Hätäaputyöt

Hätäaputyöt tai työttömyystyöt olivat ruumiillista työtä, jota kunnat järjestivät työttömille suuren työttömyyden vallitessa. Niistä maksettiin noin kaksikymmentä prosenttia pienempää palkkaa kuin vapaiden markkinoiden töissä kouluttamattomille sekatyömiehille.^[1]

Suomessa hätäaputöitä tehtiin paljon katovuosina 1860-luvulla, muun muassa Riihimäen ja Pietarin välistä rautatietä rakennettiin hätäaputöinä.^[2] 1930-luvun lamavuosina hätäaputöiden perinnettä jatkettiin siksikin, että yleinen mielipide vastusti ihmisten totuttamista avustusten varassa elämiseen. Sotien jälkeenkin tämä niin sanottu ”lapiolinja” tai ”työlinja” säilyi keskeisenä ratkaisuna työttömyysongelmaan, joka 1950-luvulla oli etupäässä maaseudun metsätyömiesten ja kaupunkien rakennustyömiesten talvityöttömyyttä.^[3]

Tyypillisesti hätäaputyöt ovat olleet tienrakennusta, torien kiveämistä ja radan rakennusta tai siistimistä, joskus myös suo-ojien kuokkimista suon kuivattamiseksi metsämaaksi tai peltoviljelyä varten. Hätäapu- eli työttömyystöillä rakennettiin etenkin Itä- ja Pohjois-Suomeen uutta infrastruktuuria kuten vesi- ja viemäriputkistoja, satamia, maanteitä ja katuja.^[3]

Hätäaputöiden käyttö jatkui ajoittaisena aina 1960-luvulle työttömyyskorvausjärjestelmän syntyyn asti. Kun työttömyystöiden avulla Suomen infrastruktuuri nopeasti koheni tavoitellulle tasolle, alkoi sopivia työkohteita olla yhä vähemmän. Elintason nopean kasvun myötä siirtotyömaiden olot ja tilapäistyöt eivät enää houkutelleet, mikä osaltaan johti maaseudun väestön muuttoliikkeeseen vakituisten töiden perässä kohti etelän kaupunkeja ja Ruotsia. Ruumiillisen lapiotyön teettäminen alkoi myös tulla kannattamattomaksi uusien työkoneiden myötä.^[3]