Montenegron historia

Montenegron historia on kehittynyt useiden voimakkaiden naapurien vaikutuksen alaisena. Aluetta ovat hallinneet monet kansat ja valtiot, mutta jonkinlainen^selvennä itsenäinen valtio se on ollut vuosina 1356^lähde?–1918 ja uudelleen vuodesta 2006.

Montenegron alueelta tiedetään useita kohteita kivi- ja pronssikaudelta, mutta niitä on tutkittu varsin vähän.^[1]

Illyrialaiset saapuivat alueelle rautakaudella, vuoteen 1000 eaa. mennessä. He rakensivat kukkuloille linnoituksia. Kreikkalaiset asettuivat joihinkin illyrialaisten rannikkokaupunkeihin vuoden 400 eaa. paikkeilla. Illyrialaisten harjoittama merirosvous sai Rooman valtakunnan liittämään alueen provinssikseen ajanlaskumme alun aikoihin. He rakensivat linnoituksia ja kauppareittejä. Alueen tärkein roomalainen kaupunki oli nimeltään Doklea. Maaseudulla vallitsi edelleen illyrialainen kulttuuri. Kun Rooma jakautui vuonna 395, raja kulki nykyisen Montenegron poikki.^[2] Rannikko kuului Länsi-Roomaan, maan sisäosat Bysanttiin.

Slaavit asuttivat nykyisen Montenegron alueen 600-luvulla.^[2] 900-luvulla alueelle muodostui Zetan valtio Ceslav-nimisen päällikön (zupan) yhdistettyä alueen. Alue oli vuosisatoja nimellisesti Serbian maakunta, mutta osmanien kukistaessa Serbian vuonna 1389 alueesta tuli täysin itsenäinen.

Aluksi maata hallitsi Balsan ruhtinassuku, jota seurasi vuonna 1421 Crnojevićin dynastia perustajanaan Stefan Crnojević. Heidän aikanaan maa sai nimen Montenegro. Se oli osmanien vallan alla mutta kuitenkin varsin autonominen.^[3] Hänen seuraajiensa aikana Montenegron hovi saavutti maan pienuuteen ja karuuteen nähden varsin korkean kulttuuritason. Balkanin ensimmäinen kirjapaino alkoi toimia vuonna 1493, vain 38 vuotta Gutenbergin jälkeen.^[4]

Vuodesta 1516 Montenegroa hallitsi Cetinjen ruhtinaspiispa (vladika) viimeisen Crnojević-sukuisen ruhtinaan Đurađ V Crnojevićin luovuttua vallasta ja lähdettyä Venetsiaan. Tämä hallintomuoto oli tehokas tapa pitää ortodoksiset montenegrolaisylimykset yhtenä miehenä islamilaisia turkkilaisia vastassa. Vuonna 1696 vladika Danilo I Petrović teki virasta perinnöllisen (tosin piispat eivät saaneet olla naimisissa, joten virka periytyi aina veljenpojan kautta), minkä jälkeen se periytyi Petrović-Njegošin suvussa. Teokratiasta siirryttiin maalliseen valtaan vuonna 1852, kun Danilo II luopui pappisvirasta, meni naimisiin ja otti ruhtinaan tittelin.^[3]

Turkkilaisten kärsittyä vuosien 1876–1878 sodassa tappion Montenegro saavutti 1. heinäkuuta 1878 itsenäisyyden, joka myöhemmin tunnustettiin Berliinin kongressissa.^[3]

Montenegron hallitsija Nikola I julistautui kuninkaaksi vuonna 1910 ja saavutti merkittävää menestystä Balkanin sodassa 1912–1913, mutta itävaltalaiset häätivät hänet maasta 1916 miehittäessään maan ensimmäisen maailmansodan yhteydessä.

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä maa liittyi Serbian myötä Jugoslavian kuningaskuntaan kansanäänestyksen tuloksena. Itsenäisyyden kannattajat aloittivat kuitenkin vuonna 1919 kapinan, joka jatkui aina vuoteen 1924.

Toisessa maailmansodassa akselivallat valtasivat Jugoslavian vuonna 1941, ja italialaiset hallitsivat Montenegroa. Montenegrolaiset taistelivat Titon partisaanien rinnalla. Tämän jälkeen Montenegro oli osa Jugoslavian sosialistista liittotasavaltaa^[3] (1943–1992).

Jugoslavian hajottua 1990-luvun alussa jäljelle jääneessä sosialistisessa Jugoslaviassa vuonna 1992 järjestetyssä kansanäänestyksessä 95,96 prosenttia Montenegron asukkaista kannatti liittoa Serbian kanssa eli liittymistä uuteen Jugoslavian liittotasavaltaan ("Serbia ja Montenegro", "tynkä-Jugoslavia"). Muslimit, katolilaiset ja itsenäisyyttä kannattavat montenegrolaiset boikotoivat äänestystä. Itsenäisyyden kannattajat väittivät, etteivät vaalit olleet demokraattiset ja että valtio-omisteinen media oli lähettänyt federaatiota kannattavaa propagandaa.

Vuonna 1996 Montenegron Milo Đukanovićin hallitus katkaisi välit tuolloin Slobodan Miloševićin hallitsemaan Serbiaan, ryhtyi harjoittamaan omaa talouspolitiikkaansa ja otti valuutakseen käyttöön Saksan markan. Myöhemmin valuutta vaihtui euroon Saksan otettua sen valuutakseen. Hallitus kannatti itsenäisyysmielistä politiikkaa. Vuonna 2003 Jugoslavia muutettiin Serbia ja Montenegron valtioliitoksi ja perustuslaissa määrättiin, että osapuolet saisivat järjestää itsenäistymisestä kansanäänestyksen kolmen vuoden kuluttua.

21. toukokuuta 2006 järjestetyssä kansanäänestyksessä 55,4 % (tarvittava määrä 55 %) kannatti Montenegron itsenäistymistä. Valtio julistautui itsenäiseksi 3. kesäkuuta 2006 ja erosi sen ja Serbian valtioliitosta. Montenegrosta tuli näin viides entisen Jugoslavian osa, joka irrottautui Belgradin alaisuudesta. Montenegro joutui liitosta eronneena osapuolena hakemaan itselleen kansainvälisen tunnustuksen sekä kansainvälisten järjestöjen jäsenyyttä. Euroopan unioni tunnusti Montenegron 12. ja Serbia 15. kesäkuuta. Maasta tuli Yhdistyneiden kansakuntien 192. jäsen 28. kesäkuuta.^[5]

Joulukuussa 2006 siitä tuli Naton rauhankumppani ja ehdokasjäsen^[6]. Venäjä vastusti Montenegron jäsenyyttä jyrkästi^[7]. Montenegrosta tuli kuitenkin Naton jäsen vuonna 2017^[8][9]. Sitä ennen, vuonna 2016, Montenegro koki viranomaisten mukaan epäonnistuneen vallankaappausyrityksen, jossa venäläiset agentit suunnittelivat kaappaavansa Montenegron parlamenttirakennuksen, murhaavansa pääministerin ja asettavansa tilalle uuden hallituksen, joka olisi vihamielinen Natoa kohtaan^[10].

Montenegro jätti EU:n jäsenhakemuksen 2008 ja Euroopan komissio suositteli sitä ehdokasjäseneksi marraskuussa 2010^[6]. Viralliset EU-jäsenyysneuvottelut Montenegron kanssa aloitettiin kesäkuussa 2012.^[11]

Huhtikuussa 2018 Montenegron presidentinvaalit voitti Milo Djukanovic, joka oli moninkertainen entinen pääministeri ja ex-presidentti. Vuosina 1998-2002 presidenttnä ollut Djukanovic sai enemmistön annetuista äänistä jo ensimmäisellä kierroksella. Hänen edustamansa Sosialistien demokraattinen puolue DPS oli johtanut maata jo lähes 30 vuotta.^[12]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Montenegron historia Wikimedia Commonsissa