Richard Nixon

Richard Nixon
Richard Nixonin virallinen muotokuva vuodelta 1972.
Yhdysvaltain 37. presidentti
20. tammikuuta 1969 – 9. elokuuta 1974
Varapresidentti	Spiro Agnew (1969–1973) Gerald R. Ford (1973–1974)
Edeltäjä	Lyndon B. Johnson
Seuraaja	Gerald Ford
Yhdysvaltain 36. varapresidentti
20. tammikuuta 1953 – 20. tammikuuta 1961
Presidentti	Dwight D. Eisenhower
Edeltäjä	Alben W. Barkley
Seuraaja	Lyndon B. Johnson
Yhdysvaltain senaattori Kaliforniasta
4. joulukuuta 1950 – 1. tammikuuta 1953
Edeltäjä	Sheridan Downey
Seuraaja	Thomas Kuchel
Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen Kalifornian 12. vaalipiiristä
3. tammikuuta 1947 – 1. joulukuuta 1950
Edeltäjä	Jerry Voorhis
Seuraaja	Patrick J. Hillings
Henkilötiedot
Syntynyt	9. tammikuuta 1913 Yorba Linda, Kalifornia, Yhdysvallat
Kuollut	22. huhtikuuta 1994 (81 vuotta) New York, New York, Yhdysvallat (aivohalvaus)
Ammatti	asianajaja
Puoliso	Pat Nixon (aviol. 1940–1993)
Tiedot
Puolue	Republikaanit
Uskonto	Kveekari
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
www.nixonlibrary.gov
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Richard Milhous Nixon (9. tammikuuta 1913 Yorba Linda, Kalifornia, Yhdysvallat – 22. huhtikuuta 1994 New York, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen republikaanipoliitikko ja Yhdysvaltain 37. presidentti (1969–1974). Hän on ainoa Yhdysvaltain presidentti, joka on eronnut virastaan kesken kauden. Tämä tapahtui monimutkaisen Watergate-skandaalivyyhden seurauksena.^[1]

Oikeustieteellisen koulutuksen saanut Nixon toimi ennen presidenttiyttään kongressin edustajainhuoneen jäsenenä (1947–1950) ja Kalifornian osavaltion senaattorina (1950–1953) sekä Yhdysvaltain 36. varapresidenttinä Dwight D. Eisenhowerin aikana (1953–1961). Hän hävisi vuoden 1960 presidentinvaalit niukasti John F. Kennedylle ja vetäytyi väliaikaisesti politiikasta, mutta teki paluun saman vuosikymmenen lopulla ja voitti vuoden 1968 presidentinvaalit.

Nixonin presidenttikausien suurin haaste oli hänen edeltäjiensä aloittama Vietnamin sota, joka päättyi Yhdysvaltain osalta vuoden 1973 aseleposopimukseen ja amerikkalaisten sotilaiden vetämiseen pois maasta. Ulkopolitiikassa Nixon pyrki lähentämään Yhdysvaltain välejä kommunistiseen maailmaan ja teki historialliset valtiovierailut Pekingiin ja Moskovaan vuonna 1972. Sisäpolitiikassa hän joutui kamppailemaan taloudellisten ongelmien kanssa. Hän oli aktiivisesti mukana syövänvastaisissa toimissa ja ympäristönsuojelussa. Nixon tuki perustuloa lapsiperheille ja alensi äänestysikää 18:aan. Nixon valittiin ylivoimaisella enemmistöllä toiselle kaudelle vuoden 1972 presidentinvaaleissa, mutta hän sotkeutui heti toisen kautensa aluksi Watergate-skandaaliin, joka johti lopulta hänen eroonsa presidentin virasta. Hänen seuraajansa Gerald Ford armahti hänet kaikista rikoksista, mikä aiheutti runsaasti pahaa verta kansalaisten keskuudessa ja johti Fordin suosion rajuun laskuun.

Richard Milhous Nixon syntyi 1913 Yorba Lindan pikkukaupungissa Los Angelesin eteläpuolella. Hän oli toiseksi vanhin Francis ja Hannah Nixonin viidestä pojasta. Richardin syntymän aikoihin perhe viljeli omistamaansa pientä sitruunaviljelmää Yorba Lindassa, myöhemmin heillä oli sekatavarakauppa läheisessä Whittierin kaupungissa. Nixonit olivat kveekareita, ja Richard sai kotonaan tiukan uskonnollisen kasvatuksen.^[1]

Richard Nixon valmistui high schoolista kurssinsa parhain arvosanoin ja olisi saanut paikan Yalen tai Harvardin yliopistoon, mutta vanhemmilla ei ollut varaa lähettää häntä opiskelemaan toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Sen sijaan Nixon aloitti opinnot kalifornialaisessa Whittier Collegessa, ja jatkoi sieltä Duke University School of Lawiin, maineikkaaseen lakikouluun Pohjois-Carolinassa.^[2]

Valmistuttuaan yliopistosta Nixon palasi Kaliforniaan ja työskenteli asianajajana. Vuonna 1940 hän vei vihille opettaja Patricia Ryanin.^[1] Avioliitto kesti Pat Nixonin kuolemaan 1993 asti. Pariskunnalle syntyi kaksi tytärtä, Tricia ja Julie. Julie meni vuonna 1968 naimisiin Dwight D. Eisenhowerin pojanpojan kanssa.^[3]

Toisessa maailmansodassa Nixon palveli laivastoupseerina eteläisellä Tyynellämerellä.^[1]

Nixon lähti mukaan valtakunnanpolitiikkaan toisen maailmansodan veteraanina, kuten monet muutkin aikalaisensa. Hänet valittiin vuonna 1946 kongressin edustajainhuoneen jäseneksi republikaanien ehdokkaana. Nixon istui edustajainhuoneessa vuoteen 1950, jolloin hän nousi senaattiin toisena Kalifornian osavaltion senaattorina. Kongressiaikanaan Nixon toimi aktiivisesti edustajainhuoneen epäamerikkalaista toimintaa tutkineen komitean (Un-American Activities Committee) jäsenenä. Nixon hyödynsi antikommunismia uransa edistämisessä ja osallistui näkyvästi komitean järjestämiin kommunisteiksi epäiltyjen henkilöiden kuulusteluihin.^[1] Tämä toi hänelle elinikäisiä vastustajia mediaan.

Vuonna 1952 republikaanien presidenttiehdokas Dwight D. Eisenhower valitsi senaattori Richard Nixonin varapresidenttiehdokkaakseen. Vaalitaistelun aikana Nixonia syytettiin kampanjarahojen väärinkäytöstä, johon tämä vastasi pitämällä näyttävän ja emotionaalisen televisiopuheen. Puheessaan Nixon antoi yksityiskohtaisen selvityksen taloudellisesta tilanteestaan ja maalasi itsestään ja perheestään kuvan vaatimattomina ja säästäväisinä sekä haastoi demokraattien presidenttiehdokkaan Adlai Stevensonin antamaan vuorostaan samanlaisen selvityksen. Nixonin puhe oli ensimmäisiä merkittäviä tapauksia, joissa poliitikko käytti televisiota vedotakseen suoraan kansaan.^[4][1]

Nixon nousi varapresidentiksi 1952 ja uusi paikkansa 1956. Hän onkin ainoa henkilö Yhdysvaltain historiassa, joka on valittu kahdesti varapresidentiksi ja kahdesti presidentiksi. Vaikka varapresidentin virkaan ei kuulunut todellista valtaa vaan lähinnä muodollisia ja seremoniallisia tehtäviä, Nixon piti näkyvää profiilia koko kahdeksanvuotisen kautensa ajan. Hän toimi presidentin sijaisena Eisenhowerin sairauslomien aikana, tämä järjestely kirjattiin myöhemmin perustuslakiin.^[5]

Varapresidenttikauden kuuluisin tapaus sattui vuonna 1959 Moskovassa Yhdysvaltoja esitelleen suurnäyttelyn avajaisissa, jossa Nixon ja Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov ajautuivat julkiseen väittelyyn kapitalistisesta ja kommunistisesta järjestelmästä.^[5] Näyttelyyn oli pystytetty mallitalo, jollaiseen esittelytekstien mukaan jokaisella yhdysvaltalaisella oli varaa ja jonka keittiö oli varustettu viimeisimmillä kodinkoneilla. Nixonin ja Hruštšovin väittely tapahtui talon keittiössä: Nixon käytti kodinkoneita esimerkkinä siitä, miten Yhdysvallat kehittää aseiden ja ydinpommien lisäksi myös ihmisiä hyödyttävää teknologiaa, kun taas Hruštšov piti koneita ylellisyysesineinä ja tiedusteli onko amerikkalaisilla myös kodinkone, joka ”tunkee ruoan heidän kurkuistaan alas”.

Nixon valittiin republikaanien ehdokkaaksi vuoden 1960 presidentinvaaleihin, vastustajanaan demokraattien John F. Kennedy. Hän oli ensimmäinen varapresidentti, joka käytti virkaa ponnahduslautana presidenttiyden tavoittelemiseen. Nixon vetosi kampanjassaan pitkään poliittiseen kokemukseensa ja markkinoi itseään Eisenhowerin työn jatkajana, kun taas Kennedy vaati maan johtoon ”uutta verta” ja syytti Eisenhowerin-Nixonin hallintoa ulkopoliittisesta pehmeydestä. Nixonin asemia haittasi se, että hänen ja Eisenhowerin välit olivat pitkän yhteistyön aikana tulehtuneet, eikä istuva presidentti tukenut avoimesti varapresidenttinsä kampanjaa. Kun Eisenhowerilta kysyttiin, mihin tärkeisiin poliittisiin päätöksiin Nixon oli viimeisen kahdeksan vuoden aikana osallistunut, tämä vastasi: ”Antakaa viikko aikaa, niin yritän keksiä yhden.”^[6]

Vaalitaistelu oli erittäin tiukka, ja lopulta Nixon hävisi vaalit Kennedylle vain 100 000 äänen erolla. Vaalien rehellisyydestä keskustellaan edelleen. Vaalien tulosta pidetään myös ensimmäisenä televisioväittelyssä ratkenneena: raikkaanoloinen meikattu Kennedy vaikutti televisiossa energisemmältä kuin hikoilevan oloinen meikkaamaton Nixon. Kaksi vuotta myöhemmin 1962 Nixon pyrki kotiosavaltionsa Kalifornian kuvernööriksi, mutta hän hävisi demokraatti Pat Brownille. Hävittyään vaalit Nixon piti lehdistötilaisuuden, jossa hän ilmoitti jättävänsä politiikan ja julisti lehdistölle että ”teillä ei ole enää Dick Nixonia potkittavananne” (”You don’t have Dick Nixon to kick around any more”).^[7][6]

Nixon muutti New Yorkiin ja työskenteli menestyvän asianajotoimiston osakkaana. Ero politiikasta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Vuoden 1966 kongressivaaleissa hän kampanjoi ympäri maata republikaanien puolesta, ja vuoden 1968 presidentinvaalien alla hän voitti helposti puolueensa esivaalin. Nixonin voittoa varsinaisissa presidentinvaaleissa 1968 siivitti demokraattisen puolueen hajanaisuus. Istuva demokraattipresidentti Lyndon B. Johnson luopui jatkokauden tavoittelusta epäsuosionsa vuoksi ja ilmoitus jakoi puolueen pahasti. Demokraattien ehdokkaaksi vaikean esivaalitaistelun jälkeen valittu Hubert Humphrey ei missään vaiheessa nauttinut koko puoluekentän tukea. Lisäksi itsenäisenä ehdokkaana presidentiksi pyrkinyt George Wallace söi hänen kannatustaan etenkin perinteisesti demokraatteja äänestäneissä etelävaltioissa.^[8]

Vaalikampanjassaan Nixon ilmoitti edustavansa yhdysvaltalaisten ”hiljaista enemmistöä”, tavallisia konservatiivisia amerikkalaisia, jotka vastustivat hippiliikettä ja sodan vastaista radikalismia. Hänen tärkein vaalilupauksensa oli lopettaa Vietnamin sota, joka oli alkanut Johnsonin presidenttikaudella ja oli tärkein syy tämän epäsuosioon, ja tuoda maalle ”kunniallinen rauha” (”Peace with honor”). Tästä huolimatta Nixon ei kampanjansa aikana tarkemmin selittänyt, millaisin keinoin hän aikoi Vietnamin konfliktiin puuttua. Demokraatit ja lehdistö alkoivat puhua Nixonin ”salaisesta suunnitelmasta”.^[9]

Nixon otti välittömästi edeltäjiään suuremman roolin tuomarien nimittämisessä korkeimpaan oikeuteen ja liittovaltion alempiin oikeusasteisiin. Hän halusi nimittää tuomareita, jotka noudattivat perustuslain ohjeita kirjaimellisesti eikä omien näkemystensä mukaisesti. Hän sai jo ensimmäisenä vuonnaan tilaisuuden nimittää korkeimpaan oikeuteen kaksi konservatiivista tuomaria eronneiden liberaalien tilalle. Toisen kohdalla senaatti pakotti Nixonin tosin vaihtamaan ehdokastaan kahdesti. Ennennäkemättömän kiistanalainen tapaus heikensi Nixonin ja kongressin välejä, ja samaan aikaan Nixonin kansansuosiokin laski.^[10]

Nixon kannatti Yhdysvaltain siirtymistä pelkään vapaaehtoiseen palkka-armeijaan Vietnamin sodan päättymisen jälkeen. Hän perusteli kantaansa armeijan tason nostamisella ja yksilönvapaudella.^[11]

Nixon pyrki uudistamaan toimeentuloa julkaisemalla vuonna 1969 toimeentulon uudistusohjelmansa. Siinä toimeentulotuen saajat pakotettaisiin töihin, mutta valtio subventoisi pientuloisten työläisten palkkoja, ja osavaltioiden valtaa määritellä köyhille annetun tuen määrää vähennettäisiin. Uudistus pyrki myös parantamaan kahden vanhemman perheiden sosiaaliturvaa. Senaatti kuitenkin kaatoi esityksen. Vuonna 1971 Nixon antoi sairausvakuutusesityksen, jossa kaikki työnantajat velvoitettiin ottamaan sairausvakuutus työntekijöilleen. Kongressi ei koskaan hyväksynyt esitystä, vaikka Nixon toisti sen seuraavina vuosina vielä kahdesti. Nixonin esitys lisätä osavaltioiden ja kuntien valtaa sosiaalipalvelujen organisoinnissa kuitenkin hyväksyttiin.^[12]

Nixon loi suuren määrän ympäristösuojeluun tähtääviä lakeja demokraattien kanssa ja kanavoi enemmän varoja ympäristönsuojeluun kuin kukaan edeltäjistään. Vuonna 1970 perustettiin ympäristövirasto. Liittovaltio alkoi käydä saastuttavien yritysten kimppuun oikeusistuimissa, ja Nixon ohjasi uusia varoja Evergladesin luonnonpuiston kunnostamiseen. Vuonna 1970 jokaiseen liittovaltion rakennusprojektiin määrättiin pakolliset ympäristöarviot, ja samana vuonna autojen hiilipäästöjä rajoitettiin.^[13]

Nixonin aikana työttömien määrä kasvoi, inflaatio kiihtyi, ja bruttokansantuotteen kasvu hidastui. Monet Yhdysvaltain talouden ongelmista Nixon joutui perimään edeltäjiltään, ja budjettialijäämään vaikutti etenkin Vietnamin sota. Aluksi Nixon vaati menokuuria ja verojen pitämistä korkeina inflaation kurissa pitämiseksi. Vuonna 1970 kongressi valtuutti Nixonin säätelemään valtion tasolla hintoja, vuokria ja palkkoja, minkä hän tekikin seuraavana vuonna. Hän myös irrotti Yhdysvaltain dollarin kansainvälisestä kurssisäätelystä asettaen dollarin kellumaan ja devalvoitumaan maan viennin piristämiseksi. Toimilla oli lyhyen aikavälin vaikutusta, ja hintasääntelyä jatkettiin tammikuuhun 1973 saakka. Samalla öljyn kulutus ja tuonti kasvoivat. Syksyn 1973 öljykriisi pakotti Nixonin säätelemään maan energiankulutusta.^[14]

Nixon määräsi kesällä 1971 murron entisen puolustusministerin avustajan Daniel Ellsbergin psykiatrin tiloihin Ellsbergin tehtyä tietovuodon, jossa paljastettiin Yhdysvaltain tavoite Kiinan vaikutusvallan patoamisesta Vietnamin sodan kautta. Nixon määräsi myös senaattori Edward Kennedyn vakoilemisen, sillä hän piti Kennedyä vastaehdokkaanaan seuraavissa presidentinvaaleissa. Myös erästä Nixonin vihollisenaan pitämää toimittajaa vakoiltiin.^[15]

Nixon saavutti ulkopolitiikassaan enemmän menestystä kuin sisäpolitiikassaan. Nixon oli varapresidenttinä matkustellut paljon ulkomailla, ja ulkopolitiikka ei herättänyt kansalaisissa yhtä paljon intohimoja kuin maan sisäiset kysymykset. Kansainvälisissä suhteissa Nixon arvosti jatkuvuutta ja pysyvyyttä.^[16] Nixonin aloitteita sekä Neuvostoliittoon että erityisesti kommunistiseen Kiinaan pidetään yleisesti hänen tärkeimpinä liennytystä tukeneina ulkopoliittisina tekoinaan.^[5]

Nixon aloitti helmikuussa 1969 Euroopan-kiertueen, jolla hän pyrki muun muassa suoristamaan puolustusliitto Naton rivejä.^[17]

Nixon julisti heinäkuussa 1969 niin sanotun Nixonin doktriinin. Sen tarkoituksena oli ylläpitää vanhoja liittolaissuhteita Aasiassa ja aloittaa samalla realistisempi aikakausi ulkopolitiikassa. Yhdysvallat lähtisi vastaisuudessa sotilasoperaatioihin vain kun sen kansalliset edut olivat uhattuina.^[18]

Nixonin suurin ulkopoliittinen haaste oli Vietnamin sota, johon Yhdysvallat oli ajautunut koko ajan syvemmin 1960-luvun aikana.^[16] Maaliskuussa 1968 Nixon antoi hyväksyntänsä Kambodžan pommituksille vietnamilaisten huoltoreittien tuhoamiseksi. Tämä kansainvälisen oikeuden vastainen sotatoimi saatiin pidettyä pitkään salassa.^[19] Kesäkuussa 1969 Nixon sopi Etelä-Vietnamin kanssa yhdysvaltalaisjoukkojen vähittäisestä poistumisesta, josta vastineeksi hän lupasi vietnamilaisille taloudellista ja sotilaallista tukea.^[20]

Nixon kritisoi syksyllä 1969 julkisuudessa sodanvastustajia, jotka vaativat tulitaukoa Vietnamiin. Kulisseissa Nixonin luottomies ulkoministeri Henry Kissinger aloitti salaiset rauhanneuvottelut pohjoisvietnamilaisten kanssa. Samaan aikaan Nixon määräsi maajoukkojen lähettämisestä Kambodžaan. Kongressi vei operaatiolta kuitenkin rahoituksen, ja joukot joutuvat poistumaan. Samalla kongressi kielsi myös Kambodžan pommitukset.^[21]

Sodanvastaiset protestit kiihtyivät entisestään. Poliisi ja kansalliskaarti hajottivat säännönmukaisesti väkivalloin rauhallisia mielenosoituksia. Pahimmissa tapauksissa yhteenotot johtivat kuolonuhreihin, kuten Kentin valtionyliopistossa Ohiossa 4. toukokuuta 1970 tapahtuneessa verilöylyssä, jossa neljä opiskelijaa sai surmansa ja yhdeksän haavoittui kansalliskaartin avattua tulen rauhanomaisesti mieltään osoittanutta opiskelijajoukkoa kohti. Tällaiset tapahtumat voimistivat entisestään sodanvastaista mielialaa maassa ja Nixonin hallituksen oli lopulta aloitettava niin sanottu vietnamisointi eli yhdysvaltalaisten joukkojen korvaaminen etelävietnamilaisilla.^[5][22]

Tammikuussa 1971 Nixon julisti, että Vietnamin sota oli päättymässä, vaikka Pohjois-Vietnam ei ollutkaan suostunut rauhansopimukseen. Nixon määräsi uusia pommituksia, mutta senaatti ei hyväksynyt sitä vaan vaati kaikkien yhdysvaltalaisten vetäytymistä Vietnamista. Nixon ei myöskään tarttunut Kissingerin neuvottelemaan sopimukseen pohjoisvietnamilaisten kanssa vaan uskoi saavansa sopimukseen paremmat ehdot toisella presidenttikaudellaan jos voittaisi vaalit selvästi.^[23]

Vetäytymisprosessi vietiin loppuun vuonna 1973, kun Yhdysvallat virallisesti vetäytyi Etelä-Vietnamista.^[24]

Washingtonin ja Pekingin suhteiden jää alkoi murtua huhtikuussa 1971, kun yhdysvaltalainen pöytätennisjoukkue kutsuttiin Kiinaan. Tapausta alettiin nimittää ”ping pong -diplomatiaksi”.^[25][5]

Nixon ilmoitti vuonna 1971 haluavansa solmia diplomaattiset suhteet Kiinan kansantasavaltaan ja ilmoitti pian matkustavansa Kiinaan valtiovierailulle. Matka tapahtui Vietnamin sodan yhä riehuessa ja toisaalta Kiinan ja Neuvostoliiton rajakiistojen yhä kärjistyessä.

Nixon saapui Kiinaan 21. helmikuuta 1972. Hän oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka vieraili maassa. Hänen mukanaan oli puoliso Pat Nixon sekä neuvonantaja Henry Kissinger.^[26] Samalla Nixon hyväksyi Kiinan ottamisen YK:n jäseneksi vuonna 1971, ja Yhdysvaltain liittolainen Taiwan joutui luovuttamaan turvallisuusneuvostopaikkansa mannerkiinalaisille.^[25] Ajoitus oli hyvä, sillä Vietnamin rauhanneuvottelut käynnistyivät vuonna 1972.

Pekingin lentokentällä oli Nixonia tapaamassa ulkoministeri Zhou Enlai. Nixon tapasi myös puhemies Mao Zedongin, jolle hän totesi että on vain yksi Kiina ja se on Kiinan kansantasavalta. Kiinan vierailunsa aikana Nixon vieraili muun muassa Kiinan muurilla ja Shanghain satamakaupungissa. Taiwanissa Nixonin vierailua kommunistiseen Kiinaan protestoitiin äänekkäästi.^[25]

Nixon vieraili Moskovassa vuonna 1972 ja allekirjoitti neuvostoliittolaisten kanssa kymmenen sopimusta, joista merkittävimpiä olivat ydinaseita rajoittava SALT I sekä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteita määrittävä muistio.^[27]

Nixonin hallinto pyrki tekemään rauhan myös Lähi-itään. Hänen ulkoministerinsä mukaan nimetyn Rogersin suunnitelman torjuivat kuitenkin sekä Israel että Neuvostoliitto. Ulkoministeri Kissinger toimi välittäjänä Jom kippur -sodan jälkeisissä rauhanneuvotteluissa Israelin ja arabien välillä.^[27]

Latinalaisessa Amerikassa Nixonin hallinto pelkäsi kommunistista vallankumousta ja auttoi Chilen marxistisen presidentin Salvador Allenden aseman heikentämisessä.^[27]

Virka	Nimi[28]	Kausi
Varapresidentti	Spiro Agnew	1969–1973
	Gerald Ford	1973–1974
Ulkoministeri	William P. Rogers	1969–1973
	Henry Kissinger	1973–1974
Valtiovarainministeri	David M. Kennedy	1969–1971
	John Connally	1971–1972
	George P. Shultz	1972–1974
	William E. Simon	1974
Puolustusministeri	Melvin Laird	1969–1973
	Elliot Richardson	1973
	James R. Schlesinger	1973–1974
Oikeusministeri	John N. Mitchell	1969–1972
	Richard Kleindienst	1972–1973
	Elliot Richardson	1973–1974
	William B. Saxbe	1974

Nixon löi vuoden 1972 presidentinvaaleissa vastaehdokkaansa demokraattien George McGovernin selvästi. Nixon vetosi etenkin traditionalisteihin, jotka vastustivat muutoksen kannattajia ja vähemmistöjen oikeuksien ajajia. Näiden vaalien myötä syveni Yhdysvaltain politiikan vastakkainasettelu.^[29]

Pääartikkeli: Watergate-skandaali

Nixonin uudelleenvalitsemiskampanja vuoden 1972 vaaleissa johti lopulta hänen eroonsa virastaan ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä. Huolimatta Nixonin jatkuvasta etumatkasta demokraattien ehdokkaaseen George McGoverniin hänen kampanjahenkilökuntaansa kuuluvia miehiä murtautui demokraattipuolueen päämajaan kesäkuussa 1972. Heidän jäätyään tästä kiinni sai alkunsa niin sanottu Watergate-skandaali, johon liittyneiden Nixonin valehtelun, rikostutkintamateriaalin tuhoamisen, tutkinnan tahallisen viivästyttämisen (todistusaineisto nauhalla) ja suoranaisten rikosten seurauksena Nixon joutui eroamaan.^[30][31] Agnew oli joutunut eroamaan omien rikossyytöstensä johdosta, ja hänen tilalleen varapresidentiksi oli nimitetty Gerald Ford. Nixonin erottua Ford nousi presidentiksi ja armahti Nixonin kaikista mahdollisista rikoksista.^[32]

Nixon vieraili Suomessa huhtikuussa 1965. Matkan tarkoituksena oli hankkia suomalaista asiantuntemusta erään yhdysvaltalais-kanadalaisen paperinjalostusyrityksen käyttöön.^[33] Suomen presidentti Urho Kekkonen tapasi Nixonin Yhdysvaltoihin heinäkuussa 1970 tekemällään valtiovierailulla.^[34]

Nixonin ensimmäinen merkittävä eroamisen jälkeinen julkinen esiintyminen tapahtui 23. maaliskuuta 1977 kun BBC:n toimittaja David Frost haastatteli Nixonia kaksi tuntia päivässä, kolmen päivän aikana. Nauhoitus tapahtui Kaliforniassa sijaitsevassa yksityishuvilassa. Se lähetettiin Yhdysvalloissa sarjana.^[35]

Erottuaan presidentinvirasta Nixon kirjoitti yhdeksän kirjaa, joissa hän analysoi muun muassa asevarustelua ja ulkopoliittista tilannetta. Viimeinen kirja Beyond Peace ilmestyi vain pari viikkoa ennen Nixonin kuolemaa.^[36]

Nixon kuoli 22. huhtikuuta vuonna 1994 New Yorkissa olevassa sairaalassa ollessaan 81-vuotias. Hän oli saanut 18. huhtikuuta halvauksen.^[37]

Nixonin kuolema käynnisti uudelleenarvioinnin hänen presidenttikaudestaan. Uuskonservatiivit näkivät hänessä väärinymmärretyn sankarin, vastustajien pitäessä Nixonia edelleen rikollisena, joka oli turmellut Yhdysvaltain presidentti-instituution. Nixonin hautajaisten yhteydessä korostettiin ensin mainittua tulkintaa: hänet haudattiin juhlallisin menoin kaikkien elossa olleiden presidenttien läsnä ollessa.^[38] Hänen hautakiveensä kirjoitettiin lainaus hänen ensimmäisestä virkaanastujaispuheestaan: "The greatest honor history can bestow is the title of peacemaker." – "Suurin kunnianosoitus, jonka jälkipolvet voivat antaa, on rauhantekijän arvonimi." ^[39]

Nixonin persoonallisuutta on usein arvioitu kriittisesti, ja persoonallisuudella on arvioitu olleen vaikutusta hänen työhönsä ja sitä kautta historiaan. Monet Nixonin vastustajat pitivät Nixonia jo tämän uran varhaisista vaiheista alkaen manipuloivana konnana, ja Watergate-kriisin jälkeen tämä käsitys yleistyi. Nixonin hallinnon laittomuuksien taustalla on väitetty olleen Nixonin kokema turvattomuuden ja alemmuuden tunne sekä pelko juonittelujen kohteeksi joutumisesta. Nixonia on myös luonnehdittu aggressiiviseksi ja epäempaattiseksi. Nixonin retoriikka vastustajiaan kohtaan oli kovaa, ja etenkin Watergate-skandaalin yhteydessä työtoverit kuvasivat hänen käyttäytymisensä muuttuneen yhä aggressiivisemmaksi ja sekavammaksi. Watergate-skandaalin paljastaneen toimittaja Bob Woodwardin mukaan Nixon oli "vainoharhainen narsisti", joka otti kaiken henkilökohtaisesti eikä ollut kiinnostunut mistään suuremmasta päämäärästä. Nixon oli introvertti, joka hakeutui mielellään yksinäisyyteen ja rauhaan. Nixonin ystävien mukaan Nixon oli herkkä ja ujo ihminen, joka joutui olemaan politiikassa kova.^[40]

Presidentti Richard Nixon on populaarikulttuurissa suosittu viittausten kohde; hänen hahmonsa on nähty useita kertoja muun muassa piirrossarja Futuramassa.

Säveltäjä John Adamsin ooppera Nixon Kiinassa kuvaa edellä mainittua vuoden 1972 valtiovierailua. Vuonna 1987 kantaesitetty ooppera on yksi modernin oopperan suosituimmista. Se on esitetty myös Suomen kansallisoopperassa.^[41]

• The Challenges We Face: Edited and Compiled from the Speeches and Papers of Richard M. Nixon (1960)
• Six Crises (1962)
• RN: The Memoirs of Richard Nixon (1978)
• The Real War (1980)
• Johtajuuden profiileja (alkuteos Leaders, 1982)
• Real Peace (1984)
• No More Vietnams (1987)
• 1999: Victory Without War (1988)
• In the Arena: A Memoir of Victory, Defeat, and Renewal (1990)
• Seize The Moment: America's Challenge In A One-Superpower World (1992)
• Beyond Peace (1994)

• Frost/Nixon

• Kantola, Markus: Jakautunut kansakunta: Yhdysvaltojen poliittinen historia Richard Nixonista Barack Obamaan. Gaudeamus, 2017. ISBN 978-952-495-419-8