Laulu
Laulu on ihmisäänellä aikaansaatua musiikkia. Sen erottaa puheesta äänen pysyminen tarkoituksellisesti valituissa sävelkorkeuksissa.
Äänentuotto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Laulaja käyttää laulaessaan keuhkoja ilmavarastonaan ja palkeinaan, kurkunpäätä kielenä tuottamaan ilmaan värähtelyä, rintakehän ja pään onkaloita voimistamaan ääntä sekä kieltä, suulakea, hampaita ja huulia tuottamaan vokaalit ja konsonantit. Nämä neljä mekanismia toimivat itsenäisesti, mutta laulaja koordinoi niiden toimintaa.[1]
Laulu eroaa puheesta siinä, miten laulaja säätelee keuhkoistaan tulevaa ilmavirtaa äänihuulten värähdellessä. Laulaja tuottaa ilmaa sitä enemmän, mitä kovempaa, korkeammalta ja pitempään hän laulaa. Laulaja pyrkii myös tuottamaan ääntä tasaisena virtana. Laulaminen vaatii puhumista enemmän lisäksi kurkunpään hallintaa.[1]
Vibrato on yleinen tunnepitoinen laulutekniikka, jossa laulaja vaihtelee sävelkorkeutta viidestä seitsemään kertaa sekunnissa edestakaisin kahden puolisävelaskelen välillä. Vibratoa käytetään kaikentyylisessä musiikissa.[2]
Ihmisen normaali ääniala on noin neljä kolmasosaoktaavia. Sen ulkopuolella harjaantuneet laulajat pystyvät teknisen osaamisensa ansiosta laulamaan paremmin kuin harrastelijat.[1] Laulajat voidaan jakaa äänialan ja äänen värin mukaan alaluokkiin, kuten sopraanoihin, alttoihin, tenoreihin, baritoneihin ja bassoihin.[1]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Luonnontieteilijä Charles Darwinin mukaan kieli syntyi laulamisesta. Kognitiotieteilijä Steven Pinkerin mukaan laulu liioittelee puheen musikaalisia elementtejä ja on siksi nautinnollista, muttei kuitenkaan välttämätöntä ihmisille kuten kieli.[3]
Koska laulu herättää tunteita, se on aina ollut keskeistä monessa uskonnossa ja jumalanpalveluksissa.[4]
Nykyajan länsimainen laulutapa perustuu paljolti italialaiseen bel canto -lauluun 1600-luvulta 1800-luvulle. Sen alkuperä oli 1500-luvun polyfonisessa musiikissa, joka pyrki ilmentämään sanojen tunnetiloja ja sai laulajat tuomaan lauluunsa tunnetta. Bel canto -laulaja nosti rintakehäänsä ja veti vatsan sisään, nosti suulakeaan ja laski kurkunpäätään, sekä veti leuan taakse avatakseen kurkkua. Oikeaoppista hengitystä pidettiin laulamisen perustana, ja ylempiä vatsalihaksia jännittämällä hallittiin palleaa ja sitä kautta ilmavirran tasaisuutta.[1]
Bel cantoa seuranneet laulun koulukunnat korostivat äänen resonointia pään onkaloissa. 1800-luvun orkesterisäveltäjät rohkaisivat laulajia voimistamaan ääntään resonoimalla sitä nenän, kovan kitalaen ja hampaiden avulla. Etenkin Wagnerin oopperat vaativat erityisen kovaäänistä laulua.[1]
1900-luvulla populaarimuusikot alkoivat käyttää laulaessaan ääntä voimistavaa mikrofonia ja jazztyylistä improvisointia. Avantgardemusiikin laulajien äänenkäyttö on monipuolisempaa kuin perinteisessä oopperassa.[1]
Parhaatkaan opperalaulajat ja poplaulajat eivät normaalisti laula tarkalleen nuotissa, vaan heidän sävelkorkeutensa ja ajoituksensa liikkuu koko ajan nuotin molemmin puolin. 2000-luvulla populaarimusiikissa on alettu käyttää runsaasti erilaisia vireenkorjauslaitteita ja -ohjelmistoja, jolla laulajan äänenkorkeus pidetään koko ajan tarkalleen nuotissa. Se tekee laulusta puhtaampaa ja toisaalta konemaisen kuuloista.[5]
Laulutyylejä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- falsetti
- joiku
- kurkkulaulu
- puhelaulu
- resitatiivi
- räppäys
- soittimellinen laulu, kuten hyräily, jodlaus ja koloratuurilaulu
- örinälaulu
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Colapinto, John: This is the Voice. Simon & Schuster, 2021. ISBN 978-1-9821-2874-6
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Laulu Wikimedia Commonsissa
