Hannes Häyrinen

Hannes Häyrisen vanhemmat olivat rakennus­mestari John Hög­dahl ja Kerttu Häyrinen.^[3] Hänen sisar­puoliaan isänsä kautta olivat näyttelijät Arna Högdahl, Päivi Horsma-Salo ja Lilli Tulenheimo.^[4] Häyrinen oli avioton lapsi; hänen isänsä tunnusti hänet pojakseen, mutta vanhemmat eivät koskaan avioituneet tai eläneet yhdessä.^[5]

Hannes asui 11-vuotiaaksi asti äitinsä vanhempien luona Suo­lahdessa, jossa hän osallistui työ­väen­yhdistyksen näyttämö­toimintaan. Isoäidin kuoltua hän muutti Helsinkiin isänsä luo. Läheistä sidettä vanhempiin ei syntynyt, ja Hannes kutsui isäänsä ”sedäksi”. Rakkauden puuttuminen lapsuudesta leimasi Häyrisen loppuelämää.^[5][1]

 

Häyrisen näyttelijän­uran alku oli ohdakkeinen. Hän valmistui Suomen Näyttämöopistosta vuonna 1934 ja työskenteli seuraavat kolme vuotta vailla vakituista teatteri­kiinnitystä. Armeijan jälkeen hän työskenteli kuorma-auton­kuljettajana ja Vallilan kesäteatterin avustajana. Häyrinen sai vuonna 1937 ensimmäisen varsinaisen teatteri­kiinnityksensä Helsingin Kansanteatteriin, jossa hän työskenteli talvi­sodan puhkeamiseen asti. Hänen ensimmäinen suurempi osansa oli Mika Waltarin komediassa Mies rakasti vaimoaan. Onnistunut rooli­suoritus teki vaikutuksen ohjaaja Orvo Saari­kiveen, joka kannusti Häyristä hakeutumaan elo­kuva-alalle.^[1]

Talvisodan aikana Häyrinen palveli rintamalla lääkintä­miehenä. Kokemus jätti traumoja, sillä hänen telttaansa tuotiin pahimmin haavoittuneet sotilaat, joista monet kuolivat hänen silmiensä eteen. Myöhemmin Häyrinen komennettiin viihdytysjoukkoihin ja hän kiersi esiintymässä rintamalla muun muassa Tauno Palon kanssa.^[5]

Häyrinen teki sopimuksen Suomi-Filmin kanssa 1938, ja seuraavien kolmen vuoden aikana hän teki tusinan verran elo­kuvia, joista suurehkoissa sivu­osissa elo­kuvissa Hätävara ja Rikas tyttö vuonna 1939. Elo­kuva­uransa alussa hän näytteli koulu­poikia ja ujoja nuorukaisia. Hänen poikamaiset kasvonsa ja notkea mukautumisensa roolin tilanteisiin sopivat hyvin elo­kuva­ilmaisuun. Häyrisen ensimmäinen pää­osa oli vuonna 1941 Ville Salmisen esikois­ohjauksessa Viimeinen vieras.^[1]

Siirryttyään palkka­riitojen jälkeen Suomen Filmiteollisuuteen vuonna 1942 Häyrinen alkoi saada myös päärooleja, ensimmäisenä elokuvassa Nuoria ihmisiä 1943, jonka muissa päätehtävissä olivat Kyllikki Forssell ja Olavi Virta. Muita merkittäviä filmitehtäviä 1940-luvulla olivat roolit muun muassa elokuvissa Synnitön lankeemus, Naimisiin päiväksi ja Nuoruus sumussa. Jälkimmäisestä Häyrinen voitti parhaan sivuosa-Jussin.

1950-luvun alkupuolella Häyrinen teki melko vähän elo­kuvia, mutta yhden parhaimmistaan, Matti Kassilan ohjaaman Radio tekee murron vuonna 1951. Häyrinen palkittiin roolistaan parhaan mies­pääosan Jussi-patsaalla. Elokuva sai seuraavana vuonna jatko-osan Radio tulee hulluksi. 1950-luvun jälki­puoliskolla Häyrinen keskittyi parin vuoden ajan elo­kuviin toimien niin näyttelijänä, ohjaajana kuin käsi­kirjoittajanakin. Tällöin hän esiintyi elo­kuvissa Synti­pukki, Asessorin nais­huolet, Paksunahka ja Kovaa peliä Pohjolassa. Häyrisen ensimmäinen ohjaus­työ oli kaupallisesti menestynyt Iskelmäketju (1959).

1960-luvulla Häyrisen elo­kuva­roolit olivat lähinnä sivu­osia, mutta hahmot kuitenkin mieleen­painuvia, kuten Aarne Tarkaksen tyhmän poliisi­kaksikon Ripatti. Näyttelijä­lakon jälkeen hän teki viimeisen elo­kuva­roolinsa Spede Pasasen elo­kuvassa Millipilleri vuonna 1966. Vielä vuonna 1989 Häyrinen esiintyi Jouko Turkan ohjaamassa televisio­elokuvassa Seitsemän veljestä.

Vuodesta 1945 Häyrinen työskenteli vuoden verran Suomen Työväenteatterissa. Hänen seuraava kiinnityksensä oli Tampereen Työväen Teatteriin 1947. Vuonna 1951 hän otti vastaan johtajan paikan Kotkan kaupunginteatterissa, ja toimi tässä tehtävässä vuoteen 1955 asti. Tuolloin Häyrinen jätti teatterin­johtajan tehtävät ja siirtyi näyttelijäksi Lahden kaupunginteatteriin. Hän jättäytyi freelanceriksi vuonna 1957. Kaksi vuotta myöhemmin Häyrinen liittyi Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterin (vuodesta 1965 Helsingin kaupunginteatteri) riveihin. Siellä hän näytteli marsalkka Manner­heimin roolin Paavo Rintalan näyttämö­sovituksessa.^[1]

Kaupungin­teatterista Häyrinen siirtyi 1975 Suomen Kansallisteatteriin, josta hän jäi eläkkeelle vuonna 1981. Kansallis­teatterissa hän näytteli muun muassa Espanjan kuningas Filipiä näytelmässä Don Carlos sekä sairasta vanhusta näytelmässä Kulta­lampi.^[1]

 

Television tulon myötä Häyrinen siirtyi uuden median pariin ja esiintyi muun muassa televisio­sarjassa Kaverukset vuosina 1961–1963. Hän myös toimi sarjan ohjaajana. Hänen kenties tunnetuin televisio­sarjansa Hanski pyöri valtakunnan­verkossa vuosina 1966–1973. Myös tämän sarjan hän ohjasi. Hänen vaimonsa Liisa Nevalainen toimi käsi­kirjoittajana ja hänen vasta­näyttelijänään. Hanski oli televisio­yleisön suur­suosikki, sillä se kuvasi ”tavallisen kansan” tuntoja ja ajatuksia. Sarjaa esitettiin kaikkiaan 83 jaksoa.

Häyrinen esiintyi myös Yleisradion radio-ohjelmissa. Hänet muistetaan roolistaan Kankkulan kaivolla -hupailun juontajana vuosina 1958–1970. Hän esiintyi myös Antero Alpolan kanssa joulu­aaton aattoina ohjelmassa Aatonaaton joulu­lahja­valvojaiset useasti aina vuoteen 1990. Aaton­aattona 1991 Häyrisen valmiiksi puhumat osuudet esitettiin taukoina, koska hän oli kuollut kaksi päivää aiemmin.

Häyrisestä käytettiin usein nimitystä ”vanha vihainen mies”, joka haukkui tyhmiksi lähes kaikki ihmiset. Nimitys on tiettävästi hänen itsensä keksimä ja vasta­paino entis­ajan epiteetille ”nuori vihainen mies”, jolla tarkoitettiin eri mieltä yleisen mieli­piteen kanssa olevia. Epiteetti kuvaa monien mielestä mainiosti Häyrisen oma­leimaista huumorin­tajua.^[6] Roolien suuruus ei ollut Häyriselle merkitsevää, vaan hänelle oli tärkeintä tehdä työ hyvin eikä hän nostanut roolejaan suureen arvoon.^[7]

Hanskissa talon­miehen vaimoa näytellyt Marita Nordberg muisteli vuonna 2007, että Hanski ei työtä tehdessään ollut yhtään hauska, mutta hyvällä tuulella ollessaan hän oli hurmaava. Häyrinen kertoi Apu-lehdelle vuonna 1981: ”Voi olla, että olen saanut tämän ’ikävän’ luonteeni oudosta lapsuudestani, jossa ei ollut isää eikä äitiä. Mutta minun oli ratkaistava, annanko potkia itseäni jatkuvasti päähän vai ryhdynkö hankalaksi ihmiseksi. Jokin minussa valitsi viimeksi ­mainitun vaihto­ehdon.”^[1]

Hannes Häyrinen avioitui näyttelijä-kirjailija Liisa Nevalaisen kanssa vuonna 1939, ja heille syntyi kaksi lasta. Häyrinen jäi leskeksi joulukuussa 1987 Liisa Nevalaisen kuoltua äkilliseen keuhkoveritulppaan.^[8]

Vaikka Häyrisellä oli kansan keskuudessa maine ”hauskana Hanskina”, hänen todellinen luonteensa oli lähes täydellinen vastakohta tälle määritykselle.^[9] Hän oli ihmisenä totinen, mutta saattoi olla myös kärttyisä ja jopa epäystävällinen. Häyrinen ei päästänyt lähelleen muita kuin vaimonsa ja lapsensa, ja työn ulkopuolella viihtyi enimmäkseen omassa rauhassaan pasianssin tai kirjojen parissa.^[10]

Häyrinen kuoli pitkälliseen sairauteen 77-vuotiaana Roihu­vuoren palvelu­kodissa 1991. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.^[11]

Pääartikkeli: Hannes Häyrisen filmografia

• Nuoruus sumussa (1946)
• Radio tekee murron (1951)
• Hanski (1966–1973)

• Marjamäki, Tuomas: Naurattajat. Helsinki: Edita. ISBN 978-951-37-4723-7
• Martin, Timo & Niemi, Pertti & Tainio, Ilona: Suomen teatterit ja teatterintekijät. Tammi, 1974.
• Suomen kansallisfilmografia 2–6. VAPK, 1991.
• Kalemaa, Kalevi: Häyrinen, Hannes (1914–1991). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

• Elfving, Sari: Koko kansan Hanski ja televisio­viihdyttäjän epäilyttävä kunnia. Filmi­hullu, 2004, nro 3.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hannes Häyrinen Wikimedia Commonsissa

• Eronen, Pekka: Hannes Häyrinen joutui salaamaan isänsä Ilta-Sanomat. 5.1.2024. Viitattu 11.4.2024.
• Marjamäki, Tuomas: Hannes Häyrinen ja rakkauden kaipuu Apu. 1.10.2021. Viitattu 11.4.2024.