Suur-Suomi

Suur-Suomi-aate on irredentistinen, suomalaisten ja muiden itämerensuomalaisten kansojen sekä ulkosuomalaisten yhteenkuuluvuutta korostava heimoaatteen radikaali muoto. Sen tavoitteena on liittää Suomeen Neuvostoliitolle kuulunut Itä-Karjala ja mahdollisesti myös muita Suomen naapurivaltioiden osia, kuten Inkeri tai Pohjois-Norjan ja -Ruotsin suomenkielisen väestön asuinalueita. Suur-Suomi-aatetta edustaneista järjestöistä Akateeminen Karjala-Seura puhui Suur-Suomesta sekä tavoitellun suursuomalaisen valtion että suomalais-karjalaisen ei-valtiollisen kieli- ja kulttuuriyhteisön merkityksessä.

Suur-Suomi-aatteen laajamittainen kannatus oli voimakkaimmillaan Suomen itsenäisyyden alkuaikoina. Toisen maailmansodan jälkeen Suur-Suomi-aate käytännössä sammui.

Aluksi suomalaiset eivät saaneet itäkarjalaisia innostumaan aatteestaan, koska karjalaiset kärsivät tuolloin nälänhädästä, mikä oli suurempi yhteiskunnallinen ongelma. Itäkarjalaisten oma-aloitteinen halu vapautua neuvostovallasta syntyi laajemmin vasta vuonna 1920 Tarton rauhan solmimisen jälkeen Neuvosto-Venäjän kovennettua otettaan alueesta. Vaikka kapinallisilla oli kansan tuki, Suomesta ei enää saatu laajaa apua ja muutamassa kuukaudessa puna-armeija sai kukistettua kansannousun.^[1]

Yleensä Suur-Suomea tavoitelleet hahmottelivat Suur-Suomen itärajaksi Fennoskandian luonnonmaantieteellistä itärajaa, joka kulkee Vienanmereltä Vienankannaksen yli Ääniselle ja Syväriltä Nevajoen tai Rajajoen poikki Suomenlahteen. Nämä rajat sisältävät suomalaisten ja itäkarjalaisten alueet. Joskus mukaan sisällytetään myös Nevajoen eteläpuolinen Inkeri, Viro^[2] sekä myös Norjan Ruija ja Ruotsin Norrbottenin suomenkielinen alue. Joskus Suomen rajoiksi myös esitettiin laajempaa, muinoin itämerensuomalaista aluetta, joka kulkisi Väinältä Väinälle eli Pohjois-Venäjän Vienajoelta Latvian Väinäjoelle. Nykyään lähinnä leikillisessä mielessä joskus puhutaan Suur-Suomesta tarkoittaen jopa Uralille ulottuvaa aluetta.^lähde?

Idea niin sanotusta kolmen kannaksen rajasta on satoja vuosia vanha, peräisin jo ajalta, jolloin Suomi kuului Ruotsiin ja Ruotsin ja Venäjän keisarikunnan välillä oli erimielisyyksiä ja välillä sotia siitä, missä Ruotsin (samalla Suomen) ja Venäjän rajan pitäisi kulkea. Ruotsin valtionjohdossa kolmen kannaksen raja katsottiin helpoimmaksi puolustaa, koska maaraja olisi silloin ollut lyhin mahdollinen. Nuo kannakset ovat Vienankannas, Aunuksenkannas ja Karjalankannas.

1800-luvulla pidettiin tärkeinä valtioiden ja kansojen niin sanottuja luonnonmukaisia rajoja, jotka muodostuivat maantieteellisistä rajoista. Vielä 1800-luvun alkupuolella ei nimitystä Suur-Suomi tiettävästi käytetty, mutta ajatus Suomen luonnonmaantieteellisistä rajoista on peräisin jo noilta ajoilta. Vuonna 1837 kasvitieteilijä J. E. A. Wirzen määritteli Suomen luonnonvaraisten kasvien levinneisyysalueen itäiseksi rajalinjaksi Vienanmeren, Äänisen ja Syvärin ja geologi Wilhelm Ramsay määritteli vuosisadan alussa kallioperätutkimuksissaan Fennoskandian kallioperän käsitteen. Myös Zachris Topelius otti asian myöhemmin esille virkaanastujaisluennossaan vuonna 1854.

Samoihin aikoihin kehittynyt suomalais-ugrilainen kielentutkimus nosti esille poliittisen rajan itäisellä puolella elävät suomalaisten sukulaisheimot, ja poliittisen rajan katsottiin olevan myös kielellisesti ja etnisesti väärässä paikassa. Noilta ajoilta on peräisin muun muassa August Ahlqvistin (A. Oksanen) runo ”Suomen valta”, jossa sukulaisheimojen veljeyttä korostettiin muun muassa seuraavin säkein: ”Äänisjärvi, Pohjanlahti, / Auranrannat, Vienansuu, / siin’ on, suomalainen, mahti, / jok’ ei oo kenenkään muun.”^[3]

Heikki Nurmion sanoittamassa Jääkärimarssissa vuodelta 1917 ”Vienan rannat ja maa” määriteltiin kuuluvaksi Suomeen: ”Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa, yks’ suuri on Suomen valta.” Myöhemmin sanat muutettiin uutta tilannetta vastaaviksi: ”Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa, yks’ suuri on Suomen valta.”

Pääartikkeli: Karelianismi

Karelianismi oli taiteilijoiden, kirjailijoiden ja säveltäjien kansallisromanttista Karjala-harrastusta ja karjalaisuuden pitämistä suomalaisuuden alkulähteenä. Karelianismi oli voimakkaimmillaan 1890-luvulla. Esimerkiksi kirjailija Ilmari Kianto oli tunnettu Vienan-ystävä. Hän julkaisi vuonna 1918 Vienan-retkestään kirjan Suomi suureksi – Viena vapaaksi, jonka koko painos on takavarikoitu.

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Pohjois-Norjassa on suomenkielinen vähemmistö, kveenit. Suomenkielinen asutus oli levinnyt alueelle varsinkin 1860-luvulla. Kveeneillä oli tapana eristäytyä omiin yhdyskuntiinsa. Akateeminen Karjala-Seura ja Suomalaisuuden Liitto tekivät aktiivisesti kveenityötä vuosina 1927–1934 välillä. Näiden yhdistysten tärkeintä toimintaa oli suomenkielisen materiaalin ja propagandan levittäminen eri kanavien kautta. Toiminta hiipui vuodesta 1931 lähtien ja päättyi vuonna 1934, mutta mainittujen järjestöjen lehdissä kveenien asioita käsiteltiin vielä senkin jälkeen.

Norjassa virisi pelko niin sanotusta suomalaisesta vaarasta. Kveenivähemmistöä alettiin norjalaistaa samantapaisin keinoin kuin Itä-Karjalan karjalaisia myöhemmin venäläistää.^lähde? Pääasiallinen keino oli kulttuuri- ja kielipoliittinen syrjintä koululaitoksen kautta, yksipuolisesti norjankielinen joukkoviestintä ja niin sanottu kaaderipolitiikka. Suomen kielen käyttöä ja arvostusta pyrittiin vähentämään ja suomenkielisten etninen identiteetti ja kulttuuri pyrittiin hävittämään.

Suomen itsenäisyyden alkuaikoina Suomessa alettiin vaatia Ruotsin Norrbottenin suomenkielisten alueiden, eli Länsipohjan liittämistä Suomeen. Tämä oli vastareaktio Ahvenanmaan halulle liittyä Ruotsiin. Suomen valtiovalta perusti Länsipohjan toimikunnan, jonka tehtävänä oli aikaansaada Länsipohjassa suomalaiskansallista liikehdintää. Ruotsissa puolestaan pyrittiin ruotsalaistamaan suomenkielisiä muun muassa lisäämällä ruotsin opetusta Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla. Vielä 1950-luvulla Pohjois-Ruotsin kouluissa suomen kielen puhumisesta rangaistiin.

Pääartikkeli: Heimosodat

1920-luvulla Suur-Suomea rakennettiin heimosodissa, joissa haluttiin yhdistää itämerensuomalaisia kansoja. Tällaista halua oli myös läntisessä Itä-Karjalassa, joista Repolan ja Porajärven kunnat liittyivät Suomeen, tosin vasta tiukkojen ehtojen myötä. Kuitenkin Tarton rauhassa ne jäivät Suomen rajojen ulkopuolelle.

Eniten ajatus Suur-Suomesta elähdytti Akateemisen Karjala-Seuran, Lapuan liikkeen ja sen parlamentaarisen seuraajan IKL:n politiikkaa. Myös Kansallisessa Kokoomuksessa ja Maalaisliitossa oli Suomen suurentamisen kannattajia. Mannerheimin Miekkavala vuonna 1918 ja Miekantuppipäiväkäsky vuonna 1941 lisäsivät Suur-Suomi-innostusta. Vasemmistopoliitikoista suursuomalaisuutta ajoivat Oskari Tokoi ja Väinö Voionmaa, joka julkaisi vuonna 1918 kirjan ”Suur-Suomen luonnolliset rajat”.^[4]

Vuonna 1919 Repolan ja Porajärven kunnat julistautuivat eronneiksi Venäjästä ja liittyneiksi Suomeen, mutta rajansiirtoa ei virallisesti vahvistettu. Vuonna 1920 Tarton rauhanneuvotteluissa Suomi vaati muutakin Itä-Karjalaa itselleen. Venäjä ei suostunut tähän ja vaati Repolaa ja Porajärveäkin itselleen tarjoten vastineeksi Suomelle Petsamoa. Neuvottelujen jälkeen presidentti K. J. Ståhlberg suostui tähän aluevaihtoon. Itä-Karjala-vaateista luopumisen takia oikeiston äärimmäisellä laidalla rauhaa pidettiin niin sanottuna häpeärauhana.

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Pääartikkeli: Itäkarjalaisten kansannousu

Suomalaisten vapaaehtoisten heimosoturien ensimmäiset yritykset innostaa itäkarjalaiset kapinaan vuosina 1918–1919 eivät saaneet paljonkaan tukea ja epäonnistuivat niin Vienassa kuin Aunuksessakin. Itäkarjalaisten huomio oli tuolloin maailmansodan aikaisessa nälänhädässä, jota Suomikaan ei voinut lievittää. Heimosoturienkin huolto oli surkeaa, ja siksi he joutuivat vetäytymään Itä-Karjalasta. Myös vuoden 1919 yhteistyö englantilaisten kanssa takkuili.^[1]

Suomi halusi Tarton rauhaa solmittaessa vuonna 1920 Itä-Karjalalle kansallishallinnon ja autonomian. Kansainliitto ratkaisi Itä-Karjalan kuuluvan Neuvosto-Venäjälle vaatien, että sille on annettava autonominen itsehallinto. Samaan aikaan Kansainliitto ratkaisi myös Ahvenanmaan kysymyksen Suomen eduksi. Suomen sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneet punaiset nousivat johtoasemaan Itä-Karjalassa, jonne perustettiin Karjalan työkansan kommuuni johtajanaan Edvard Gylling. Punaisten tehtävänä oli lisäksi toimia Suomen vallankumouksen sillanpääasemana. Suomalainen eliitti vahvisti asemansa vuonna 1923, jolloin perustettiin Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.

Koska Karjalan työkansan kommuuni oli käytännössä Suomesta paenneiden punaisten käsissä, Suomi esitti, ettei Neuvosto-Venäjä ollut järjestänyt Itä-Karjalaan sellaista kansanvaltaista itsehallintoa kuin rauhansopimuksessa oli sovittu. Tätä seuranneen epäonnistuneen kansannousun jälkeen Suomeen pakeni neuvostovaltaa vastustaneita itäkarjalaisia.

Kommuunin perustamisen yhteydessä kesällä 1920 Neuvosto-Venäjä otti itäkarjalaiset tiukemmin komentoonsa. Vuodessa olot kommunistien komennossa kävivät niin kurjiksi, että itäkarjalaiset oma-aloitteisesti ryhtyivät vapaustaisteluun neuvostohallintoa vastaan. Metsäsissien johtajana oli Vasili Levonen, jota soturit kutsuivat Ukki Väinämöiseksi. He pyysivät heimosoturi–alikersantti Jalmari Takkiselta tukea toimilleen maaliskuussa 1921. Takkinen auttoikin kansannousun valmisteluissa, mutta parhaimmillaankin metsäsisseissä oli vain 3 000 karjalaista ja 500 suomalaista.^[1]

Ensimmäinen iso taistelu käytiin 28. lokakuuta 1921. Takkisenkaan sotilaalliset taidot eivät riittäneet joukkojen johtamiseen, joten hän pyysi jääkärimajuri Paavo Talvelan avukseen. Talvela otti vuosilomaa ja alkoi johtaa sotaa joulukuun puolivälissä 1921. Akseli Gallen-Kallela suunnitteli itäkarjalaisten käyttämän sotalipun.^[1] Lippu ei nykyään kuvaa Karjalan tasavaltaa, vaan se on käytössä karjalaisten kansan tunnuksena.^[5] Lipun on muokannut nykyasuunsa karjalainen kuvataiteilija Vitali Dobrinin.^[5]

Kapinallisilla oli kansan tuki, ja voitettujen taisteluiden jälkeen joulukuussa 1921 vapautettu alue oli laajimmillaan. Koska Suomesta ei saatu kunnon apua, puna-armeijan keskitettyä voimiaan sota hävittiin pian. Osa suomalaisvapaaehtoisista pakeni ratkaisevien tappioiden jälkeen, mutta Paavo Talvela ja muu päällystö jäivät auttamaan siviilejä pakenemaan. Puna-armeijan yrityksistä huolimatta he onnistuivat auttamaan metsäsissit ja 11 000 siviiliä Suomen puolelle 20. helmikuuta 1922 mennessä. Vuonna 1923 Karjalan työkansan kommuunista tehtiin Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.^[1]

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Sisällissodan jälkeen paenneiden suomalaisten lisäksi Itä-Karjalaan muutti suomalaisia Inkerinmaalta ja paluumuuttajia Pohjois-Amerikasta. Myös he pitivät Itä-Karjalaa osana suomalaista kulttuuripiiriä. Monien mielipiteet olivat samanlaiset kuin Suomen heimoaatteen kannattajien.

Vielä vuonna 1926 Neuvosto-Karjalan asukkaista 96,6 prosenttia puhui äidinkielenään karjalan kieltä. Karjalan kielellä ei ollut kirjakieltä ja sellaisen luomista pidettiin mahdottomana monien murteiden vuoksi. Karjalan viralliseksi kieleksi tuli venäjän lisäksi suomi. Suhtautuminen suomen kieleen oli moninaista. Joidenkin karjalaisten oli vaikea ymmärtää suomen kirjakieltä, ja sen käyttäminen kohtasi Aunuksen Karjalassa suoranaista vastarintaa paikallisten taholta. Vienan Karjalassa kieleen suhtauduttiin positiivisemmin. Vastarinta leimattiin paikallisten kulakkien ja venäläisšovinistien sosialismin vastaiseksi myyräntyöksi.

Kesällä 1930 suomalaistamispolitiikka nousi julkiseksi kiistelyn aiheeksi. Erimielisyyksiä oli muun muassa Neuvosto-Karjalan virallisesta kielestä. Oli epäselvää opetettaisiinko karjalaisille suomea vai kehitetäänkö heidän omaa kirjakieltään. Neuvosto-Karjalan johdossa ajatus karjalan kirjakielestä torjuttiin. Neuvostoliiton keskuskomitean kansallisuuksien neuvosto ja Neuvostoliiton tiedeakatemia protestoivat Neuvosto-Karjalan pakkosuomalaistamista vastaan.

Stalinin vainoissa vuonna 1937 Neuvosto-Karjalan johtoa syytettiin kuitenkin trotskilais-porvarillisesta nationalismista, karjalan kielen ja kulttuurin kieltämisestä ja aatteellisesta nojaamisesta porvarilliseen Suomeen. Suomalainen johto kesti vuoteen 1937 asti, kunnes se tuhottiin Stalinin vainoissa. Samalla aloitettiin alueen venäläistäminen kieltämällä sekä suomen että karjalan kielen julkinen käyttö. Venäläistämistä perusteltiin alueen helpompana hallittavuudella, jolloin venäjän kanssa kilpailevia kieliä ei ollut.

Neuvostoliitto perusti talvisodan alussa Suomen kansanvaltaisen tasavallan, jota johti Terijoen hallitus ja Otto Wille Kuusinen. Tarkoitus oli sisällyttää perustettuun neuvostotasavaltaan sekä valloitettu Suomi että osa Itä-Karjalasta. Tästä syystä alueen viralliseksi kieleksi palautettiin suomi. Kun Suomen miehitys jäi tekemättä, maaliskuussa 1940 perustettiin Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta, johon kuuluivat sekä entisen Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavallan alue kokonaisuudessaan että osa Suomen Moskovan rauhassa vuonna 1940 luovuttamista alueista.^lähde?

Jo sisällissodan aikana vuonna 1918 Carl Gustaf Emil Mannerheim oli Antreassa Karjalankannaksella antanut julistuksen, jossa hän totesi, ettei tulisi panemaan miekkaansa tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Jatkosodassa Mannerheim antoi kuuluisan miekantuppipäiväkäskynsä, jossa viittasi julistukseensa. Päiväkäskyssä oli mainintoja myös ”suuresta Suomesta”, mikä jo tuolloin aiheutti myös kielteistä huomiota poliittisissa piireissä. Toisaalta eduskunnan puhemies Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen Väinö Hakkila painotti sanomalehtijutussaan, että Suomen tulee vapauttaa suomensukuiset heimokansat bolševikkien vallasta.^[6] Suomi valtasi Karhumäen kaupungin 40 asteen pakkasessa joulukuun 7. päivänä vuonna 1941.^[6] Pian Itä-Karjalassa alkoi asemasodan aika.^[6] Hieman aikaisemmin ylipäällikkö Mannerheim oli lähettänyt tervehdyksen Suomen naisille ja miehille: ”Meiltä ei puutu enää paljon saavuttaaksemme strategiset päämäärämme, riistää viholliselta ne keinot, jotka se oli huolellisesti valmistanut tuhotakseen meidät, ja saavuttaaksemme rajan, joka on helpompi puolustaa kuin mikään Suomen aikaisempi raja.”^[6]

Jatkosodan aikana 1941 Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Monet muuallakin kuin oikeistossa halusivat liittää Itä-Karjalan Suomeen. Perusteet olivat paitsi aatteellisia ja poliittisia, myös sotilaallisia: niin sanottu kolmen kannaksen rajaa oli aiempaa rajaa helpompi puolustaa. Saksan ollessa tukena siihen oli mahdollisuus. Venäläisiä ja karjalaisia kohdeltiin eri tavoin. Venäjää puhuvan väestön etnistä taustaa tutkittiin, jotta saataisiin tietää, mikä osa siitä oli niin sanottua kansallista väestöä eli karjalaisia, mikä niin sanottua epäkansallista väestöä eli enimmäkseen venäläisiä. Venäläistä väestöä koottiin keskitysleireille, jotta heidät olisi ollut helpompi siirtää alueelta pois.^[7] Vaikka leirejä kutsuttiin keskitysleireiksi Saksan mallin mukaan, tuolloin Suomessa tuskin kukaan tiesi, millaisia Saksan keskitysleirit ovat.^[6]

Kun suomalaisjoukot saapuivat Petroskoihin, jota tuohon aikaan kutsuttiin Äänislinnaksi, olivat vetäytyneet neuvostosotilaat tuhonneet ison osan kaupungista. Osa suomalaisjoukoista sai jäädä Äänislinnaan, kun muut jatkoivat etenemistä kohti Syväri-joen yläjuoksua läpi Soksun kylän. Kylässä asui perheinensä myös vepsäläinen Raisa Larjuskin, nykyinen kirjailija Raisa Lardot. Hän on muistellut kyläläisiä pelotellun saapuvilla suomalaissotilailla, jotka leikkaavat kyläläisiltä korvat pois. Kun palanneet kyläläiset palasivat koteihinsa, he yllättyivät, kun suomalaiset sotilaat olivatkin ystävällisiä. Miehitysalueen kouluihin matkasi suomalaisia opettajia, mutta osa oppilaista uhmasi opetusta, sillä Neuvostoliiton propaganda Stalinista oli iskostunut syvälle heihin. Suomalaiset järjestivät Aunuksen radioon myös vepsän-, lyydin- ja karjalankielisiä ohjelmia. Sotilashallinnon johdolla alueelle luotiin varsin tehokas terveydenhoitojärjestelmä. Miehitysalueen lapsikuolleisuus laski puoleen entisestä. Syyhyisten ja riisitautisten lasten määrä väheni huomattavasti.^[6]

Suomeen siirrettiin Saksan avulla saksalaisten miehittämältä alueelta noin 62 000 inkerinsuomalaista, inkerikkoa ja vatjalaista, joista kuitenkin sodan jälkeen palautettiin lupauksista huolimatta takaisin Neuvostoliittoon 55 000, koska Neuvostoliitto niin vaati. Heitä kohtasi Neuvostoliitossa karkottaminen Siperiaan osana jo aikaisemmin käynnissä ollutta inkeriläisten kansanmurhaa. Vasta 1950–1960-luvuilta alkaen heillä oli mahdollisuus päästä takaisin kotisijoilleen.^[8]

Valtion tiedotuslaitos julkaisi vuonna 1941 Suur-Suomi-aatetta tukevan saksankielisen teoksen Finnlands Lebensraum, jonka tarkoituksena oli perustella tieteellisesti Itä-Karjalan ja Inkerinmaan liittämistä Suomeen.

Sanomalehdistä innokkaimmin Suur-Suomi-aatetta kannatti Isänmaallisen kansanliikkeen pää-äänenkannattaja Ajan Suunta, joka näki syksyllä 1941 puolueen tärkeimmän tavoitteen olevan toteutumassa. Maalaisliiton Ilkka-sanomalehti kirjoitti heti jatkosodan puhjettua: ”Me emme haaveile Novgorodista emmekä Moskovasta, meille riittävät Syväri, Ääninen ja Vienan rannat.” Kolmas Suur-Suomea kannattanut puolue oli Kansallinen Kokoomus. Myös poliittiseen keskustaan lukeutunut Helsingin Sanomat kirjoitti Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyn jälkeen: ”Oikeisiin mittasuhteisiin suurentuneessa elintilassamme me voimme hengittää vapaammin ja turvallisemmin.” Myöhempi akateemikko Martti Haavio kirjoitti päiväkirjassaan, miten Aunuksessa syyskuussa 1941 vierailleet eduskunnan varapuhemies ja eräät kansanedustajat olivat sanoneet, että heillä oli kiire tulla katsomaan ”isänmaamme uutta maakuntaa”. Vielä keväällä 1943 kerrottiin opiskelijanuorison keskuudessa vallinneen voimakkaan Suur-Suomi-innostuksen, ja kevään 1943 ylioppilasaineiden joukossa oli aihe ”Jos saisin määrätä Suomen rajat”.^[9]

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Pääartikkeli: Itä-Karjalan sotilashallinto

Toisaalta Suur-Suomen tavoittelemiseksi oli taloudellisiakin syitä, kuten Itä-Karjalan metsävarantojen hyödyntäminen. Alueita ei kuitenkaan juridisesti liitetty Suomeen, vaan eduskunta julisti vain talvisodassa menetetyt alueet Suomeen kuuluviksi. Alueiden hoidosta vastasi Itä-Karjalaan asetettu sotilashallinto, joka teki valmistelevia toimenpiteitä vallattujen alueiden väestön suomalaistamiseksi sekä valmisteli alueiden liittämistä Suomeen.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941, jolloin eläteltiin toiveita Saksan voitosta Neuvostoliitosta, alettiin Suomessa pohtia, mitä alueita Suomi voisi saada itselleen mahdollisessa rauhanteossa Neuvostoliiton kanssa. Saksan tavoitteena oli ottaa haltuunsa Astrahan–Arkangeli-linja, joka olisi mahdollistanut myös Suomen alueiden laajentamisen itään. Professori Jalmari Jaakkolan kirjoittama kirja, Die Ostfrage Finnlands, suomeksi Suomen idänkysymys, joka julkaistiin 29. elokuuta 1941, pyrki perustelemaan Itä-Karjalan valtausta. Kirja käännettiin englanniksi ja ranskaksi, ja se sai kritiikkiä osakseen muun muassa Ruotsissa ja Yhdysvalloissa.^[10]

Suomen opetusministeriö perusti 11. joulukuuta 1941 Tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan, jonka tarkoituksena oli ohjata Itä-Karjalaa koskevaa tutkimusta, jotta alueesta muodostuisi mahdollisimman tarkka kuva. Toimikunnan ensimmäisenä puheenjohtajana oli Helsingin yliopiston rehtori Kaarlo Linkola ja toisena Väinö Auer. Oikeusoppineet valmistelivat kansainvälisoikeudellisia perusteluja sille, miksi Suomen tulisi saada haltuunsa Itä-Karjala.^lähde?

Pääartikkeli: Itä-Karjalan keskitysleirit

Jatkosodassa valloitetulle alueelle perustettiin internointileirejä, joita omana aikanaan nimitettiin aluksi ”keskitysleireiksi” ja sittemmin ”siirtoleireiksi”.^[11] Niihin suljettiin:^[12]

1. ”"epäkansallista” eli syntyperältään muuta kuin suomensukuista^[13] väestöä, niiltä alueilta, joilla heidän oleskeluaan sotatoimia silmällä pitäen ei voitu sallia”;
2. ”poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen kansalliseen [eli syntyperältään suomensukuiseen]^[13] ja epäkansalliseen väestöön kuuluvia henkilöitä”;
3. ”poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä, joiden vapaana oloa ei pidetty suotavana”.

Äänisniemen, Syvärinlaakson ja Maanselänkannaksen väestöä, joka perinteisesti puhuu venäjää, siirrettiin etulinjasta taemmaksi leireihin paitsi neuvostopartisaanien hyökkäysten ehkäisemiseksi myös siviilien itsensä suojelemiseksi. Äänisniemelle oli siirtynyt muuta kuin suomensukuista syntyperää olevia pakolaisia eri puolilta Karjalais-suomalaista sosialistista neuvostotasavaltaa, ja kun he odottivat turhaan kuljetusta Äänisjärven ylitse, he jäivät Suomen puolustusvoimien valloittamalle alueelle. Aihetta koskevan tutkimuskirjallisuuden perusteella on mahdollista arvioida, että rintamien läheltä evakuoituja taikka pakolaisia saattoi olla jopa 16 600 Itä-Karjalan leireihin sijoitetuista ihmisistä. Tämä tarkoittaisi yli 69 prosenttia leirien korkeimmasta väkiluvusta, joka oli 23 984 henkeä 1. huhtikuuta 1942.^[14]

Kuolleisuus miehitetyn Itä-Karjalan leireillä oli 13,75 prosenttia, mikä oli huomattavasti korkeampi kuin saman alueen vapaan väestön keskuudessa (2,60 prosenttia) tai Suomessa (1,31 prosenttia). Varsinaisena syynä Itä-Karjalan leiriläisten korkeaan kuolleisuuteen näyttää olleen heikko ravitsemustilanne, ja jossain määrin myös heidän ikärakenteensa: 20–30-vuotiaiden naisten sekä alaikäisten lasten (lähes 50 prosenttia leiriläisistä) suhteellinen osuus oli suuri.^[15]

Toisaalta kuvaa leirien heikoista oloista on myös kritisoitu, esimerkiksi ruotsalaistutkijoiden toimesta 1990-luvulla.^[16] Suomalaisissa tutkimuksissa on osoitettu, että sotavankien ja siviilileiriläisten henkilökorttien mukaan valtaosa heistä menehtyi tauteihin, pieni osa vartiomiehistön ja päällystön luoteihin. Yleisen käsityksen mukaan sotavanki- ja siviilileirien joukkokuolleisuus talvella 1941–1942 johtui nälästä, kun koko maassa vallinnut yleinen elintarvikepula ei mahdollistanut riittäviä muona-annoksia leiriläisille ja hoidokeille.^[17] 2010-luvulla Venäjän hallinto on käyttänyt Itä-Karjalan leireistä puhumista propagandasotana Suomea vastaan, muun muassa pehmennelläkseen Josif Stalinin hirmutekoja.^[18]

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Suur-Suomi-aatteen kulta-aikaa oli lähinnä 1890-luku, mutta 1910-luvun lopulla ja jatkosodan vuosina sitä elvytettiin uudelleen.^[19] 1920-luvulla aatteen suosio hiipui, mutta se nousi vielä hetkeksi suosioon jatkosodan aikana. Jatkosodan loppu käytännössä sammutti Suur-Suomi-aatteen, koska sen toteuttamiselle ei enää ollut poliittisia eikä sotilaallisia edellytyksiä. Neuvostoliitto oli voittanut sodan ja laatinut Suomelle ankarat rauhanehdot, joissa muun muassa Suomen alue entisestään pieneni. Lisäksi kansallissosialismin ja fasismin kaatumisen jälkeen nationalistis-ekspansiivisia ajatuksia ei enää katsottu hyvällä. Suur-Suomi-aatetta kannattaneet Akateeminen Karjala-Seura ja IKL lakkautettiin. Osaltaan hiipumiseen vaikutti luultavasti myös, että itäkarjalaiset eivät olleet miehitysaikana yksimielisesti tukemassa Suomen aluelaajennushanketta, vaan suuri osa heistä suhtautui suomalaisiin kuin miehittäjiin: välinpitämättömästi saadessaan olla rauhassa ja vihamielisesti jouduttuaan paineeseen.^[20] Itäkarjalaiset olisivat mieluummin ottaneet suomalaisilta vastaan materiaalista kuin niin sanottua hengellistä apua, aivan kuten heimosodissakin.

Samaten aatteelta putosi kulttuurinen pohja, kun yhteydenpito Neuvostoliiton alaisuuteen jääneisiin suomensukuisiin kansoihin vaikeutui ja byrokratisoitui. Vasta Viron itsenäistymisen ja Neuvostoliiton romahtamisen myötä yksityisten kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuudet ovat alkaneet elpyä.

Suur-Suomi-aatteen takaisista motiiveista on keskusteltu jonkin verran. Lienee kiistatonta, että osalla aatteen kannattajista taustalla oli vilpitön halu auttaa heimoveljiä, sillä aate kytkeytyi laajempaan heimoyhteistyöhön. Toisaalta myöhemmin aate alkoi saada selvemmin imperialistisia piirteitä. Esimerkiksi aatteen tärkeimpiin kannattajiin kuulunut Akateeminen Karjala-Seura, joka alun perin oli syntynyt heimotyöjärjestöksi, julkaisi jo toisena toimintavuonnaan ohjelmansa, joka käsitteli paljon laajempia strategisia, maantieteellisiä, luonnonhistoriallisia ja poliittisia perusteluita Suur-Suomi-aatteelle: se osoittaa, että seuran toiminnan altruistinen motiivi väistyi jo hyvin varhain taka-alalle Suomi-keskeisyyden tieltä.^[21]

Varsinaista Suur-Suomi-aatetta viljelevät nykyaikana enää harvat yksittäiset henkilöt. Nykyisin heimoaate pyrkii pääasiassa edistämään suomalaissukuisten kansojen selviytymistä ja elvytystyötä ilman valtiollisten rajojen muutoksia, eikä sen yhteydessä mielellään puhuta suursuomalaisuudesta sanan missään merkityksessä. Tällaista toimintaa harrastaa muun muassa Juminkeko-säätiö. Eräs tunnetuimpia ja arvostetuimpia järjestöjä lienee M. A. Castrénin seura, jonka lisäksi on myös muita suomalais-ugrilaisia kansoja tukevia seuroja, kuten Sukukansojen ystävät. Opiskelijoiden keskuudessa heimoaate elää vahvimmin Tarton yliopistossa, Virossa^lähde?.

Elokuussa 2008 kansainvälisen tilanteen kiristyessä Etelä-Ossetian viiden päivän sodan seurauksena nimimerkki Kunto Kalpa arvosteli Keskisuomalainen-lehdessä rajusti Suomen Venäjä-politiikkaa. Kalvan mielestä Suomessa on nostanut päätään "henkinen suursuomalaisuus".^[22]

• Panslavismi – ajatus kaikkien slaavien yhteenliittämisestä
• Pangermanismi
• Skandinavismi – ajatus skandinaavien yhteydestä

• Itä-Karjalan kysymys
• Jatkosodan heimosoturit
• Kaksoisvaltion haaveilija – Konstantin Päts ja Suomi (teos)
• Sissipataljoona 5
• Suomen Heimosoturien Liitto
• Suomen ja Viron puolustusyhteistyö
• Suomen ja Viron valtioliitto
• Suomenlahden tykistösulku
• Talsinki

• Manninen, Ohto: Suur-Suomen ääriviivat: Kysymys tulevaisuudesta ja turvallisuudesta Suomen Saksan-politiikassa 1941. Helsinki: Kirjayhtymä, 1980. ISBN 951-26-1735-8
• Nygård, Toivo: Suur-Suomi vai lähiheimolaisten auttaminen: Aatteellinen heimotyö itsenäisessä Suomessa. (Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto) Helsingissä: Otava, 1978. ISBN 951-1-04963-1
• Tarkka, Jukka: Ei Stalin eikä Hitler – Suomen turvallisuuspolitiikka toisen maailmansodan aikana. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09751-2
• Seppälä, Helge: Suomi miehittäjänä 1941–1944. Helsinki: SN-kirjat, 1989. ISBN 951-615-709-2
• Morozov, K.A.: Karjala Toisen Maailmansodan aikana 1941–1945. Petroskoi, 1975.
• Jaakkola, Jalmari: Die Ostfrage Finnlands. WSOY, 1942.

• Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus. Helsinki: Johnny Kniga, 2014. ISBN 978-951-0-40295-5

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suur-Suomi Wikimedia Commonsissa

• Anastassija Trifonova: Suur-Suomen aate ja Itä-Karjala. Tarto yliopisto, Itämerensuomalaisten kielten laitos. Verkkoversio (Arkistoitu – Internet Archive) (PDF)
• Ilja Solomeštš: Ulkoinen uhka keskustan ja periferian suhteissa: Karjalan kysymys pohjoismaisessa vertailussa 1860–1940, Carelia, nro 10-1998, s. 117–119. Verkkoversio (Arkistoitu – Internet Archive)
• Teemu Ryymin: Finske nasjonalisters og norske myndigheters kvenpolitikk i mellomkrigstiden. Universitetet i Bergen 1998 Verkkoversio (Arkistoitu – Internet Archive)
• Claes Olsson: Suur-Suomen muisto
• Janne Sundqvist: ”Suur-Suomi olisi onnistunut vain natsi-Saksan avulla”. Yle uutiset 26.5.2014.