Disko (musiikinlaji)

Disko on 1970-luvulla soulista ja funkista syntynyt tyylisuunta, joka on myöhempien populaarimusiikin piirissä syntyneiden tanssimusiikin tyylien, kuten housen ja trancen, kantaisä. Diskoksi kutsutaan myös diskomusiikin kanssa tanssittavia tansseja. Alun perin ranskankielinen sana discothèque (suom. diskoteekki) viittasi yökerhoihin, joissa musiikkityyli yleistyi 1970-luvulla. Sanaa on myöhemmin käytetty myös laajemmin erilaisista populaarimusiikkia soittavista tanssipaikoista. Disko-ilmiön suosion yhtenä osana oli disko-aiheinen menestyselokuva Saturday Night Fever – lauantai-illan huumaa, jonka pääosassa John Travolta.

Diskomusiikki kehittyi Yhdysvalloissa. Yökerhojen DJ:t pyrkivät soittamaan painokasta rytmiä korostavia funk- ja soul-kappaleita ja yökerhoissa suositut kappaleet alkoivat saada menestystä myös radioissa ja levykaupoissa. Kehitys johti lopulta siihen, että tuottajat alkoivat tehdä varta vasten yökerhoihin sopivaa rytmikästä musiikkia ja tällöin varsinainen disko-musiikki sai alkunsa. Kappaleet pyrittiin saamaan melodioiltaan tarttuviksi, jotta ne menestyisivät mahdollisimman hyvin listoilla ja radioissa. Disko oli alun perin suosittua yökerhoja suosineiden mustien ja homoseksuaalien piirissä, mutta siitä tuli lopulta 1970-luvun jälkipuoliskon populaarimusiikin keskeinen ilmiö.

Disko voidaan nähdä funkin ja soulin kaupallistettuna muotona, jolle tyypillisiä piirteitä ovat yksinkertainen rytmi sekä tarttuvat kertosäkeet. Rytmiä painotetaan diskossa ylitse kaikkien muiden musiikin elementtien. Usein disko-musiikki oli pitkälle tuotettua ja sen soundiin kuuluivat esimerkiksi jouset. Disko-musiikki on usein sävyltään popmaisen pehmeää, mutta toisinaan myös tiukempaa, funk-vaikutteista. Kappaleet voivat olla popmusiikin tapaan melodisia, mutta joskus funkin tapaan enemmän riffeihin perustuvia.

Tyypillinen piirre diskossa on hyvin usein käytetty jumputtava rytmi, jossa bassorummun isku osuu neljän neljäsosanuotin pituisten tahtien ensimmäiselle ja kolmannelle nuotille. Toisinaan diskomusiikissa käytettiin konemaista lauluääntä tuottavaa vokooderia. Tehokeinona monissa diskohiteissä on myös säkeistön pitäminen mollissa ja kertosäkeistössä tapahtuva siirtyminen duuriin. Diskosta koneelliseen tanssimusiikkiin periytyvä piirre olivat myös tavanomaista populaarimusiikkia pidemmät kappaleet, jotka oli suunniteltu DJ:eiden käytettäviksi. Lyhyemmät single-versiot tehtiin erikseen radiosoittoa ja levymyyntiä varten. Diskomusiikissa tuottajan rooli oli hyvin korostunut, koska he lähes aina sävelsivät ja suunnittelivat levyt.

Disko-musiikki valtasi 1970-luvun jälkipuoliskolla monien maiden singlelistojen kärkitilat. Diskosta tuli erittäin kiistanalainen ilmiö, jota monet muiden musiikintyylien ystävät vihasivat. Tähän liittyen puhuttiinkin usein ”disko-infernosta” The Trammps -yhtyeen saman nimisen diskohitin mukaan. Yhdysvalloissa järjestettiin jopa tapahtumia, joissa tuhottiin diskolevyjä. Myös monet muita musiikintyylejä edustaneet artistit ja yhtyeet kokeilivat siipiään diskomusiikin parissa. Näistä kokeiluista tunnetuin on kenties Kiss-rockyhtyeen suurin hitti, ”I Was Made for Lovin’ You”. Diskokokeilujen tulokset eivät kuitenkaan usein saaneet yhtä hyvää vastaanottoa ja esimerkiksi sellaiset jazz-artistit kuin Quincy Jones ja Herbie Hancock saivat puristeilta runsaasti kritiikkiä tekemiensä diskolevyjen takia.

1980-luvulle tultaessa varsinainen diskobuumi alkoi olla takanapäin. Se oli kuitenkin jättänyt pysyvän jäljen kaupalliseen tanssimusiikkiin ja disko-vaikutteet säilyivät levylistoilla vahvoina. Disko ei ole noussut erityisen arvostetuksi musiikintyyliksi, joskin muutamat diskolevyt, kuten Chicin ja Giorgio Moroderin tunnetuimmat singlet, katsotaan kuuluvaksi populaarimusiikin historiassa merkittäviin julkaisuihin ja ne nauttivat arvostusta myös kriitikoiden taholta. Chic-yhtyeen suurimmat hitit, kuten ”Le Freak” ja ”Dance, Dance, Dance”, edustavat diskon elegantimpaa suuntausta, joka tavoittelee funkmaisten riffien avulla tiukkaa groovea. Italialaisen Giorgio Moroderin vuoden 1977 hittien ”From Here to Eternity” ja ”I Feel Love” myötä yleisölle tuli tutuksi koneilla tehty tanssimusiikki. Mainituista kappaleista jälkimmäinen julkaistiin diskon nimekkäimpiin hahmoihin kuuluvan laulaja Donna Summerin nimellä. Ranskalaisen tuottajan kokoama Village People -yhtye loi puolestaan tarttuvilla hiteillään sekä homokulttuuria surutta hyödyntäneellä humoristisella imagollaan laajalti tunnetun ilmiön.

Yksi Suomen ensimmäisistä diskolevytyksistä oli Chrisse Johanssonin suomeksi sanoittama ”Rokkibaby”, jonka Rolf Bergström ja Pyhimykset-yhtye levyttivät vuonna 1974. Tämän jälkeen erityyliset laulajat Dannystä Frederikiin ja Vicky Rostista Mona Caritaan tekivät runsaasti diskolevytyksiä.^[1] Esimerkiksi Einiin esikoissingle vuonna 1977 oli ”Yes sir, alkaa polttaa”, käännös Baccaran kappaleesta ”Yes Sir, I Can Boogie”.^[2]

Myös iskelmän on katsottu vastanneen diskon haasteeseen viimeistään vuonna 1977, kun Päivi Kautto-Niemi lauloi levylle täysin uudenlaisen version Toivo Kärjen sota-aikana säveltämästä tangosta ”Liljankukka”. Tämä kuvasti laajempaakin muutosta suomalaisessa viihteessä; samana vuonna Kärki siirrettiin eläkkeelle Finnlevyn kotimaisen tuotannon päällikön paikalta ja esiin astuivat seuraavan sukupolven nimet. Tasatahtia diskon suosion kanssa levisivät myös syntetisaattorit etenkin Jori Sivosen ja Kari Litmasen ansiosta. Sivosen esikuvana oli Giorgio Moroderin tuottama Donna Summerin diskolevy. Suomalaiset sovittajat tutkivat tarkoin myös Abban kappaleiden soinnutuksia. Samoihin vuosiin osui perinteisen tanssilavakulttuurin lamakausi. Pienet tanssipaikat alkoivat kadota etenkin nuoren yleisön siirtyessä tanssiravintoloihin ja yökerhoihin.^[1]

Diskolla on merkittävä asema koneilla tehdyn tanssimusiikin kehityksessä. Ensimmäiset kokonaan koneilla tehdyt tanssimusiikin kappaleet olivat nimenomaan diskoa. Diskomusiikin taiteellisempien muotojen, joita esimerkiksi Giorgio Moroder edusti, pohjalta kehittyi myöhemmin house ja siitä edelleen tekno. Monille konemusiikin lajeille tyypillinen monotoninen, suhteellisen nopea bassorumpua korostava komppi syntyi nimenomaan diskomusiikin myötä.

1980-luvun italodisko jatkoi Euroopassa diskomusiikin perinnettä, mutta siinä näkyi suurempi koneiden osuus. Sen suosio hiipui 1990-luvun alkuun mennessä.

Kulttuurisena ilmiönä 1970-luvun diskomusiikille syntyi 1990-luvulla vastineeksi eurodance, joka oli niin ikään vahvasti kaupallisuuteen pyrkivää ja suosittua tanssimusiikkia.

Lehdistössä 1970-luvulla käytettiin molempia termejä, mutta kielitoimisto suosittelee että suomenkielisissä sanoissa ei käytettäisi c-kirjainta. Ääntämys on sama. Muun muassa tiskijukkien Diskosusi-lehti lanseerasi k-kirjaimisen muodon diskon ystäville.

• Abba (Huolimatta laajasta suosiosta diskoyleisön keskuudessa Abba ei koskaan ollut varsinainen diskoyhtye.)
• Bee Gees (siirtyi diskomusiikkiin vasta 1970-luvun puolivälissä)
• Boney M. (saksalainen eurodisko-yhtye)
• Chic
• Frederik (kutsunut musiikkiaan ”junttidiskoksi”, joskin levyttänyt myös paljon iskelmää)
• Vicky Rosti
• Päivi Kautto-Niemi
• Markku Aro
• Mona Carita
• Eini
• Patrick Cowley
• KC and the Sunshine Band (katso myös Miami soul)
• Giorgio Moroder
• Sister Sledge
• Donna Summer
• Sylvester
• Village People
• Bee Alive
• C.C. Catch
• Diana Ross & The Supremes

• Hilamaa, Heikki & Varjus, Seppo: Musta syke. Funkin, diskon & hiphopin historia. Helsinki: Like, 2000. ISBN 951-578-729-7

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Disko (musiikinlaji).

• Suomeen tarttui diskokuume 1970-luvulla. Ylen Elävä arkisto.