Osmanien valtakunta

Osmanien valtakunta دولتِ عَليه عُثماني Devlet-i Âliye-i Osmâniyye
1299–1922
lippu vaakuna
Osmanien valtakunta eri ajanjaksoina: laajimmillaan vuonna 1683.
Valtiomuoto	absoluuttinen monarkia (noin 1299 – 1876, 1878–1908, 1920–1922) perustuslaillinen monarkia (1876–1878, 1908–1920) sulttaanikunta
Valtionpäämies	Osmanien valtakunnan sulttaani
Pääkaupunki	Söğüt[1] (noin 1299 – 1335) Bursa[2] (1335–1363) Adrianopoli[2] (1363–1453) Konstantinopoli (Istanbul) (1453–1922)
Pinta-ala
– yhteensä	5 200 000 (1566) 5 000 000 (1689) 1 800 000 (1914)  km²
Väkiluku	35 350 000 (1856 arvio) 20 884 000 (1906 arvio) 24 000 000 (1912 arvio)
Historia
– perustettiin	1299
– sulttaanikunta lakkautettiin	1. marraskuuta 1922
– Turkin tasavallan perustaminen	29. lokakuuta 1923
– kalifaatin lakkauttaminen	3. maaliskuuta 1924
Viralliset kielet	osmaninturkki
Valuutta	40 para = kurus, 100 kurusia = liira
Tunnuslause	دولت ابد مدت Devlet-i Ebed-müddet (”Ikuinen valtio”)
Kansallislaulu	”Mahmudiye Marşı” (1808–1839; 1918–1922)[3] ”Mecidiye Marşı” (1839–1861)[4] ”Aziziye Marşı” (1861–1876)[5] ”Hamidiye Marşı” (1876–1909)[6] ”Reşadiye Marşı” (1909–1918)[7]
Edeltäjät	Bysantin valtakunta Seldžukit
Seuraaja	Turkki
Infobox OK

Osmanien valtakunta (osmaniksi دولتِ عَليه عُثمانيه‎, Devlet-i Âliye-i Osmâniyye, turk. Osmanlı İmparatorluğu) tai Ottomaanien valtakunta oli Anatolian eli Vähä-Aasian turkkilaisten heimojen noin vuonna 1300 perustama islamilainen valtio, josta kasvoi yksi maailman mahtavimmista imperiumeista 1400- ja 1500-luvuilla. Dynastian nimi tulee sen perustajasta, joka oli paimentolaispäällikkö Osman I (arabiaksi Uthman).

Aluksi osmanit olivat Osmanien perheen johtamia rajaseudun sotureita (ghazi) ilman ideologista sanomaa. 1400- ja 1500-luvuilla kehittyi keskitetty perinnöllinen valtakunta, joka nojautui orjista koostuvaan sotilaalliseen ja hallinnolliseen eliittiin, näennäisfeodaaliseen timar-järjestelmään ja imperialistiseen ideologiaan. 1600- ja 1700-luvuilla keskitetty valtio hajaantui hallintojen verkostoksi, missä maakuntien ylimystöllä oli kasvava rooli kaupassa, maanomistuksessa, sotaväen ylläpidossa ja verotuksessa. 1800-luvulla valta alkoi uudelleen keskittyä.^[8]

Osmanien dynastia kesti yli 600 vuotta, kunnes se romahti ensimmäisessä maailmansodassa oltuaan Saksan keisarikunnan puolella. Vuonna 1922 viimeinen sulttaani erotettiin, ja Anatolian ydinalueista muodostettiin nykyinen Turkin tasavalta. Valtakunnan muut osat jaettiin useiksi valtioiksi, joiden rajat Lähi-idässä jäivät keinotekoisiksi.

Nimi ”Osman” tulee persian kautta arabian kielen erisnimestä Uthman (arab. عثمان‎, ʿUthmān), joka on myös englannin kielen sanan ”Ottoman” taustalla. Turkkilaiset omaksuivat sanan persian kautta, jossa äänne th [θ] oli korvautunut äänteellä s. Suomessa on saksan kieltä seuraten puhuttu ”osmaneista”, mikä vastaa myös turkin kielen muotoa. Nimi tulee osmanien ensimmäiseltä hallitsijalta Osman I:ltä. Maata voi kutsua myös Turkiksi ja asukkaita turkkilaisiksi vaikka puhuttaisiin ajasta ennen nykyistä Turkin valtiota.^[9]

Pääartikkeli: Turkin historia#Turkkilaiset ja Osmanien valtakunta

Keski-Aasiasta alkanut turkkilaisten heimojen vaellus pystytti Iraniin seldžukkien, mongolien ja timuridien imperiumit, ja länteen ulottuessaan synnytti myös sarjan läntisiä muslimivaltioita. Valloitukset toivat islamin alueille, joita arabit eivät olleet saaneet haltuunsa. Vuonna 1071 turkkilaiset voittivat Manzikertin taistelussa Bysantin armeijan, ja seuraavalla vuosisadalla he levittäytyivät koko Anatoliaan. ^[10]

Turkkilaiset nomadit muodostivat pieniä heimopäällikön (bey) tai suufilaisen pyhän miehen (habas) johtamia soturiryhmiä (ghazi). Valloittajat tuhosivat maaseutua ja katkaisivat kaupunkien kauppayhteydet, mutta heidän perustamansa valtiot alkoivat pian korjata tuhon jälkiä.^[10]

Anatoliaan syntyi seldžukkien perustama Rūmin sulttaanikunta (1077–1308), joka suurimmillaan kattoi koko Anatolian.^[11][8] Seldžukit nojasivat heimosoturien lisäksi orja-armeijaan ja palkkasotilaisiin, jakoivat läänityksiä sotilaspalvelua vastaan ja verottivat maanviljelijöitä. He kutsuivat sunnioppineita Iranista ja nimittivät qadi-tuomareita, perustivat madrasoja ja waqf-säätiöiden ylläpitämiä sairaaloita ja kouluja. Suufilaiset veljeskunnat habasien johtamina kehittivät yhteiskuntaa ja taloutta ja loivat järjestystä. Idästä tullut mongolien hyökkäys (1242–1243) pysäytti käynnissä olleen kaupungistumisen ja maanviljelyn kehityksen, alisti seldžukit mongolien vasalleiksi ja siirsi vallan uudelleen paimentolaisheimoille.^[12]

1200-luvulla Anatoliaan hyökänneet paimentolaisheimot ryöstelivät, kävivät pyhää sotaa Bysanttia vastaan ja perustivat pieniä heimojohtajien ruhtinaskuntia. Niistä yksi oli vuonna 1301 Osman I:n (k. 1324?) luoma heimovaltio Sakaryassa aivan Konstantinopolin kupeessa. Osman valtasi Iznikin kaupungin eli entisen Nikean vuonna 1301, ja hän tai hänen poikansa Orhan valloitti toisen tärkeän kaupungin Bursan (1324 tai 1326). Osmanin menestys luultavasti perustui eri suunnilta ahdistetun maanviljelijäväestön hyvään kohteluun ja sen kanssa tehtyihin liittoihin.^[13][14]

Osmanin poika ja seuraaja Orhan I (hallitsi 1324–1359) valtasi Pohjois-Kreikan, Makedonian ja Bulgarian. ^[8] Hän otti käyttöön seldžukkien devşirme-järjestelmän ja alkoi ryöstää kristittyjä poikia orja-armeijakseen.^[15]

Orhanin poika ja seuraaja Murad I (1359–1389) kutsui beyn sijaan itsensä sulttaaniksi,^[16] mikä oli seldžukkien arvonimi hallitsijalle eikä sisältänyt vaatimusta uskonnollisesta johtajuudesta, kuten arabialainen kalifin arvo, joten sulttaaneita saattoi olla maailmassa samaan aikaan useita.^[17] Orhanin johdolla turkkilaiset voittivat serbit vuonna 1364 Maritsajoen taistelussa^[18] sekä vuonna 1389 Kosovon taistelussa, mikä ratkaisi Balkanin herruuden osmaneille. Se jäi pysyväksi, kun paavin ja Euroopan ruhtinaiden armeijat eivät kyenneet enää karkottamaan heitä vuosien 1396 ja 1444 yhteenotoissa.^[8] Muradin ajasta alkaen Osmanien gazi-heimovaltion sijaan voitiin puhua Osmanien valtakunnasta.^[18]

Islaminuskoisten turkkilaisheimojen tulo Anatoliaan johti sen islamisoitumiseen. Sitä ennen väestön enemmistö oli kristittyjä, sen jälkeen 1400-luvun lopulla jo muslimeja. Muutos johtui myös kääntymisestä islamiin, mitä kristittyjen vainoaminen edisti. Turkkilaiset karkottivat piispoja, ryöstivät kirkon omaisuutta ja hävittivät kirkkoja, kouluja, luostareita ja sairaaloita. Kääntymistä islamiin helpottivat uskontojen väliset yhtäläisyydet ja mahdollisuudet päästä turkkilaiseen yläluokkaan. ^[10] Balkan toi Osmanivaltakuntaan suuren kristillisen väestön, mutta ei johtanut samanlaiseen väestön kääntymiseen kuin Anatoliassa. Suurta muslimimaahanmuuttoa ei siellä tapahtunut eikä samanlaista kristittyjen vainoamista esiintynyt.^[19]

Sulttaani Bayezid I (1389–1403) piiritti vuonna 1395 Konstantinopolia ja rakensi vuonna 1397 Anadolu Hısarin merilinnakkeen Bosporinsalmen rannalle häiritsemään Bysantin meriliikennettä. Osmanivaltion kasvun keskeytti mongolien hyökkäys vuonna 1402, jolloin Timur Lenk löi Bayezidin armeijan ja alisti osmanit vasallivaltioksi.^[8] Sulttaanin viisi poikaa sotivat toisiaan vastaan 11 vuotta kestäneen interregnumin ajan (1403–1413), jolloin valtakunnalla ei ollut hallitsijaa. ^[20] Mehmed I (1413–1421) selviytyi lopulta voittajaksi.

Mehmedin poika Murad II (1421–1444 ja 1446–1451) otti käyttöön musketit ja kanuunat.^[21] Osmanit toipuivat mongolivallasta ja jatkoivat valloituksiaan Euroopassa, missä vallattiin Kreikka, Bosnia, Hertsegovina ja Albania. Vuonna 1453 Mehmed II (1444–1446 ja 1451–1481) valloitti Konstantinopolin, mikä nosti osmanit imperiumiksi ja Bysantin perilliseksi.^[19] Mehmed II, lisänimeltään Valloittaja, anasti suuria osia Itä-Euroopasta, Anatoliasta ja Mustanmeren rannikolta. Krimin kaanikunnasta tuli osmanien tärkein vasallivaltio ja liittolainen useissa sodissa.^[22]

Osmanivaltion instituutiot olivat peräisin seldžukeilta ja Bysantilta. Hallintoa hoitivat turkkilaiset päälliköt, uskonnolliset johtajat sekä Bysantilta periytynyt kristillinen virkakunta. Lähi-idän omia instituutioita olivat orja-armeija ja iqta-järjestelmä verojen kokoamista varten.^[23]

Osmanivaltakunnan laajeneminen itään johti konfliktiin safavidien kanssa. Čalderanin taistelussa (1514) safavidit lyötiin ja osmanit anastivat Itä-Anatolian ja pohjoisen Mesopotamian. Yli sata vuotta myöhemmin vuonna 1639 solmittu rauha antoi osmaneille Bagdadin ja Irakin ja Iranille Kaukasuksen ja piirsi nykyaikaan asti säilyneet rajat.^[24] Selim I:n (1512–1520) aikana vuosina 1516 ja 1517 osmanit valloittivat mamelukkien hallitseman Egyptin, Syyrian ja Hijazin eli Mekan ja Medinan alueet. Suleiman I Suuren (1520–1566) aikana osmanit saivat Bagdadin (544), Basran (1538) ja Bahrainin (1554) sekä Pohjois-Afrikan alueita.^[24]

Balkanin valloitus aloitti kaksi vuosisataa kestäneen taistelun Euroopassa. Siinä osmanit yleensä liittoutuivat Ranskan kanssa muita vastaan. Romanian ruhtinaskunnat valloitettiin vuonna 1504 ja Unkari vuonna 1521. Osmanien eteneminen Eurooppaan pysäytettiin Wienin piirityksessä vuonna 1529, mutta vielä sen jälkeen he vuonna 1559 he tekivät Transsylvaniasta vasallivaltionsa. Vuosien 1593–1606 sota päätti lopulta osmanien hyökkäilyt ja Zsitvatorokissa solmittiin rauhansopimus. Viimeinen ponnistus Euroopan suuntaan oli Wienin valtausyritys vuonna 1683 suuressa Turkin sodassa. Se päättyi 12. syyskuuta osmanien tappioon, ja heidät ajettiin lopullisesti Tonavan eteläpuolelle.^[25] Voiton kunniaksi paavi Innocentius IX perusti 12. syyskuuta vietettävän juhlan, veljeskunnan ja sitä varten nimikkokirkon Roomaan.^[26]

Yhdessä Keski-Euroopan maasotien kanssa käytiin merisotaa Osmanien ja Habsburgien kesken Välimerellä, mitä varten Mehmed II oli rakennuttanut laivaston. Vuosien 1463–1479 ja 1499–1503 sodissa Venetsia menetti omistuksensa Kreikassa ja Egeanmerellä. Osmanit valloittivat Välimerellä Algerian (1529), Tripolin (1551), Maltan (1565) ja Kyproksen (1570 tai 1571). Paavin, Venetsian ja Espanjan yhdistyneet laivastot voittivat osmanit Lepanton meritaistelussa (1571), mitä juhlittiin laajasti Euroopassa. Sen jälkeen osmanit valtasivat vielä Tunisian (1574) kunnes vuoden 1580 rauhansopimus vakautti Osmanien valtakunnan ja kristillisen Euroopan rajat.^[25] Osmanit kilpailivat Venäjän kanssa herruudesta Mustallamerellä. Vuoteen 1676 mennessä osmanit voittivat sen ja samalla vallan osassa Ukrainaa. ^[27]

1500-luku oli Osmanien valtakunnan voimakkain laajentumisvaihe ja 1600-luku valloitusten vakiinnuttamisen aikaa. Sotien tuloksena oli valtava imperiumi, joka ulottui läntiseltä Välimereltä Iraniin ja Ukrainasta Jemeniin. Menestys nousi sisäisistä tekijöistä, ensin nomadisten ghazi -sotureiden saaliinhimosta, sitten imperiumin sotilaallisesta kyvystä, mihin kuului moderni aseistus, kuten kanuunat ja musketit. Osmaneilla oli myös kärsivällisyyttä sulauttaa ja hyväksyä ei-islamilainen väestö osaksi valtakuntaa. 1600-luvulla suuren valtion logistiset ongelmat alkoivat jo rajoittaa sen laajentumista samalla kun Euroopan valtioiden voimistuminen lisäsi vastarintaa rajoilla.^[27]

1300-luvulta lähtien osmanivaltiossa oli Euroopan valtioiden tapaan käynnissä kehitys kohti lujaa hallitsijavaltaa. Siihen sisältyi vallanperimyksen vakiinnuttaminen, sulttaanille lojaalin orja-armeijan perustaminen ja timar-järjestelmä, missä verotulojen läänityksen vastineena velvoitettiin sotapalvelukseen. Sulttaani joutui silti jakamaan valtansa paikallisten eliittien ja klientti-herra -verkostojen kanssa, jotka yhdistivät periferian valtakeskukseen. Osmanivaltakunta oli sulttaanin yksityisomaisuutta. Verot kuuluivat hänelle, ja niitä jaettiin hallinnon ja sotaväen ylläpitoon ja hyväntekeväisyyteen. Virkamiehet, joiden lukumäärä 1600-luvulla nousi sataan tuhanteen, olivat hänen orjiaan ja palvelijoitaan. Sulttaanin valtaa rajoitti esimodernin ajan puutteellinen logistiikka sekä valtakunnan laajuus, minkä takia paikalliset päälliköt ja nomadiheimot olivat sulttaanin käskyjen ulottumattomissa.^[27]

Topkapin palatsi (turk. Topkapı Sarayı) oli sulttaanin asunto, ja sen uloin vyöhyke samalla imperiumin hallintokeskus. Hallitsijaperhettä koskevat säännöt pyrkivät ajamaan valtion etuja. Sulttaanin valta oli ehdoton, mutta perimysjärjestys epätarkka, sillä lain mukaan vallan perii hallitsijan poika. Nämä oli lähetetty provinssien kuvernööreiksi, ja kun sulttaani kuoli, alkoi valtataistelu. Voittaja oli se, joka onnistui tappamaan kaikki veljensä. Myöhemmin riitti, että heidät vangittiin palatsin haaremiin.^[28]

Osmanivaltion sisäpolitiikassa keskeinen jännite syntyi sulttaanin valtaa rajoittamaan pyrkivän soturi- tai ghazi -puolueen ja hänen valtaansa tukevan orja- tai devshirme-puolueen välille. Sulttaanin valtaa halusivat rajoittaa maakuntien soturit ja islamilainen papisto, kun taas sulttaania tukivat hänen virkamiehensä ja yksityisarmeijansa janitsaarit.^[29] Sulttaanit tasapainottelivat ryhmien välillä sadakseen tukea molemmilta. Bayezid I (1389–1402) vahvisti asemiaan sijoittamalla orjasotilaita virkamiehistöön ja ottamalla maakunnat suoraan hallintaansa, kun taas Mehmed I (1413–1421) mongolien ahdistamana joutui turvautumaan ghazi -sotilaisiin. Mehmed II (1444–1446 ja 1451–1481) palautti orjasotilaiden aseman, puhdisti hallinnon vastustajistaan ja muutti vasallisuhteita timar -järjestelmäksi. Samalla hän haki tukea ortodoksikirkon papistolta ja joiltakin perheiltä. Suleiman Suuri (1520–1566) nosti janitsaarit vahvaan asemaan koko hallinnossa.^[29]

Osmanivaltion rakenteessa orjasotilaat oli tärkeä osa. Järjestelmän perusti Murad I (1360–1389), joka käytti vankeja ja vapaaehtoisia. Vuoden 1395 jälkeen Balkanilta alettiin kaapata kristittyjä poikia eräänlaisena verona, mikä poikkesi muslimimaiden vanhoista tavoista, joissa orjasotilaat saatiin valtakunnan ulkopuolelta.^[30] Devşirme tarkoitti keräämistä tai sadonkorjuuta. Sulttaanin edustajat haravoivat Kreikan ja Balkanin kristityt alueet joka viides vuosi ryöstäen sopiviksi katsomansa 8–14 -vuotiaat pojat. Heidät vietiin Konstantinopoliin, missä pojat ympärileikattiin ja käännytettiin islaminuskoon. Keräämisalueita olivat nykyiset Serbia, Bosnia, Kroatia, Slovenia, Albania, Makedonia, Bulgaria ja Kreikka. Niissä katkeruus muslimivaltaa kohtaan on säilynyt nykyaikaan saakka.^[31] Pojat koulutettiin palatsikouluissa ja sijoitettiin taipumustensa mukaan sotilaiksi tai virkamiehiksi. Aivan kuten mamelukit, eivät janitsaaritkaan olleet "orjia" muuten kuin siinä mielessä, että palvelivat sulttaania, ja usein hyvin korkeissa asemissa. Vuonna 1527 osmaneilla oli 28 000 jalkaväen orjasotilasta ja 70 000 – 80 000 ratsumiestä, joista noin puolet oli timar-järjestelmän rekryyttejä.^[30]

Orjasotilaiden lisäksi Osmanivaltion toinen pilari oli uskonto. Sulttaanit edistivät valtion sunnalaista muslimi-identiteettiä luomalla siteitä uskonnolliseen eliittiin ja uskonyhteisöihin, rakentamalla moskeijoita, muuttamalla kirkkoja moskeijoiksi tai madrasoiksi, sotimalla šiialaisia safavideja vastaan ja liittämällä Arabian pyhät kaupungit valtakuntaansa. Osmanit ottivat islamilaisen papiston eli ulaman sekä suufilaiset veljeskunnat tiukkaan valvontaan ja luovuttivat niille madrasoita ja kokoontumispaikkoja. Ensimmäinen madrasa perustettiin Iznikiin (1331), ja sinne kutsuttiin oppineita Iranista ja Egyptistä. Myöhemmin madrasat asetettiin arvojärjestykseen ja niiden opetus eriytettiin. Alimman tason madrasoissa opetettiin kielioppia, logiikkaa, teologiaa, tähtitiedettä, geometriaa ja retoriikkaa, seuraavalla tasolla kirjallisuutta ja retoriikkaa ja korkeimmalla tasolla lakia ja teologiaa. Valtio nimitti tärkeimmät qadi-tuomarit, muftit ja opettajat.^[30]

Suleiman Suuri vakiinnutti uskonnollisen byrokratian ja sen valtiollisen kontrollin. Uskonnollisen lain korkein edustaja oli shayk al-Islam, joka oli muftien johtaja. Hänellä oli suora pääsy sulttaanin puheille. Hän antoi tärkeimmät fatwat, jotka koskivat valtion politiikkaa. Kuuluisa Ebussuud Efendi (k. 1574) antoi osmanien sulttaaneille kalifin arvon, teki lainakorosta laillisen (vastoin šariaa) ja muutti myös verolakeja.^[32]

Oikeusistuimet Istanbulissa, Bursassa ja Edirnessä olivat arvojärjestyksessä tärkeimmät, minkä jälkeen tulivat Damaskos, Aleppo, Kairo, Bagdad, Medina, Izmir ja Konya. Myös juristien pätevyydelle oli eri tasoja, jotka perustuivat heidän koulutukseensa. Korkeimmalla olivat kaksi sotilastuomaria (qaid-askar), joista toinen vastasi Balkanista ja toinen Anatoliasta. Tuomarit olivat byrokraatteja, jotka noudattivat oikeusistuinten protokollaa. Heillä oli muitakin hallinnollisia tehtäviä, kuten notaarin tehtävät, rekisteröinnit ja eri organisaatioiden hallinto ja valvonta.^[32]

Uskonnolliset säätiöt (waqf) kattoivat 16 prosenttia 1600-luvun taloudesta ja 27 prosenttia 1700-luvulla. Ne rahoittivat kouluja, hyväntekeväisyyslaitoksia, pyhiinvaeltajien palveluja ja muita kohteita.^[32]

Kun muslimimaissa lainkäyttö ja juristien koulutus ja nimittäminen olivat kuuluneet uskonasioihin, joihin valtiolla oli vain vähän osaa, Osmanivaltio otti lainkäytön haltuunsa. Osmanit tekivät hanafi -koulukunnasta virallisen lakikoulukunnan. Sulttaanit eivät silti jättäneet lakeja pelkästään islamilaiselle papistolle, vaan antoivat omia määräyksiään (firman), jotka koottiin eurooppalaiseen tapaan kokoelmiksi (kanun). Nämä lait katsottiin šariaa pätevästi täydentäviksi lisiksi. Suleiman Suuren kanuni Osmani tarjosi sadoiksi vuosiksi valtakunnan lainsäädännön perustan. Lait koskivat normaalisti kaikkia, mutta elinkeino- ja perhelait olivat erilaisia ei-muslimeille, ja heille oli myös tarpeen mukaan omat lakitupansa. Šarian fyysiset rangaistukset korvattiin osmanien käytännöissä sakoilla ja muitakin poikkeamia esiintyi. Kanunin eroaminen šariasta aiheutti riitoja, samoin paikalliset tavat, joita sen takia aina pyrittiin ottamaan huomioon.^[33]

Maakuntien tasolla Osmanien valtakunnan asiat eivät koskaan olleet aidosti keskushallinnon hallittavissa. 1300- ja 1400-luvuilla oli tavallista, että valloitetut alueet liittyivät valtakuntaan entisten kristittyjen ruhtinaidensa johtamina vasallivaltioina veroja ja sotapalvelusta vastaan. Bysantin, Kreikan ja Serbian ratsuväki liitettiin osmaniarmeijaan timar-järjestelmän mukaisesti. Vuoteen 1550 mennessä useimmat maakunnat olivat jo palkattujen virkamiesten johtamia. Nämä kokosivat verot ja lähettivät tuoton Istanbuliin. Timar tarkoitti oikeutta koota veroja yhdestä tai useammasta kylästä sotapalvelusta vastaan. Timarin haltija oli myös tärkein lain täytäntöön panija kylissään. Vaikka menettely tarkoitti suurempaa valtion kontrollia kuin vasallijärjestelmä, se oli historioitsija Ira M. Lapiduksen mielestä näennäisfeodaalinen instituutio.^[34]

Kaikkialla esiintyi jännitystä osmanivallan ja paikallisten itsenäisyyspyrkimysten välillä. Anatolia oli täynnä sotaisia paimentolaisheimoja, ja suufien johtamat kapinat olivat normaaleja. Balkanilla heimot ja ortodoksinen kirkko säilyttivät suuren osan itsenäisyyttään. Periferiassa valtio taipui vielä isompiin kompromisseihin. Krimillä, Albaniassa, Montenegrossa, Transsylvaniassa, Valakiassa ja Moldovassa vasallit maksoivat vasalliveroa. Istanbulissa kreikkalainen aristokratia eli fanariootit kontrolloivat suurta osaa Balkanin kaupasta.^[34] Arabialaisia maakuntia (Egypti, Jemen, Abessinia, Basra, Bagdad, Libya, Tunisia, Algeria) ei saatu koskaan täysin Istanbulin valvontaan.^[34] Antropologi Abner Cohen kuvasi osmanihallintoa 1800-luvun alun Palestiinassa seuraavasti:

Siellä oli vain vähän keskusvallan turvaamaa lakia ja järjestystä; maa oli köyhää, kaukana imperiumin keskuksesta ja topografisesti vaikeaa hallita. Vuosisatoja se oli ollut hävitystä ja köyhyyttä mukanaan tuoneiden vieraiden tunkeilijoiden läpikulkupaikka. Tänä aikana suurin vaara kyläläisille kuitenkin koitui beduiineista. Kun paikallishallinto oli heikko, voimakkaat beduiiniheimot ryöstivät maalaiskyliä, jakoivat keskenään niiden sadot ja eläimet, tappoivat miehet ja tuhosivat omaisuuden. Myös voimakkaat šeikit keräsivät erityistä suojeluveroa (khuwwa) tällä tavoin terrorisoiduilta maalaisilta. Osmanien virkamiehet eivät voineet tai todennäköisesti halunneet estää šeikkejä. Sen sijaan he usein tunnustivat šeikit paikallisiksi vallanpitäjiksi ja luovuttivat heille hallinnollisia tehtäviä mukaan lukien veronkannon. Lukuun ottamatta harvoja urbaaneja keskuksia beduiinit käytännössä hallitsivat maata. Elämän ja omaisuuden säilyttämisen epävarmuus teki paikalleen asettuneen elämän laaksoissa ja tasamailla vaikeaksi ja usein mahdottomaksi.^[35]

Historioitsija Ira M. Lapidus kuitenkin katsoo, että osmanivaltio kykeni hyvin valvomaan ja hallitsemaan alueitaan, kun sitä vertaa muihin esimoderneihin valtioihin. Hallinto kierrätti virkamiehiä, mikä heikensi heidän mahdollisuuksiaan kapinoida. Veronkanto oli toimivaa. Valtio pystyi estämään yritykset luoda itsenäisiä ja sulttaanista riippumattomia islamilaisia organisaatioita. Yhteinen uskonto oli valtakuntaa koossa pitävä voima.^[34]

Osmanivaltion talous oli valtiojohtoista. Laajentumispolitiikka tähtäsi vahvaan asemaan ylellisyystuotteiden, kuten mausteiden, väriaineiden ja silkin kaupassa. Venetsialta ja Genovalta riistettiin Välimeren ja Mustanmeren herruus, ja merisota Portugalia vastaan sekä valloitukset idässä avasivat Intian kauppareitit. 1500-luvun alussa Osmanivaltio oli tärkein välittäjä Euroopan kaupassa Aasiaan. 1500-luvun lopussa Aleppo oli silkkikaupan keskus. Sieltä tuotteet siirtyivät Bursaan vaihdettavaksi rahaksi ja muihin tavaroihin. Bursa oli myös massakulutustuotteiden myynnin keskus. Niihin kuuluivat vilja, puuvilla, villa, kala, viini, oliiviöljy, tekstiilit ja nahat. Valtakunnan sisäistä kauppaa edistettiin rakentamalla teitä, kaivoja ja siltoja. Valtio rakensi myös monitoimikeskuksia (imaret), joihin kuului moskeija, madrasa, sairaala ja majoitustilat opiskelijoille ja matkustajille. Hyväntekeväisyyssäätiöt (waqf) rahoittivat myös monia kaupan ja maanviljelyn aloja.^[36]

Sulttaanien suurprojekti oli Istanbulin kehittäminen. Sen väkiluku oli ennen vuoden 1453 valloitusta noin 50 000–60 000, sen jälkeen vuonna 1478 vielä alle 100 000, mutta vajaan sadan vuoden kuluttua jo 700 000, mikä teki siitä kaksi kertaa Euroopan suurimpia kaupunkeja isomman. Asiaan vaikuttivat väestön pakkosiirrot ja etujen myöntäminen muuttajille. Kauppiaat velvoitettiin toimittamaan tarvikkeita Istanbuliin kiintein hinnoin. Ammattikuntakillat olivat valtion kontrollissa ja niillä oli sosiaalisia ja uskonnollisia tehtäviä. Vain pieni osa kauppiaista onnistui välttämään valtion säätelyn ja kaupunkien kiltamonopolit. Kun 600-luvulla janitsaarit tunkeutuivat myös kauppaan ja käsityöteollisuuteen, valtion tuli vaikeammaksi kontrolloida niitä.^[36]

Osmanivaltakunnassa puhuttiin useita kieliä, kuten turkkia, kreikkaa ja arabiaa. Osmaninturkki oli keinotekoinen hovin ja virkakoneiston käyttämä kieli, jota kirjoitettiin arabialaisin kirjaimin.^[37] Siinä oli paljon lainasanoja arabiasta ja persiasta.^[38]

Hovirunous oli tärkein kirjallisuuden laji, ja se käytti paljon arabialaisia ja persialaisia sanoja. Proosakirjallisuus keskittyi ylistämään valtakunnan historiaa. 1400-luvulla Persiasta hoviin tuotiin kirjankuvitukseen keskittynyt miniatyyrimaalaus, joka 1500-luvulla vaihtoi aiheensa ajankohtaisiin tapahtumiin. Vuosisadan lopulla kuvitettiin Osmanien valtakunnan historiaa. Turkkilainen maalaustaide sai vaikutteensa idästä. Sen sijaan eurooppalaisia esikuvia ei seurattu. Toisin oli arkkitehtuurissa, missä Hagia Sofian esikuva vaikutti moskeijoiden tyyliin. 1600-luvulle tullessa osmanien arkkitehtuuri, miniatyyrimaalaus, runous, historiankirjoitus ja käsityöteollisuus olivat luoneet omaperäisen osmanikulttuurin.^[39] Ensimmäinen turkkilainen romaani ilmestyi vuonna 1872. Turkkilainen lehdistö syntyi 1830-luvulla, ja sillä oli tärkeä asema helppolukuisen kielen ja jatkokertomuksina ilmestyneiden romaanien leviämisessä.^[37]

Osmanivaltakunta oli väestöltään kirjavaa, mutta kaksi jakolinjaa oli muita tärkeämpiä. Ensimmäinen oli jako eliittiin (askeri) ja kansaan (re'aya). Eliittiin kuuluivat sotilaalliset, uskonnolliset ja siviiliviranomaiset, jotka perivät veroja ja joita voitiin tuomita vain sotilastuomioistuimissa. Eliitti erosi muista myös tapakulttuurinsa hienostuneisuudella.^[40]

Toinen jakolinja erotteli alamaiset muslimeihin ja ei-muslimeihin. Ei-muslimit olivat dhimmi-sääntöjen mukaisesti alistetussa asemassa suhteessa muslimeihin, mutta se ei estänyt monia nousemasta korkeisiin yhteiskunnallisiin asemiin hovissa, veronkantajina, pankkiireina ja kauppiaina. Istanbulin kreikkalaiset fanariootit ja ortodoksisen kirkon johtajat kuuluivat myös osmanien eliittiin. Espanjasta paenneet juutalaiset nousivat kaupassa ja pankkitoiminnassa usein merkittäviin tehtäviin.^[40]

Dhimmeiksi hyväksytyt ei-muslimit noudattivat omia sääntöjään sosiaalisessa, uskonnollisessa ja yhteisöllisessä elämässään, sillä šarian säädökset koskivat yleensä vain muslimeita. Muslimeilla ja ei-muslimeilla saattoi olla paljon tekemistä keskenään, kuten yhteisiä uskonnollisia näkemyksiä sekä juhlia. Ei-muslimimies ei silti voinut naida musliminaista eikä todistaa oikeudessa muslimia vastaan. Oman uskonnon avoin osoittaminen oli heiltä kiellettyä ja toisinaan ei-muslimien oli pukeuduttava eri tavalla kuin muslimien.^[40] Dhimmi-sääntöjen tunnetuin kokoelma Umarin sopimus sisältää runsaasti vastaavia säädöksiä.

Osmanivaltakunnan juutalaiset olivat peräisin monilta eri suunnilta, ja heitä oli esimerkiksi Istanbulin ja Izmirin lisäksi etenkin Lähi-idässä, kuten Kairossa, Aleppossa, Damaskoksessa ja Bagdadissa. Juutalaisilla oli omat oikeusistuimensa, mutta sulttaani nimitti heidän päärabbinsa. 1600-luvulla juutalaisyhteisöjen varakkuus alkoi vähentyä osittain eurooppalaisen kilpailun, osittain heihin kohdistuneen vainon seurauksena. Ei-muslimien vainot olivat harvinaisia, vaikka joskus niitä esiintyi. Vakavin kohtaus sattui Mehmed IV:n (1648–1687) aikana, jolloin juutalaisista tehtiin syyllisiä Konstantinopolin paloon vuonna 1660. Heidät pakotettiin myymään omaisuutensa muslimeille ja sitten heidät karkotettiin. Seuraavana vuonna kristittyjen ja juutalaisten pukeutumiselle annettiin tunnistamista helpottavia määräyksiä, heidän omaisuuttaan takavarikoitiin ja kirkkoja ja synagogia hävitettiin. Vuosina 1663–1687 juutalaisten hovilääkärien ja muun henkilöstön oli pakko kääntyä islamiin. Juutalaiset korvattiin korkeissa viroissa kreikkalaisilla ortodokseilla.^[41] Kairossa vuonna 1768 Ali pašša takavarikoi heidän omaisuuttaan ja teloitti johtavia juutalaisia. Vainot johtivat juutalaisen identiteetin heikentymiseen, kuten Šabbetai Tsevi -messiaan (k. 1676) saamaan kannatukseen.^[42]

Osmanivaltakunnan kristitty väestö oli hyvin erilaista ja puhui oman alueensa valtakieltä, kuten turkkia, kreikkaa tai armeniaa. Heistä useimmat olivat kreikkalaiskatolisia. Ortodoksikirkko hallitsi itse rakennuksiaan, maitaan, koulujaan ja oikeusistuimiaan. 1699-luvulta lähtien Istanbulin fanariootit nousivat siinä johtavaan asemaan. Armenialainen kirkko perustettiin vuonna 1461 itsenäiseksi kirkoksi, jolle valtio nimitti patriarkat Istanbuliin ja Jerusalemiin. Se vastasi myös muiden kristittyjen kuin ortodoksien asioista valtakunnassa. Suurissa kaupungeissa syntyi 1800-luvulla vauras armenialainen kaupallinen eliitti.^[43]

Egyptin kristityt olivat kirjavaa joukkoa, mutta heidän joukossaan suurin ryhmä olivat koptit. Etenkin mamelukkien aikana heidän määränsä väheni tuntuvasti sekä vainojen että kääntymisen johdosta. Suurin osa kopteista oli maanviljelijöitä tai käsityöläisiä. Koptikirkko oli hierarkkinen laitos, missä patriarkka nimitti metropoliitat ja heidän alaisuudessaan olevat piispat. Koptit omaksuivat monia muslimien tapoja, kuten poikien ympärileikkauksen ja eläinten uskonnollisen teurastuksen. He osallistuivat muslimien ja juutalaisten uskonnollisiin juhliin ja hakivat siunausta suufipyhimyksiltä. Katoliset lähetyssaarnaajat yrittivät käännyttää heitä katolisuuteen, mutta enemmistö säilytti uskonsa ja seremoniansa.^[44]

Kun osmanit valloittivat Lähi-idän alueensa 1500-luvun alussa, kristittyjä oli siellä arviolta 20–35 prosenttia. Useimmat heistä olivat arabiaa puhuvia kreikkalaiskatolisia melkiittejä. Roomalaiskatolisuus levisi kristittyjen parissa etenkin Libanonissa, missä syntyi maroniittikirkko. Leviämistä auttoi Osmanien valtakunnan ja Ranskan sopimus vuonna 1604, jonka mukaisesti roomalaiskatolisilla oli oikeus vierailla pyhällä maalla sekä vuonna 1690 tehty sopimus lähetyssaarnaajien oikeudesta saarnata valtakunnassa. Käännytystarkoituksia varten metropoliitta Athanasios III Dabbas perusti Aleppoon vuonna 1706 kirjapainon, joka oli osmanivaltakunnan ensimmäinen. Katolisuus veti puoleensa etenkin Aleppon ortodoksikauppiaita, koska se helpotti kaupankäyntiä Eurooppaan.^[45]

Muslimiväestö dhimmien kaltaisesti ryhmitetty perheisiin, kyliin, kortteleihin, ammattikuntiin ja uskonnollisiin yhteisöihin, joiden vanhimmat tai päämiehet vastasivat järjestyksestä ja verojen maksamisesta. Uskonnollisten yhteisöjen tavallisia muotoja olivat lakikoulukunnat ja suufiveljeskunnat, joista etenkin bektashit levisivät laajalle janitsaarien hengellisinä oppaina. Niiden suufilaiset babat johtivat sotureita pyhään sotaan ja toimivat sovittelijoina. Vaeltavat dervissit haastoivat hallitusvaltaa eivätkä piitanneet šariasta, mutta saivat maaseudun ihmisten kunnioituksen Jumalan siunauksen tuojina. Suufijohtajat saivat aikaan kapinoita valtiota vastaan varsinkin Itä-Anatoliassa. Hurufiyya julisti, että vain ruumiillinen työ tuotti oikeuden omaisuuteen. Jelal julistautui vuonna 1519 Messiaaksi (Mahdiksi) ja johti viljelijöiden ja paimentolaisten kapinaa veronmaksua vastaan. Vastarinta ilmeni turkkilaisessa kansankulttuurissa ja sen lauluissa. Myös urbaanit veljeskunnat tunnettiin Anatoliassa ja Balkanilla. Mevlevit tulivat yleisesti tunnetuksi pyörivästä tanssistaan. Mevlevien asuintaloista (tekke) tuli osmanisivistyneistön kohtaamispaikkoja. Valtio onnistui taltuttamaan tärkeimmät suufiveljeskunnat rahoittamalla niitä, mutta osa suufeista säilytti torjuvan asenteen sitä kohtaan.^[46]

Osmanivaltakunnan naisten asema oli jatkumoa Lähi-idän kulttuurille, mutta sai myös uusia piirteitä. Naisten odotettiin tottelevan ja olevan alisteisia miehille, käyttämään huntua ja pysymään poissa julkisuudesta. Todellisessa elämässä asia oli vaihtelevampi. Yläluokan naiset olivat eristettyjä, mutta heillä oli toisaalta rahaa, koulutusta ja vaikutusvaltaa. Alempien sosiaaliryhmien naiset liikkuivat heitä vapaammin.^[47]

Anatoliassa naiset perivät yleensä rahaa. Kairossa ja Aleppossa naisten perintöjä myös säätiöitiin (waqf) hyväntekeväisyystarkoituksiin, mikä oli luonteeltaan verosuunnittelua. Naiset saattoivat olla myös säätiöiden edunvalvojia (mutawali). 1700-luvun Aleppossa kolmasosa säätiöistä oli naisten käsissä. Naisten lailliset oikeudet olivat usein suurempia kuin mitä šaria hyväksyi. 1600-luvun Kairossa naiset voivat määrätä avioehdoksi, ettei mies saanut ottaa toista vaimoa. 1700-luvun Aleppossa naiset saivat yleensä huoltajuuden lapsiinsa ja tämän perintöön. Joissakin tapauksissa kristityt ja juutalaisnaiset kääntyivät muslimituomioistuinten puoleen saadakseen omia tuomareitaan paremman lopputuloksen. Seksuaalisuuden osalta on esimerkiksi nukketeatterin antamia viitteitä siitä, että ennen 1800-luvun puoliväliä ja eurooppalaisia vaikutteita homoseksuaalisuus oli käytännössä hyväksytympää kuin lainsäädännössä.^[47]

Seuraavina vuosisatoina osmanien sodat yhdessä sisäisten ongelmien kasaantumisen kanssa alkoivat heikentää osmanivaltakuntaa. 1500-luvun loppuun mennessä oli syntynyt pattitilanne Portugalin kanssa Intian valtamerellä ja Venäjän kanssa Mustallamerellä. Osmanit kärsivät logistisista vaikeuksista, jotka olivat seurausta valtakunnan koosta, ja tuliaseiden kehitys oli tehnyt saksalaisesta jalkaväestä osmanien ratsuväelle (sipahi) entistä pahemman vastustajan. Euroopan taloudet alkoivat myös kestää sodan rasituksia paremmin kuin Osmanivaltio.^[48]

1600-luvun lopulla sekä Habsburgit että Venäjä alkoivat saavuttaa voittoja osmaneista. Wienin piiritys vuonna 1683 raukesi, ja Habsburgit valtasivat alueita Unkarin suunnassa, Venetsia Dalmatiassa, Puola Ukrainassa ja Venäjä Krimillä. 1700-luvulla Venäjä valtasi Romanian ja Krimin ja eteni Georgiaan. Vuonna 1798 Napoleon teki invaasion Egyptiin. Menetykset johtuivat osittain sisäpoliittisista ongelmista. Jo 1530-luvulta alkaen verojen keruuseen luotu timar -järjestelmä alkoi horjua. Se alkoi kehittyä perinnölliseksi sulttaanien menettäessä otettaan, sulttaaneille tilitetyt osuudet vähenivät ja viraltapannut sipahit siirtyivät ryöstelemään.^[48]

Kun valtakunnan laajeneminen pysähtyi, myös ryöstösaaliit vähenivät. Janitsaarien lojaalisuus alkoi kärsiä maksamattomien palkkojen takia. Sotilaat anastivat viljelymaata ja pitivät sen tuoton itsellään. Janitsaareja jouduttiin sijoittamaan kaupunkeihin ja linnoituksiin ehkäisemään kapinoita ja rikollisuutta. He solmivat yhteyksiä väestöön, osallistuivat liiketoimintaan, perustivat perheitä ja kiristivät väestöltä veroja ja sulttaanilta etuja. Armeijan kuri laski niin, että vuosina 1622 ja 1631 Istanbulissa puhjenneet sotilaskapinat päätyivät kaupungin ryöstelyyn. 1600-luvulla inflaatio nosti hintoja samalla kun eri väestöryhmien tulot heikentyivät. 1500-luvulla alkanut väestönkasvu oli tuottanut maattomuutta ja levottomuutta maaseudulla. Sitä lisäsi armeijasta vapautettujen sotilaiden paluu kotiseuduilleen, missä he liittyivät maantierosvoihin, työttömiin ja veroja pakeneviin maalaisiin aikaansaaden sarjan Messiaaksi julistautuneen suufin mukaan nimettyjä Jelali-kapinoita vuosina 1595–1610. 1500-luvun loppua kohden osmanivaltio oli alkanut täydentää heikentyneitä janitsaari- ja ratsuväkijoukkojaan rekrytoimalla armeijaan erilaista joutoväkeä.^[48]

Kun osmanivaltio heikentyi, tavallisen kansan valta kasvoi. Talonpojat muuttivat linnoitettuihin kyliin ja puolustautuivat rosvojoukkoja vastaan. Vallasta kamppaili toisiaan vastaan kolme ryhmää: maanomistajat ja virkakunta, janitsaarit ja käsityöläiset sekä maaseudun väestö.^[48]

Osmanivaltakunnan kaupallista asemaa heikensi Euroopan valtojen käyttöön ottama Afrikan kiertävä laivareitti Aasiaan. 1600-luvulta alkaen Hollanti ja Englanti saivat maustekaupan haltuunsa. Silkin asemaa kauppatavarana heikensi puuvillakankaan tuotanto. Amerikan kaupan valtavan laajenemisen takia sokeria, tupakkaa, puuvillaa ja metalleja saatiin nyt sieltä. Tämä vähensi Välimeren kaupan volyymia. Osmanien liittosuhteen säilyttäminen Ranskan kanssa edellytti kaupallisten etujen antamista ranskalaisille tavaraliikenteessä. Eurooppalaiset tunkeutuivat osmanivaltakunnan markkinoille, ja turkkilaiset tekstiilit joutuivat kilpailemaan eurooppalaisten kanssa.^[49]

1800-luvulla osmanivaltakunta yhä enemmän vei raaka-aineita ja toi jalostettuja tuotteita. Euroopan tunkeutuminen maan markkinoille myös vähensi osmanivaltion kontrollia kaupasta ja verotuksesta ja siirsi poliittista ja taloudellista valtaa ulkomaisille yrityksille, maakuntien ylimystölle ja ei-muslimeille. Kaupankäynti kasvatti kaupunkeja ja loi uutta urbaania aristokratiaa myös maakuntiin.^[49]

1600-luvun kuluessa vanhan armeijalaitoksen rapistuminen, uusien sosiaaliryhmien nousu ja talouden kaupallistuminen muuttivat syvällisesti osmanivaltion poliittista järjestelmää. Valtiontalous heikkeni, koska valloitusten loputtua menetettiin uudet ryöstösaaliit, vasallimaksut ja verotulot. Määrältään kasvaneen jalkaväen ylläpito lisäsi samaan aikaan valtion kuluja. Vastaavassa tilanteessa Euroopan valtion velkaantuivat, mutta osmanit turvautuivat ankarampaan verotukseen. Veronkeruuvaltuudet eli timarit myytiin varakkaille henkilöille verotiluksiksi. Valtio kiristi kaupallisen sektorin veroja ja ei-muslimien jizya-veroa. Pankkiirit ja kauppiaat nousivat sotilaseliitin rinnalle vaikuttajiksi ja feodaalinen kartanotalous kehittyi kapitalistiseen suuntaan kohti modernia yhteiskuntaa. Visiirit sekä finanssi- ja byrokratiasektorin paššat loivat virkakunta- ja klienttiverkostoja kilpailemaan palatsihierarkian kanssa. Suurvisiiri Köprülü Mehmed pašša (1656–1661) heikensi uskonnollisen eliitin ja suufiveljeskuntien valtaa, ja lopulta byrokraattien mahti kasvoi seremonialliseksi muuttuneen sulttaanin ohi. Vuosien 1617–1730 välillä yhdeksästä sulttaanista seitsemän syöstiin vallasta.^[50]

Alueelliset veronkeruuvaltuudet eli timarit muutettiin vuonna 1597 verotiloiksi, joita myytiin halukkaille. Valtio sai heti myyntituloja, mutta myöhemmät verotulot jäivät entistä pienemmiksi. Vuonna 1697 oikeudet muutettiin elinikäisiksi (malikane). Ratkaisu johti paikallisten eliittien vallan kasvuun, ja nämä perustivat myös omia pieniä armeijoitaan järjestyksenpitoon. Paikallisten eliittien itsenäisyys kasvoi, mutta samalla ne hankkivat keskusvallalle verotuloja ja sotilaita. 1700-luvun lopussa desentralisaatio oli huipussaan ja Arabian provinssien kuvernöörit Bagdadissa, Damaskoksessa, Mosulissa ja Basrassa olivat huomattavan itsenäisiä, Egyptissä mamelukit pitivät valtaa ja Pohjois-Afrikka oli autonominen. 1800-luvulla keskusvallan kontrollia pyrittiin uudelleen lujittamaan.^[50]

1500- ja 1600-luvuilla Osmanivaltakunnassa esiintyi fundamentalistisia islamilaisia liikkeitä, jotka vastustivat suufilaista kansanuskoa ja vaativat suurempaa puhdasoppisuutta. Suufien kokoontumistaloja suljettiin ja joitakin suufeja teloitettiin. Uskonoppineiden eliitti alkoi toisaalta korruptoitua. Se käytti etuoikeuksiaan waqf-järjestelmässä siirtääkseen varallisuutta jälkeläisilleen säätiöiden edunvalvojamenettelyn avulla.^[51]

Sulttaani Selim I oli vuonna 1515 määrännyt kuolemantuomion niille, jotka yrittivät painaa kirjoja Gutenbergin tapaan. Euroopassa sellaisten kappalemäärä oli tällöin noussut jo miljooniin. Myös kaukoputket kiellettiin, ja Istanbuliin rakennettu tähtitorni tuhottiin vuonna 1580.^[52] 1600-luvulla monet osmanihistorioitsijat ja hovin virkamiehet näkivät tarkasti armeijan ja verotuksen piirissä syntyneet epäkohdat ja kaipasivat paluuta vanhoihin osmaniperinteisiin.^[51]

1700-luvun alkuun mennessä uudistusten tarve oli ilmeinen ja osmanit alkoivat turvautua eurooppalaisten apuun aseteknologian, talouden ja kulttuurin kehittämiseksi. Maahan tuotiin Euroopasta neuvonantajia, ja eurooppalaisia tapoja alettiin jäljitellä. Myös eurooppalaiset kiinnostuivat itämaisesta kulttuurista.^[51] Euroopassa vierailleet turkkilaiset virkamiehet toivat tuoreita havaintoja mukanaan. Ibrahim Müteferrika luovutti vuonna 1732 sulttaani Mahmud I:lle muistion Euroopan kiertomatkaltaan. Hän pohti, miksi eurooppalaiset olivat ajaneet kerran niin mahtavan Osmanivaltakunnan ohi. Muuan selitys oli, että eurooppalaisilla oli ”järjellä keksittyjä sääntöjä ja lakeja”, kun taas osmaneilla oli muuttumaton šaria.^[53]

Osmanien valtakunta koki ”tulppaanikautena” tunnetun talouskasvun ja kulttuurin renessanssin ajan Ahmed III:n hallituskautena (1703–1730) ja etenkin Passarowitzin rauhan (1718) jälkeen.^[54] Muutos ei kuitenkaan ollut riittävä, sillä valtakunnan sisäinen dynamiikka vei imperiumia toiseen suuntaan. Valtakunta eli verrattain rauhallista aikaa 1700-luvulla, mikä vaikutti siihen, että osittaisesta länteen avautumisesta huolimatta se jäi jälkeen sotateknologiassa ja sodankäyntitaidoissa.^[54] Tieteellis-teknisen kehityksen alkaminen Euroopassa muutti yhä enemmän voimasuhteita 1700-luvulta alkaen, kun osmanivaltakunta torjui länsimaisen tekniikan. Eliitin identiteettinä säilyivät osmani-imperialismi ja islam. Sen sijaan Itä-Euroopassa ja etenkin Balkanilla kehittyi paikallisten johtavien ryhmien keskuudessa nationalistista vastarintaa osmaneja vastaan. Siinä ortodoksisen kirkon johtajilla oli oma osuutensa.^[51]

Pääartikkeli: Itämainen kysymys

1700-luvun lopulta lähtien osmanivaltakunta ei enää kyennyt sotilaallisesti puolustautumaan Euroopan kasvavaa sotilaallista voimaa vastaan. Venäjä tunkeutui Krimille ja Britannia Napoleonin lyötyään sai Välimeren herruuden. Venäjä pyrki Balkanille ja Välimerelle, ja Britannia pyrki estämään sen etenemistä.^[55] Kreikka sai itsenäisyyden vuosien 1821–1829 aikana käytyään kolmivuotisen vapaussodan. Murentumisen vuoksi valtakuntaa alettiin nimittää Euroopan sairaaksi mieheksi.^[56] Osmanivaltiosta tuli eräänlainen Euroopan valtojen protektoraatti, kun ne puuttuivat sen sisäisiin asioihin ja esimerkiksi sulkivat Bosporinsalmen liikenteen vierailta sotalaivoilta.^[55]

Vuoteen 1913 mennessä osmanisuurvalta oli menettänyt lähes kaikki Euroopassa olevat alueensa sekä kaikki Pohjois-Afrikan alueensa. Tämä johtui toisaalta sisäisestä rappiosta, toisaalta Venäjän avusta kapinallisille sekä panslavistisen aatteen leviämisestä. Venäjä pyrki 1800-luvun puolivälistä lähtien laajentamaan alueitaan Balkanilla tukemalla serbejä, koska se halusi pääsyn Välimerelle. Venäjän lopullinen tavoite oli Bosporinsalmen ja Konstantinopolin hallinta.^[55]

Pääartikkeli: Krimin sota

Krimin niemimaan omistus, Balkanin ja Mustanmeren hallinta sekä Venäjän halu saada lämminvetinen satama Mustanmeren rannalta ja ympärivuotinen kulku Välimerelle olivat Venäjälle ja Osmanien valtakunnalle aiheena moneen sotaan. Vuonna 1774 Kainardžan rauhassa osmanit antoivat Venäjälle oikeuden rakentaa ortodoksinen katedraali Istanbuliin. Venäläiset tulkitsivat olevansa oikeutettuja suojelemaan ortodoksien etuja koko Osmanivaltakunnan alueella. Osmanit kiistivät tulkinnan, mistä Venäjä sai syyn sotaan. Krimin sota alkoi lokakuussa 1853.^[55]

Venäjä menestyi ensin, mutta sotaonni kääntyi, kun turkkilaiset saivat liittolaisia Britanniasta ja Ranskasta. Sotaan liittyivät maaliskuussa 1854 Britannia, joka hyötyi kaupasta turkkilaisten kanssa ja Ranska, joka oli Osmanien valtakunnan vanha liittolainen. Molemmat halusivat ehkäistä Venäjän laajenemisen Balkanille.^[57] Kolmivuotinen sota päättyi Venäjän tappioon. Pariisin rauhassa 1856 Mustameri julistettiin neutraaliksi, mikä tarkoitti Venäjän sotilaallisen läsnäolon heikkenemistä. Osmanien vaikutusvalta heikkeni Balkanilla, sillä sopimus takasi Valakialle ja Moldovalle laajan autonomian.

Pääartikkeli: Turkin sota

Seuraava kriisi oli Bosnian ja Herzegovinan kapina vuonna 1876. Se johti Venäjän hyökkäykseen Turkin alueelle keväällä 1877. Venäläiset valtasivat 1878 Bulgariassa Šipkan solan ja pääsivät noin kymmenen kilometrin päähän Konstantinopolista.

San Stefanon rauhassa (1878) Romania, Serbia ja Montenegro ja Bulgaria itsenäistyivät. Itävalta miehitti Bosnian ja Herzegovinan, Britannia otti haltuunsa Kyproksen, ja vuonna 1882 Britannia miehitti Egyptin. Osmanivaltion hajoamista alettiin kutsua ”itämaiseksi kysymykseksi”.^[55]

Nuorturkkilaiset tekivät Turkissa vallankumouksen 24. heinäkuuta 1908. Sulttaani Abd-ul-Hamid II yritti vastavallankumousta, jolloin nuorturkkilaiset erottivat hänet 27. huhtikuuta 1909.^[58]

Vuonna 1912 Balkanin yhdistyneet armeijat löivät osmanit ja valtasivat osmanivaltion viimeiset alueet Euroopassa Konstantinopolin lähiseutuja lukuun ottamatta.^[55]

Pääartikkeli: Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäisessä maailmansodassa Osmanien valtakunta taisteli Saksan rinnalla keskusvaltojen puolella. Venäjä julisti sodan osmaneille 5. marraskuuta 1914 ja seuraavana päivänä sotaan liittyivät Ranska ja Britannia. Puolessa vuodessa osmanien 800 000 miehen armeija oli neljän rintaman sodassa. Sota kesti osmanien osalta neljä vuotta ja siihen osallistui kaikkiaan 2,8 miljoonaa miestä, joista 325 000 kuoli taisteluissa.^[59]

Britannia ja Ranska jakoivat Sykes-Picot-sopimuksen nojalla osmanien Lähi-idän keskinäisiin vaikutusalueisiin. Ranskan mandaatista perustettiin Libanon ja Syyria, Britannian mandaatista Palestiina, Transjordania (myöhempi Jordania) ja Irak. Saadakseen arabien tuen osmaneja vastaan britit lupasivat arabeille itsenäisen valtion. Vuonna 1917 Balfourin julistuksessa britit lupasivat myös juutalaisille kansallisen kodin Palestiinasta.^[55] Palestiinan mandaatista erotettiin Jordan-joen itäpuolinen alue Transjordaniaksi. Jäljelle jääneestä Palestiinan alueesta tuli juutalaisten ja arabien kiistakenttä. Egypti irtautui Britannian protektoraattina Turkin vallasta.^[60]

Turkin itsenäisyyssota käytiin vuosina 1919–1923 ensimmäisen maailmansodan jälkinäytöksenä. Sen tuloksena perustettiin nykyinen Turkin tasavalta 29. lokakuuta 1923 presidenttinä Kemal Atatürk. Osmanivaltakunnan historia päättyi tähän.

Osmanien heimovaltio syntyi turkkilaisen Osmanin perheen johtamien nomadisten soturijoukkojen luomuksena Bysantin ja seldžukkien valtapiirien rajalle ja laajeni 1300-luvun lopulla oikeaksi valtakunnaksi. 1300-luvulta 1500-luvulle osmani-imperiumin tärkeimmät instituutiot olivat palatsitalous, janitsaarit, timar-verojärjestelmään perustuva ratsuväki, maakuntien kuvernöörihallinto ja muslimien uskonnollinen valtarakenne, jonka johdossa olivat uskonoppineet ja veljeskuntien suufijohtajat. 1500-luvun lopulta varhaiselle 1600-luvulle sulttaanien huono koulutus, janitsaarien korruptio, timar-järjestelmän rappio ja sotilaiden laadun heikkeneminen heikensivät sulttaanin valtaa. Nämä tulivat riippuvaisiksi maakuntien mahtimiehistä.^[61]

1600-luvulta 1700-luvulle paikalliset ylimystöt ottivat haltuunsa verotiluksia, joiden tuotot sulttaanille pienenivät. Samalla kaupan vilkastuminen rikastutti ja voimisti uusia väestöryhmiä. Sotilaallisesti osmanivaltio alkoi perääntyä 1600-luvun alusta lähtien. Osmanivaltion keskus menetti valtaansa ja varojaan nousevalle yläluokalle ja paikallisille tahoille, joiden kanssa keskusvalta etsi liittosuhteita. Valtio säilytti uskonnollisen legitimiteettinsä muualla kuin Balkanilla, missä kristillisen Euroopan vaikutus lisäsi autonomiavaatimuksia. Esimodernin kauden päättyessä Osmanivaltio oli edelleen voimakas toimija, jonka armeija, islamilaiset laitokset ja keskusvallan verkostot varmistivat valtakunnan vakauden.^[61]

1800-luvulla osmanivaltio sai palautettua keskusvallan asemaa, otti provinssien asioita tiukemmin haltuunsa ja teki taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia uudistuksia. Vuoteen 1878 asti sitä suojasi Britannian ja Venäjän keskinäinen tasapainottelu, mutta vuosina 1878–1914 suurin osa Balkanista itsenäistyi ja Venäjä, Britannia sekä Itävalta-Unkari hankkivat kontrolliinsa sen alueita. Osmanivaltion hajoaminen huipentui ensimmäiseen maailmansotaan ja Turkin tasavallan sekä useiden Balkanin ja Lähi-idän valtioiden syntyyn.^[62]

Pääartikkeli: Luettelo Osmanien valtakunnan sulttaaneista

Osmanien dynastia oli vallassa vuodesta 1300 vuoteen 1924 saakka, ja siihen kuuluivat seuraavat hallitsijat.^[8] Ensimmäiset hallitsijat kutsuivat itseään nimellä bey. Vuodesta 1383 eteenpäin arvonimi oli sulttaani, jonka alaisuudessa maata hallitsivat visiirit. Murat III:sta alkaen sulttaanit olivat myös "kalifeja", joka oli heille myönnetty symbolinen uskonnollinen arvonimi. Osmanivaltakunta ymmärrettiin sulttaanin yksityisomaisuudeksi, ja sen virkamiehet olivat tavallaan sulttaanin orjia.^[27] Viimeinen sulttaani Mehmed VI kuitenkin kuoli San Remossa Italiassa köyhissä oloissa.^[63]

Käytettyjen nimien kirjoitustapa vaihtelee käytetyn arabialaisen kirjaimiston translitterointijärjestelmän mukaan.

• Osmanien valtakunnan historian aikajana
• Luettelo Osmanien valtakunnan suurvisiireistä
• Luettelo osmanien Euroopassa käymistä sodissa
• Pax Ottomana
• Çerkes Hasanin välikohtaus

• Ferguson, Niall: Sivilisaatio: Me ja muut. ((Civilization: The West and the rest, 2011.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen) Helsinki: Terra cognita, 2011. ISBN 978-952-569744-5
• Kermeli, Eugenia: Osman I. Encyclopedia of the Ottoman Empire. Toim. Agoston Gabor & Bruce Masters, s. 444-446. New York: Facts on File, 2009. ISBN 978-0-8160-6259-1 Internet Archive.
• Lapidus, Ira M.: A History of Islamic Societies. 3rd. Edition. Cambridge University Press, 2022. ISBN 978-0-521-73297-0
• Stoneman, Richard: Matkaopas historiaan: Turkki. Gloucestershire: Puijo, 1993. ISBN 951-579-033-6
• Webb, Simon: The Forgotten Slave Trade. The White European Slaves of Islam. Pen and Sword Books, 2020. ISBN 978-1-52676-926-8 Amazon books.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Osmanien valtakunta Wikimedia Commonsissa

• Ottoman Empire Online (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)