Impetusteoria
Impetusteoria oli keskiaikainen fysikaalinen teoria liikkeestä. Sen mukaan kun kappale saatetaan liikkeeseen, se saa eräänlaista liikettä ylläpitävää voimaa, impetusta, joka liikkeen myötä kuluu pois.[1][2]
Impetusteoria oli korjaus Aristoteleen liikettä koskeviin teorioihin. Aristoteles oli määritellyt liikkeen paikan muutoksena. Hän katsoi, että kaikkien kappaleiden luonnollinen tila on lepotila ja jokaiseen liikkeeseen on olemassa syy. Syitä hän katsoi olevan kahdenlaisia: 1) jokaisen kappaleen luontainen voima tai pyrkimys etsiytyä luonnolliselle paikalleen (aristoteelinen painovoimateoria); 2) jonkin ulkoisen kappaleen tai väliaineen käyttämä kontaktivoima (esimerkiksi veto tai työntö).[2]
Impetusteoriassa perusperiaate oli seuraava: Kun esimerkiksi joku henkilö heittää jonkin kappaleen, hän antaa sille heittäessään tietyn määrän impetusta. Tämä impetus on eräänlainen voima, joka saa kappaleen liikkumaan siihen suuntaan, jossa liike sai alkunsa. Kappaleen liike jatkuu impetuksen ansiosta samaan suuntaan, vaikka henkilö irrottaa otteensa kappaleesta, ja se lakkaa, kun impetus on kulunut loppuun.[2]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Enqvist, Kari: Fysiikan sanasto Helsingin yliopisto. Viitattu 14.6.2011.
- ↑ a b c Koljonen-Toppila, Hilkka: Kinesteettiset kokeet kinematiikan graafisen esityksen opetuksessa, s. 4. (Lisensiaatintutkimus) Helsingin yliopisto, fysikaalisten tieteiden laitos, 2005. Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)