Tammisaaren vankileiri

Tammisaaren vankileiri, myöhemmin Tammisaaren pakkotyölaitos, oli Tammisaaressa Dragsvikin kasarmialueella vuosina 1918–1940 toiminut vankila. Leiri perustettiin vangittuja punakaartilaisia varten sisällissodan loppumainingeissa toukokuussa 1918. Myöhemmin laitokseen sijoitettiin myös tavallisia rikollisia, mutta vuosina 1920–1939 vangit olivat pääasiassa poliittisesta toiminnasta tuomittuja vasemmistolaisia ja vuosina 1939–1940 epäluotettavina turvasäilöön otettuja.

Tammisaaren vankileiri oli alun perin tilapäinen sijoituspaikka, johon koottiin valtiollisista rikoksista epäiltyjä sisällissodassa taistelleita punakaartilaisia tai Suomen sosialidemokraattisen puolueen paikallishallintoon kuuluneita henkilöitä. Enimmillään Tammisaaren vankileirillä oli 20.–24. kesäkuuta vuonna 1918 yhteensä 8 597 vankia eli 11 prosenttia punavankien kokonaismäärästä. Määrä laski 1920-luvun alussa armahdusten vuoksi. Valtiorikosoikeudet aloittivat toimintansa 8. heinäkuuta 1918, ja elokuussa tuomittiin päivittäin yli 200 vankia. Vangeilla ei ollut puolustusta ja tuomiot olivat 4 vuotta tai yli 6 vuotta kuritushuonetta, yli tuhat sai yli 6 vuotta, joka kymmenes oli alle 18-vuotias. Kokonaisuudessa Tammisaaressa tuomittiin yli 6 000 vankia, jonka takia kokonaismäärä laski. Olot vankileirillä olivat poikkeuksellisen surkeat ja kuolleisuus korkea: vankeja kuoli nälkään ja tauteihin kesäkuun ja joulukuun välisenä aikana vuonna 1918 yhteensä 2 873 henkeä, eli noin joka kolmas.^[1] Nuorin vanki oli ollut 15-vuotias poika ja vanhin 73-vuotias mies, molemmat kuolivat leirillä. Vuoden 1918 kokonaismäärä kuolleista oli 3 023 vankia, joista 31 vankia oli teloitettu ja joitakin oli ammuttu pakoyrityksestä aidalle kyselemättä (määrästä ei tietoa). Toukokuussa 1918 teloitettujen joukossa oli työväenliikkeen aktiivisia johtajia.^[2]

Vankileiri oli alun perin huonosti suunniteltu. Sen henkilökuntaa vasta haalittiin kasaan samalla, kun vankeja jo lähetettiin sinne junalla. Ahtaissa ja tukahduttavissa härkävaunuissa matkustaminen rasitti vankeja. Matka ja leirin huono hygienia aiheutti punatautia ja toisintokuumetta, ja aliravitsemus lisäsi kuolleisuutta. Myös ruokahuolto petti heti eikä aluksi ollut tarjolla alkeellisintakaan hygieniaa taikka edes sairastupaa. Pesulle ei saanut mennä edes meren rantaankaan. Ruokalähetykset sallittiin vasta heinäkuun alussa, kun kuolleita oli jo puoli tuhatta. Tässä vaiheessa huono hygienia alkoi kuitenkin niittää uhreja, ja kuolleisuus oli seitsenkertainen verrattuna kesäkuun alkuun. Monet vangit muistelevat “kalliokalaa”, lipeäkalaa, josta liotettiin vihattua keittoa. Vangeille tarjottiin myös akanoista leivottua leipää, “murikkaa”, joka rikkoi heidän suolistonsa.^[3]

Oloihin saatiin muutosta vasta, kun leirin tilanteesta oli julkaistu tietoja Ruotsissa. Tiedot olivat peräisin leirin ylilääkärin Robert Tigerstedtin salaisesta raportista, jonka Väinö Tanner vuoti ruotsalaisille. Tigerstedtin mukaan kuolleisuutta selitti ensi sijassa huono hygienia, eivät niinkään kulkutautiepidemiat. Paljastuksen myötä tapahtui muutoksia, tärkeimpänä se, että vastuu leiristä tuli siviiliviranomaisille armeijan sijaan.^[3]

Vuoden 1923 syksystä lähtien laitokseen lähetettiin myös rikoslain nojalla tuomittuja ”tavallisia” vankeja. Samoihin aikoihin alettiin vankilaan lähettää myös maanpetoksellisesta toiminnasta tuomittuja kommunisteja, joista ensimmäinen suurempi erä, 200 vankia, oli pidätetty kesällä 1923 "Kallion leikkauksen" seurauksena. Vuonna 1928 pidätettiin käytännössä koko SKP:n johto eli Suomen byroo.

Sisällissodan punavankeja alettiin keskittää Tammisaareen vuonna 1921. Poliittiset vangit saivat tuolloin erillisen "valtiollisen vangin" statuksen, joka oikeutti muun muassa pienempiin työvaatimuksiin ja sanomalehtien tilaamiseen. Valtiolliset vangit erotettiin muista vangeista. Poliittiset vangit muodostivat laitokseen salaisen organisaation, jota johti Tammisaaren pääneuvosto. Pääneuvoston alaisuudessa toimivat kasarmi- ja työpaikkaneuvostot. Pääneuvosto edellytti tovereilta ankaraa kuria, ja sillä oli vaikutusvaltaa puolueasioissa myös vankilan ulkopuolella.^[4]

Poliittiset vangit pyrkivät käyttämään mahdollisimman paljon aikaa opiskeluun. Vankila opittiinkin tuntemaan nimellä Tammisaaren yliopisto. Opiskelu vaikeutui sitä mukaa, kun oikeistoradikalismi Suomessa nousi. 1920-luvun alussa vangit saivat marxilaista kirjallisuutta käyttöönsä myös laillista tietä. Tämä loppui vuosikymmenen lopussa: laitoskirjaston valikoima kaventui, Kominternin ”kolmannen kauden” ohjelman mukainen opiskelu kiellettiin, johtavia vankeja siirrettiin muualle ja työvelvollisuutta lisättiin.^[4]

Vankilaan salakuljetettiin poliittista kirjallisuutta, jota käytettiin opiskelun ja keskustelujen pohjana. Koulutetuimmat vangit toimivat opettajina. Vangit myös valmistivat itse oppimateriaalia asiantuntevan vangin sanelun pohjalta käsin kirjoittaen. Käsin käymäläpaperille kirjoitettuja tekstejä salakuljetettiin myös ulos vankilasta. Lisäksi vangit julkaisivat omaa, kerran kuukaudessa ilmestynyttä Elämää yössä -nimistä lehteään.

Pääartikkeli: Tammisaaren pakkotyölaitoksen nälkälakko 1933

Marraskuussa 1929 laitoksen poliittiset vangit järjestivät nälkälakon, jolla tähdättiin vankien heikennetyn aseman parantamiseen. Laitoksen 115 poliittisesta vangista lakkoon osallistui lähes sata, joista muutama luopui ennen lakon loppumista. Nälkälakko kesti kahdeksan päivää ja sen aikana joitakin vankeja pakkoruokittiin. Vankilan ulkopuolella olleet kommunistit pyrkivät järjestämään nälkälakon tueksi yleislakon, mutta yritys epäonnistui.

Nälkälakon jälkeen tilanne jatkui kireänä. Seuraavana vuonna kommunistilakien myötä vasemmistolaisten toiminta yhteiskunnassa vaikeutui ja tiukentuneiden otteiden johdosta vangit eivät uskaltaneet asettua näkyvään vastarintaan. Ulkopuolella kommunistien pidätysten myötä heidän toimintansa lamaantui. Kesällä 1930 pakkotyölaitoksessa oli 160 vankia.

1930-luvun alun aikana Lapuan liikkeen ja IKL:n ympärille järjestäytynyt oikeisto sai painostettua poliittisten vankien oloihin huomattavia heikennyksiä. Myös Tammisaaren vankilassa vankien oikeuksia kavennettiin entisestään: muun muassa kirjojen ja lehtien lukemista rajoitettiin, ulkoiluaikoina edellytettiin sotilaallista kuria ja vankein välistä kommunikaatiota rajoitettiin. Lisäksi otettiin käyttöön entistä voimakkaampia ruumiillisia rangaistuksia, kuten raippa- ja pimeäkoppirangaistuksia. Vuonna 1931 laskettiin myös pakkotyön yksikköarvoa (tuntipalkkaa), joten vankien oli työskenneltävä enemmän kustantaakseen ruoka- ja vaatemenonsa vankilassa.^[5]

Vuoden 1933 heinäkuussa kommunistivangit aloittivat uuden nälkälakon. Laitoksessa oli tuolloin yhteensä noin 600 vankia, joista 374 osallistui lakkoon. Vankien pakkoruokinta aloitettiin 11 vuorokauden kuluttua, ja se aiheutti neljän vangin kuoleman. Useimmat kuolleista tukehtuivat letkulla keuhkoihin valutettuun maitoon. Seuraavan pakkoruokintakierroksen alkaessa vangit lopettivat lakkonsa.^[6]

Vankimäärä nousi uudelleen joulukuun alussa 1939 talvisodan ajaksi. Poliittisesti epäluotettavina pidettyjä henkilöitä pidätettiin ja suljettiin turvasäilöön eri vankiloihin, ja osa heistä sijoitettiin Tammisaareen. Turvasäilövangit vapautettiin huhtikuussa 1940. Myöhemmin vuonna 1940 pakkotyölaitos lakkautettiin ja puolustusvoimat otti alueen varuskuntakäyttöön.

• Krekola, Joni: Stalinismin lyhyt kurssi : Suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926-1938. (Väitöskirja) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS, 2006. ISBN 9789517468640
• Kähkönen, Sirpa: Vihan ja rakkauden liekit - kohtalona 1930-luvun Suomi. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-24275-8
• Parkkari, Nestori: Väkivallan vuodet: Muistelmat Tammisaaren vankilassa, s. 256. Tampere: Kansankulttuuri, 1961.
• Railo, Pekka (toim. Pekka Tuomikoski): Valkoisten vankina. Helsinki: Minerva Kustannus, 2011. ISBN 978-952-492-4597 Kustantajan esittely.
• Rislakki, Jukka: Maan alla. Helsinki: Love Kirjat, 1985. ISBN 951-835-099-X
• Tammisaaren punavankimuistomerkki tammisaari1918.com. Arkistoitu 28.9.2007. Viitattu 30.11.2007.

• Eerola Jouni: Tammisaari 1918, Tammisaaren 70-vuotismuistotapahtuman keskustoimikunnan historiatoimikunta. 1988, Lomaketyö Oy, ISBN 951-99958-1-1.
• Lindholm, Sture: Vankileirihelvetti Dragsvik — Tammisaaren joukkokuolema 1918. (Fånglägerhelvetet i Dragsvik — massdöden i Ekenäs 1918). Suomentanut Anu Koivunen. Jyväskylä: Atena, 2018. ISBN 978-952-300-365-1
• Lindholm, Sture & Toivanen, Cecilia: Punavankila : Tammisaaren pakkotyölaitos 1918–1930. (Alkuteos: Ekenäs Universitetet : Där inbördeskriget inte slutade 1918) Suomentanut Anu Koivunen. Jyväskylä: Atena, 2024. ISBN 978-951-1-47068-7
• Naisia turvasäilössä: Poliittisena naisvankina Suomessa 1930-1944. Toimittanut Ulla-Maija Peltonen. Art House 1989. 224s
• Tuominen Arvo: Maan alla ja päällä: Muistelmia vuosilta 1921−1933. Helsinki: Tammi, 1958.

• Tietoa Tammisaaren vankileirin asiakirjojen tutkimisesta (Arkistolaitos)
• Tammisaaren vankileiri – Tammisaaren punavankimuistomerkin Hoitoyhdistyksen kotisivut
• Espanjantauti tappoi noin 4500 punavankia^{[vanhentunut linkki]}. Turun Sanomat 20.5.2007.
• Saarimäki, Pasi: Maisterispunavangin muistelmat Kirja-arvostelu teoksesta Railo, Pekka; Tuomikoski, Pekka (toim.): Valkoisten vankina. Päiväkirja Kokkolan ja Tammisaaren punavankileireiltä. Minerva Kustannus Oy, 2011. (Agricolan kirja-arvostelut 5.1.2012)