Kahdentoista taulun lait

Kahdentoista taulun lait (lat. leges duodecim tabularum) on Rooman vanhin, vuosina 451–450 eaa. syntynyt lakikokoelma. Lait oli kaiverrettu kahteentoista tammipuiseen^[1] tauluun, jotka oli asetettu julkisesti nähtäväksi Rooman Forumille. Alkuperäiset taulut tuhoutuivat mahdollisesti vuonna 386 eaa., kun Brennuksen komentamat gallialaiset hävittivät Roomaa, mutta roomalaisen oikeuden "alkulähteenä" (fons omnis publici privatique iuris, Livius^[2]) kahdentoista taulun laeilla on keskeinen merkitys Rooman ja koko Euroopan myöhemmän oikeusjärjestelmän kehityksen kannalta.

Aiemmin vain suullisen perinteen varassa kulkeneiden oikeustraditioiden vakiinnuttaminen ja merkitseminen kirjalliseen muotoon voidaan nähdä paitsi roomalaisen oikeuden syntyhetkenä, myös yhtenä patriisien ja plebeijien välisen luokkataistelun huipentumana. Lainkäyttö oli ollut täysin patriisien käsissä, ja ylipäänsä tieto moninaisista vanhoista oikeusperinteistä oli ollut vain harvojen etuoikeutettujen ryhmien (kuten pontifex-pappien) ulottuvilla. Sekä vallan että tiedon puutteessaan plebeijeillä ei ollut juurikaan keinoja suojautua ylhäisten tuomareiden mielivaltaa vastaan.

Tällainen tilanne ei tietenkään voinut jatkua loputtomiin, ja paine julkisen lakikokoelman laatimiseksi monien kreikkalaisten kaupunkivaltioiden tarjoaman esikuvan mukaisesti kasvoi koko ajan. Mikä tarkalleen oli se tapahtumaketju, jonka tuloksena tällainen lakikokoelma Roomaan saatiin, on nykyään kiistanalaista, koska antiikin historioitsijat eivät anna tapahtumista täysin yhtenäistä ja luotettavaa kuvaa. Joka tapauksessa perimätieto kertoo, että ensimmäisen konkreettisen aloitteen lakikokoelman laatimiseksi teki vuonna 462 eaa. plebeiji nimeltään Terentilius. Usean vuoden ajan patriisit vastustivat ajatusta, mutta suostuivat sentään lähettämään kolme lähettilästä Kreikkaan tutustumaan sikäläiseen lainsäädäntöön. Liviuksen mukaan lähetystö kävi Ateenassa kopioimassa Solonin laatimat lait, mutta tutkijat pitävät todennäköisempänä, että todellisuudessa se suuntasi korkeintaan joihinkin Etelä-Italian niin kutsutun Suur-Kreikan (Magna Graecia) kreikkalaisiin siirtokuntiin. Koska Roomassa asui ja siellä vieraili jo tuolloin lukuisia kreikkalaisia, on ylipäänsä kyseenalaista, oliko lähetystön lähettäminen todella välttämätöntä tietojen saamiseksi.

Vuonna 451 eaa. päätettiin lopulta asettaa kymmenmiehinen toimikunta (decemviri legibus scribundis) laatimaan virallisen lakikokoelman Roomalle. Ns. sotaväen kokouksen (comitia centuriata) päätöksellä toimikunta sai tehtävänsä suorittamista varten poikkeusvaltuudet valtion johtamiseen, eikä sinä vuonna valittu lainkaan konsuleita. Kuten Livius kertoo, toimikunta koostui aloitteen tehneestä edellisvuoden konsulista, niistä kahdesta miehestä, jotka oli oikeastaan jo valittu konsuliksi kyseistä vuotta varten; kolmesta Kreikassa käyneestä lähettiläästä sekä neljästä muusta miehestä, joita tosin tarvittiin vain siihen, että päästiin symboliseen lukuun kymmenen. He kaikki olivat patriiseja, mutta kansanryhmien välistä tasapuolisuutta synnytti se, että kun toimikunta oli saanut valmiiksi kymmenen lakitaulua, ne asetettiin julkisen keskustelun alaiseksi. Liviuksen mukaan kansalaisten toivottiin "harkitsevan mielessään kaikkia kohtia, sitten keskustelevan niistä ystäviensä kanssa ja lopuksi tuovan julkisuuteen mielipiteensä mahdollisista poistoista tai lisäyksistä". Kun lakeja oli riittävästi parannettu, sotaväenkokous vahvisti niiden lainvoiman ja toimikunta hajotettiin.

Pian kuitenkin huomattiin, että lakeja oli edelleenkin täydennettävä, jotta ne sisältäisivät kaikki tarvittavat oikeussäännöt. Niinpä vuonna 450 eaa. asetettiin uusi toimikunta, josta tällä kertaa puolet oli plebeijejä, ja joka tuotti vielä kaksi uutta taulua. Livius kertoo, että tehtävänsä suoritettuaan toimikunta ei olisi halunnut luopua poikkeusvaltuuksistaan, vaan olisi pyrkinyt luomaan tyrannian; toimikunnan olisi saanut polvilleen vasta kaikkien plebeijien poismuutto kaupungista ja kieltäytyminen mm. asepalveluksen suorittamisesta (secessio plebis). Tarinan todenperäisyyttä on epäilty, sillä kukaan muu antiikin kirjailija ei mainitse siitä eikä sen kanssa myöskään sovi yhteen se, että sotaväenkokous vahvisti toimikunnan uudet lait muitta mutkitta. Niin tai näin, kahdentoista taulun lait olivat nyt saavuttaneet lopullisen muotonsa, ne asetettiin pysyvästi Forum Romanumille nähtäväksi ja perusta roomalaisen oikeuden myöhemmälle kehitykselle oli luotu.

Kahdentoista taulun lakien syntyvaiheista kertovat Liviuksen lisäksi myös mm. Dionysios Halikarnassoslainen ja Diodoros Sisilialainen. Kaikkien näiden kirjailijoiden kertomusten todistusvoimaa heikentää kuitenkin se, että he elivät satoja vuosia tapahtuma-aikaa myöhemmin. Luotettavia aikalaislähteitä ei ole. Lainauksia kahdentoista taulun lakien tekstistä on säilynyt etenkin Cicerolla sekä joillakin Festuksen kaltaisilla grammaatikoilla, jotka olivat kiinnostuneet niiden arkaaisesta kieliasusta. Myös monet myöhemmät oikeustieteilijät kuten Gaius ja Ulpianus käsittelivät kahdentoista taulun lakeja omissa kirjoituksissaan.

Kahdentoista taulun lait olivat Justinianuksen Corpus iuris civilistä lukuun ottamatta Rooman ensimmäinen ja viimeinen kokonaisvaltaiseksi tarkoitettu lainsäädäntötoimi. Kyse ei siis ollut myöhempien lakien tapaan vain joidenkin yksittäisten kysymysten säätelemisestä, vaan taustalla oli ajatus koko yhteiskunnan pelisääntöjen määrittämisestä kerralla kuntoon. Nykymittapuun mukaan kokoelmaa ei kuitenkaan voi kutsua täydelliseksi, sillä siinä ohitettiin ikään kuin itsestäänselvyyksinä monia asioita, joita myöhemmin roomalaiset itsekin ryhtyivät lailla säätelemään (esimerkiksi miten avioliitto perustetaan ja monet julkisoikeuteen liittyvät asiat). Kovin systemaattista kuvaa ei anna sekään, että vaikka kokonaisuudessa oli monia isojakin aukkoja, joitakin yksityiskohtia säädeltiin erittäin tarkkaan (esimerkiksi kuinka paljon saavat painaa kahleet, joilla velkavankeudessa oleva kahlehditaan).

Se, että lait olivat syntyneet yhteiskunnallisen kamppailun tilanteessa, heijastuu monien mielestä niiden sisällöllisissä painotuksissa. Etualalla olivat oikeusturvaan ja oikeudelliseen tasa-arvoon liittyvät kysymykset, esimerkiksi oikeudenkäyntejä koskevat säännöt ja rangaistusten suuruudet. Myös säädökset, jotka rajoittivat ylenpalttista luksusta esimerkiksi hautajaisjärjestelyissä, sopivat ajan ilmapiiriin. Toisaalta ei ole varmaa, kuinka pitkälle säädökset olivat vain jo aiemmin vakiintuneen käytännön kirjallinen vahvistus, kuinka pitkälle todellisia uudistuksia. Kahdentoista taulun laeissa on myös selviä vaikutteita samanaikaisesta kreikkalaisesta lainsäädännöstä, minkä osoittavat lukuisat muistumat esimerkiksi Gortynin laeista, jotka ovat säilyneet alkuperäisinä. Kuten useimmat muut alkukantaiset lait, kahdentoista taulun lait yhdistävät tarkat ja ankarat rangaistukset yhtä tarkkoihin ja ankariin oikeustoimia koskeviin muotovaatimuksiin.

Vaikka antiikin historioitsijat kertovat alkuperäisten taulujen tuhoutuneen gallihyökkäyksessä vuonna 386 eaa., on selvää, että tekstistä oli olemassa muitakin kopioita, sillä monet myöhemmät kirjailijat siteeraavat sitä ja kouluissa sitä opeteltiin vielä Ciceron aikana. Nykypäiviin teksti ei kuitenkaan ole säilynyt kokonaisuudessaan, vaan kaikki selvinneet kohdat (yhteensä ehkä noin kolmasosa alkuperäisestä tekstistä) tulevat nimenomaan muiden kirjailijoiden teoksissa olevista lainauksista. Lakikokoelman tarkkaa rakennetta ei tunneta varmuudella, sillä yleensä lainauksissa ei ole mainittu, mistä taulusta ne on otettu. Tukeutuen niihin harvoihin tapauksiin, joissa taulu on mainittu, sekä juristi Gaiuksen antamiin tietoihin tutkijat ovat melko pitkälle pystyneet rekonstruoimaan alkuperäisen kokoelman rakenteen. Rekonstruktion paikkansapitävyydestä ei ole kuitenkaan mitään takeita.

Kieliasultaan kahdentoista taulun lait edustavat arkaaista latinaa, tosin lähinnä sanastonsa ja lauseoppinsa osalta. Äänne- ja muoto-opin puolesta teksti ei ole lainkaan yhtä arkaaista kuin samanikäisissä epigrafisissa lähteissä, joten on syytä epäillä, että tässä suhteessa teksti on meille säilyneessä muodossaan myöhempien kirjailijoiden "modernisoimaa". Tyyli on äärimmäisen tiivis ja vähäsanainen, niin että lukija joutuu mielessään täydentämään tekstiä välillä runsaastikin. Vaikeuksia aiheuttaa etenkin se, että subjekti jätetään lähes aina mainitsematta, jopa silloin kun se vaihtuu kesken lauseen. Siinä missä nykyään yhtenä oikeuskielen tärkeimmistä vaatimuksista ehkä pidettäisiin tarkkuutta ja yksiselitteisyyttä, arkaaisessa Roomassa tyyli-ihanteet olivat selvästi toisenlaiset.

Alla on esitetty ja suomennettu suurin osa niistä oikeussäännöistä, jotka esiintyvät latinankielisessä kirjallisuudessa kokonaisina ja suorina sitaatteina eikä esimerkiksi pelkkinä parafraaseina.

Si in ius vocat, ito. Ni it, antestamino. Igitur em capito.

Jos (kantaja) kutsuu (vastaajan) oikeuteen, (vastaaja) menköön (sinne). Jos hän ei mene, vaadittakoon todisteita. Sitten (kantaja) ottakoon hänet kiinni.

Si calvitur pedemve struit, manum endo iacito. Si morbus aevitasve vitium escit, iumentum dato. Si nolet, arceram ne sternito.

Jos (vastaaja yrittää) harhauttaa tai suunnittelee pakoa, (kantaja) ottakoon hänet käsiinsä. Jos syynä (siihen, että vastaaja ei saavu oikeuteen) on sairaus tai vanha ikä, antakoon (kantaja vastaajalle) vaunut. Jos (vastaaja) ei (niitä) halua, (kantaja) älköön (olko pakotettu) varustamaan hänelle katettuja vaunuja.

Adsiduo vindex adsiduus esto. Proletario iam civi quis volet vindex esto.

Maanomistajalle (=varakkaalle, verovelvolliselle kansalaiselle) takaajana olkoon toinen maanomistaja. Proletaarikansalaiselle (=alimman luokan kansalaiselle, joka ei maksa veroa) takaajana olkoon, kuka haluaa.

Rem ubi pacunt, orato. Ni pacunt, in comitio aut in foro ante meridiem caussam coiciunto. Com peroranto ambo praesentes. Post meridiem praesenti litem addicito. Si ambo praesentes, solis occasus suprema tempestas esto.

Kun (osapuolet) pääsevät asiasta sopimukseen, (tuomari) lausukoon (sopimuksen mukaisen tuomion). Jos he eivät pääse sopimukseen, viekööt asiansa kansankokoukseen tai forumille ennen keskipäivää. Molemmat esittäkööt asiansa perusteellisesti, ollen yhdessä paikalla. Keskipäivän jälkeen (tuomari) ratkaiskoon riidan sen eduksi, joka on paikalla. Jos molemmat ovat paikalla, olkoon auringonlasku viimeinen ajankohta (riidan ratkaisemiseen).

. . . morbus sonticus . . . aut status dies cum hoste . . . quid horum fuit unum iudici arbitrove reove, eo dies diffissus esto.

(Jos jollakulla on) . . . vakava sairaus . . . tai vieraan kanssa sovittu päivä (=tärkeä tapaaminen tiettynä päivänä) . . . (jos siis) jokin näistä (syistä) on (esteenä) tuomarille, välimiehelle tai (kiistan) osapuolelle, siirrettäköön sen takia (oikeudenkäynnin) päivämäärää.

Cui testimonium defuerit, is tertiis diebus ob portum obvagulatum ito.

Se, jolta puuttuu (jonkun todistamaan kykenevän) todistajanlausunto, menköön joka toinen päivä (todistajan) oven eteen metelöimään (=vaatimaan äänekkäästi todistajaksi ryhtymistä).

Aeris confessi rebus{que} iure iudicatis XXX dies iusti sunto.

Kun on saatu oikeuden päätös asioista, jotka koskevat (velallisen) tunnustamaa velkaa, olkoon oikeudenmukaisena (maksuaikana) 30 päivää.

Post deinde manus iniectio esto. In ius ducito. Ni iudicatum facit aut quis endo eo in iure vindicit, secum ducito, vincito aut nervo aut compedibus XV pondo, ne maiore, aut si volet, minore vincito.

Si volet, suo vivito. Ni suo vivit, qui eum vinctum habebit, libras farris endo dies dato. Si volet, plus dato.

Sen jälkeen tapahtukoon (velallisen) kiinniotto. (Velkoja) tuokoon (hänet) oikeuteen. Jos (velallinen) ei tee, kuten oikeus on päättänyt, tai (jos) kukaan ei takaa häntä oikeudessa, (velkoja) vieköön hänet mukanaan (ja) sitokoon (hänet) joko köydellä taikka kahleilla, jotka painavat 15 naulaa, ei enempää; mutta jos (velkoja) haluaa, (kahleet voivat painaa myös) vähemmän. Jos (velallinen) haluaa, eläköön (=tulkoon toimeen) omilla (varoillaan). Jos hän ei (pysty) elämään omillaan, (niin sitten velkoja), joka pitää häntä kahlehdittuna, antakoon hänelle yhden naulan spelttivehnää päivässä. Jos (velkoja) haluaa, antakoon (myös) enemmän.

Tertiis nundinis partis secanto. Si plus minusve secuerunt, se fraude esto.

Markkinoiden kolmantena päivänä (velkojat) leikatkoot (itselleen) osan (velallisen myyntituloista). Jos he leikkasivat liikaa tai liian vähän, jääköön tämä ilman jälkiseuraamuksia.

Adversus hostem aeterna auctoritas esto.

Muukalaista vastaan (käytävässä omaisuuskiistassa roomalaisella) olkoon ikuinen omistusoikeus.

Si pater filium ter venum duit, filius a patre liber esto.

Jos isä on myynyt poikansa (orjuuteen) kolme kertaa, poika olkoon vapaa isästään (=isänsä vallasta eli patria potestaksesta).

Uti legassit super pecunia tutelave suae rei, ita ius esto. Si intestato moritur, cui suus heres nec escit, adgnatus proximus familiam habeto. Si adgnatus nec escit, gentiles familiam habento.

Niin kuin (joku) on rahoista tai holhouksesta testamentissaan määrännyt, siten olkoon oikeuden mukaan. Jos (joku), jolla ei ole omaa perijää, kuolee ilman testamenttia, lähin miessukulainen saakoon hänen perheensä omaisuuden. Jos miessukulaista ei ole, heimon jäsenet saakoot hänen perheensä omaisuuden.

Si furiosus escit, adgnatum gentiliumque in eo pecuniaque eius potestas esto.

Jos (joku) on mielisairas, miessukulaisilla ja heimon jäsenillä olkoon valta häneen ja hänen rahoihinsa.

Cum nexum faciet mancipiumque, uti lingua nuncupassit, ita ius esto.

Jos (joku) tekee velkasitoumuksen ja kaupan, olkoon oikeuden mukaan sillä tavalla kuin hän on suullisesti vakuuttanut.

Tignum iunctum aedibus vinea<e>ve, et con capit<e>, ne solvito.

Älköön kukaan irrottako parrua, joka on päätyineen kiinnitetty (johonkin) rakennukseen tai viiniköynnökseen.

Viam muniunto: ni sam delapidassint, qua volet iumento agito.

(Omistajat) tehkööt tien kestäväksi. Jos he eivät ole vahvistaneet omaa (tietään) kivillä, (oikeutettu) ajakoon vaunuillaan mistä haluaa.

Si membrum rupsit, ni cum eo pacit, talio esto. Manu fustive si os fregit libero, CCC, si servo, CL poenam subito. Si iniuriam faxsit, viginti quinque poenae sunto.

Jos (joku) on silponut (jonkun toisen) ruumiinjäsenen, eikä sovi hänen kanssaan asiasta, olkoon rangaistus sama kuin rikos. Jos (joku) on kädellä tai kepillä murtanut vapaan (kansalaisen) luun, hän kärsiköön 300 (assin) rangaistuksen, jos (taas) orjan (luun), 150 (assin rangaistuksen). Jos (joku) on tehnyt (lievän) pahoinpitelyn, rangaistuksena olkoon kaksikymmentäviisi (assia).

Si nox furtum faxsit, si im occisit, iure caesus esto.

Jos (varas) on tehnyt varkauden yöllä, (ja) jos (varkauden uhri) tappaa hänet, olkoon (varas) surmattu oikeuden mukaan.

Patronus si clienti fraudem fecerit, sacer esto.

Jos patronus (=suojelija, isäntä) on tehnyt klienttiään (=suojattiaan) kohtaan petoksen, olkoon (patronus) kirottu.

Qui se sierit testarier libripensve fuerit, ni testimonium fatiatur, inprobus intestabilisque esto.

Se, joka on lupautunut todistajaksi tai on ollut vaa’an käyttäjänä (=todistajana seremoniassa, jossa omaisuus siirretään henkilöltä toiselle), ellei hän anna todistajanlausuntoa, olkoon kunniaton ja (jatkossa) kelvoton todistajaksi.

Si telum manu fugit magis quam iecit, [arietem subicito].

Jos ase on karannut kädestä (vahingossa) pikemminkin kuin että (tekijä) on heittänyt sen (tarkoituksellisesti), (tekijä) asettakoon syntipukin.

Privilegia ne inroganto.

Älkööt (ketkään) esittäkö (yksittäisiä ihmisiä koskevia) erikoisoikeuksia.

Hominem mortuum in urbe ne sepelito neve urito.

Älköön (kukaan) haudatko tai polttohaudatko kuollutta ihmistä kaupunkiin.

Mulieres genas ne radunto, neve lessum funeris ergo habento.

Älkööt naiset riipikö poskiaan älköötkä pitäkö itkuvirttä.

Homine mortuo ne ossa legito, quo post funus faciat.

Ihmisen kuoltua älköön (kukaan) ottako talteen (hänen) luitaan järjestääkseen niiden avulla myöhemmin hautajaisjuhlan.

Qui coronam parit ipse pecuniave eius honoris virtutisve ergo arduitur ei . . .

Se, joka on ansainnut seppeleen (joko) itse tai omaisuutensa avulla (palkkioksi) kunniasta tai rohkeudesta, hänen (päähänsä) puetaan (seppele) . . .

. . . neve aurum addito. At cui auro dentes iuncti escunt, ast im cum illo sepeliet uretve, se fraude esto.

. . . (mutta) älköön (kukaan) antako (hautaan) mukaan kultaa. Mutta se, jonka hampaat on paikattu kullalla, jos (joku) hautaa tai polttohautaa hänet sen (=hampaissa olevan kullan) kanssa, olkoon (tämä) ilman jälkiseuraamuksia.

Conubia plebi cum patribus sanxerunt.

(Cicero kertoo:) He kielsivät plebeijeiltä avioliitot patriisien kanssa.

Si vindiciam falsam tulit, si velit is, <prai>tor arbitros tris dato; eorum arbitrio . . . fructus duplione damnum decidito.

Jos (joku) on esittänyt perusteettoman vaatimuksen (ja sen avulla saanut omaisuuden käsiinsä), (ja) jos (omistaja) toivoo, preettori asettakoon kolme välimiestä; heidän tuomionsa perusteella . . . (tuomittu) hyvittäköön vahingon (ja maksakoon omistajalle) tuoton (joka omaisuudella on sillä välin tehty) kaksinkertaisena.

• Bleicken, Jochen: Lex publica: Gesetz und Recht in der römischen Republik. Berlin / New York: de Gruyter, 1975. ISBN 3-11-004584-2
• Flach, Dieter: Das Zwölftafelgesetz – Leges XII tabularum. (Herausgegeben, übersetzt und kommentiert von Dieter Flach in Zusammenarbeit mit Andreas Flach) Darmstadt: Wissenschaftliche Buchgesellschaft, 2004. ISBN 3-534-15983-7
• Robinson, Olivia F.: The Sources of Roman Law: Problems and Methods for Ancient Historians. London: Routledge, 1997. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
• Watson, Alan: The State, Law and Religion: Pagan Rome. Athens, GA: University of Georgia Press, 1992. ISBN 0-8203-1387-4

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kahdentoista taulun lait Wikimedia Commonsissa