotannon esikuvana. Soitinta teki tunnetuksi erityisesti harmonikkavirtuoosi Jakov Orlanski-Titarenko.^[24] Bajan-harmonikat poikkeavat länsimaisista näppäinharmonikoista jonkin verran sekä soinniltaan että rakenteeltaan.^[12] Soitinta kehitti toisen maailmansodan jälkeen eteenpäin erityisesti Moskovan kokeellinen soitinlaboratorio, jossa tuotettiin erittäin korkealaatuisia, joskin suurikokoisia ja painavia instrumentteja. Myöhemmin venäläiset bajan-kehittäjät ovat tehneet yhteistyötä myös länsimaisten harmonikanvalmistajien, kuten italialaisen Piginin, kanssa ja kehittäneet korkeatasoisia melodiabassokonserttiharmonikkoja eteenpäin.^[4]

Harmonikan teknisen kehityksen myötä soitinta alettiin ottaa yhä laajemmalti käyttöön eri puolilla maailmaa 1800-luvun puolivälistä lähtien etenkin kansanmusiikissa ja tanssimusiikissa. Yhdysvalloissa diatonisia harmonikkoja käytettiin afroamerikkalaisen väestön kirkoissa, koska se oli edullinen instrumentti. Soitinta käytettiin paljon myös minstrel show -esityksissä.^[9] Texmex-musiikki, jossa harmonikalla on merkittävä osa, alkoi kehittyä Texasissa ja Meksikon pohjoisosissa 1890-luvun jälkeen saksalaisten siirtolaisten tuotua harmonikkoja tullessaan^[25]. Diatoninen harmonikka nousi tärkeäksi myös Irlannin kansanmusiikissa.^[9]

 

Japanin ensimmäinen diatonisen harmonikan nuottikirja Tekukin dokukeiko julkaistiin 1894. Se sisälsi kansallislaulun ja 20 Meiji-kauden suosittua sävelmää.^[9]

Ensimmäisinä harmonikkalevytyksinä pidetään skotlantilaisen Peter Wyperin vuonna 1903 hankkimallaan laitteistolla levyttämiä vahasylinterilevytyksiä^[21]. Wyperin instrumentti oli 21-näppäiminen kaksirivinen diatoninen harmonikka, jota kutsuttiin melodeoniksi. Erikoista oli, että hän levytti usealle äänityslaitteelle yhtä aikaa, koska ei osannut massatuottaa äänityksiä muulla tavoin.^[26] Yhdysvaltalainen John Kimmel levytti ensimmäiset kaupalliset, yksinkertaista tanssimusiikkia sisältäneet, harmonikkalevytykset New Yorkissa noin 1904–1906^[26], muun muassa Edison-levy-yhtiölle 1906 tallennetun American Cake Walkin^[21].

Varsinkin pianoharmonikan ja harmonikkamusiikin suosio alkoi nousta Yhdysvalloissa toden teolla 1910-luvulla italialais-amerikkalaisten Deiron veljesten (Guido ja Pietro Deiro) valtaisan vaudeville-menestyksen myötä. Heidän kauttaan myös Italiassa valmistetut pianoharmonikkamallit saivat jalansijaa Yhdysvalloissa. Sitä ennen Yhdysvalloissa oli käytetty lähinnä yksi-, kaksi- tai kolmirivisiä diatonisia näppäinharmonikkoja, joita tilattiin Sears Roebuckin postimyyntiluettelosta.^[21] Lähteistä riippuen joko Guido tai Pietro Deiroa pidetään Yhdysvaltojen ensimmäisenä ammattimaisena pianoharmonikansoittajana^[27]. Veljeksistä ensimmäisenä saavutti Guido huomattavaa julkisuutta 1910, ja hän oli myös kaikkien aikojen ensimmäinen radiossa esiintynyt pianoharmonikansoittaja, mikä tapahtui Yhdysvaltojen ensimmäisen kaupallisen radioaseman 8MK:n kautta vuoden 1921 ja kesäkuun 1922 välillä^[21]. Deiron veljekset ja (näppäinharmonikkaa soittanut) Pietro Frosini kehittivät harmonikkamusiikkia merkittävästi monipuolisemmaksi, jopa virtuoosimaiseksi, viihdemusiikiksi.^[21] Bassopuolta käytettiin kuitenkin yhä selvästi pelkästään säestävänä, rytmittävänä. Heidän teoksensa levisivät harmonikansoittajien käyttöön ympäri maailmaa.^[5]

 

Deiron veljesten ja Frosinin aikaansaamien kansainvälisten vaikutteiden lisäksi harmonikkamusiikki nousi paikallisten muusikoiden ansiosta suosioon eri maissa. Esimerkiksi Ruotsin ”harmonikkakuninkaaksi”^[28] mainittu Carl Jularbo kiersi konsertoiden Ruotsia ja Norjaa jo vuodesta 1900 ja levytti 1 577 gramofonilevyä. Hän oli maassaan aikansa suosituin muusikko^[29], vaikka hänen nuotinlukutaitonsa oli puutteellinen.^[30] Ranskalaisen musette-harmonikkamusiikin katsotaan saaneen alkunsa 1905, kun ranskalaisen kabareen keulahahmo Antoine Bouscatel palkkasi harmonikansoittaja Charles Pégurin orkesterinsa pysyväksi jäseneksi.^[31] Yhdysvalloissa Louisianassa puolestaan C- ja D-viritteiset diatoniset harmonikat nousivat suureen suosioon ja merkittävään asemaan cajunmusiikin kehittymisessä 1920-luvulla^[19].

Kansan keskuudessa suosittu harmonikkamusiikki kohtasi kautta vuosikymmenten vastustusta ”korkeakulttuurin” taholta. Jo vuonna 1843 Frederic Chopin kirjoitti concertinasta: ”Kun olin soittanut... esiteltiin eräänlainen harmonikka (niin sanottu consertina). Yksi skottilainen rouva esitti sillä mitä kamalimpia kappaleita... Vaikuttaa siltä, että jokainen niistä naisista oli täysin hullu. Mitä kummallista väkeä? Jumala auttakoon heitä!” Hector Berlioz suhtautui puolestaan myönteisemmin, sillä hänen mielestään instrumentin ääni sulautui hyvin muun muassa harppuun ja pianoon.^[5] Ruotsissa 1900-luvun alkupuolella säveltäjä Hugo Alfvén kehotti ”polkemaan harmonikat palasiksi”^[29].

Saksassa konserttiharmonikkamusiikin historia alkoi 1922, jolloin Paul Hindemith sisällytti soitintehtailija Ernst Hohnerin aloitteesta harmonikan kamarimusiikkikokoonpanoon teoksessaan Kammermusik no.1. Säveltäjä Hugo Herrmann sävelsi 1927 seitsemän pientä karaktäärikappaletta, Sieben neue Spielmusiken, joka oli ensimmäinen konserttimusiikkisooloteos harmonikalle. Hohner perusti Trossingeniin Harmonika-Fachschule-oppilaitoksen, jonka johtajaksi nimitettiin Herrmann. Korkeatasoisen henkilökunnan ansiosta opinahjo sai mainetta ja houkutteli soittimen opiskelijoita, joista tuli korkeatasoisia konserttiharmonikkataiteilijoita. Opinahjo edisti myös etenkin Hohnerin harmonikkojen teknistä tasoa, ja tehdas nousi teknisen kehityksen kärkikaartiin. Hohner alkoi 1931 julkaista musiikkia ja oppimateriaaleja kaikentyyppisille harmonikoille. Vuonna 1945 saksalaiset konserttiharmonikkasävellykset olivat jo enimmäkseen polyfonisia, ja ensimmäisiä melodiabassoteoksia alkoi ilmestyä 1950-luvulla. Standardibassolle sävellettiin yhä vähemmän konserttimusiikkia.^[4]

Neuvostoliitossa bajan-harmonikka saavutti jo 1900-luvun alussa merkittävän aseman kansanmusiikin ohella myös konsertti- ja taidemusiikissa. Ensimmäisenä konservatoriona harmonikkamusiikkia alkoi opettaa Kiovan konservatorio 1927, ja vuonna 1937 säveltäjät Rubtsov ja Sotnikov sävelsivät lähes samanaikaisesti bajanille kaksi konserttoa.^[12]

Norsk pop- og rockleksikonin mukaan norjalainen Toralf Tollefsen oli ensimmäinen harmonikkataiteilija, joka konsertoi sinfoniaorkesterin solistina maaliskuussa 1947 Lontoon Albert Hallissa.^[32] Suuren musiikkitietosanakirjan mukaan puolestaan suomalainen Viljo Vesterinen oli esiintynyt Helsingin kaupunginorkesterin solistina jo vuonna 1944^[33], jota ennen yhdysvaltalainen Anthony Galla-Rini oli tosin jo kantaesittänyt säveltämänsä Accordion Concerto in G Minor -teoksen yhdessä Oklahoma City University Symphony Orchestran kanssa 15. marraskuuta 1941.^[34] Vuonna 1935 perustettu ja toisen maailmansodan jälkeen 1948 uudelleen elvytetty Kansainvälinen Harmonikkaliitto alkoi järjestää vuosittain arvostettuja kansainvälisiä Coupe Mondiale -kilpailuja, jotka osaltaan vaikuttivat korkeatasoisen harmonikkamusiikin leviämiseen.^[35] Harmonikkamusiikin taiteellinen taso ja monipuolisuus länsimaissa yleensäkin alkoivat kehittyä, kun melodiabassoharmonikkoja alettiin kehitellä teknisesti 1950-luvun alusta lähtien ja soitinta alettiin opettaa musiikkiopistoissa ja korkeakouluissa 1960-luvulla^[5].

 

Pohjoismaissa konserttiharmonikan korkeakoulutuksen uranuurtaja oli tanskalainen Mogens Ellegaard. Nähtyään vuonna 1952 Davide Anzaghin soittavan melodiabassoharmonikalla Bachia Coupe Mondiale -kilpailussa Hollannissa hän oivalsi, että soittimella olisi taidemusiikissa tulevaisuutta ainoastaan polyfonisena instrumenttina^[36]. Saatuaan käyttöönsä melodiabassoharmonikan hän alkoi kutsua instrumenttiaan accordeoniksi (erotukseksi tanskankielisestä kansanomaisesta trekkspill eli vetopeli-nimikkeestä). Hänen yhteistyönsä tanskalaisten, ruotsalaisten ja norjalaisten eturivin nykysäveltäjien kanssa tuotti yli sata konserttiharmonikkasävellystä, joita hän kantaesitti ahkerasti. Harmonikka hyväksyttiin instrumentiksi Ellegaardin johtamaan Tanskan kuninkaalliseen musiikkikonservatorioon vuonna 1970, ensin pedagogiselle linjalle ja vuodesta 1977 myös solistilinjalle. Hän alkoi heti ja järjestelmällisesti kouluttaa uusia soittimen pedagogeja. Ellegaardin oppilaita olivat monet omissa maissaan sittemmin merkittävät etulinjan harmonikkapedagogit, kuten Matti Rantanen, Owen Murray, Jon Faukstad, Geir Draugsvoll ja James Crabb. Ellegaardin nimi liitetään myös harmonikkaluokkien syntyyn muun muassa Sibelius-Akatemiassa, Norjan valtiollisessa musiikkikorkeakoulussa sekä Grazin musiikki- ja teatteriyliopistossa.^[37]

Venäjällä suurimmat bajan-mallit alettiin 1960-luvulla länsimaisten melodiabassoharmonikkojen tavoin varustaa perus-sointubassojärjestelmän lisäksi melodiabassovaihtimella. Monet maan merkittävistä nykyaikaisen taidemusiikin säveltäjistä, kuten Sofia Gubaidulina ja Vladislav Zolotarjov, alkoivat säveltää sille omistettua taidemusiikkia. Neuvostoliittolaiset konserttiharmonikkataiturit osallistuivat kansainvälisiin kilpailuihin vuodesta 1966 lähtien ja kahmivat lähes poikkeuksetta kärkisijat.^[12]

Melodiabassoharmonikan mahdollisuuksien ansiosta konserttimusiikki alkoi harmonikankin osalta 1970-luvulla etääntyä eri puolilla maailmaa duuri-mollitonaliteetista. Vasemman käden soittokuviot saivat sävelteoksissa uudenlaisen merkityksen, ja konserttiharmonikansoittajien vasemman käden tekniikka parani huomattavasti. Samoihin aikoihin sai harmonikan korkeakouluopetus taidesoittimena jalansijaa.^[5] 1980-luvulla ja etenkin 1990-luvulle tultaessa instrumentti oli vakiinnuttanut asemansa ja monissa maissa alkoi olla jo useita päteviä instrumentin pedagogeja.^[38]

Nykyisin harmonikalla soitetaan perinteisen kansan- ja viihdemusiikin lisäksi kaikenlaista musiikkia, kuten taidemusiikkia, nykymusiikkia, jazzia ja jopa metallimusiikkia. Harmonikkaopinnoissa voi monissa maissa edetä aina ylempään akateemiseen loppututkintoon asti.

Nykyisin harmonikansoittoa harrastetaan luultavasti eniten Kiinassa^[39]. Maassa arvioitiin olevan vuonna 1996 yli 300 000 rekisteröityä harmonikansoiton opiskelijaa^[40].

Ensimmäiset diatoniset harmonikat saapuivat Kiinaan Japanista, jossa kaksi kiinalaista intellektuellia, Ye Zhongleng ja Zheng Zhang Ziying olivat tahoillaan tutustuneet soittimeen 1900-luvun alussa. He julkaisivat lähes samoihin aikoihin kaksi kiinankielistä harmonikansoiton oppikirjaa: Ye vuonna 1906 (Shoufengqing jiaokeshu) ja Zheng 1908 (Shoufengqing duxi). Huolimatta heidän yrityksistään saada harmonikka osaksi maan musiikin koulutusjärjestelmää yleinen mielipideilmasto maassa 1920-luvulla ei juurikaan arvostanut instrumenttia. Esimerkiksi kuuluisa musiikkikirjailija Feng Zikai luonnehti harmonikkaa vuoden 1925 musiikkitietosanakirjassaan ”sivistymättömäksi musiikilliseksi leluksi”.^[9]

Ensimmäiset pianoharmonikat saapuivat Kiinaan 1930-luvulla Saksasta ja Japanista. Harmonikan suosio alkoi kasvaa etenkin Shanghain alueella, ja kaupunkiin perustettiin 1930 maan ensimmäinen harmonikkakerho. 1930- ja 1940-luvuilla harmonikkaa käytettiin paljon yhdessä huuliharpun kanssa tanssisaleissa ja teattereissa. 1940-luvun lopulta lähtien soitin sai merkittävän aseman kommunistipuolueen poliittista propagandaa levittävissä tanssi- ja lauluryhmissä ympäri maan. Soitin oli helppo kantaa mukana poliittisiin tilaisuuksiin vaativienkin taipaleiden taakse. Ensimmäisten kiinalaisten pianoharmonikkojen tuotanto alkoi 1950-luvulla lähinnä kotimaan tarpeisiin eräissä valtion soitintehtaissa. Myös pianoharmonikansoiton oppikirjoja alettiin julkaista.^[9]

Kiinan muusikkojen liiton sponsoroimana pidettiin 1960-luvun alussa maan harmonikansoittajien kokous, jonka yhteydessä perustettiin muun muassa Pekingin harmonikkaliitto sekä muusikkojen liiton oma harmonikkaorkesteri. Kulttuurivallankumouksen yhteydessä harmonikan kehittyminen korkeatasoisena konserttisoittimena pysähtyi, mutta harmonikansoittajia lähetettiin paljon kyliin ja maaseudulle – jälleen kerran poliittisen propagandan levittämiseksi. Tämä vaikutti etenkin pianoharmonikan laajaan leviämiseen maassa. 1980-luvulle tultaessa sähköiset soittimet alkoivat korvata harmonikkaa laulu- ja tanssiryhmien soittimena, ja sen suosio alkoi laskea.^[9]

Kiinalaiset tutustuivat näppäinharmonikkoihin 1940-luvulla maassa konsertoineiden venäläisten bajan-soittajien välityksellä. Venäläiset antoivat harmonikansoiton oppitunteja ja esiintyivät muun muassa ravintoloissa. Vaikka näppäinharmonikkojen suosio ei yltänyt lähellekään pianoharmonikan tasoa, kansanarmeijan orkesterissa oli jo 1950-luvulla ainakin yksi näppäinhanuristi, joka oli oppinut taitonsa venäläisiltä. Shanghain harmonikkatehdas alkoi valmistaa näppäinharmonikkoja 1970-luvulla.^[9]

Melodiabassoharmonikat tulivat Kiinaan 1980-luvulla, jolloin Tianjinin konservatorion rehtori Wang Yuping oli ollut läsnä japanilaisen melodiabassoharmonikansoittajan kaupungissa pitämässä konsertissa ja kuullut soitinta ensimmäisen kerran. Tianjinin harmonikkatehdas valmisti vuonna 1985 ensimmäisen melodiabassoharmonikkansa, ja jonkin ajan päästä 13–15 instrumenttia lisää. Tianjinin konservatorio otti instrumentin ensimmäisenä koulutusohjelmiinsa, ja sitä pidetään maan korkeatasoisimpana harmonikansoiton opinahjona. Shanghain konservatorio alkoi kouluttaa melodiabassoharmonikkaa syksyllä 2003 ja Pekingin keskuskonservatorio keväällä 2004.^[9] Harmonikka on lopulta saavuttanut vankan jalansijan vapaalehdykkäkielet maailmalle lahjoittaneessa maassa.

 

Suomeen ensimmäiset yksi- ja kaksiriviset harmonikat tulivat 1800-luvun puolivälissä sekä idästä että lännestä, ja niistä tuli nopeasti suosittuja kansansoittimia.^[1] Suomen ensimmäisenä ammattimaisena konsertoivana harmonikkataiteilijana pidetään tanskalaissyntyistä Martin Paulia, joka konsertoi ja opetti Suomessa ahkerasti vuodesta 1879 alkaen aina kuolemaansa saakka 1893. Paulin konserteista ilmoiteltiin ja kirjoitettiin laajalti tuon ajan sanomalehdissä. Hänen ohjelmistonsa koostui kansanmusiikin ohella salonkimusiikista ja aikansa suosituista oopperoista poimituista kappaleista, joita Paul sovitti parhaansa mukaan käyttämälleen diatoniselle harmonikalle. Paul julkaisi myös ensimmäisen suomenkielisen harmonikansoiton oppikirjan vuonna 1885, joka sisälsi monipuolista yksi- ja kaksirivisille harmonikoille tarkoitettua materiaalia. Paulin ura jäi kuitenkin tämän kuoleman jälkeen vähemmälle huomiolle, mikä saattoi johtua Markku Lepistön mukaan myös siitä, että laajempi yleisö piti hänen soittamaansa musiikkia liian taiteellisena. Paul ei myöskään säveltänyt omaa musiikkia, eikä äänilevyä ollut vielä keksitty taltioimaan hänen esityksiään jälkipolville.^[41]

Seuraavan vuosisadan alussa harmonikka olikin lähes kokonaan tanssi- ja pelimannimusiikin soitin. Soittimella oli hyvin ”maallinen” ja rahvaanomainen maine, eikä sitä hyväksytty vaikkapa kirkkoihin. Moniriviset ja isokokoisemmat harmonikat alkoivat vallata alaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Kiinnostus yksi- ja kaksirivisiin on kuitenkin elpynyt 1970-luvulta lähtien. Vuosisadan merkittävimpiä suomalaisia yksi- ja kaksirivisen harmonikan soittajia olivat Iisakki Myllymäki, Aapeli Hautanen, Tauno Aho, Veikko Turja, Tauno Krossi, Teppo Välimäki, Veli-Matti Järvenpää ja Jaana Rinta-Ruona.^[1]

 

Jussi Homan ja Leander Norrback olivat ensimmäisiä laajempaan tietoisuuteen nousseita suomalaisia kromaattisen harmonikan soittajia, jotka lisäsivät ohjelmistoonsa salonkimusiikkia, alkusoittoja ja virtuoosikappaleita 1920-luvun alussa, ja he omaksuivat vaikutteita muun muassa Frosinilta ja Deirolta^[1]. Suomessa ensimmäisiä harmonikkaan myönteisemmin suhtautuneita musiikkioppineita oli Heikki Klemetti, joka erityisesti Leander Norrbackin soittoa kuultuaan alkoi pitää harmonikkaa vaikkapa viuluun ja pianoon verrattavana soittimena.^[42] Harmonikan ”kulta-aikaa” oli 1930-1950-luku, jolloin instrumentilla oli keskeinen rooli melkein kaikessa suomalaisessa tanssi- ja viihdemusiikissa. Jatkosodan aikaisilla viihdytyskiertueilla rintamalla harmonikka oli tärkein säestyssoitin, koska sitä oli helppo kuljettaa mukana, ja kiertämässä oli suuri joukko monentasoisia soittajia maankuuluista mestareista kyläpelimanneihin.^[43] Kultakauden tärkeimpiä nimiä olivat Viljo Vesterinen, Toivo Manninen, Onni Laihanen, Matti Viljanen, Paul Norrback ja Lasse Pihlajamaa.^[1] Suomen harmonikkaliitto perustettiin 1952.^[44] 1950-luvulla Lasse Pihlajamaa, Paul Norrback ja Veikko Ahvenainen alkoivat kehittää harmonikansoittoa konserttimusiikin – Ahvenainen myöhemmin myös kirkkomusiikin – suuntaan, kun taas etenkin Matti Viljanen laajensi sen asteikkoa jazziin päin.^[45] Sotien jälkeen suomalaista tangoa uudistanut Toivo Kärki, joka soitti harmonikkaa itsekin, nosti harmonikan tangon keskeiseksi säestyssoittimeksi kirjoittamalla sille soolot kappaleiden johdantoihin ja välisoittoihin sekä säestäviä osuuksia lauluosuuksien taustalle.^[46] Veikko Ahvenaisen mukaan harmonikan kulta-aikana äänilevylle soittamaan päässeet muusikot tunsivat toistensa soittotyylit tarkoin.^[47]

 

Harmonikkoja alettiin valmistaa 1930-luvulla myös Suomessa, kun siihen asti oli käytetty lähinnä saksalaisia ja italialaisia tuontisoittimia. Kouvolan harmonikkatehdas toimi vuosina 1932–1995. Viipurissa puolestaan aloitti Nestori Kukkolan omistama harmonikkatehdas, joka toimi 1930-luvun alusta vuoteen 1939. Sotien jälkeen se jatkoi toimintaansa Lahdessa 1950-luvun puoliväliin. Kurikassa toimi Sameli Elomaan omistama Kurikan soitintupa samaten 1930-luvulta pitkälti 1960-luvulle saakka.^[48] Kouvolan Harmonikka Oy:n lopetettua toimintansa ei Suomessa eikä koko Pohjoismaissa ole enää vuoden 1995 jälkeen ollut teollista harmonikanvalmistusta.^[49] Käsityönä vähärivisiä harmonikkoja Suomessa tekevät edelleen muun muassa cajun-harmonikkoihin erikoistunut Jarkko Helin Tampereella^[50] sekä Matti Luukisen työtä jatkava kaksirivisten tekijä Aaro Luukinen Porissa.^[51][52] Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa voi harmonikanrakennuksessa suorittaa jopa kolmivuotisen artesaanitutkinnon.^[53]

1960-luvun mittaan harmonikka joutui kevyessä musiikissa sivuraiteelle uuden nuorisomusiikin suosion kasvaessa. Myös levytuottajat – lukuun ottamatta Martti Pihan johtamaa PSO:ta (Pohjoismaiden Sähkö Oy) – suuntasivat toimintansa painopisteen pois perinteisestä tanssimusiikista, joka oli ollut harmonikan vahvinta aluetta. Samalla hiipui kiinnostus Martti Jäppilän sota-aikana alulle panemiin harmonikansoiton SM-kilpailuihin, jotka lopetettiin 1970-luvulla. Osansa ilmiöön oli television yleistymisellä ja tanssilavakulttuurin kuihtumisella. Harmonikkaa tarvittiin enää lähinnä säestyssoittimena vähenevissä tanssimusiikkilevytyksissä ja moni harmonikkamestari joutui työn puutteessa lopettamaan uransa.^[54] Toisaalta esimerkiksi Matti Viljaselle, Taito Vainiolle ja Kalevi Nyqvistille, jotka olivat hyviä yleismuusikkoja ja hallitsivat instrumentoinnin eri soitinkokoonpanoille, riitti edelleen töitä sovittajina.^[55]

 

Harmonikka alkoi profiloitua taidesoittimena myös Suomessa 1960-luvulta alkaen. Hämmästyttävää onkin, että juuri samaan aikaan kuin yleinen kiinnostus harmonikkamusiikkia kohtaan väheni, esiin nousi useita nuoria ja erittäin lahjakkaita soittajia, joiden käsissä harmonikasta tuli täysipainoinen konsertti-instrumentti.^[56] Suomen ensimmäinen melodiabassoharmonikalle erityisesti sävelletty teos oli Matti Murron Meditaatio (1975).^[57] Suomalaista nykymusiikkia harmonikalle ovat säveltäneet myös muun muassa Kalevi Aho, Pehr Henrik Nordgren, Jukka Tiensuu ja Heikki Valpola^[1]. Musiikkiopistotasolla Imatran musiikki-instituutti aloitti ensimmäisenä Suomessa harmonikansoittajien koulutuksen.^[58] Harmonikan korkeakoulutus alkoi ensimmäisenä Jyväskylän Konservatoriossa 1974 Alpo Pohjan johdolla. Vuonna 1977 soittimen opetus aloitettiin myös Sibelius-Akatemiassa, jolloin harmonikkaluokan johtajaksi tuli Matti Rantanen^[59]. Vuosisadan lopun tärkeimpinä suomalaisina harmonikkataiteilijoina on mainittu yllä olevien nimien lisäksi muun muassa Aaro Kurkela, Taito Vainio, Merja Ikkelä, Maria Kalaniemi, Mika Väyrynen, Heidi Velamo ja Marjut Tynkkynen.^[1]. Ikaalisista on vuodesta 1972 lähtien pidetyn Sata-Häme Soi -tapahtuman – jossa musiikkineuvoksen arvonimen saaneen Lasse Pihlajamaan panos on ollut ratkaiseva – ja sen yhteydessä vuodesta 1983 lähtien järjestetyn Kultainen harmonikka -kilpailun ja myöhemmin myös lasten Hopeinen harmonikka -kilpailun ansiosta muodostunut suomalaisen harmonikkamusiikin keskus.^[60] Taito Vainion albumi Kultainen harmonikka vuodelta 1981 oli Suomen ensimmäinen kultalevyrajan ylittänyt harmonikkalevy.^[61]

Harmonikansoitto Suomessa on monipuolistunut entisestään 2000-luvulla ja Suomi saanut myös kansainvälistä tunnustusta harmonikkamaailmassa. Kimmo Mattila valittiin 2006 Kansainvälisen harmonikkaliiton pääsihteeriksi^[62], ja Ikaalisista tuli liiton kansainvälinen päämaja Wienin jälkeen^[63]. Näkyviä harmonikkataiteilijoita 2000-luvun alussa ovat olleet muun muassa Eurovision laulukilpailulähetyksen show’ssa Helsingissä 2007 esiin nostettu Johanna Juhola^[64], kansainvälistä uraa luonut Kimmo Pohjonen^[65], sekä Veli Kujala, joka kehitti neljäsosasävelaskelille viritetyn harmonikan ja kantaesitti sille tehdyn konserton syyskuussa 2008^[66]. Vuonna 2009 Suomen harmonikkaliittoon kuului noin 4 500 henkilöjäsentä.^[44]

Harmonikka koostuu sadoista puusta, metallista, muovista ja muista materiaaleista tehdyistä osista. Soittimen kehys, tukirakenteet ja kielipenkit tehdään yleensä kevyestä lehtipuusta, esimerkiksi haavasta. Palkeet tehdään vankasta manillapahvista. Palkeiden kääntökohtiin käytetään nahkaa, ja niiden ulkokulmat vahvistetaan metallilla. Soittimelle ulkonäön antava häkki voidaan tehdä metallista tai muovista. Siihen kiinnitetään yleensä valmistajan logo, ja se on rei'itetty äänenkulun maksimoimiseksi.^[6] Harmonikka on myös varustettu ilmaventtiilillä, jolla palje voidaan avata ja sulkea hiljaisesti tarvittaessa. Harmonikan kotelon ja tukirakenteiden materiaalivalinnoilla on vähän, jos lainkaan, vaikutusta äänenlaatuun. Näiden osien materiaalia valittaessa painotetaankin materiaalien vakautta, kestävyyttä ja keveyttä.^[4]

 

Kielet ovat yleensä lämpökäsiteltyä terästä, ja ne on kiinnitetty alumiinisiin kielilaattoihin. Ilmankulutuksen minimoimiseksi kielissä on myös nahkaisia tai muovisia läppiä. Bassokoskettimiston varret ja rekisterien ohjausmekanismit ovat myös metallisia. Harmonikan remmit, jotka soittaja pujottaa olkapäilleen, ovat yleensä vahvaa nahkaa, kuten myös vasemman käden remmi, joka mahdollistaa palkeen liikuttelun. Nahkaiset tai muoviset tiivisteet ja vaha minimoivat ilmankulutusta myös liitoskohdissa. Näppäimet ja rekisterien kosketusosat ovat yleensä muovisia.^[6]

Harmonikan vaatimien monien erityyppisten osien ja materiaalien vuoksi sen valmistusprosessia ei voitane koskaan täysin automatisoida. Kaikkien harmonikkojen kokoaminen vaatii aina suuren määrän käsityötä. Prosessi koostuu yksittäisten osien valmistamisesta, suurempien osakokonaisuuksien kokoamisesta, koko harmonikan kokoamisesta ja lopullisesta koristelusta ja pakkaamisesta.^[6]

Eri valmistajat ostavat yksittäiset osat niihin erikoistuneilta valmistajilta tai tekevät ne itse. Puuosien valmistus on pitkälle koneistettua, ja erilaisten puutyökoneiden käyttö mahdollistaa osien tarkat mitat ja tehokkaan tuotannon. Muoviosat on perinteisesti valmistettu selluloidista joka on yksi ensimmäisistä muovilaaduista. Selluloidi valmistetaan selluloosasta nitraamalla ja se on erittäin tulenarkaa. Paksuja selluloidilevyjä keitetään vesihauteessa, jolloin ne notkistuvat nahkamaisiksi ja ovat helposti muovattavissa soittimen monimutkaisiin muotoihin muottien päällä. Selluloidin kutistuminen ja asettuminen haluttuun muotoon vie aikaa kolmisen kuukautta. Selluloidi on erittäin kestävä materiaali, satakin vuotta vanhoissa soitimissa saattaa olla alkuperäinen pinnoite. Lisäksi sen muovattavuus on omaa luokkaansa, pintavauriot voidaan korjata vaihtamalla vaurioitunut alue ja sillä saadaan aikaan harmonikoille tyypillinen kaunis loimukuviointi. Metalliosien valmistus vaatii useita vaiheita. Metalli pitää sulattaa, ja osat saavat muotonsa erilaisissa muoteissa jäähtyessään. Metalliset kielten vapaalehdykkäosat lämpökäsitellään, jotta ne tulevat joustavammiksi ja lujemmiksi eivätkä murru helposti.^[6][67]

 

Kieliä koottaessa vapaalehdykät ruuvataan tai vahataan kielilaattoihin, joissa on kaksi aukkoa. Vapaalehdykkä kiinnitetään aukon molemmille puolille, ja aukko varustetaan nahkaisella tai muovisella venttiilillä. Kielilaatat kiinnitetään edelleen puisiin kielipenkkeihin, jotka asennetaan instrumentin diskantti- ja bassopuolille. Näppäin- ja rekisterimekanismit, joilla ilmankulkua kielipenkkeihin ja kieliin ohjataan, kiinnitetään soittimen tukirakenteisiin.^[6]

Palkeiden tuotanto on tavallisesti ulkoistettu siihen erikoistuneille valmistajille. Palkeet taivutellaan vahvasta pahvista ja varustetaan kulmistaan nahka- ja metalliosilla. Diskantti- ja bassopuolet kiinnitetään palkeeseen ja tiivistetään yleensä vahalla ilmavuotojen ehkäisemiseksi.^[6]

Soitinta kokoavat käsityöläiset toimivat koko ajan myös laadunvalvojina. He erottavat yleensä silmämääräisesti työn kuluessa heikkolaatuiset osat. Osia tuottavilla alihankkijoilla on tavallisesti omat laadunvarmistusmenetelmänsä.^[6]

Tulevaisuudessa odotetaan yhä keveämpiä harmonikkamalleja, joissa soittaja kykenee entistä yksinkertaisemmin jopa itse vaikuttamaan kunkin kielen äänen korkeuteen. Soittimen käsittelyominaisuudet paranevat myös jatkuvasti osien ja tekniikan kehittyessä.^[6]

 

Harmonikkoja valmistetaan nykyisin eri puolella maailmaa eri muodoissaan useissa kymmenissä harmonikkatehtaissa. Useampia teollisia harmonikanvalmistajia toimii ainakin Italiassa, Saksassa, Venäjällä, Ranskassa ja Kiinassa. Näiden Lisäksi soittimia valmistetaan ainakin myös Alankomaissa, Belgiassa, Britanniassa, Irlannissa, Itävallassa, Sveitsissä ja Tšekissä.^[4][51] Myös muissa maissa, kuten Suomessa, on pieniä määriä erityyppisiä harmonikkoja käsityönä valmistavia ja korjaavia käsityöammattilaisia.^[51] Työvoima- ja materiaalikustannusten kasvu on heikentänyt monen perinteisen harmonikanvalmistajan kannattavuutta ja teollinen harmonikanvalmistus on alkanut keskittyä viime vuosikymmeninä. Huomattavimpana tapahtumana voidaan mainita saksalaisen Hohnerin myynti ulkopuolisille investoijille. Entisen DDR:n alueella Klingenthalissa toiminut Weltmeister yksityistettiin ja tunnetaan nykyisin nimellä Harmona.^[4]

Tärkein harmonikantuotantomaa on yhä Italia ja siellä etenkin Castelfidardon kaupunki, jossa toimii kymmenittäin isoja ja pienempiä harmonikkojen ja niiden osien valmistajia, kuten Borsini, Bugari, Castagnari, Excelsior, Menghini, Pigini, Scandalli, Victoria ja Zero Sette. Monet valmistajat tekevät harmonikkoja ja harmonikanosia eri nimillä eri maiden maahantuojien omille tuotemerkeille.^[4] Esimerkiksi Suomessa myytävät Lasse Pihlajamaa -harmonikat valmistaa Pigini.^[68] Yhdysvaltalaisomistuksessa olevista nykyisistä ja entisistä harmonikkamerkeistä ainakin Bell, Castiglione, Colombo, Excelsior, Gabanelli, Giulietti, Imperial, Iorio, Kuchar, Lo Duca, Mervar, Modern, Monarch, Nobe, Pancordion, Petosa, Silvertone, Titano, Video ja Wurlitzer on valmistettu Italiassa. Monet amerikkalaisetkin valmistajat, kuten Christy Hengel, käyttävät italialaisia kielisarjoja.^[4]

Pisimmälle kehitetyiksi länsimaisiksi näppäinharmonikoiksi on mainittu Piginin Mythos- ja Super Bayan -mallit ja Hohnerin Gola- ja Morino-merkit. Viimeksi mainituista jopa 1950- ja 1960-luvuilla valmistetut soittimet ovat säilyttäneet arvonsa keräilijöiden ja soittajien suosimina. Arvostetuin venäläinen bajan-harmonikkamalli ja -valmistaja lienee Jupiter, joka on tehnyt viime aikoina myös yhteistyötä Piginin kanssa juuri Mythos-mallin kehittämiseksi.^[4].

Kiinalaiset ja muut Itä-Aasian harmonikanvalmistajat tulivat tunnetuksi 1900-luvun loppupuolella halvoista opiskelijoille suunnatuista harmonikkamalleistaan^[4]. Tuotannon alkuaikoina 1950-luvulla kiinalaisten soitinten laatu oli varsin heikko, mutta alkoi parantua valtion otettua tehtaita valvontaansa. Esimerkiksi valtio-omisteinen Tianjinin harmonikkatehdas alkoi valmistaa melodiabassoharmonikkoja vuodesta 1985 lähtien. Muita harmonikanvalmistajia on sijainnut ainakin Chongqingissa ja Shanghaissa.^[9]

Pääartikkeli: Harmonikkayhtye

Sen lisäksi, että harmonikka on soolosoitin, säestävä soitin ja yksi orkesterisoitin muiden joukossa aina tanssimusiikista kamarimusiikkiin, on myös erityisiä harmonikkayhtyeitä tai -orkestereita, joille on sävelletty musiikkia. Harmonikkayhtye voi tarkoittaa pelkästään harmonikoista koostuvaa kokoonpanoa tai kokoonpanoa, jossa on harmonikkojen lisäksi muitakin soittimia tukemassa harmoniaa tai rytmiä.^[69]

Saksalainen harmonikanvalmistaja Hohner sponsoroi yrityksen harmonikoilla soittanutta harmonikkaorkesteria jo 1920-luvulla. Se kiersi esiintymässä ympäri Eurooppaa ja markkinoi samalla yrityksen instrumentteja. Hohner julkaisi myös harmonikkayhtyeille tarkoitettua nuottimateriaalia, mikä vaikutti laajalti monien harrastajayhtyeiden syntyyn. Saksassa natsien valta-aika jarrutti harmonikkayhtyeiden kehitystä, koska harmonikkaa ei pidetty kansallissosialistiselle aatteelle sopivana instrumenttina. Harmonikkaorkesteri-ilmiö jatkoi kuitenkin etenemistään etenkin muualla Manner-Euroopassa ja Britanniassa.^[69]

 

Harmonikkayhtyetoiminta keskittyy usein harrastusluonteisiin harmonikkakerhoihin, joiden jäsenet kokoontuvat soittamaan motiivinaan innostus harmonikkamusiikkiin sekä rakkaus instrumenttia kohtaan. Harmonikkakerhot voivat soittaa erityyppistä musiikkia, kevyestä klassisesta folkiin, ja käyttää erityyppisiä harmonikkojakin. Yhteistä on, että ne eivät kumartele sivistyneistön määrittelemiä korkeakulttuurin standardeja vaan organisoivat itse oman musiikillisen yhteisönsä, jonka kilpailuja, konsertteja, kiertueita, uutislehtiä, verkkosivustoja, kansainvälisiä kontakteja jne. pidetään yllä vapaaehtoisvoimin.^[69]

Harrastajakerhojen ohella historia tuntee myös ammattimaisia harmonikkayhtyeitä etenkin 1930- ja 1940-lukujen Britanniassa, joiden ohjelmisto koostui enimmäkseen tanssimusiikista ja ikivihreistä. Ammattimaisia harmonikkaorkestereita oli jo myös Saksassa ennen kansallissosialismin aikaa.^[69]

Erityinen poliittisen toiminnan ympärille kehittynyt harmonikkayhtyeen muoto on Pohjois-Irlannin protestanttien keskuudessa esiintynyt marssiva, jopa 30-henkinen harmonikkakulkue. Harmonikkakulkueet marssivat kaduilla esittäen kansallismielisiä lauluja ja hymnejä poliittisen kannan ilmaisemiseksi. Irlannissa puolestaan on esiintynyt vastaavia kansanmusiikkiyhtyekulkueita ilman erityistä poliittista sanomaakin.^[69] Harmonikkayhtyeitä on käytetty poliittisen viestinnän välineenä muuallakin, esimerkiksi 1960-luvun kommunistisessa Kiinassa^[9]. Uskonnollisen sanoman levittäjänä eräs tunnetuimmista harmonikkayhtyemuodoista on Pelastusarmeijan etenkin Britanniassa 1930-luvulta lähtien paljon käyttämä concertinayhtye.^[70]

Suomen harmonikkaliittoon kuuluu noin sata alueellista harmonikkakerhoa ja -yhdistystä (2009).^[44]

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta harmonikka.

• Suomen Harmonikkaliitto
• Vapaalehdykka.net – suomalainen harmonikan historiaan ja tekniikkaan erikoistunut sivusto
• Confédération Internationale des Accordéonistes
• AccordionChords.com - Stradella Bass System & Piano Accordion Chord Charts