Rannikko

Rannikko on meren tai suuren järven ja mantereen raja-alue,^[1] jota rantavoimat ovat aikojen saatossa muovanneet.^[2] Rantaviiva on se viiva, jossa maan ja veden pinnat kohtaavat. Rantaviiva liikkuu edestakaisin aaltojen mainingin ja vuoroveden vaikutuksesta ja se siirtyy myös hitaasti esimerkiksi maankohoamisen vuoksi. Rantaviivan liikkumisaluetta nimitetään rannaksi.^[3]

Rannikko-nimitystä käytetään usein maantieteellisistä alueista, kuten Yhdysvaltain länsirannikko, Venäjän Mustanmeren-rannikko tai Suomenlahden rannikko.

Maan ja veden raja on harvoin selväpiirteinen rantaviiva. Ranta on usein rantaviivan molemmin puolin oleva leveydeltään vaihteleva vyöhyke. Rantaviivaksi nimitetään silloin keskiyläveden aikaista maan ja veden rajakohtaa. Vuorovesirannikolla veden korkeusvaihtelu on säännöllistä ja myrskytuuli saattaa työntää vettä tavallista kauemmaksi maalle. Maapallon historian aikana merenpinnan korkeusvaihtelut ovat olleet todella suuria. Etenkin jääkaudet ovat muovanneet rannikoita. Vettä on ollut jääksi sitoutuneena niin paljon, että merenpinta on ollut yli sata metriä nykyistä alempana. Nykyinen mannerjalusta oli silloin laajalti kuivaa maata, johon jäätikkö ja joet muovasivat laaksoja. Jään sulaessa mannerjalusta ja laaksot peittyivät vedellä. Tällaisia alueita nimitetään mantereisiksi rannikoiksi, koska niissä vallitsevat mantereiset maan kulumismuodot. Mereisillä rannikoilla kulumis- ja kasaantumismuodot ovat rantavoimien aiheuttamia.^[4]

Mereisillä rannikoilla aallokko muovaa eniten uloimpana merellä olevia maamuodostumia. Tällaisia ovat muun muassa niemenkärjet, joissa suoraan rantaa kohti liikkuva aallokko taipuu. Samalla lahden pohjukkaan etenevän aallokon voimakkuus vähenee. Lahdissa aallokon kulutus on vähäisempää, mutta toisaalta niihin kerrostuu muualta irronnutta maa-ainesta. Näin rannan mutkat pyrkivät tasoittumaan. Alavalla rannikolla aallokko lajittelee maa-aineksia. Hienointa ainesta pystyvät sitomaan suolakkokasvit ja mangrovet. Rannan siirtymistä tapahtuu myös jokisuilla, jos joki tuo lietettä enemmän kuin aallokko huuhtoo mereen. Joen suistossa rannansiirtyminen voi olla niin suurta, että jokisuulla sijainnut satama onkin pian sisämaassa.^[4]

Rannikon leveys voi olla useita kilometrejä. Rannikot jaetaan vyöhykkeisiin, joita ovat mesolitoraali, supralitoraali ja infralitoraali. Mesolitoraali on varsinainen rantavyöhyke, jossa maa ja meri kohtaavat alati vaihtuvassa paikassa. Sen alarajana on matalimman merenpinnan taso ja ylärajana taso, jossa merenpinta on korkeimmillaan. Merenpinnan alinta korkeutta nimitetään hydrografiseksi nollapisteeksi. Supralitoraali käsittää rannan yläpuoliset alueet eli merenpinnan korkeimmasta tasosta mantereelle päin olevan vyöhykkeen. Siellä meren vaikutus on tavallisesti välillistä eli alueella vaikuttaa meri-ilmasto. Infralitoraali on rannan alapuolinen vyöhyke, jonka ylärajana on merenpinnan matalin taso. Tällä alueella ei ole täsmällistä alarajaa, vaan se on vyöhyke, jossa aallot ja tuulet aikaansaavat virtauksia.^[5]

Rannikon muodon perusteella nimettyjä rannikkotyyppejä ovat^[3]

• Laakarannikko on muodoltaan loivaa.
• Parrasrannikon ranta on jyrkkä, mutta sen takana manner kohoaa loivasti.
• Pystyrannikon muoto on jyrkkä.
• Törmärannikon ranta on loivaa, mutta sen takana manner muodostaa jyrkän törmän.

Syntytapaan perustuvia rannikkotyyppejä ovat^[3][2][4]

• Föhrdirannikon leveäsuiset ja pohjukkaan asti syvät lahdet ovat vuonomaisia, vajonneita jääkautisia laaksoja. Pohjois-Saksan föhrdirannikon lahdet ovat muovautuneet irtaimeen maahan jääkaudella.
• Kanavarannikko eli dalmatianrannikko muodostuu, kun vuoristot sijaitsevat rannikon suuntaisesti, samoin rannikon suuntaisesti sijaitsevat saaret ovat uloimpien vuorijonojen huippuja ja saarien välissä on lahtia. Kanavarannikkoa on muun muassa Pohjois-Amerikan länsirannikolla.
• Lohkorannikko on suuntautumatonta laakiota, johon poimuttuminen, siirrokset ja muut tektoniset prosessit eivät ole vaikuttaneet.
• Riasrannikko syntyy, kun vuoristo sijaitsee kohtisuoraan rannikkoa vastaan; sille ovat ominaisia leveäsuiset, suppilomaiset lahdet. Espanjan luoteisrannikko on tätä tyyppiä.
• Saaristorannikko on syntynyt maankohoamisen paljastaessa vedestä uusia saaria. Suomen saaristorannikon kalliosaaret ovat jään kuluttamia.
• Vuonorannikon muodot ovat jyrkkäpiirteisiä ja mannerjäätikkö on muovannut sen vuoristolaaksoja eli vuonoja. Vuonorannikkoa on esimerkiksi Norjassa.

Rantavoimien vaikutuksesta ovat syntyneet mereiset rannikkomuodot^[2][4]

• Dyynirannikon rannan suuntaiset hiekkavallit ovat tuulen kasaamia.
• Floridan rannikkotyypissä aallot ovat muovanneet laguunia reunustavasta vallista saarijonon.
• Haffirannikon syntytapa on samankaltainen kuin laguunirannikon
• Laguunirannikon rannan suuntaiset virtaukset kasaavat maa-aineksista särkkiä ja tyrskyt rantavalleja.
• Lidorannikolla irtoaineksen muodostamat niemet ainakin osittain erottavat laguunin merestä.^[6]
• Limaanirannikkoa on Mustanmeren ja Asovanmeren jokisuilla. Sille ovat tyypillisiä laguunimaiset lahdet.^[7]
• Marskirannikko on vetistä lietemaata, joka on syntynyt laguunien ja haffien veden vähetessä. Marskirannikkoa on Alankomaissa ja Jyllannin niemimaan länsiosissa.
• Suisto eli delta on jokisuuhun muodostunutta kasautumisrannikkoa.
• Törmärannikon jyrkkä törmä ja loivasti mereen laskeva rantakenttä ovat tyrskyjen kuluttamia. Tätä tyyppiä on Pohjois-Virossa ja Etelä-Englannissa.
• Vattirannikkoa huuhtovat vuorovesiaallot siten, että nousuvesi peittää sen alleen ja pakoveden aikana se on liejuista rantamaata.

Merellisiä rannikkotyyppejä ovat myös^[2]

• Koralliriuttarannikko
• Mangroverannikko

Rannikkovuoristojen sijainnin perusteella erotetaan atlanttinen eli poikittaisrannikko, jossa vuorijono kohtaa rannikon poikittain, ja pasifinen eli pitkittäisrannikko, jossa rannikko on vuoriston suuntainen. Riasrannikko on poikittaisrannikko ja kanavarannikko pitkittäisrannikko.^[4]

Rantakerrostumien muodostuminen riippuu paikallisen maa- ja kallioperän sisällöstä sekä rantavoimien siirtämästä aineksesta. Matalien ja suojaisten lahtien kerrostuman pääosa on usein eloperäistä ainesta. Tärkeä tekijä kerrostumisessa on myös rannikon korkeusprofiili sekä vedenpinnan yläpuolella että alapuolella. Kun maan kaltevuus on yli viisi astetta, kerrostuminen on hyvin vähäistä. Tällöin myös hiekka ja sora kulkeutuvat kohti ulappaa ja rannalle syntyy kivikko. Laajojen hiekkarantojen syntyminen edellyttää yleensä kaltevuudeksi 2–5 astetta ja sopivan maa-aineksen paikallaoloa.^[4]

Kun tyrskyt pääsevät muovaamaan rannikkoa, syntyy usein rantakenttä. Tyypillinen rantakenttä viettää veden alla rannasta poispäin tasanteena ja jatkuu maalla hieman rantaviivan yläpuolelle muodostaen rantatörmän, joka joskus on korkea kliffi. Jyrkänparras on ulapan puolella sijaitsevan törmän reuna, johon rantakenttä päättyy. Rantakentän synnyttävät veden aallot, etenkin voimakkaat tyrskyt, jotka irrottavat maa-ainesta rantatörmästä. Veden palatessa rannalta mereen tai järveen se kuljettaa irtoainesta mukanaan. Aaltoilu siirtelee maahiukkasia myös edestakaisin jauhaen niitä hienommiksi. Rantakentän syntyyn vaikuttavat joskus myös vuorovesi ja merivirrat. Jos rantakenttä jää kuiville vedenpinnan laskiessa tai maan kohotessa, siitä muodostuu rantapenger eli rantaterassi. Suomessa Itämeren muinaiset rantapenkereet ovat maankohoamisen vuoksi joutuneet korkealle ja kauaksi nykyiseen merenpintaan nähden.^[4]

Kun maa vajoaa ja maaperä on helposti kuluvaa, voi rannikolle syntyä kymmenien kilometrien pituisia valleja. Ne muodostuvat aaltojen kohdatessa rannan vinosti, jolloin maa-aines kulkeutuu rannikkoa pitkin. Kun ranta muuttaa suuntaansa, saattaa niemen jatkoksi syntyä särkkä, joka sulkee taakseen laguunin. Rantavalli muodostuu, kun aallot heittävät irtoainesta ylemmäksi rannalle. Näin käy usein silloin, kun voimakas tuuli puhaltaa ulapalta rannalle. Tavallisesti irtoaineksen kulumis- ja kasautumiskohta ovat lähekkäin, mutta aineksen siirtyminen kauaskin on mahdollista. Rantapalle on kylmässä ilmastossa syntyvä rantamuodostuma. Se syntyy jääpeitteen työntäessä pakkasen lauhduttua rantaa vasten ja siirtäessä kiviä ja muuta ainesta rantatörmän juureen. Suuren ulapan rannalla tyrskyt yleensä siirtävät pallekiviä ja varsinkin hienompaa ainesta pois rannalta.^[4]

Rannikon hydrologiassa on keskeistä meren suolaisten ja mantereen suolattomien virtausten kohtaaminen sekä rantavesien lähes jatkuvat liikkeet. Jokisuilla eri virtausten kohtaaminen on monimutkainen tapahtumasarja. Jos joen virtaama on vähäinen, se ei vaikuta paljoakaan vuorovesiaaltoon. Suuri virtaama sen sijaan vähentää tai muuttaa vuoroveden liikettä suistossa, voipa se estää sen kokonaankin. Joettomalla rannikolla makea vesi voi virrata kauaksi merelle kallioihin suotautuneena. Ilmiö on ominaista erityisesti karstirannikolla. Rantatasankojen pohjavedet purkautuvat lähteinä, joita on usein rantatörmien juuressa.^[5]

Meren aallot muuttavat matalassa vedessä muotoaan. Aallonhuiput ovat rannan lähellä paljon korkeampia kuin ulapalla. Myös aaltojen suunta ja poikkileikkaus muuttuu. Mainingin symmetria katoaa matalassa vedessä ja maininki saattaa murtua vaahtojuovaksi, jota edeltää kohoava harjanne. Tuulen aiheuttamat myrskyaallot ja hyökyaallot sekä maanjäristyksen aikaansaamat tsunamit ovat nopeita pyörteisiä erikoisvirtauksia, jotka vaikuttavat rantaa rajusti repäisyvirroillaan. Kaikista aalloista syntyy paluuvirtaus, joka voi olla rantaa vasten kohtisuora tai kääntyä sivulle.^[5]

• Hiekkaranta
• Kari
• Laguuni
• Lahti
• Luoto
• Niemi
• Saari
• Saaristo
• Suisto
• Vesijättö

• Luettelo Suomen rannikkokunnista
• Rantaviivaparadoksi

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Rannikko Wikimedia Commonsissa