Kristinusko Afrikassa
 |
| Osa artikkelisarjaa |
| Kristinusko maittain |
|---|
 |
Afrikka on yksi kristinuskon tärkeimmistä kannatusalueista. Afrikan 1,2 miljardista asukkaasta noin 600 miljoonaa on kristittyjä.[1] Kristillisyys on Afrikassa hyvin moninaista maanosan suuren pinta-alan vuoksi. Varsinkin monessa eteläisen Afrikan valtiossa sekä myös Etiopiassa kristinusko on valtauskonto, kun taas Pohjois-Afrikassa valtauskontona on islam ja kristityt kuuluvat vähemmistöön.
Kristillisyys ja sen muoto riippuu alueesta jossa sitä harjoitetaan. Ympäröivä kulttuuri vaikuttaa siihen huomattavasti. Afrikassa on länsimaista kulkeutuneita perinteisiä kirkkoja, kuten esimerkiksi katolinen kirkko. Perinteiset kirkot ja niiden sisäinen toiminta kuitenkin eroavat toisistaan kirkosta riippuen. Perinteisten kirkkojen lisäksi karismaattinen kristillisyys on tärkeä osa nykypäivän Afrikan uskonnollisuutta. Karismaattisen kristillisyyden suosio nousee jatkuvasti ympäri maailmaa ja myös Afrikassa on kiinnostuttu erilaisista karismaattisista liikkeistä.[2]
Tunnustuskunnat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Katolinen kirkko on vahvimmillaan entisissä Portugalin, Ranskan ja Belgian siirtomaissa. Protestantit ovat vahvempia puolestaan Englannin ja Saksan siirtomaissa. Yleisesti ottaen Afrikan uskonnollinen kartta on hyvin kirjava ja perinteisten länsimaisten kirkkojen rinnalla toimii suuri määrä riippumattomia kirkkoja, joista monet ovat yhdistäneet kristinuskon afrikkalaisiin perintesiin. Eräs merkittävimmistä on Simon Kimbangun luoma kimbangulaisuus, johon kuuluu Kongossa miljoonia ihmisiä. Lisäksi karismaattinen liike on levinnyt Afrikassa. Viimeisten vuosikymmenten aikana helluntailainen ja karismaattinen kristillisyys ovat kasvaneet perinteisiä kirkkoja nopeammin.[3]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Egyptiin kristinuskon toi perimätiedon mukaan jo ensimmäisellä vuosisadalla evankelista Markus, joka kärsi marttyyrikuoleman Aleksandriassa.[4] Roomalaisajan lopulla kristinusko tuli valtauskonnoksi valtakuntaan kuuluneessa osassa Pohjois-Afrikkaa sekä jo 300-luvulla myös Etiopiassa.[5] Pohjois-Afrikasta, nykyisen Algerian ja Tunisian alueelta olivat kotoisin kirkkoisät Tertullianus[6], Cyprianus ja Augustinus[7] sekä myös paavit Miltiades (paavina 311–314) ja Gelasius I (492–496).[8] Egyptin koptilainen kirkko ja Etiopian kirkko erosivat kuitenkin pian kristikunnan valtavirrasta teologisten erimielisyyksien vuoksi[9], ja ne luetaan kuuluviksi orientaaliortodoksisiin kirkkoihin.
600-luvulla arabit valloittivat lyhyessä ajassa koko Pohjois-Afrikan, minkä jälkeen islam syrjäytti kristinuskon alueen valtauskontona. Egyptissä kristityt koptit jäivät pieneksi vähemmistöksi, joka kuitenkin on säilynyt maassa nykyaikaan saakka. Muusta kristikunnasta erilleen joutunut Etiopia jäikin vuosisatojen ajaksi ainoaksi Afrikan maaksi, jossa kristityt olivat enemmistönä. Muualle Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan kristinusko on levinnyt vasta uudella ajalla eurooppalaisten harjoittaman lähetystyön myötä.
Lähetystyön ja herätysten aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keväällä 1860 tiedot Yhdysvaltain ja Englannin herätyksistä levisivät eteläiseen Afrikkaan. Andrew Murrayn rukousherätyksen kautta ainakin 7 000 ihmistä tuli uskoon. Aluksi herätysliikehdintä tapahtui pääasiassa Etelä-Afrikan valkoisen väestön keskuudessa. Etelä-Afrikasta herätys levisi Basutomaahan ja 1870-luvulla Ala-Kongon bantujen keskuuteen. Tätä tapahtumaa kustutaan Kongon helluntaiksi.[10]
Monet tunnetut lähetysseurat ja kuuluisat lähetyssaarnaajat toimivat tähän aikaan Afrikassa. Näitä seuroja olivat muun muassa Lontoon Lähetysseura, Englannin Kirkkolähetysseura sekä Pariisin Evankelinen Lähetys. Monet lähetyssaarnaajista olivat tulleet uskoon joko Yhdysvaltain tai Euroopan rukousherätyksissä. Tällaisia saarnaajia olivat muun muassa William Taylor, H. Grattan Guinness, Alexander Mackay ja Mary Slessor.[10]
Lähetystyötä Afrikassa tekivät pääosin kirkkokuntien herätyskristilliset piirit. Eteläisessä Afrikassa toimivat erityisesti baptistit, presbyteerit ja metodistit. Pohjoisempana toimivat metodistit, anglikaanit, presbyteerit ja luterilaiset. Kristinusko levisi erityisesti eteläisellä suunnalla, jossa pioneerina toimi François Coillard.[10]
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vastarinnan merkit nosuivat siirtomaissa ja lähetysjärjestöt arvioivat toimintaansa uudelleen. Protestantit alkoivat kouluttaa paikallista papistoa kirkkojen johtotehtäviin ja katolinen kirkko ryhtyi 1920-luvulta lähtien siirtämään lähetystyön tuloksena syntyneitä hiippakuntia afrikkalaisten piispojen johtoon.[3]
Siirtomaavalta purkautui 1950-luvun lopulta lähtien ja pääosin kirkot pystyivät jatkamaan työtään. Valtaosa kirkoista ja lähetysjärjestöistä vastusti Etelä-Afrikan rotuerottelupolitiikkaa ja asettui selvästi afrikkalaisten puolelle.[3]
1960-luvulta lähtien kristinusko on levinnyt nopeasti Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa ja siitä on tullut alueen valtauskonto. 1900-luvun lopussa arvioitiin, että alueen väestöstä lähes 60 prosenttia oli kristittyjä. Kristinuskon asema on heikentynyt ainoastaan islamilaisessa Pohjois-Afrikassa.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Kristinusko leviää Afrikassa selkosanomat.fi. Viitattu 16.12.2020.
- ↑ Hanki Katri, Könni Outi, Seppo Nyyssönen:"Verso 2 Maailmanlaajuinen kristinusko" Sanoma Pro, 2016, sivu 130
- ↑ a b c d Arffman 2004, s. 243
- ↑ ”Markus”, Tietosanakirja, 6. osa (Mandoliini-Oulunsalo), s. 83. Tietosanakirja Oy, 1914. https://runeberg.org/tieto/6/0054.html Teoksen verkkoversio.
- ↑ ”Abessiinia, Abessiinian kirkko”, Tietosanakirja, 1. osa (A-Confort), s. 39-41. Tietosanakirja Oy, 1909. https://runeberg.org/tieto/1/0034.html Teoksen verkkoversio.
- ↑ ”Tertullianus”, Otavan iso Fokus, 7. osa (Sv-Öö), s. 4232. Otava, 1974. ISBN 951-1-01521-4
- ↑ Bertrand Russell: ”Kolme kirkon tohtoria”, Länsimaisen filosofian historia, 1. osa, s. 370. Suomentanut J. A. Hollo. WSOY, 1948.
- ↑ Lars Göransson, Lars-Wilhelm Gynther: ”Roomalaiskatoliset paavit”, Otavan tietokalenteri, s. 34–35. Suomentanut Pauli Kojo. Otava, 1970.
- ↑ Bertrand Russell: ”Viides ja kuudes vuosisata”, Länsimaisen filosofian historia, 1. osa, s. 402–403. Suomentanut J. A. Hollo. WSOY, 1948.
- ↑ a b c Kuosmanen, Juhani: Herätyksen historia, s. 171–172. Ristin voitto, 1979. ISBN 9516055427