Islamin suhtautuminen muihin uskontoihin

Islamin suhtautumisesta muihin uskontoihin säädetään šaria-laissa, joka on Jumalan antama ikuinen ja muuttumaton laki. Islamin suhdetta muihin uskontoihin määrittää sen luonne monoteistisena uskontona. Sellaisena islam kristinuskon ja juutalaisuuden tapaan pitää kaikkia muita uskontoja väärinä ja suhtautuu niihin jyrkän kielteisesti: muut uskonnot ovat epäjumalanpalvontaa, mistä ihminen joutuu kadotukseen.

Islamin suhtautumista muihin uskontoihin on määritellyt kaksi tekijää, jotka esiintyivät sen syntyvaiheissa. Ensimmäinen oli islamin luonne valtionuskontona, jonka tehtäväksi lankesi oikeuttaa kalifin valloitussodat. Toinen oli suuren ei-islamilaisen väestönosan olemassaolo kalifaatin sisällä.

Islam ei kehittynyt pelkästään poliittisen vallan ulkopuolella olleen papiston projektina, vaan muokkaantui kooltaan valtavan arabikalifaatin valtionuskontona. Abbasidikalifeilla, kuten al-Mansur (k. 775), Harun al-Rašid (k. 809) ja al-Mamun (k. 833) oli aktiivinen rooli islamilaisen lain kokoamisessa, ja oletettavasti myös sen sisällön luomisessa.^[1] Näin uskontoon kasvoivat sisään myös kalifeille tärkeät poliittiset tavoitteet. Syntyi oppi kalifaatista, yhdestä hallitsijasta, jonka tehtävänä oli viime kädessä valloittaa koko maailma. Maailma jakautui islamin eli rauhan alueeseen tai "taloon" (Dár al-islám, Dár as-Salám) ja sodan taloon eli ei-islamilaiseen maailmaan (Dár al-harb).^[2] Kalifin tehtävä oli käydä pyhää sotaa, kunnes kaikki alistuvat kalifin eli uskovien komentajan tahtoon, jolloin maailmassa vallitsee rauha.^[3]

Kalifaatin sota sen päävastustajaa Bysanttia vastaan johti siihen, että islam oli alusta lähtien poleemisessa kiistasuhteessa etenkin kristinuskon kanssa, koska se oli kalifaatin päävastustajan eli Itä-Rooman virallinen uskonto. Nikealainen dogmi kolmiyhteisestä Jumalasta tuomitaan jyrkästi Naisten suurassa:

»Totisesti Jumala ei anna anteeksi, että palvellaan jotakuta Hänen vertaisenaan. Hän saattaa antaa anteeksi, kenelle tahtoo, muun kaiken paitsi tämän, sillä se, joka asettaa Jumalalle vertaisia, tekee kauhean synnin. (Koraani 4:48)»

Islamin omalle identiteetille oli avainkysymys, että kristinuskoa pidettiin polyteismina, monijumalaisuutena, vaikka kristityt eivät tällaista tulkintaa hyväksyneetkään.

Toinen tekijä, joka määritteli islamin suhtautumista muihin uskontoihin oli se, että valtaosa kalifaatin väestöstä oli satojen vuosien ajan kristittyjä, juutalaisia tai zarathustralaisia eli jotain muuta kuin valtakunnan virallisen uskonnon tunnustajia. Tilanne oli monta vertaa hankalampi kuin Euroopassa, missä vain pienet juutalaiset väestönosat tuottivat kirkolle päänvaivaa. Ratkaisu muodostui silti molemmilla suunnilla samanlaiseksi: eriuskoiset saivat jatkaa elämää omien lakiensa mukaan, mutta heidän kansalaisoikeuksiaan rajoitettiin voimakkaasti. Islamissa heitä kutsuttiin dhimmeiksi, ja heitä koskeviin sääntöihin alettiin viitata ”Umarin sopimuksena”.

Islamin on perinteisesti katsottu syntyneen 600-luvun alussa profeetta Muhammedin ilmestysten pohjalta. Joidenkin uusien näkemysten mukaan näin ei ollut, vaan arabikristillisyys olisi jatkanut vielä 600 -luvulla kehitystään yhtenä Lähi-idän kristillisistä lahkoista.^[4]

Irtautuminen kristillisestä yhteydestä olisi kuitenkin tapahtunut 600-luvun lopulla kalifi Abd al-Malikin aikana. Kristittyihin kohdistuneiden vainojen alkamisesta kirjoittaa Siinai-vuoren luostarin munkki Anastasius Siinailainen. Hän valittaa kirjassaan Viae dux, että saraseenit väittivät kristittyjen uskovan kahteen Jumalaan. Saraseenit olivat demoneja, jotka talloivat, pilkkasivat, polttivat ja tuhosivat Kristuksen mysteerejä, kuten ristejä, pyhäinjäännöksiä ja pyhimyksiä. Samanlaisia kuvauksia esiintyy ajan egyptiläisissä lähteissä. ^{[5] [6]}

Mahdollisesti myös Kaaban temppeli koki tällöin sen hävityksen, jonka myöhemmät muslimilähteet panivat profeetta Muhammedin tiliin. Arabilähteiden mukaan hävityksestä oli vuonna 692 vastuussa kuvernööri al-Hajjaj, jonka kerrotaan ”palauttaneen” Kaaban temppelin takaisin alkuperäiseen abrahamilaiseen asuun. Kyseessä on voinut kristillisen kirkon tuhoaminen, ja sen epäjumalankuvat ovat voineet olla pyhimyspatsaita.

Al-Malikin seuraaja oli hänen poikansa Al-Walid I (kalifina 705–715). Tämä purki Johannes Kastajan kirkon Damaskoksessa ja rakennutti tilalle uuden temppelin (masjid). Kristityt olivat tätä ennen saaneet melko rauhassa korjata kirkkojaan ja rakentaa myös uusia. Umaijadien kaudelta tiedetään vain kolme aikaisempaa tapausta, jossa kirkko oli suljettu. ^[7]

Johannes Kastajan kirkon purkaminen osoitti avointa erottautumista kristillisestä perinteestä. Arabiuskonto otti näin uuden askeleen omaan suuntaansa. Damaskoksen uuden pyhäkön piirtokirjoitus on tullut kuuluisaksi, sillä se on saanut paikkansa myös Koraanissa,  jonne se on käännetty seuraavasti:

»”Uskonnossa [din] ei ole mitään pakkoa, oikea tie on selvästi erotettu harhateistä, ja se, joka hylkää Saatanan ja uskoo Jumalaan, hän pitää kiinni mitä lujimmasta kädensijasta, joka ei murru. Jumala on kuuleva, tietävä.” (2:256)»

Tekstiä on pidetty osoituksena islamin julistamasta uskonnonvapaudesta, mutta tällainen on anakronismia, nykyajan aatteiden heijastamista menneisyyteen. Christoph Luxenberg on tulkinnut kirjoituksen uudelleen alkuperäistekstistä ja katsoo sen ilmoittavan, että pyhien tekstien (din) sanomaa ei voi kieltää. Lause tulisi kääntää: ”Sitä mikä on oikein (tai totta), ei voi kieltää, oikea tie on erotettu väärästä.” ^[8] 

Islamin varhaishistoria 800-luvun muslimilähteiden pohjalta kerrottuna on samalla osa islaminuskoa, sillä se kertoo, miten muslimit uskovat uskontonsa saaneen alkunsa. Islamilainen käsitys hyväksyttiin pitkään myös lännessä oikeaksi siitä huolimatta, että jo 1800-luvulla jotkut tutkijat katsoivat, ettei sen lähdepohja täyttänyt tieteellisen tiedon vaatimuksia.^[9] Vaikka tilalle on tullut myös uusia näkemyksiä, perinteinen kuva on ainakin toistaiseksi säilyttänyt hallitsevan asemansa. Seuraavassa sitä esitellään Jaakko Hämeen-Anttilan esittämän kuvauksen pohjalta.

Muhammadin elämän aikana Arabian niemimaalla asui 600-luvun alussa niin juutalaisia kuin kristittyjäkin. Hän oli epäilemättä tutustunut näihin monoteistisiin uskontoihin jo varhain. Muhammadin tehtävä ei ollut kumota näitä uskontoja, vaan puhdistaa ne alkuperäiseen muotoonsa. Hänelle oli vain ajan kysymys, koska juutalaiset ja kristityt kääntyisivät islaminuskoon. Mekassa ei asunut merkittävää juutalaista tai kristittyä väestöä.^[10]

Tilanne muuttui Medinaan muuton jälkeen, jossa asui merkittävä juutalaisväestö. Mekan ja Medinan kauden alussa ilmestykset suhtautuivat positiivisesti juutalaisuuteen ja kristinuskoon.^[10]

»Niitä uskovista sekä juutalaisista, kristityistä ja saabilaisista, jotka uskovat Jumalaan ja viimeiseen päivään ja tekevät hyviä töitä, odottaa palkka heidän Herransa luona. Ei heidän tarvitse pelätä, eivätkä he joudu suremaan.»
(Koraani 2:62, suomennos Hämeen-Anttila, 1995)

Muhammadin pettymykseksi juutalaisväestö ei hyväksynyt uutta uskontoa, joten tuloksena oli välirikko. Tämä näkyi myös ilmestyksissä, joissa alettiin tehdä pesäeroa juutalaisiin ja kristittyihin.^[10]

»He sanovat: "Kääntykää juutalaisiksi!" – tai "kristityiksi" – "niin saatte johdatuksen!" Sano: Me olemme hanifeja Abrahamin uskossa; hän ei ollut monijumalainen.»
(Koraani 2:135, suomennos Hämeen-Anttila, 1995)

Islamin puhdas monoteismi esitettiin ilmestyksissä vastakohtana kristinuskon kolminaisuusopille. Myös juutalaisia syytettiin Uzairin palvomisesta Jumalan poikana. Uzair tarkoitti mahdollisesti Esraa.^[10] Muhammedin kiistat juutalaisten kanssa etenivät Ibn Hishamin mukaan Medinassa lopulta joukkomurhaksi.^[11]

Koraanissa on samanlaisia aineksia kuin juutalaisuudessa ja kristinuskossa, ja muslimit uskovatkin että islam on ikään kuin uskontojen jatkumo, jossa Jumalan sana on saanut lopullisen ja viimeisen asunsa.^[12] Islam sääti erinäisiä rituaaleja sekä teki Kaaban temppelistä pyhiinvaelluspaikan. Islamin mukaan Kaaban temppelin ympärikiertäminen (tawaf) ja pyhiinvaellus (hadž) ovat uskonnollista perua, ja juontavat ajalta, jolloin Abraham perusti temppelin uudelleen yhdessä Ismaelin kanssa.^[13]

Koraani hyväksyy raamatullisten profeettojen lisäksi joitakin Arabian niemimaalla vaikuttaneita profeettoja. Perimätieto ei kerro näistä henkilöistä mitään luotettavaa tietoa ennen islamin aikaa.^[13] Muslimit toisaalta uskovat että Aadamin ja Muhammadin välillä on jopa 124 000 profeettaa, joista jokainen toi sanomansa omalle kansalleen ja näistä on lähtöisin osa maailman eri uskonnoista.^[14]

800 -luvulla alkoi ilmestyä runsaasti islamilaista kirjallisuutta, joka perustui suullisen tarinatiedon muistiin kirjaamiseen. Niin sanottujen revisionistien mukaan islam syntyi vasta tässä vaiheessa, josta siitä alkaa olla myös ensimmäisiä historiallisia tietoja.^[15] 800-luvun alussa ilmestynyt Ibn Hishamin Muhammed-elämäkerta sisältää niin sanotun ”Medinan perustuslain”, jossa määritellään arabien suhde Medinan juutalaisiin. ^[16] Juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan, mutta heidän asemansa oli alistettu. ^[17]

Tunnetuin dhimmien asemaa määrittelevä asiakirja on niin sanottu ”Umarin sopimus”. Tällä nimellä kulkevasta sopimuksesta oli 800-luvun alussa olemassa useita versioita, kuten Abu Yusufin tai Al-Shafin versiot. Kanonisoitu ja klassinen versio, Shurūt Umar, vakiintui kalifi al-Mutawakkilin aikana vuoden 850 tienoilla.^[18] Sen alkuperäisenä laatijana ei kuitenkaan pidetä myyttistä oikeaanjohdettua kalifi Umaria.

Al-Tabari 900-luvulla kirjoittaa Jerusalemin asukkaiden maksettavaksi määrätystä jizya – verosta vastineena suojelusta.^[19] Vero mainitaan myös Koraanissa: ”Taistelkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä veronsa” (9:29).

Koraanin vaatimusta nöyryyden osoittamisesta sovellettiin myöhemmin eri tavoin. Keskiaikaisten lähteiden mukaan voitiin panna toimeen seremonioita, joiden tarkoitus oli nimenomaan nöyryyttää dhimmiä. Veron maksajaa lyötiin niskaan tai hänen kaulaansa sidottiin kuitti todisteena maksusta.^[20]

Professori Mark R. Cohen esittelee ”kaikkein luonteenomaisinta” Umarin sopimustekstin versiota, joka on peräisin 1100-luvulta.^[21] Se on muodoltaan kahdenvälinen sopimus, jossa dhimmit itse ehdottavat, että heitä syrjittäisiin korvauksena muslimien antamasta suojelusta. Cohenin mukaan sopimus sisälsi seuraavia ehtoja:

-   dhimmit eivät saa rakentaa uusia kirkkoja tai synagogia eivätkä korjata vanhoja;

-   dhimmit eivät saa pitää esillä uskonnollisia symbolejaan eivätkä harjoittaa uskontoaan äänekkäästi;

-   dhimmin pitää osoittaa kunnioitusta muslimia kohtaan: jos muslimi haluaa istua, dhimmin on annettava hänelle paikkansa;

-   muslimia ei saa yrittää käännyttää eikä islamiin kääntyvää saa estää;

-   dhimmi ei saa käyttää muslimeille ominaisia vaatteita; pukeutumisen pitää olla samanlaista: vyötäröllä on käytettävä zunar-vyötä, kristityt sinistä ja juutalaiset keltaista;

-   dhimmin on käytettävä otsatukkaa;

-   dhimmi ei saa ratsastaa hevosella tai käyttää satulaa;

-   dhimmi ei saa omistaa aseita;

-   dhimmi ei saa ottaa vastaan julkista virkaa;

-   dhimmin talo ei saa olla korkeampi kuin muslimin talo.

Islamilainen perinne sisältää suuren joukon muita samanlaisia säädöksiä, joiden kerrotaan sisältyvän ”Umarin sopimukseen”. Esimerkiksi fatimidikalifien aikana Egyptissä kristittyjen piti julkisessa kylpylässä kantaa kaulaan sidottua puista ristiä ja juutalaisten puista kultaisen vasikan kuvaa.^[22]

Cohen katsoo, että ehtojen tarkoituksena oli suojella arabivalloittajien haurasta identiteettiä ja tukea heidän epävarmaa asemaansa. Toisin kuin kristityssä maailmassa, pukeutumisohjeiden tarkoituksena ei Cohenin mukaan ollut syrjiä ketään, vaan ainoastaan helpottaa monikulttuuristen tapojen noudattamista.^[23]

Itään päin levitessään Islam hävitti Intiaan levitessään buddhalaisuuden Intiasta, mutta hyväksyi aluksi hindulaisuuden. Vasta suurmogulien aikana alettiin myös hindulaisuutta vainota.

Islam on levinnyt maailmanlaajuiseksi sivilisaatioksi. Islamin suhteella muihin uskontoihin on kolme rakenteellista ulottuvuutta: islam naapurina, islam enemmistöuskontona ja islam vähemmistöuskontona.

Samuel P. Huntington katsoo osoittaneensa, että sotaisat konfliktit ovat kaikkein yleisimpiä sivilisaatioiden raja-alueilla.^[24]

Keskiajalta periytyvä "Umarin sopimus" on nykyisin jäänyt historiaan, mutta islamilaisissa maissa on edelleen muitakin uskontoja, ja näihin eri muslimimaissa suhtaudutaan eri tavoin. Open Doors-järjestön mukaan vuonna 2019 kristityt kohtasivat äärimmäistä vainoa 11 maassa, joista 9 oli islamilaisia. Erittäin vakavaa vainoa kristityt kohtasivat 29 maassa, joista 22 oli islamilaisia. ^[25]

Kristittyjen ja juutalaisten määrät islamilaisissa maissa ovat olleet laskusuunnassa. Vuorovaikutusta voivat estää sekä islamiin että juutalaisuuteen kuuluvat puhtaussäädökset. Koraani myös suorasanaisesti kieltää ottamasta juutalaisia ja kristittyjä ystäväksi

»Te, jotka uskotte! Älkää lyöttäytykö juutalaisten ja kristittyjen ystäviksi, - he ovat ystäviä vain toisilleen, ja joka ottaa heidät liittolaisikseen, on yksi heistä. Jumala ei totisesti ulota johdatustaan väärämielisiin (Koraani 5:51).»

Euroopassa suuriksi kasvaneet muslimivähemmistöt ovat luoneet rinnakkaisyhteiskuntia länsimaiden sisälle. Tämä kehitys vastaa jo vanhalla ajalla nähtyä tapaa ratkaista kulttuurien yhteensovittamisen ongelmia. Esimerkiksi sassanidien Persiassa juutalaiset vähemmistöt keskittyivät omiin kaupunkeihinsa, ja Euroopassa he asuivat omia lakejaan noudattaen juutalaiskortteleissa.

Yhdistyneet Kansakunnat perusti 2006 yhteistyöelimen (UNAOC) tavoitteena lisätä ymmärrystä ja yhteistoimintaa eri sivilisaatioiden välillä.^[26] Fred Farrokh, muslimitaustainen kristitty yhteistyön kehittäjä, katsoo, että ajatus yhteisestä Jumalasta on saanut kannatusta kristittyjen keskuudessa, mutta muslimit vierastavat sitä Muhammedin esimerkin johdosta, mikä on tehnyt uskontojen välisestä dialogista yksipuolista. ^[27]

• Umarin sopimus
• Väkivalta Koraanissa
• Zarathustralaisuuden vaikutus islamiin

• Ketola, Kääriäinen, Sakaranaho, Sama'neh, Vappula, Vuori-Hellman: Maailmanuskontojen Arkki. Edita, 2007. ISBN 978-951-37-4782-4
• Jaakko Hämeen-Anttila: Johdatus Koraaniin. Helsinki: Gaudeamus Kirja, 2006. ISBN 951-662-924-5
• Jaakko Hämeen-Anttila: Koraani. Basam Books, 1995,2005. ISBN 952-5534-22-7
• Nevo, Y. E. & Koren, J: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003). ISBN 1-59102-083-2
• Ohlig, Karl-Heinz: From Muhammad Jesus to prophet of the Arabs. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 251–307. Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6 Teoksen verkkoversio.